7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?

(KESÄ 1964)

TAPANIN AUTOT

Taloyhtiömme Paatsamatie 6-8:n piha rajoittui lännessä Orapihlajakuja 3:n tonttiin, jolla sijaitsi sodanjälkeisiltä vuosilta periytyvä, harmaaksi rapattu, jyrkkäkattoinen, jyhkeän laatikkomainen omakotitalo. Kivitalon lisäksi tontin laidalla oli korkean puuaidan pimennossa, raparperipensaiden ja koiranputkien piirittämänä, vuosikymmeniä vanha, puinen ja punamullanvärinen piharakennus.

Pihaa vartioi mustaturkkinen Karjalan karhukoira, jonka remmi oli kytketty tontin kulmapaaluja yhdistävään pitkään naruun. Näin Iro-koira, tai pienemmille lapsille Ilo-koira, ylettyi vartioimaan koko tontin pitkää maarajaa. Remmin rautarenkaat kalisten ja kilisten Iro juoksenteli terhakkaasti sille varattua pitkää reittiä. Kilkatus kuului ikkunoitten läpi naapuriston koteihin ja toi lapsille turvallisuuden tunnetta: Ilo vahti valppaasti koirankoppiaan ja koko Ilotalon pihaa.

Puisen piharakennuksen vuokralaisena asui aikansa, vuoden verran, Esko Miettilän ikätoveri, tuolloin 9-vuotias Tapani-poika. Tämän äiti, isä tai holhooja jäivät minulle yhtä näkymättömiksi kuin Charles M. Schulzin sarjakuvan Tenavien poissaolevat aikuiset.

Miettilän veljekset olivat käyneet Tapanin syntymä- ja nimipäiväkutsuilla, toisena joulupäivänä, vieden hänelle lahjan. Tapani oli kutsunut pojat juhlimaan, mutta ei yllättävästi voinutkaan tarjota vierailleen kuin vettä ja näkkileipää, jota Tolarin kansakoulun väheksytyssä ruokalassakin sai nauttia rajoittamattomasti jokaisena koulupäivänä.

Mikko Miettilä hämmästeli näkkileipätarjoilua naapuriston keskiluokkaisissa kodeissa niin elävästi, että tapaus muistettiin vuosikaudet huvittavana farssina, kuningatar Marie Antoinetten elämänviisaudella tulkittuna.

"Jos Tapanilla ei ollut syntymäpäiväkakkua, miksei hän sitten tarjonnut edes keksejä, leivoksia tai jäätelöä?" naureskelivat poroporvarilliset äidit, joskus käytännössä viisaat, joskus pöhköt.

Pikkuvanhana lapsena aloin jo varsin nuorena ihmetellä, oliko sodan ja pula-ajan kokeneilla vanhemmilla lyhyt muisti? Entä jos Tapani olikin köyhyyden, piittaamattomuuden tai huoltajansa syvän väsymyksen uhri? Minulle Tapanin kohtalo toi myöhemmin mieleen suuren sankarini Huckleberry Finnin laiminlyödyn lapsuuden. Mutta Tapanin lyhyen naapuruuden aikana olin vasta ajattelematon kuusivuotias. Tällöin huomasin ainoastaan Tapanin ainoan suhteellisen suuren rikkauden, hänen leluautonsa!

Tapanin pihamaa oli kukkuroilleen täysi levitetyistä muovisista leikkiautoista, joita saattoi olla yhdeksänkymmentä, jollei satakunta ja kymmenen päälle. Jok'ikinen lelu oli yhtä ja samaa kömpelön vanhanaikaista umpiautomallia, samalla yksinkertaisella muotilla valettu, samasta yhdenvärisestä muovimassasta. Mutta eri autot olivat kuitenkin erivärisistä muoveista. Kaikki autot olivat kokonaan joko keltaisia, punaisia, vihreitä tai sinisiä.

Ehkei Tapanilla ollut muita leluja, mutta muoviautoja oli yllin kyllin, miten lie hankittuja. Kuvittelin, että hänen isänsä oli töissä muovitehtaassa ja oli joko vohkinut tai saanut lelukaarat.

Tapanin autot eivät olleet hienoja, persoonallisia yksilöitä, mutta niiden jakautuminen eri väreihin ja silkka suuri lukumäärä oli häkellyttävää, Roope Ankan mieleeni tuovaa rikkautta.

AUTOLEIKIT

Jaoin leikkiautot muutamaan eri kokoluokkaan. Ensinnäkin oli pienen pieniä miniatyyrejä, vain parinkin sentin mittaisia, jotka eivät oikein lasten leikkeihin sopineet. Minulla tai isälläni oli pari tuttavien tuliaista Lontoosta, molemmat kaksikerroksisten bussien pienoismalleja, toinen moderni umpikattoinen, toisessa avokattoinen yläkerta yksityiskohtaisine penkkeineen.

Toiseksi tuli Matchbox-koko, tulitikkurasiaa vähän isommat, alle kymmensenttiset lelut, yleensä peltiset ja taitavasti muotoillut muistuttamaan oikeita tunnistettavia automalleja. Minulla oli parhaasta päästä dollarihymy Chevrolet Impala sekä James Bondin auton pienoismalli, jossa oli erityisominaisuuksina kattoluukku, toimiva heittoistuin, takaikkunan suojaksi ponnahtava teräslevy sekä etupuskureista esiin työntyvät konekiväärit.

Kolmanneksi tulivat edellisiä yksinkertaisemmat muoviautot, 15-25 cm pituudeltaan, joita minulla oli kolme tai neljä ja Tapanilla pyöreästi sata.

Neljänneksi oli vielä jättikuormureita, puolen metrin pituisia leluja, jotka saattoivat olla erityisen paksua muovia tai puusta tehtyjä kestämään kovakouraisimpiakin pikkulapsia. Minulla oli puolimetrinen, puinen ja kömpelö kuorma-auto sekä hieman lyhyempi, peltinen ja tyylikäs linjan 22 kaupunkibussi.

Mitä pienempi lapsi, sitä isompi leikkiauto. Suurinta kokoa ajaa jyryytettiin yksinkertaisesti hiekkalaatikossa. Lelu oli itsessään kaikki, eikä sopinut osaseksi muuhun leikkiyhteiskuntaan. Sitä vastoin mitä pienempi auto oli, sitä mutkikkaampi pienoismaailma oli mahdollista rakentaa sen ympärille. Lelu ei jäänyt yksin vaan oli osa suurta, hienostunutta kokonaisuutta.

Tapanin autoista tuli lukumääränsä vuoksi vallitseva kokostandardi kerrostalomme pihaleikeissä. Hiekkalaatikkomme hiekkaympäristöineen oli aivan liian pieni niin monille autoille. Meidän olisi siis rakennettava autoteitä talon viereiseen neljän hehtaarin metsään.

Metsän puolella tontin rajasta, kotiporrashuoneeni edessä, oli aluksi tasaista paljasta kalliota kymmenisen metriä, kunnes musta multakerros alkoi peittää pientä notkelmaa. Paikalla kasvoi vähän sammalta ja matalaa ruohoa, joitakin metsäkukkia ja heinää. Kauempana ja alempana kallioharjanteiden takana esiintyi myös mustikan ja puolukan varpuja. Notkelman jälkeen paljaat karut kalliot alkoivat kohota portaittain monimuotoisina terasseina.

Sekametsämme yleisimmät puut tunnistin männyiksi, kuusiksi, pihlajiksi, koivuiksi ja pajuiksi. Paljon oli kuitenkin paljasta multaa, sammalikkoja, kallioita ja heinikkoja, joihin oli mukavaa ja helppoa raivata multapohjaisia teitä leluautoille ja pystyttää katujen varsille kivimurikoita taloiksi.

Miettilän Esko aloitti kuitenkin ensimmäisenä sorapohjaiset tienrakennustyöt kaapimalla huomaamattomasti vähän hiekkaa taloyhtiön tontin reunalta, pihanurmikon alta. Esko muotoili komeasti kaartelevan hiekkatien jatkumaan pihan laidalta yli havunneulasia ja kaarnanpalasia kukkivan laakean kallion, multaiseen ja sammaleiseen notkelmaan asti.

Tapani testasi Eskon tietyön tulosta ajelemalla edestakaisin autoillaan. Tietä tasoiteltiin ja levennettiin. Yksi auto kerrallaan mahtui ainoalle kaistalle. Vaikutti kuin oltaisiin Lapissa tai Amazonin viidakossa ja rakennettaisiin erämaahan ensimmäistä metsäautotietä tukkirekoille. Kenties tehtiinkin Pan American Highway'ta Hondurasiin.

Minua kiinnosti enemmän kokonainen tieverkosto kuin yksittäinen pitkä maantie. Aloin rakentaa multaiseen notkelmaan kaupunkia risteävine katuineen. Musta multa oli kuin asfalttia ja arvokkaampaa tienrakennusainetta kuin keltainen hiekka. Keräsin myös löytämiäni tiiliskiven kokoisia irtokiviä maalaistaloiksi ja kaupunkirakennuksiksi katujeni laidoille.

Oma leikkikotitaloni oli iso maaseutukartano kalliovuoriston juurella, jonka edessä autot kaarsivat liikenneympyrässä tulosuunnasta paluusuuntaan, niin että paikoittaminen onnistui helposti ilman peruuttamisia. Otin keksintööni mallia Lea-tätini ja varatuomarimiehensä Kalle-sedän kesähuvilan pihamaasta, Jämsänjoen Koskenpäältä.

Metsäleikkini keskeytyivät pahasti, kun muutin kuudeksi viikoksi maalle. Vanhempani olivat vuokranneet kesähuvilan Suomusjärven Lahnajärveltä, sadan kilometrin päästä kotoa. Aikuiset kävivät jo kevätlumien aikaan katsomassa mökkiä, näkemättä pihaa ja rantaa hankien alta. Sillä aikaa minä leikin kotona uudella muovipallollani ja odotin kiehtovalla jännityksellä, mitä olisi tulossa kesällä.

LOMATAUKO LAHNAJÄRVELLÄ

Muutimme mökille vuokratulla pakettiautolla, johon saatiin mahdutettua iso lasti taloustavaraa. Koska turvavöistä ei vuonna 1964 piitattu, mahtui mukaan myös kaksitoistavuotias Kirsti-serkku, Lea-tädin ja Kallen tytär, istumaan lastin sekaan tavaratilaan. Hän lähti viikonlopuksi keräämään maalta yrttejä koulukasvioonsa, suorittamaan Meilahden Yhteiskoulun pakollista kesälomaläksyä.

Lahnajärvi sijaitsi valtatie ykkösen varrella, aivan puolivälissä matkalla Helsingistä Turkuun. Kaikki kaukobussit pysähtyivät pakolliselle lepotauolle Matka-Mannan motellihuonerivin ja kahvilan eteen. Länsipuolisella vierustontilla kilpaili yksityinen kahvilanomistaja, joka piti kalliimpia hintoja, mutta busseista tuntui riittävän asiakasruuhkaa molemmille yrityksille.

Länsikahvilasta tuli myöhemmin Ufo-kahvila, kun sen pihaan pystytettiin vetonaulaksi arkkitehti Matti Suurosen keksimä muovipintainen, lentävän lautasen muotoinen Futuro-talo.
Kouluni luokkaretkibussi pysähtyi pihaan Turun-matkalla toukokuussa 1971 ja kaikki lapset tungeksivat kipinkapin seikkailulle ahtaaseen Futuro-ufoon. Teräskehikko kohotti pyöreäpohjaista ranskanpastillia reunojen alta ilmaan. Keskeltä alapintaa kavuttiin tikapuuportaita sisään.

Futuron saranoidun porrasluiskan saattoi kiskoa perässään ylös sulkemaan kulkuaukon kuin lentokoneen oven. Kiinteät tuolit, sohvat ja pöydät kiersivät sisäpuolella pallonpyöreää ulkoseinää. Asuminen oli ahdasta. Tavaroiden säilytystiloja ei ollut missään.

Pienikokoinen viihdetaiteilija Matti Kuusla oli ensimmäisenä ostanut Futuro-talon numero 1 kesämökikseen ja se oli esitelty Apu-lehden kannessa, mutta myyntimenestystä ei syntynyt, ennen kuin energiakriisi jo antoikin kuoliniskun liian muoviselle unelmalle.

Makeisten asiantuntija, luokkatoverini Nass Boss Nöff Nöff, laiha poika lappalainen eli Nasu-possu kauhisteli silmät lautasina Ufo-kahvilan hintoja ja kielsi minua:

"Älä, älä, älä osta! Ei kannata maksaa markkaa Trip-mehusta!"

Ostin sittenkin mitä silloin halusin. Myöhemmin Ufo-kahvilan tilalle rakennettiin Lahnajärven vesipuisto liukumäkineen, mutta se purettiin kannattamattomana.

Ykköstieltä erkani vuokramökillemme pieni kapea hiekkatie jo puolisen kilometriä ennen motellia. Mökkitie kaarsi pari jyrkkää mutkaa tuuheassa metsässä, kunnes tien varrelta näkyi ensimmäinen, toinen ja kolmas huvila, muutama lisääkin, kaikki rannan puolella. Meidän mökkimme tuli jo toisena vastaan. Naapuritalot olivat lähekkäin kummallakin puolella.

Huvila oli vaatimaton ja ränsistynyt. Ulkomaalit hilseilivät, kattohuopa kasvoi sammalta, puita polttava nokinen liesi savutti. Taloon kuului kuisti, tupa ja pieni peräkamari kaksine sänkyineen. Sauna puuttui, erillinen käymälärakennus oli, vesi- ja sähköjohtoja ei, öljylamppu oli. Kaivo sijaitsi puolivälissä jyrkkää mustikanvarpuista rinnettä, joka vietti näkinkenkärannalle ja laholle laiturille.

Minulla oli kuusivuotiaana mukana oma valkoinen leikkikoirani Ilo, joka soitti joka ilta puhelun Lahnajärven tuvan leikkipuhelimella (hetekanjalalla) ja kertoi kotiin Paatsamatielle jääneille pehmoeläimille ja Liisa-nukelle Lahnajärven uutisia. Vanhanaikainen öljylamppu valaisi tunnelmallisesti hämäriä iltoja.

Pienen järven toisella puolella näkyi peltoja ja punainen latorakennus. Isäni souti vuotavalla veneellä järven yli asioille ihmeelliseen tavarakukkuraiseen maalaiskauppaan, joka myi mitä tahansa, muovisankoja, vaatteita ja rautakauppatavaraa. Minä olin isäni mukana äyskäröimässä vettä. Uimarenkaita tai pelastusliivejä ei ollut ja olimme jokseenkin uimataidottomia.

"Puuvene ei uppoa kokonaan vaan kelluu nurinkin. Pitää pitää reunoista kiinni", vakuutti isä minulle. Soutaminen oli polkupyöräilyn ohella isäni urheilulaji.

Soudimme koko perhe peseytymään kiskurikahvilan saunaan. Emme menneet sinne enää toista kertaa, vaan seuraavaksi lomakylän saunaan. Siellä oli mukava hiekkaranta kuusivuotiaan uimaharjoitteluun. Mutainen ja kaislikkoinen mökkirantamme oli kukkuraisen täynnä teräväreunaisia näkinkenkiä, joita keräsin.

Keräilin mökilläkin Helsingin Sanomain sarjakuvia. Hurjassa jatkokertomuksessa Mikki Hiiri sukelteli Etelämerellä simpukoista helmiä, kun paikalle ui vaarallinen vastustaja, kissa nimeltä Musta Pekka. Molemmilla otuksilla oli jännittäviä, minulle aiemmin tuntemattomia varusteita, happisäiliöt letkuineen ja sukeltajan maski.

Lahnajärvellä pörisi ja surisi moottorin ääni. Kiskurikahvilan omistajalla oli pikkujärven ainoa pikasliippari, moottorivene, jolla hän joutoaikoinaan hurjasteli ympäri lätäkön. Meteli ja kiire oli kova, vaikkei mies ollut menossa minnekään, kiersi vain suppeaa kehää uudelleen ja uudelleen.

Isäni raahasi metsästä kaatuneita puunrunkoja mökin pihalle ja sahasi ja pilkkoi polttopuita. Puiden omistusoikeutta ei pohdittu. Isäni olisi mahtanut hämmästyä, jos naapuri tai poliisi olisi puuttunut asiaan. Mutta rahallahan siitä olisi selvinnyt, närkästyttyäänkin.

Kesäkuun ajan isäni kävi arkisin linja-autolla töissä Helsingissä, kunnes jäi lomalle ja alkoi lueskella päivät pitkät romaaneja ja poltella paksuja sikareita.

Piirsin paperille Suomen siniristilipun ja kiinnitin sen keppiin liehumaan. Sitten raaputin terävällä näkinkengällä nimikirjaimeni pihan puiseen pöytään, jonka valkoinen maali hilseili.
Näytin ylpeänä puumerkkiäni vanhemmille, olinhan vasta kuusivuotias, mutta isä harmistui ja sanoi, että joudumme maksamaan korvauksia omistajalle. Tuskin kukaan sentään huomasi piirtojani. Eikä isäkään muistanut kertoa.

Useat tuttavaperheet poikkesivat mökille, jolle oli helppo tulla Helsingistä. Odotin innolla tuomisia, kuten Visiitti-keksirasioita. Suurinta juhlaa mökillä oli kuitenkin Matka-Manna.

Kävelimme äidin kanssa melkein joka päivä kahvilaan, puoli kilometriä ykköstien laitaa, ostoksille, postia hakemaan tai isää vastaan bussille, ja herkuttelimme kahvilassa vaikkapa muna-anjovisvoileivällä, joka oli minulle uusi makuelämys.

ESKON TIE

Elokuun alussa palasimme kotiin Paatsamatielle. Koti tuntui pitkän poissaolon jälkeen pimeältä ja ummehtuneelta. Kiviseinät kaikuivat oudosti. Mutta rakastin kotona odottavia postikasoja, Aku Ankkoja monelta viikolta, mikä aarre! Luin ensimmäistä vuotta omaa sarjakuvalehteäni. Kaikki talven ja kevään numerot olin säästänyt ja ottanut mukaani Lahnajärvellekin.

Mutta mitähän poissa ollessani oli tapahtunut Paatsamatien metsässä? Minultahan olivat jääneet tienrakennushommat kesken.

Esko oli totisesti jatkanut hiekkatien rakentamista.

Ympäröivien kallioiden kivipinnoista, tummasta mullasta ja sammalikosta erottui silmiinpistävästi pitkä, keltainen tie, joka kiemurteli ylös laaksoista mäille ja kallion nyppylöiltä toisille, vakiolevyisenä ja jyrätyn tasaisena, paksuna hiekkakerroksena, hämmästyttävän huolellisesti rakennettuna, vaivaa ja raaka-ainetta säästelemättä.

Seurasin hämmästyneenä eteenpäin Eskon valtatietä, joka jatkui ja jatkui, päättymättä, mutkitellen jopa läpi vaarallisen Jyrkännelaitoksen, kauas Pohjois-Haagan rajoille saakka. En voinut nähdä, minne Eskon tie loppui, sillä en saanut kuusivuotiaana kävellä niin kauas kotoani. Esko oli tehnyt ison urotyön, jälleen kerran, Eskon mitalla!

Mutta mistä Esko oli voinut saada kaiken tarvitsemansa rakennusaineen? Olisiko hän tilannut kuorma-autolastin hiekkaa ja maksanut siitä? Tokkopa, liian kallista koululaiselle, vasta yhdeksän-vuotiaalle.

Sen sijaan pihanurmikoltamme löytyi valtava, ammottava kuoppa...

Taloyhtiön hallituksen aikuisten lomaillessa kaukana kesälaitumillaan oli Esko kaivanut Paatsamatie 8:n nurmikkoon yhden sotamiehen mentävän poteron. Kuopasta Esko oli ammentanut kuutiometrin hiekkaa, jonka hän oli levittänyt kilometrin matkalle pitkin Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi suojelemaa metsää, Orapihlajakalliota.

Puhelimet alkoivat soida kuumina, kunhan asukkaat palasivat kesälomilta.

"Meidän poikamme ei ole ollut missään tekemisissä nurmikon kaivamisen kanssa", puolusteli harmistunut isäni ja soitteli eteenpäin isännöitsijälle ja talonmiehelle.

Syyllistä etsittiin, kunnes löydettiin. Esko Miettilä, 9 vuotta, velvoitettiin metri metriltä lapioimaan ja hakemaan talon kottikärryillä takaisin kaikki levittämänsä hiekat metsästä Etelä-Haagasta Pohjois-Haagaan saakka, sekä täyttämään kaivamansa kuoppa Paatsamatie 8:n pihalla, männyn lähellä.

Minua hieman harmitti, että aluksi Esko upotti montun pohjalle täytteeksi useita rakentamani asemakaavoitetun kivikaupungin talokiviä, siltä varalta, ettei todennäköisesti saisi kerättyä takaisin aivan jokaista metsiin levittämäänsä hiekanjyvästä.

Hiekkatien jäljet Esko lapioi joka tapauksessa näkymättömiin metsästä. Lopuksi kuoppa peittyi hiekoista aivan piripintaisesti täyteen. Vahinko oli korvattu.

Nurmikkokin levisi seuraavina kesinä takaisin Eskon poteron paikalle, mutta ei aivan samanlaiseksi kuin ympäristössä. Eskon puumerkki kesältä 1964 jäi erottuvaksi arveksi Paatsamatie kahdeksan pihaan ja historiaan. Edesmennyt tekijä oli välillä monilta jo unohtunut, muttei ole enää.

Naapuritalon Tapani, minne lie muuttikaan, katosi satoine autoineen jäljettömiin kuin tuuli. Orapihlajakuja kolmosen vanhentunut omakotitalo piharakennuksineen ja Karjalan karhukoiran koppeineen purettiin uuden modernin pienen rivitalon tieltä.

6. Minkä Esko sai päähänsä?

Ollessani vasta viisivuotias tein kesällä yllättävän löydön metsässäni, runsaan sadan metrin päässä kotiportaikon alaovelta. Näin jalkojeni juuressa pyörivien, lapselle tuiki tuttujen, ruskeiden, avautuneiden, rutikuivien männynkäpyjen joukossa uskomattoman kauniin, kirkkaan vihreän, kostean, tuoreen ja tuoksuvan kuusenkävyn.

Ihmetellen näytin pientä, solakkaa käpyäni paikalle osuneelle, kolme vuotta vanhemmalle alakerran pojalle, Esko 'Eemeli' Miettilälle, joka halusi valistaa minua kertomalla, ettei löytöni ollut maailmanluokan harvinaisuus, vaan että vihreitä käpyjä kasvoi puissa enemmänkin, määrättömän paljon.

Esko keksi saman tien luvata, että voisimme hankkia minulle kymmenen vihreää käpyä, tai sata, tai vaikka kaksisataa lisää, jos ryhtyisimme pommittamaan puita kivillä. Minä olin ollut aivan tyytyväinen yhteen ainoaan löytämääni kauniiseen käpyyn, mutta Eskolle vähä ei vielä riittänyt, koska hän oli nopeasti innostuva, puuhakas, luonteeltaan hieman suuruudenhullu touhuaja.

Sinä kesänä talonmiehen virkaa hoitaneen rouvan jälkeläinen, "pihan pahana poikana" pidetty A-portaan Arvo osui myös samalle tontinkulmalle maleksimaan, heinänkortta pureskellen, tupakanpolttoa imitoiden ja etsien jotakin tekemistä itselleen.

Esko organisoi kolmikollemme Operaatio Kuusenkävyn, jonka tarkoituksena oli tuottaa viisivuotiaalle Heikille käpyjä, joita tämä ei halunnut eikä tarvinnut, ja enemmän kuin kukaan muukaan lapsi olisi toivonut.

Aluksi keräilimme maasta muutamia murikoita ammusvarastoksi. Metsässämme riitti runsaasti lapsen tai aikuisen nyrkin kokoisia irtokiviä. Eskon vanavedessä kapusimme kotitontin luoteiskulmalta kohoilevalle kuivalle Kanervakalliolle, jonka korkeudelta oli lyhin matka yltää heittämään alempana Veneojan ison rapakon partaalla kasvavia havupuita. Aloimme pommittaa kuusia ja mäntyjä kuin sarjatulella, Esko tehokkaimpana, ja jokunen käpy ropisikin alas.

"Tuli seis, Minä - Minä - Minä menen keräämään nyt, älkääkä - älkää - älkää vain heittäkö silloin", huudahti Esko ja laskeutui kalliolta puiden juurelle.

Minä laskin kiven kädestäni maahan, enkä heittänyt enää, vaan odotin. Mutta talonmiehen Arvo ei malttanut tehdä samoin, vaan päätti heittää sittenkin vielä edes yhden kerran.

Arvon kivi osui kopsahtaen puunrunkoon, mutta singahti siitä uuteen suuntaan ja osui alapuolella kyykistelleen Eskon päähän, osapuilleen vasemman ohimon yläpuolella olevan valtimon kohdalle.

Esko parahti kivusta ja lähti vaikeroiden hoipertelemaan kohti kotiaan. Hän puristi tuskaisena päätään käsillään. Sormien välistä näytti valuvan verinoro.

Onneksi Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli kotona ja tilasi ambulanssin, joka nouti pojan ja tätä saattamaan lähteneen äidin. Kävyt unohtuivat putoamispaikoilleen. Tuloksilla ei ollut väliä, kunhan oli ollut toimintaa.

Talonmiehen Arvon isoveli ja muutamia muita raakkuvaäänisiä teinipoikia oli pelaamassa jalkapalloa kasitalon länsipäädyn kuluneeksi potkitulla nurmikolla ja Arvo lähti kehuskelemaan heille:

"Mä heitinki Eskoo kivellä päähän, hähähähähä!"

"Hä hä hä hä hää, hyvin tehty, Arvo!"

"Se oli Eskolle ihan sopivasti, hähä-hähä-hähä-hähä-hää!"

Esko palasi myöhemmin kotiin pää siteisiin käärittyinä.

Sittemmin Arvon kerrottiin käyneen hänen kotonaan pyytämässä anteeksi.

Isojen poikien pallonpotkimisesta talon pihanurmikolla soitettiin toisinaan valituksia isälleni, joka oli taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Nurmikko, istutukset ja kuutostalon alakerran asuntojen ikkunat olivat vaarassa. Lasiruutujen takana pelättiin.

"Äh, meidän poikamme ei ole ollut siellä pelaamassa!" ärähti isäni soittajille ensi töikseen. Sitten hän pyöritti puhelinnumerot talonmiehelle ja isännöitsijälle päästäkseen harmistuksen aiheesta eroon.

Joidenkin vuosien päästä, uudessa kotiosoitteessa ja oltuaan uudenkin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana isäni julisti vakaan päätöksensä olevan, ettei aio tästedes milloinkaan enää osallistua yhdenkään talon yhtiökokoukseen, koska ei ole ikinä päässyt poistumaan niistä, ennen kuin hänet on valittu hallitukseen, vaikka hänellä ei riitä kiinnostusta eikä aikaa.

Potkupalloilu Paatsamatie 6-8:n länsipäätyjen nurmikentällä jäi kuitenkin satunnaisiin muutamiin kertoihin kesäisin ja syksyllä. Talonmiehet ja vuokralaiset isoine poikineen vaihtuivat tiheästi. Arvonkin perhe häipyi. Nurmikko vapautui kevyempään käyttöön, istuskeluun, lojuskeluun, hyönteisten tarkkailuun ja Marja Mäkisen sulkapalloiluun Erkki-veljensä tai Sirkku Mikkolan kanssa.

Esko Miettilä hankki, heti kun kynnelle kykeni, komean leveät mäkihyppysukset, jotka hän toisinaan jätti esille pihalle, pystyyn kotinsa keittiön ikkunan alle. Minä ihmettelin, missä sauvat olivat?

Eskosta tuli Haagojen väliseen metsään sotien jälkeen pystytetyn, hiljakseen rapistuvan, maalaamattoman, puurakenteisen hyppyrimäen sankari, paikallisversio suomi-filmien "Kurittoman sukupolven" mäkihyppääjä Pelle Varavaarasta.

Eemeli oli halukas yrittämään temppuja jos jonkinlaisia. Kunhan kainalosauvat, käden kipsaus tai kantoside eivät olleet sillä hetkellä esteinä tai kipeinä muistoina. Hänen kohtalonsa ei ollut harmaantua ja ikääntyä.

Palaillessani ekaluokkalaisena kansakoulusta kotiin näin kerran Paatsamatie 6:n kohdalla jalkakäytävällä lojumassa tajuttoman ruumiin, joka osoittautui läheltä katsoen tuiki tutuksi. Esko Miettilä siinä retkotti tiedottomana, hervottomassa asennossa, kadulle pudonneena ja tällin päähänsä saaneena. Hänen vaurioitunut polkupyöränsä lojui levällään jonkun metrin päässä.

Paatsamatien mäkikukkula oli ennen asfaltointia kaivettu matalammaksi, niin että Paatsamatie 6:n nurmikkoinen piha oli siitä alkaen pari metriä korkeammalla kuin autotie. Suora ajoyhteys tieltä kuutostalon takapihan kahdeksalle autotallille oli jouduttu katkaisemaan ja kierrättämään talon 8 takapihan kautta. Jalankulkijoita varten oli samalla rakennettu uudet jyrkät valkoiset betoniportaat jalkakäytävältä pihalle.

Kahden metrin äkkipudotus tai eräänlainen hyppyri pihalta ajotielle oli tällä kertaa muodostunut Eskolle vastustamattomaksi houkutukseksi. Hän oli kiihdyttänyt polkupyöränsä hurjaan vauhtiin pihan loivassa alamäessä ja hypännyt pyörän päällä hyppyristä ajotielle, nähtävissä olevin seurauksin. Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli onneksi jo haettu paikalle ja hän odotti ambulanssia hakemaan Eskoa.

Noihin aikoihin televisio esitti 1950-luvun mustavalkoisia Puupää-elokuvia, jotka olivat suosituinta lastenohjelmistoa, ei vain kuvaruudulla vaan vielä sen lisäksi Helsingin kymmenien pienten yksisalisten elokuvateatterien lastennäytöksissä sunnuntai-iltapäivisin, piirrettyjen pätkisten, kuten "Tom & Jerry numero 6", vaihtoehtoina. Kaikki lapset olivat nähneet "Pekan ja Pätkän ketjukolarissa", "Pekan ja Pätkän puistotäteinä", "Pekan ja Pätkän lumimiehen jäljillä", sekä kymmenen muuta Puupää-filmiä, pääosissa Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski ja talonmies Pikkarainen.

"Pekkaa ja Pätkää ei nykyään tehdä enää lisää, koska Pätkä on tehnyt itsemurhan", tiesi Mikko Miettilä kerran uutisoida minulle ja muille lapsille. Asia ei tietysti meille kuulunut, mutta syy ja seuraus saattoivat toimia myös toisinpäin.

Eräänä päivänä Mikko Miettilä kertoi innokkaasti pihalla, että heidän kotonaan oli käymässä ulkomaalainen vieras jostakin kaukaa. Tätä kuulemma kannatti tulla katsomaan pihakalliolta, Miettilän ensimmäisen kerroksen olohuoneen ikkunoiden alta. Menimme heti kalliolle ja toden totta, Miettilän ikkunaa vasten painoi kasvojaan leveänenäinen mustaihoinen neekeri, jollaista en ollut vielä nähnytkään elävänä muutoin kuin Tarzan-elokuvissa. Miehen suuret mulkoilevat silmämunat loistivat hohtavan valkoisina synkän tummuuden keskeltä. Silmien iiriksen väriä ei lasin läpi ulos asti erottanutkaan.

Toisaalta olin aiemmin nähnyt televisiossa saman elokuvan kuin veljeksetkin, "Pekka ja Pätkä neekereinä", joten arvasin nopeasti, ettei Miettilöillä kyläillyt pesunkestävä nigerialainen, vaan outo olento saattoi tuskin olla kukaan muu kuin Esko Miettilä, joka oli keksinyt maalata kasvonsa mustalla kenkävoiteella. Sinisilmäinen Eskohan se tietenkin olikin, joka litisti nenäänsä ikkunaan ja huudahteli iloisesti "Jees pox holirei!", kuten alkuasukaskantajat vanhimmissa

Tarzan-filmeissä vastasivat kuorossa: "Kyllä pomo, kaikki kunnossa!"

Autokuume kohosi 1960-luvulla. Yhä uudet keski-ikäiset perheenisät hankkivat ensimmäisiä kaarojaan. Aiempi jalkamies herra Melonikin ajoi pihalle omalla Simcalla. Yleisradion uutisista kuulin, miten ralliautoilijat Timo Mäkinen, Pauli Toivonen ja Rauno Aaltonen voittivat kukin peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967 Monte Carlon rallin. Poliisi oli vasta keväällä 1964 lopettanut Helsingissä äitienpäivän huippusuositut, Curt Lincolnin 14 kertaa voittamat, jopa 80'000 katsojaa "kuolonkurveihin" vetäneet Eläintarhan Ajot, hengenvaaran ja useiden kuolemantapausten vuoksi. Helsingin maalaiskunnan Keimolaan rakennettiin kuitenkin uusi moottoristadion kesäksi 1966, ja ainakin Kantosen perhe ajeli sinne katselemaan kilpa-autoilua.

Kerrostalojen lapset haaveilivat tavaratalojen virtaviivaisista, punaisista ja metallinsileistä polkuautoista, mutta saattoivat päästä ajamaan vastaavia vain Laakson Liikennepuistossa.

Muutamat pojat innostuivat rakentamaan laudoista, pakkilaatikoista ja tarpeettomiksi jääneiden lastenrattaiden pyöristä omatekoisia, puunruskeita, kulmikkaita ja kömpelöitä mäkiautoja. Paatsamatie 8:ssa sellainen poika oli Esko Miettilä.

Esko kohensi toisinaan pihalla puisen autonsa pieniä yksityiskohtia, kuten ajovalojen, sähköjohtojen, paristojen tai dynamojen kytkentöjä ja koteloita, mutta enimmäkseen auto lojui kellarin säilytystiloissa. En onnistunut itse näkemään Eskon mäkiautolla ajamia onnettomuuksia, vaikka sellaisiakin sattui.

Eräänä päivänä perustin "Klaus-klubin" yhdessä Lasse Kantosen, Erkki Mäkisen ja Pekka Miettilän kanssa. Ajatus omasta kerhosta oli minun ja minusta tuli itseoikeutetusti puheenjohtaja, olinhan vuoden muita vanhempikin.

Päähänpistosta keksimäni nimen taustalla saattoi kummitella, paitsi markan devalvaation vuoksi tapetilla olleen Suomen Pankin pääjohtajan Klaus Wariksen erikoinen etunimi, myös Villin Lännen kirjojen pahamaineisen Ku-Klux-Klanin jännittävä kiväärinlatausääni "kjuu-klax". Suoraan sellaista en olisi tohtinut ottaa salaseurani nimeksi.

Emme olleet vielä ehtineet keksiä kerhollemme minkäänlaista toimintaa, kun vastaamme käveli etupihalla Mikko Miettilä. Kuultuaan Klaus-klubista Mikko halusi heti liittyä viidenneksi jäseneksi, ja koska hän oli minua pari vuotta vanhempi, hän ilmoitti olevansa tästedes puheenjohtaja.

"Heikki on Klaus-klubin varapuheenjohtaja", ilmoitti Mikko.

Seuraavaksi sattui Esko Miettilä tulemaan vastaamme pihalla ja vaikka hän oli neljä vuotta vanhempi kuin Lasse, Erkki ja Pekka, hänkin innostui liittymään, kuudenneksi jäseneksi.

"Minusta tulee Klaus-klubin puheenjohtaja ja Mikko saa olla varapuheenjohtaja", sanoi Esko, eikä kukaan vastustanut päätöstä. Kerhon keksijä päätyi rivijäseneksi.

Tässä vaiheessa äitini huusi avaamastaan keittiön tuuletusikkunasta: "Heikki! Syömään!"

Tuohon aikaan äidit huutelivat kerrostalojen ikkunoista kilpaa lapsilleen, joita pihat vilisivät.

"Kurre, Kurre, Kurre!" huhuili ylimmän kerroksen ruotsinkielinen rouva Horn, eikä tarkoittanut oravaa, kuten kaikki muut noin sanoessaan, vaan poikaansa Kurttia.

Äitien yleisin huuto oli: "Syömään!" Se on monen lapsen korvissa yhtä kaunis sana kuin aikuisena "Rakas!"

Eräät äidit käskivät lapsiaan ostoksille Orapihlajatien Elantoon huutamalla ikkunasta:

"Pekka, tule hakemaan kauppalista ja maitokannu!"

Minä en aina malttanut lähteä kotiin monellakaan huudolla. Isä sai joskus tulla vihaisena hakemaan minua pihalta asti. En pannut merkille, tottelivatko muut lapset paremmin huutoja.

"Tuija, Tuija, tule kotiin ulostamaan ennen kuin lähdemme kylään!" huusi rouva Meloni ikkunastaan.

Koska minä en tiennyt, mitä ulostaminen tarkoitti, kysyin Erkiltä, joka ystävällisesti valisti minua kansankielisellä käännöksellä. Ere itse toimitti isojakin asioitaan metsän pusikoihin, jottei hänen tarvinnut vaivautua käymään kotonaan asti. Kaikki pikkupojat heittivät vettä ulkona. Minulla oli metsän notkossa valikoituna erityinen pisuaarin paikka, jossa kävin. Vain pihan pienimmät kehtasivat pissiä kerrostalon seinustalle tai nurkalle.

"Heikki! Syömään nyt! Heti! Ruoka jäähtyy!" Äitini kurkotti uudestaan ulos keittiön ikkunan raosta..

"Mitä ruokaa?"

"Tule nyt vain äkkiä! On porsaankyljyksiä, herneitä, perunamuhennosta..."

Porsaankyljykset olivat herkkuani, sen olin omaksunut pienempänä Isolta Pahalta Sudelta. Yritin myös oppia Sepe Suden tavoin lapioimaan herneitä suuhuni veitsen lappeella. Pidin kurkuista, mutta tomaatin lohkoja, lehtisalaattia, parsaa ja kukkakaalia äitini tyrkytti liian paljon.
"Veitsi iski... kurkku katkesi..." lausui Erkki, värisyttäen ääntään dramaattisesti kuin radion kotimaisen kauhukuunnelman selostaja, mutta jatkoi jännitystä nostattaneen tauon jälkeen tavallisella lapsen äänellään: "Äiti teki lapsille kurkkuvoileipiä..."

Luin syödessäni samalla uudelleen vanhoja Aku Ankkoja, tai joskus kirjastosta lainattuja poikakirjoja, kuten Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan "Suomalaisia sankareita", jos olin joutunut aterialle vaikkapa kesken Isonvihan "kivekkäiden" sissitaistelun. Äiti valitti tavoistani, muttei ehdottomasti jaksanut kieltää lukemista arkiaterioilla, keittiössä, vahakangaspeitteisen ruokapöydän ikkunanurkassa.

Kun lähdin kotiin syömään, jäivät muut viisi poikaa pihalle jatkamaan Klaus-klubin kerhoa. He hakivat Eskon aloitteesta kodeistaan kynttilöitä ja tulitikkuja ja menivät pitämään ensimmäisen kokouksen Erkin talon Paatsamatie 6:n kellariin, kanaverkkoisten varastohäkkien käytävän perälle.

Kellarissa klubilaisille sattui vahinko. Kynttilöistä levisi pieni tulipalo, jonka pojat saivat hätäisesti sammutettua. Yhden varastokomeron puiset seinälaudat kärventyivät pinnalta hiilenmustiksi.

Klaus-klubin toiminta loppui kuin seinään, ensimmäisen päivän ensimmäiseen kokoukseen. Kerho hajaantui palopaikalta vähin äänin, eikä siitä kuultu koskaan enää sen enempää.

Kun isälleni soitettiin jonkin ajan päästä havaituista vahingoista, hän murahteli: "Äh, meidän pojallamme ei ole ainakaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa!" Sitten hän siirsi harmin isännöitsijän ja talonmiehen huoleksi ja palasi kaunokirjan tai kulttuurihistorian ääreen, ehtiäkseen lukea jonkin monisatasivuisen teoksen kokonaan sinäkin päivänä.

Vaihtelevan onnekas puheenjohtajamme Esko Miettilä oli opiskellut Tolarin kansakoulussa ja sen jälkeen naapurissa, Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa. Muutettuani kymmenvuotiaana pois Paatsamatieltä en kuullut neljään ja puoleen vuoteen mitään sille tielle jääneestä Eskosta.

Vuosien kuluttua, helmikuussa 1973, koittivat jännityksellä odotetut viidensadan oppikoulun ensimmäiset kouluneuvostovaalit. Kunkin kouluneuvoston jäseniksi äänestettiin neljä opettajaa ja neljä oppilasta, joiden ensimmäiseksi tehtäväksi tuli Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys-, Yhteistyö- ja Avunantosopimuksen 25-vuotisjuhlan tilaisuuksien järjestäminen koulussa (neuvostoliittolaisia elokuvia, YYA:n sopimustekstin lukemista ääneen kemiantunnilla, venäläisiä ruokia, veteraanikommunistien juhlaesitelmiä) sekä toiseksi järjestyssääntöjen laatiminen.

Kokoomuksen "Porvaririntama" menestyi vaaleissa maanlaajuisesti parhaiten, saaden 43 prosenttia äänistä. Itäsaksalaista yhteiskuntamallia ihannoineet "Yleisdemokraatit" yltivät 34 prosenttiin punaisilla julisteilla: "Rauha Vietnamiin! Pois ehdot ja luokallejäänti!" Epäpoliittiset ja sitoutumattomat ryhmät jätettiin kolmanneksi.

Sanomalehdet uutisoivat vaalivoittajien tuloslistat koulu koululta:

"Pohjois-Haagan Yhteiskoulu: 1) Miettilä, Esko (KOK), 2) Laine, Paula (Sit), 3) Jussila, Arja (KOK), 4) Jokinen, Seppo (KOK).

Eskon oli täytynyt tempaista tavalla tai toisella, koska hän oli kyennyt nousemaan koulunsa ensimmäiseksi ääniharavaksi. Mietin mielessäni, oliko hän tehnyt räväkän vaalikampanjan ("Nyt Uusi Esko Oikealta"), vai olisiko ollut jo ennestään oman yhteiskoulunsa kuuluisuus, Pohjois-Haagassa tunnettu mäkihyppääjä "Pelle Varavaara"?

Kun sitten seuraavan kerran luin sanomalehdestä Eskosta, ei häntä enää ollutkaan. Eskon isä oli jo aiemmin ehtinyt huomaamattani poistua puhelinluettelosta ja ekonomimatrikkelista, mutta äidin ja nuorimpien veljesten nimet esiintyivät hyvästelijöinä Paatsama-lehden entisen kesätoimittajan (elokuu 1967) kuolinilmoituksessa (1955-2000).

5. Ketkä kiusasivat ketä?

(HAAGA 1961-68)

Vasemman jalkansa sodassa tai onnettomuudessa menettänyt invalidimies Pelkolin sekä hänen vaimonsa asuivat C-rapun ykköskerroksessa, toisessa 25 neliömetrin yksiöistä, jotka sijoittuivat myyntipäällikkö Kantosen perheen 44-neliöisen kaksion ja konttoripäällikkö Miettilän 76-neliöisen työsuhdeasunnon väliin.

Toinen yksiöistä, peilikuvan lailla identtinen, jäi lapsille merkityksettömäksi, päinvastoin kun "Invalidin" salaperäinen kotiluola. Pelkolinin naapuri oli pelkästään postiluukku, jonka takana vuokralainen vaihtui usein tai eleli huomaamattomasti, olipa vuorollaan milloin Tuppurainen, Tappurainen, Ryynänen tai Horttanainen, kenties opiskelijapoika, lapseton nuoripari, taikka työssä käyvä poikamiestyttö.

Eläkeläinen A. Pelkolin oli Kekkos-kalloinen, jykevän raskastekoinen mies, joka nojaten vankkaan, ajan patinoimaan, ryhmysauvamaiseen kävelykeppiinsä raahusti päivittäin ulos metsän kallioille paahtamaan itseään auringossa ruskeaksi kuin papu (tai "kuin neekeri", noihin aikoihin sanottiin). Mies istua röhnötti metsäaukiolla itse tuomassaan, kannettavassa ja taitettavassa alumiinirunkoisessa, markiisikankaisessa matkanojatuolissa, aurinkolasit päässään, veistoksellisen jähmettyneenä kuin Buddhan patsas.

Aurinkoa palvoessaan Pelkolin säihkyi ja sädehti muiden ihmisten silmiin kuin tähtisadetikku. Hän näet piti sylissään suurta alumiinifoliolevyä isona peilinä, jolla hän pyrki moninkertaistamaan auringonsäteiden määrän päivettämään tehokkaammin alastomaksi riisumaansa ylävartaloaan. Satunnaiset hajasäteet taittuivat epätasaiseksi rypistyneeltä foliolta milloin mihinkin suuntaan, myös talon ikkunoihin ja toisten kallioilla liikkuvien kasvoille.

Pelkolinin yksiöön ei kuulunut parveketta, jolla hän olisi voinut oleksia, ainoastaan keittokomeron ja olohuoneen eteläikkunat. Hänen oli mentävä pihalle. Joskus Pelkolin ripusti koivun kylkeen naulaamaansa vanerilevyyn vanhanaikaisen suomalaisen tikkataulun, jonka kehien numerointi kasvoi ulkoreunoilta keskipisteen napakymppiin saakka. Pelkolinin heittelemät nuolet kopsahtelivat äänekkäästi reunavaneriin.

Hiuksettoman päälakensa Pelkolin peitti epäsymmetrisesti kallelleen asettamallaan vanhalla baskerilla, jonka keskeltä törrötti ärsykekieleke. Lapsille Pelkolin toi ennemmin mieleen puliukon kuin jonkin boheemin ranskalaisen taiteilijan, vaikkei hän esiintynytkään päihtyneenä.

Jaloissaan vanhuksella roikkuivat mustat, kiilteleviksi kuluneet henkselihousut, ja hänen suurten korviensa käytävistä tursusi ulos valkoista pumpulia. Muutoin hän oli yrmeä, jalkansa takia huojuvasti paarustava uurteinen ukko, jolla oli harmaakarvaiset ja maksaläikkäiset käsivarret ja lapiokourat.

Saunailtoinaan, kerran viikossa kello kuusi, Pelkolin ruuvasi jo kotonaan tekojalkansa irti ja keinotteli itseään kahden vahvan kainalosauvan tuella hitaasti (klonks! klonks!), hyvin hitaasti (klonks! klonks!), porras kerrallaan, kuusitoista askelmaa alas kellarisaunaan, tyhjänä roikkuva housunlahje liikkumisen aiheuttamasta ilmavirrasta vipattaen.

Se tyhjä lahje oli lapsista selkäpiitä karmivaa katsottavaa, kuin kohtaus lapsilta kielletystä Hitchcockin televisiosarjasta. Pelkolin oli myös kuin Disneyn alkuperäinen konnahahmo Jopi Jalkapuoli, Pegleg-Pete, myöhemmin Mustaksi Pekaksi parantunut. Ajatollah Ruhollah Khomeinin julma, synkkä hahmo olisi sekin käynyt vertailukohteeksi. ellei olisi ollut vielä Suomessa ja maailmanlaajuisesti tuntematon.

Pelkolinin saunavuoron aikaan oli lasten pysähdyttävä ulko-oven portaille odottamaan ja katsomaan, kuinka Pelkolinin hidas "liikekannallepano" eteni ja tukki portaikon muilta kulkijoilta muutamaksi toviksi. Sodasta oli tuolloin kulunut parikymmentä vuotta ja Pelkolin oli muistutus siitä.

Taloyhtiön yhteiseen kellarisaunaan kuului lapsen mittasuhteilla valtavan pitkä löylyhuone, joka tosin jo 1960-luvun lopulla jaettiin väliseinällä kahteen osaan, energian säästämiseksi. Kiukaita oli yksi, joten löylyhuoneesta erotettu pienempi pätkä jäi tuulikaapiksi, vaikka pitkän seinän kolme laudetta jatkuivat edelleen sinnekin. Löylyhuoneen molemmilla puolilla oli ikkunallinen pesuhuone suihkuineen, ämpäreineen, vateineen ja puupenkkeineen, ja kummankin pesuhuoneen takana oli sen oma pukuhuone.

Saunavuorot oli limitetty ajatellen kiuashuoneen mahdollisimman tehokasta käyttöä. Perhe saattoi pesuhuone ykkösessä huuhtoa itseään suihkussa, pukea vaatteitaan tai nauttia kaikessa rauhassa saunajuomiaan, Apsia, Stepiä tai Jaffaa, kun samaan aikaan pukuhuone kakkosessa toinen perhe jo riisuutui ja siirtyi alasti toiseen pesuhuoneeseen. Jos ainoassa löylyhuoneessa vitkaili aivan saunavuoronsa loppuun saakka, ehti kuulla varoitukseksi vesihanan lorinaa toisesta pesuhuoneesta, jossa jo pesuvateja ja löylyämpäreitä täytettiin. Yhteentörmäyksistä väärällä vuorolla tai heittävään kellonaikaan ei minulla tai pihan lapsilla ollut tietoa. Minun perheeni saunavuoro oli tiistaisin klo 19.

Saunan pesuhuoneiden kahden ikkunalasin väliin oli asetettu sopivan kokoiseksi leikattu laatta vaaleaa vaahtomuovia, jotta kukaan ei näkisi ulkoa sisälle, vaikka toisaalta luonnonvaloa siilautui läpi valoisina aikoina. Kuitenkin joku tuntematon viikari (Eskoa epäiltiin) oli keksinyt kaivertaa toisen ikkunan muoviin pienen huomaamattoman tirkistysreiän.

Aukon salaisuus levisi hihkuen pihan lasten keskuudessa ja toisinaan iltaisin joku kakara kävi vilkaisemassa keitä oli saunomassa, jos sisältä kuului veden loiskintaa. Jonkun Pelkolinin sijasta haluttiin nähdä nuoria neitejä nakuina, mutta jouduttiin näkemään vanhoja ämmiä, nelikymppisten äitien ikäisiä. Todellisuudessa ikkunasta pilkahti näkyviin korkeintaan kuvitelma punertavan ruskeasta ihosta vesihuurun keskeltä, ilman tarkempia yksityiskohtia, joita saattoi vain kuvitella. Joskus pesuhuoneeseen kuului aivan ikkunan takaa lasten huudahduksia, havaitsin saunomassa ollessani, mutta vanhempien huomiota siihen ei kiinnitetty.

Herra Pelkolin harrasti ajankulukseen asuntonsa ovien lukitsemista. Lasten ravatessa päivät pääksytysten portaikkoa ylös ja alas, kipin kapin kotiinsa ja ulos, Pelkolin tuntui puolestaan viettävän merkittävän osan päivästään rappukäytävässä. Hän kompuroi oman ovensa edessä kaivellen lapiokourallaan teryleenihousujen sivutaskusta runsasta ja painavaa avainnippua.

Avainten kilinä, ketjujen kalina ja lukkojen rapina kuului parhaimmillaan muihin koteihin asti, ellei jompikumpi radion tai television kahdesta kanavasta (Yleisohjelma, Rinnakkaisohjelma, TV1, TV2) ollut auki, eikä jäänyt koskaan epäilystä, kenen ovelta ääni kuului. Pelkolin aloitti lukitsemisen tuulikaapin valkoiseksi maalatusta väliovesta, sitten seurasi varsinaisen ruskean postiluukkuoven virittäminen takalukitukseen ja ylimääräisten varmuuslukkojen kiertäminen kiinni. Monen eri avaimen nippu tarjosi Pelkolinille paljon valinnanvaraa ja hitaan hakemisen älyllistä ponnistusta.

Lapsista oli luonnostaan lankeavaa, että kaikki tavalliset, ilkeät nuoret kakarat vihasivat ja pelkäsivät Pelkoliniä, koska tämä tukki liiaksi rappukäytävää ja ennen kaikkea oli tavallisuudesta poikkeava henkilö ja vieläpä invalidi. Pelkolin puolestaan ei yrittänyt olla nuorten ystävä. Hänen huhuttiin saattavan huitoa sauvallaan lapsia tai jopa lyövän heitä.

Syntyi taloyhtiön kokoinen skandaali, kun pikkuinen Pentti-poika oli pissannut rappuun Pelkolinin nähdessään. Pelkolin oli kiivastunut ja piiskannut kepillään itkevää Penttiä.

Pikkupojan nuori yksinäinen äiti nosti äläkän ja haali ovi ovelta naapureita todistajiksi, mutta kukaan sivullinen ei ollut nähnyt milloinkaan mitään. Nyt vasta näimme rapussa itkevän Pentin ja yrmeästi mulkoilevan, keppiinsä nojaavan Pelkolinin. Pentin kaksihenkinen perhe muutti pois ja Pelkolin jäi, vuosikymmeniksi, kaiketi loppuelämäkseen.

Pelkolinin pikkuinen mustatukkainen vaimo oli työssäkäyvä, jäntevä, vikkeläliikkeinen kärppä, joka puolusti vanhaa ukkoaan kuin sinnikäs terrieri. Hän näytti niin paljon miestään nuoremmalta, että olisi saattanut olla vanhapiikatytärkin, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, oliko hän. Ehkä hän oli vain sinnikkään ikääntymätön ja laihansitkeän nuorekas. Hän oli itse lapseton ja sotajalalla pihan lasten kanssa. Jos ukko jalkoineen olikin hidas, niin vaimo oli nopea kuin salama ja siksi vaarallinen vastustaja!

Pihan lasten tapoihin kuului kiusata kaikista aikuisista juuri Pelkoliniä, eikä kai ketään muuta. Esimerkiksi kulkiessaan tämän kotioven ohi lapset pudottelivat karkkipapereita, käpyjä, havunneulasia ja muita irtoroskiaan postiluukusta. Ainakin Miettilän pojat näyttivät sellaisen käytäntönsä minulle. "Kato Heka, mitä me tehdään!"

Porrashuoneen seinälle, alaoven pieleen, oli ripustettu lasilevyinen kotelo, jonka sisällä oli irtokirjasimilla ladottu luettelo kaikkien asukkaiden sukunimistä ovinumeroineen ja kerroksineen. Sukunimikaimoilta mainittiin myös etunimen alkukirjain. Talossa asuivat nimittäin lähekkäin parin tai kolmen suvun kaksi sukupolvea, äiti tai anoppi yksiössä ja vävyn tai miniän perhe isommassa asunnossa.

Jotkut lapset (Eskoa epäiltiin) osasivat avata nimikotelon joko tiirikalla tai sopivalla avaimella, ellei sitten talonmies ollut joskus unohtanut lukita sitä. Tällöin avautui mahdollisuus muokata mielin määrin sukunimiä vaihtamalla valkoisten irtokirjasinten paikkoja mustan taustalevyn urissa. Esimerkiksi Pelkolinista oli helppo muokata Kelpolin tai vaikkapa Koipeliini, lainaamalla joitakin kirjaimia naapurien nimistä. Pieni hävytön muutos saattoi jäädä huomaamatta joksikin aikaa, ennen kuin suututti ainakin Pelkolinit.

Vaihtoehtoisesti Pelkolinin pariskunnan oven takana tuli mölytä tavallista enemmän ja huudella lauseita, joissa mainittiin korostetusti Pelkolinin nimi. Tällaista tekivät lapset, joka uskalsivat ja olivat tarpeeksi nopsajalkaisia selviytyäkseen jäämättä kiinni.

Herra Pelkolin oli itse liian hidas ryntäämään ovelle ja nappaamaan häiritsijöitään, vaikka lisälukot, varmuusketjua lukuun ottamatta, olivatkin auki asukkaiden ollessa sisällä, mutta hänen vaimonsa saattoi kärkkyä ja väijyä lapsia aivan oven takana, jotta yllättäisi viimeinkin kiusanhenget itse teosta.

Eräänä syyspäivänä leikin flegmaattisen rauhallisesti yksinäni talotontin ja metsäalueen rajalla, kun C-portaan ulko-ovesta ampaisi ulos kuin rasvattu salama - Mikko Miettilä. Hän syöksyi hippulat vinkuen mäenrinnettä alas ja vilahti seuraavasta B-portaan ovesta sisään. Muutamaa sekuntia myöhemmin C:n ulko-ovesta säntäsi ulos rouva Pelkolin, joka vilkaisi nopeasti kolmeen ilmansuuntaan ja huudahti minulle: "Minne se meni?"

Minua ei epäilty, kun olin niin pöllämystyneen rauhallinen omilla jalansijoillani, toljotellessani ihmeissäni, että mitä nyt oli tapahtumassa?

"B-rappuun", osoitin sormellani ja rouva Pelkolin pinkoi sinne nopeammin kuin tuskin ehdin sanoakaan. Arvelin Mikko Miettilän ehtineen jo pujahtaa pyöräkellarin kautta talon toiselle
puolelle. Pyöräkellariin pääsi nimittäin nopeasti rapusta ilman avainta, jota sen sijaan tarvittiin, jos halusi kulkea vastakkaiseen suuntaan, pyöräkellarista B-portaaseen. Myös saunan ja verkkokellarien pitkään käytävään kerrosta ylempänä tarvittaisiin avainta. mutta ehtisikö Mikko käyttää sitä? Portaiden nouseminen yläkertaan olisi paha umpikuja, koska ullakkoa ei ollut, eikä hissiä vaihtoehtoreitiksi. Entä päättelisikö rouva Pelkolin samalla tavoin vai tekisikö hän arviointivirheen?

Mutta minne Mikko aikoisi jatkaa talon toisella puolella? Kiertäisikö hän äkkiä itäpään roskakatoksen suojassa takaisin pohjoispuolelle ja metsään, vaiko piiloon harmaan betoniaidan taakse? Painuisiko hän Paatsamatien jyrkkää alarinnettä pohjoiseen, korkean Pääkallokallion peittämänä, taikka Laajasuontietä itään punatiilitalon taakse? Lähtisikö hän Paatsamatietä etelään nurmirinteen suojassa vai yrittäisikö hän ehtiä vilistää kuin orava pihan yli kuutostalon kellariin?

Mitä Mikolle voisi tapahtua, jos hän jäisi kiinni? Jos hänet nähtäisiin ja tunnistettaisiin? Miksi rouva Pelkolin kysyi minulta "Minne Se meni?" eikä "Kuka tästä juoksi?" Olisinko lie vastannut, vai ollut näkemättä ja tuntematta? Osoitin hämmentyneenä B-rappua kuin pelastaakseni oman nahkani, ettei minua itseäni olisi epäilty. Tällä kertaa olin viaton, mutten aina.

Eräänä kauniina kesäpäivänä oleskelimme Marie-serkkuni kanssa jouten C-rappuhuoneessa. Me serkukset nojailimme ulko-oveen sisäpuolelta, kun taas nuori Pekka Miettilä istuskeli porrasaskelmalla puolta kerrosta ylempänä. Mikko Miettilä ja Lasse Kantonen roikkuivat raollaan olleilla vastakkaisilla ensimmäisen kerroksen kotiovillaan ja juttelivat. Tai juttelimme kaikki viisi, minä ja Marie kuitenkin vähiten.

Äkkiä päähäni pälkähti ilkeä ajatus tai yksinkertaisesti matkin muiden aikaisempia sankaritekoja. Aloin huudella täyttä kurkkua lasten keskuudessa tunnettua sotahuutoa:

"Pelkoliini tulee! Pelkoliini tulee!!"

Marie-serkku älysi heti ajatustakin nopeammin syöksähtää alaovesta ulos. Mikko Miettilä vetäisi samalla sekunnilla ovensa kiinni, sen perään Lasse Kantosen ovi paukahti lukkoon kuin kaikuna edellisestä. Minä juoksin Marien perässä ulos. Livahdimme serkkuni kanssa yksinkertaisesti vain länsikulman taakse, pois näkösältä. En uskonut, että meitä epäiltäisiin - eikä sitten epäiltykään.

Jonkin ajan päästä ulos pihalle laahusti sydäntä särkevästi itkevä, minua vuotta nuorempi Pekka Miettilä. Poikaparka oli jäänyt kuumimpaan paikkaan jumiin eikä ollut ehtinyt yhtään minnekään karkuun. Kotiovet ja ystävien ovet läimähtivät kiinni hänen nenänsä edestä ja ulko-ovelle saati kellariin oli liian pitkä matka. Pelkolin oli ehtinyt napata hänet kiinni. Pekka nyyhki kertomustaan, miten Pelkolin oli läksyttänyt häntä ja uhkaillut, mutta yksityiskohdista en saanut itkun takaa selvää.

Vuosien kuluessa Paatsamatien lapset vanhenivat ja muuttivat pois. Kun palasin katsomaan entistä kotitaloani eräänä kesäpäivänä parikymmentä vuotta myöhemmin, en löytänyt enää kotirappuni nimitaulusta kuin yhden tutun nimen...

Pihamaa oli autio ja kuolleen hiljainen, ei näkynyt lainkaan leikkiviä, juoksevia, meluavia tai kiusaavia lapsia! Kerrostalon yksiöt ja kaksiot, 25-44 neliömetrin asunnot, eivät tuntuneet riittävän 1980-luvun lapsiperheille. Loputkaan jäljelle jääneet lapset eivät enää kuluttaneet vapaa-aikaansa Kirkonrottaan ja vetelehtimiseen kotipihallaan, vaan "harjoituksiin" joissakin moderneissa urheiluhalleissa.

Kun saavuin pihaan, huomasin, että vanhan neljän hehtaarin leikkimetsäni kalliolla istuskeli telttatuolissa joku "puliukkomainen" baskeripäinen puolialaston aurinkolasipäinen vanhus, joka näytti yksinään kaikessa rauhassa ottavan aurinkoa paljaalle ylävartalolleen. Tästä ei automaattisesti tullut mieleeni muistoja, ennen kuin olin käynyt kotirapussani ja nähnyt yhden ainoan tutun nimen paikallaan nimitaulussa ja postiluukussa C 32. Sama mies, sama harrastus. Hänhän siellä yhä oli, viimeinen mohikaani neljännesvuosisadan takaa, 1960-luvulta.

4. Minne muutin Haagassa?

(HAAGA 1961-68)

Elämäni ensimmäisen tarkan oman muistikuvan olen tallentanut tietoisuuteeni Paatsamatie 8:n tontin itärinteestä Etelä-Haagasta. Kolmihenkinen perheemme oli talvella 1961 katsomassa rakenteilla ollutta ja ostamiseen houkutellutta uutta kerrostaloa, kun äitini yht'äkkiä liukastui jäisessä ylämäessä ja kaatua muksahti pitkäkseen maan kamaralle.

(Harmaan sumun keskeltä näen mielessäni kuin rätisevän kaitafilminpätkän tapauksesta, joka päättyy hetkessä ja katoaa taas usvaan.)

Hupsista! Hämmästyin suunnattomasti. Saattoiko muka äitikin kaatua, tuollainen 3-vuotiaan lapsen mielestä Jumalan kokoinen puolitoistametrinen jättiläinen?

"Olet kasvanut... kasvat pian äitiä isommaksi, kun noin reippaasti syöt!" vakuuteltiin lapselle ruokapöydässä. En uskonut. Ei niin isoksi voinut mielestäni kasvaa. Äiti näytti alhaalta lapsen perspektiivistä lähes yhtä isolta kuin isä, jonka pituutta en ikinä tavoittaisi.

Sinä lapsuuteni keväänä 1961 Paatsamatie kahdeksaan oli valmistumassa arkkitehti Bertel Saarnion piirtämä 3-4-kerroksinen, 42 huoneistoa käsittänyt kolmen hissittömän portaikon lamellitalo, johon pian muuttaisimme Ohjaajantieltä. Vaihtaisimme pienemmästä talosta isompaan, ensimmäisestä kerroksesta toiseen ja kolmesta asuinhuoneesta neljään.

Paatsamatie kuuteen, tontin etelälaidalle, rakennettiin asuntoyhtiön toista rakennusta, kolmea kerrosta ja kolmea rappukäytävää, kolmea tusinaa uutta kotia sinnekin. Huomasin työmaita muuallakin. Helsingissä vuosi 1961 sattui olemaan rakentamisen huippuvuosi, jolloin valmistui 8000 uutta asuntoa, kun vuonna 1969 valmistui enää 3500 huoneistoa, puolta vähemmän, ja vuonna 1950 oli pystytetty 1100 kotia, seitsemäsosa. Paatsamatien taloyhtiön 78 asuntoa muodostivat yhden prosentin Helsingin asuntotuotannosta vuonna 1961.

Uuden rakennuksemme päädyissä jätettiin esiin ajan myötä likaantuva valkopintainen tiilimuuri, joka ei ollut koskaan mielestäni yhtä hieno ja kaunis kuin väriä ja lämpöä hehkuva punatiiliseinä naapuritalossa, joka pystytettiin vähän myöhemmin Paatsamatien itäpuolelle. Talomme pitkät sivuseinät peitettiin rypyläisellä rappauksella, joka oli väriltään hiekanruskehtavaa, rumaa beige-sävyä.

Huoneistojen ikkunat olivat jäykän neliömäisiä. Kylpyhuoneiden ikkunat olivat isompien ikkunoiden tai niiden tuuletusikkunaosan pienoismalleja. Sadekatosten suojaamat porraskäytävien ulko-ovet olivat vaaleankellertävää lakattua puuta ja kunkin vierellä oli ovenkorkuinen lasi-ikkuna, jonka takaa kuvastui ulos lattiasta kohoava lämpöpatteri. Oven yläpuolella oli koko rappukäytävän levyinen lasi-ikkuna päästämässä portaikkoon vielä lisää luonnonvaloa.

Ulko-oven edessä kohosi kolme tylyä betoniporrasta, joilla ei ollut huomioitu liikuntaesteisiä. Metrin päästä oven takaa nousi kahdeksan porrasaskelmaa ensimmäisen asuinkerroksen tasanteelle ja vasemmalta, lasi-ikkunan ja lämpöpatterin kohdalta, laskeutui kahdeksan askelmaa alas jykevälle, harmaalle, teräksiselle kellarinovelle, joka vaati auetakseen Abloy-avainta.

Kahdeksan myrkynvihreällä muovipinnalla peitettyä porrasaskelmaa johti ensimmäisestä kerroksesta puolivälitasanteelle, josta avautui seinän levyinen ikkuna pohjoiseen, ja jälleen kahdeksan askelmaa vei toiseen asuinkerrokseen, jossa ensimmäisenä oli vastassa minun ulko-oveni oikealle länteen, sitten kaksi ovea suoraan etelään ja neljäs ovi vasemmalle itään. Toisen ja kolmannen kerroksen väliin oli ripustettu puisteluparveke, jolla mattojen tomutus oli sallittua arkisin parin tunnin määräaikana klo 14-16, kuten oveen ruuvattu ankara kyltti määräsi.

Taloni työntyi maan sisään länsirinteeseen. Kauimmaisessa C-portaassa oli vain 3 kerrosta A-portaan neljän sijasta, koska itäpäädyn alin asuinkerros jatkui länsipäässä maan alle pikkuikkunaiseksi kellariksi. B-porras oli reunimmaisten välimuoto, jossa ensimmäisessä kerroksessa oli vain kaksi yksiötä, mutta muutoin vastakkaiset karut metalliovet veivät kellarikäytäviin. länteen ja itään. Itäpäässään kellarikäytävä tosin päätyi korkealla maan pinnan yläpuolella suoraan A-portaan talonmiehenasunnon seinään.

Päätyasunnot olivat neljän huoneen ja keittiön kokoisia ja niistä avautui ikkunoita kolmeen ilmansuuntaan. Portaikkojen sisälaitojen asunnot olivat parvekkeellisia läpitalon kaksioita. Isompien asuntojen välissä oli kussakin kerroksessa kaksi pientä yksiötä etelään avautuvin ikkunoin. Tuohon aikaan lapsiperheitäkin, kuten kuulemma nelihenkiset Zyskowiczit, muutti yhtä hyvin 44 neliömetrin kaksioihin kuin 25 neliön yksiöihinkin.

Isoimmat asunnot olivat L-muotoisia. Neliön muotoiset yksiöt jäivät L:n kainaloon eli sisäkulmaan. Päätyasunnoissa kahden huoneen ikkunat avautuivat etelään, yhden länteen tai itään, ja kolmen pohjoiseen, jos pohjoisseinän keittiö ja kylpyhuonekin laskettiin ikkunallisina mukaan. Kaksioista jäi puuttumaan toinen eteläikkunahuone sekä itä- tai länsi-ikkunallinen huone. Yksiöissä oli yksi ikkuna etelään sekä keittokomero ja ikkunaton kylpyhuone.

Keväällä 1961, auringon sulattaessa viimeisiäkin lumilaikkuja, Victor Ekin kuorma-auto kuljetti perheemme muuttokuorman, mutta minä muutin skottiruudullisissa lastenrattaissa, joita äitini työnsi kävellen, niin olen muistanut unenomaisina kuvina. Muuttomatkaa Ohjaajantieltä kertyi vain kilometrin verran etelään Aino Ackten tietä, joka vaihtui Etelä-Haagan rajalla Paatsamatieksi. (Katunimikyltin mukaan tie muuttuu siinä kohdassa Paatsamantieksi, mutta genetiivi on harmiton kirjoitusvirhe, jota ei ole koskaan korjattu.)

Uudessa kotipihassani odotti aiemmin muuttaneiden lasten vastaanottokomitea. A-portaan pisamaiset, punapäiset Peppi Pitkätossut, Lindholmin Christina ja Camilla, sekä Tommit ja Annikat olivat hyppäämässä narua, sillä oli aurinkoinen kevätpäivä. Viimeisten sulavien lumien rippeet lorisivat pieninä puroina, joita lapset virrattivat piirtelemällä kepeillä tai kengänkärjillä uusia kanavia soraan.

Ylitin muutossa rajan Pohjois-Haagasta Etelä-Haagaan. Muutin yhtenäisesti suunnitellusta, rinnatusten samaan aikaan 1950-luvulla rakennettujen kerrostalojen metsälähiöstä - puoli vuosisataa vanhempaan, historialliseen asutuskeskukseen. Saavuin monien vuosikymmenten vähittäisiä, eriaikaisia talokerrostumia sisältävään historialliseen kaupunginosaan, aiemmin suorastaan itsenäiseen Haagan kauppalaan.

Etelä-Haaga oli luonteeltaan enemmän suomalainen pikkukaupunki kuin standardilähiö. Siellä asuttiin yksilöllisemmissä ja monenkirjavammissa pienkerrostaloissa kuin Pohjois-Haagassa. Kadut olivat kylätiemäisen mutkaisia, asemakaava keskiaikaisen sykkyräinen. Kaikkia katuja ei ollut kaavoitettu yhdellä kerralla vaan yksitellen vuosikymmenten kuluessa. Vanhoille purettujen huviloiden pikkutonteille voitiin rakentaa vain Pohjois-Haagaan verrattuna pienempiä ja intiimimpiä kerrostaloja.

Yhteiseksi piirteeksi molemmille Haagoille oli muodostumassa asukkaiden keskiluokkaisuus. Jo Eliel Saarisen varhainen Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma oli tarkoittanut sijoittaa keskiluokan Huopalahden aseman ympäristöön, varakkaat Munkkiniemen rannoille ja työläiset kauemmaksi Pitäjänmäelle.

Entisen ja uuden kotini välimaasto oli pelkkää metsää tai luonnonpuistoa, jossa kohosi jyrkkiä kallioita sekä puinen harmaantunut Haagan hyppyrimäki (ainakin 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle). Metsää halkoivat 50 vuotta vanhat tykkitiet, joita pitkin reippaat retkeilijät saattoivat vaeltaa Talin tai Pirkkolan ulkoilumaastoihin saakka.

Kukkuloille oli Haagassakin, osaksi koko Helsingin niemeä ympäröivää linnoitusrengasta, louhittu jännittävän näköisiä varustuksia. Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n hallitus oli teetättänyt ensimmäisen maailmansodan aikana linnoitustöitä kaukaa tuomallaan pakkotyövoimalla, kirgiiseillä, tataareilla ja kiinalaisilla.

Kotini viereistä metsää hallitsevalla Haagan korkeimmalla kukkulalla oli linnakejäännöksiä, ampumahautoja, tykki- ja konekivääripesäkkeitä, juoksuhautojen onkaloita, ammusvarastosuojia, betonisia linnoitusbunkkereita sekä keinotekoisia, kallioon räjäytettyjä rosoisia rotkoja. Alueella oli käyty kansalaissodan taisteluita vuonna 1918. Talvisodan aikana kallioluolissa oli sorvattu ammuksia.

Minä kutsuin jylhää linnoitusaluetta pienen lapsen sanallisella luovuudella "Jyrkännelaitokseksi". Orapihlajatie saartoi kallioita ja Orapihlajakuja työntyi niitä kohti, joten luonnolliseksi viralliseksi nimeksi muodostui ilmeisesti Orapihlajakallio. Alueesta oli käytetty myös nimiä Kissis, Kissanpotti, Sammis tai Sammakkolampi, mutta en tuntenut niitä. Tuttavani eivät tarvinneet linnoituskallioille mitään erityisnimeä.

Jyhkeät teräsovet raskaine salpoineen sulkivat kalliobunkkereita alhaalla rotkossa, jonne pääsi laskeutumaan rappeutuneita betonisia portaita. Kuiluihin kertyi ihmisten heittämiä roskia, sadevettä tai tuulten puista ravistamia oksanrisuja ja lehtiä, jotka maatuivat. Betonirakenteet sammaloituivat ja ruohottuivat vähitellen.

Vasta aikuisena pääsin tai uskaltauduin ruotsinsuomalaisen tyttöystävän yllyttämänä teräsovien taakse katsomaan mitä Jyrkännelaitoksen sisältä löytyi - repeytyneitä, likaisia patjoja ja epämääräisiä lumppuja, tölkkejä, roskaruokapakkausten revittyjä kuoria ja muuta kaikenkirjavaa roskaa, puliukkojen tai nuorisoporukoiden jäljiltä.

Jyrkännelaitoksen kallioinen metsäkukkula laskeutui idässä alas Paatsamatielle. Etelästä, lännestä ja pohjoisesta metsää ympäröi puoliympyrän kaaren muodossa Orapihlajatie, jonka varteen rakennettiin vuosina 1964-65 varasto- ja liikerakennuksia lahtelaiselle huonekalutehtaalle Isku-Kalusteelle, Tampereen Pyynikin panimolle sekä Tuottajain Koneelle. Isku-Kalusteen rakennustyömaa katkaisi jopa metsäpolun, jota kävelijät oikaisivat uudesta pihastani Pohjois-Haagan suuntaan, mutta sille tallattiin tontin teräsverkkoaitaa myötäilevä uusi reititys.

Paatsamatien itäpuoli oli epäviihtyisää vetistä suomaastoa, jota sivusi etelässä Laajasuontie ja halkoi pohjoisessa kävelypolku (tai tykkitie) nimeltään Kanukalliontie. Suolle rakennettiin myöhemmin, vasta vuonna 1975, alppiruusujen kasvatusalue eli Haagan Rhododendron-puisto, josta tuli sittemmin paikallinen päänähtävyys.

Orapihlajatie ja Kanukalliontie piirsivät metsään Pohjois- ja Etelä-Haagan rajan. Valtavien metallisten sähköpylväiden kannattelemat korkeajännitejohdot kulkivat juuri Haagojen rajalla Pitäjänmäen suuresta muuntajasta suoraan lännestä itään tai idästä länteen. Kasvillisuus leikattiin ajoittain matalaksi johtojen alta ja pylväisiin oli kiinnitetty keltaisia, peltisiä, salamakuvioisia varoituskylttejä hengenvaarasta. Mielikuvituksessani, jollei todellisuudessakin, eräät uskaliaat pojat tai humalaiset miehet kiipeilivät silti tolppiin ja jotkut heistä kuolivat ja päätyivät lyhyiksi uutisaiheiksi.

Kotitaloni jännittävin paikka, johon vähitellen tutustuin, oli itäpäädyn roskanpolttouuni. Se palaa helposti mieleeni kuullessani puhuttavan helvetistä tai krematorioista. Jykeväsalpaisen teräsluukun takana loimusivat ikuiset keltaiset tulenlieskat, kun näin luukun auki tai isompana yletyin kurkistamaan sisään. Palo kyti vähintäänkin pienillä liekeillä ja leimahti heti saadessaan uutta tulenruokaa. Uunia hoitanut talonmies asui muutamien metrien päässä yläkerrassa.

Keittiömme lavuaarin alakaapissa oli iso, arviolta 20 litraa vetänyt sininen, peltinen, kuhmuinen roskaämpäri, johon viskattiin kaikenlainen siihen mahtuva, kodissa kertyvä kiinteä jäte, paitsijätepaperi, jota niputettiin keräyksiä varten. Nesteet valutettiin tietenkin viemäriin. Roskapaikalla, kadunpuoleisessa talonpäädyssä, rikkasangon sisältö kipattiin ja kopisteltiin polttouunin luukusta sisälle, missä se epäilemättä muuttui tuhkaksi ja savuksi tai ainakin paloi määrältään murto-osaan.

Palamiskelvottomalle lasille ja metallille oli jäteaitauksessa, uunin vieressä, muutama kannellinen roskasäiliö. Vuosien kuluessa aitaus muuttui ahtaammaksi, kun erilajisten materiaalien omien keräyssäiliöiden määrä kasvoi. Sitten aikanaan uunin luukku suljettiin pysyvästi ja lukittiin, jolloin polttaminen päättyi, mutta silloin olin jo paljon vanhempi ja poissa.

Toinen jännittävä ja kuuluisa paikka oli salaperäinen koksikellari. Kuorma-auto ajoi joskus pihaan avolava kukkuroillaan pienen lapsen nyrkin kokoisia mustia hiilikokkareita, jotka kuljettaja kippasi suurpiirteisesti isoksi keoksi kellarin luukun eteen ja talonmies lapioi luukusta alas kellariin.

Vuosikymmenen puolivälin jälkeen taloyhtiö siirtyi kuitenkin koksista öljylämmitykseen ja pihassa alkoivat vierailla pyöreämuotoisilla säiliöillä varustetut letkuautot. Minä en tiennyt lämmitysremontista paljonkaan, koska taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja ei vaivautunut kertomaan lapselleen. Totesin vain näkyvät seuraukset. Koksi oli tuntunut pikkupojasta reilusti miehekkäämmältä polttoaineelta kuin moderni, naisellisen siististi letkussa liruteltava öljy.

Talossa riitti kellareita kahteenkin kerrokseen, koska sijainti oli rinteessä. Kotiavaimilla varustetut pikkupojat seikkailivat mielellään maan alla, lukittujen ovien takana. Vain kanaverkot erottivat kunkin huoneiston parin neliömetrin suuruisen säilytystilan naapuristaan, paljastaen eri perheiden omaisuuden yksityiskohtia. Lapsen suppeassa kokemusmaailmassa kaikki oman perheen esineet, ostokset ja säilytystavat edustivat normaaliutta, ja naapurien jo vähäinenkin erilaisuus vaikutti uudelta, eksoottiselta ja hämmästyttävältä. Jo sellainenkin oli kummallista, jos jollakulla ihmisellä oli vain minimaalisen vähän tai ei ollenkaan kellarissa säilytettävää omaisuutta. Lapset olivat pohjattoman uteliaita.

Säilytettäville vihanneksille ja marjahilloille oli rakennettu erikseen umpiseinäinen perunavarasto ja kylmäkellariosasto, Kaikkien asukkaiden umpikaapit ja mullantuoksuiset laatikostot eivät olleet koskaan varattuja ja lukittuja, joten lapset saattoivat salaa käyttää niitä leikkeihinsä. Toisaalta niistä myös löydettiin ja paljastettiin muiden lasten tuntemattomia piiloja ja puuhailuja, kuten B-portaan arvoituksellisten, vain keskenään seurustelevien sisarusten Tommin ja Annikan salaperäisiä kokoelmia leluineen ja muistiinpanopapereineen.

Pyöräkellari oli kolmas, omanlaisensa puuhapaikka lapsille. Erilaiset kirjavakuntoiset, ehjät, rikkinäiset, uudet tai vanhat polkupyörät ja potkukelkat täyttivät ison, yhtenäisen huoneen lähes äärimmilleen.

Kaikkein jännittävin kellarikohde olisi ollut pommisuoja, mutta sen jykevän oven lukkoon lasten kotiavaimet eivät tepsineet. Aikuiset pitivät siellä tiettävästi yhtiökokouksia, mutta isä ei koskaan näyttänyt minulle, millaista alimpana talon alla oli. Ulkoseinissä näkyi maan rajassa joitakin tiukasti umpinaisia luukkuja, jotka olivat kaiketi pommisuojan vaihtoehtoisia hätäpoistumisteitä, mikäli talo olisi joskus romahtanut kellarin päälle.

Karjalan kannaksella kenttätykistössä useita vuosia sotinut isäni vähätteli kotitalojen pommisuojia vain sirpalesuojiksi. Hienointa sota-asettani, paristoilla automaattista sarjatuliääntä päristelevää, puolen metrin pituista "konekivääriänikin" isä kutsui vain konepistooliksi, vaikka se oli mielestäni kiväärin muotoinen ja sentään puoli metriä pitkä.

Pihatiet olivat aluksi sorapintaisia, mutta myöhemmin ne katettiin asfaltilla. Paatsamatie oli aluksi vaivainen kuoppainen ja kumpuileva hiekkatie, kunnes eräänä kesänä sen mäkinyppylä kaivettiin matalammaksi, tasoitettiin ja asfaltoitiin. Seurasin tienrakennustöitä tarkasti, niin kotini eteläparvekkeelta kuin pihalta, välittämättä silloin muista leikeistä, ja pitkästytin kyläilemässä olleen Marie-serkkuni.

Marie oli minua kolme vuotta vanhempi ja siten kuin aikuinen, koska hän osasi monia taitoja paremmin, niin kauppaleikeissä, rakentamisessa, piirtämisessä kuin myöhemmin kirjoittamisessakin. Marieta katsomalla opin saunassa tyttöjen ja poikien anatomisen eron. Odotin innolla Marien vierailuja, jouluksi ja muutaman kerran vuodessa, mutta joskus turhaan.

Äitini mielestä Marien yksinhuoltajaäitiin Lainaan "ei ollut taikaa". Tämä tuli jos tuli ja milloin sattui ehtimään, sopipa etukäteen mitä tahansa. Lainalla ei ollut puhelintakaan, kun television hankinta oli ensin etusijalla. Laina oli töissä Suomen Pankissa ja hän oli siirtänyt kaikki kellonsa puoli tuntia normaaliajasta edelle, jottei myöhästelisi. Tämäkään keino ei tepsinyt. Marien isää en nähnyt koskaan, edes äidin valokuva-albumissa, sillä hänen kasvonsa oli repäisty pois hääkuvasta. Sen verran opin lapsena tädistäni, joka oli työskennellyt tarjoilijana Ruotsissa ja lähetteli turistikortteja joka puolelta Eurooppaa, jopa Istanbulista: "Täällä ollaan. Kiirettä pitää. Täytyy taas mennä. Terveisiä kaikille".

Leikin pienenä uuden kotipihani hiekkalaatikossa, äitini seurassa, kun yhtäkkiä huomasin äidin kadonneen jäljettömiin! Lähdin heti määrätietoisesti kotia kohti etsimään äitiä. Osasin kiertää talon länsipäädyn, sain rapun ulko-ovenkin itse auki tai joku naapuri avasi sen ohi kulkiessaan. Aloin itkeä vasta kotioveni ulkopuolella, sillä aiemmin ulvominen olisi ollut tarkoituksetonta, eihän äiti olisi vielä voinut kuulla sitä. Lapsikin tajusi tuollaisen logiikan, jokainen lapsi.

Olin hyvä leikkimään yksin. Heräsin varhain puoli seitsemältä, otin tavaroitani kirjahyllyköstä ja puuhailin äänettömästi omassa huoneessani. Piirsin ja väritin, lueskelin, tai jos en vielä osannut, katselin kuvia, leikin pehmoeläimillä, monilla leikkikoirilla, jopa yhdellä tyttönukellakin, jonka nimi oli Liisa, äidin lapsuudenystävän mukaan. Rakentelin Bilofixin rei'itetyistä puuosista suurilla sinisillä muoviruuveilla ja punaisilla muttereilla mallikuvien mukaisia koottavia nostureita tai Lego-palikoista kulmikkaita taloja. Lego oli ikäiseni tanskalainen keksintö, uusi muotilelu, jonka tuotanto oli 1962 alkanut lisenssillä Suomessa, koska valtio rajoitti lelujen maahantuontia.

Ulkona vaihdoin pian leikkimaastoni kotipihan mielikuvituksettomasta, standardikokoisesta hiekkalaatikosta ja kolmesta metalliketjuisesta keinulaudasta etupihalta avautuvaan metsään, joka oli kotoani lähempänäkin, kun sinne päästäkseni minun ei tarvinnut edes kiertää talon länsipäätyä.

Vain viitisen metriä pohjoiseen C-rapun ulko-ovelta, pihakäytävän ja nurmikaistaleen jälkeen, loppui talon oma tontti ja alkoi Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi kaavoittama metsä kallioineen, sammalineen, kanervikkoineen, varvikkoineen, ruohikkoineen, saniaisineen, puineen, kivineen, ojineen, multineen, pensaineen ja ryteikköineen. Kaivoin multaa ja rakensin tieverkkoja leikkiautoille, pystytin irrallisista nyrkin kokoisista kivistä leikkitaloja, joita Hornin veljeksillä oli tapana potkiskella hajalle. Mielenkiintoisissa kallionkoloissa saatoin leikkiä kotia tai kuusikoissa majojen rakentamista ja seikkailuja. Luonnon maasto oli monimuotoista.

Kotona äiti leikki kanssani koputusleikkiä ruokapöydän ääressä. Hiirikö kulki pöytälevyn alla ja naputteli milloin missäkin? Sellainen oli mukavaa ja jäi erääksi varhaisen lapsuuteni rakkaimmaksi muistoksi äidistä.

Sain pikkulapsen päähänpistoja. Kaivoin salaa äidin käsilaukkua, pidin setelirahoja paperiroskina ja heitin ne peltiseen rikkaämpäriin, jota ei onneksi ehditty heti tyhjentää polttouuniin. Luulin yhtä keittiön nurkkausta pisuaariksi ja heitin veteni sinne. Nakkasin pallon äidin aamukahvipöytään niin, että kupit kaatuivat ja säröytyivät ja kahvit valuivat pitkin pöytää ja lattiaa. Silloin äiti huusi kuin palosireeni ja ajoi raivostuneena minua takaa ympäri taloa ja minä huusin juostessani vain: "Älälyö! Älälyö! Älä lyö!" Ei hän toki lyönytkään, ei muulloinkaan, eikä isäkään, ei kukaan koskaan.

Kylpyhuoneen valokytkin oli sijoitettu eteisen puolelle. Siitä saatoin näppärästi sammuttaa valot, jos joku muu oli istumassa vessassa. Sisältä alkoi kuulua vihaista isän karjuntaa: "Valot heti takaisin!", kunnes sytytin uudelleen. Kepposista ei koitunut ikäviä jälkiseurauksia. Luulivatko aikuiset muka, että sammutin valot vahingossa, enkä lapsen pientä ilkeyttäni. Aikuiset unohtivat onneksi pikkuasiat heti, lapsiakin nopeammin, ainakin yhtä nopeasti.

Vaatehuone oli pieni, pimeä, jännittävä leikkipaikka. Sinne oli kaksi oveakin, makuuhuoneesta ja kirjastohuoneesta, joten sen läpi saatoin juosta, pilkkopimeässäkin, ja hurjaa vauhtia!

Eräänä päivänä äiti ja kotisiivouksia urakoinut rouva Veijonen asensivat vaatehuoneen oveen kokovartalopeilin. Heti kun he olivat saaneet ruuvattua kaiken paikoilleen, rynnistin parasta vauhtiani vaatehuoneen läpi ja paiskasin oven auki niin voimakkaasti, että kuvastin särkyi tuhansiksi pirstaleiksi. Uutta peiliä ei koskaan hankittu tilalle.

Rouva Veijonen muistutti rehevästi Marita Nordbergin esittämää siivoojahahmoa Liisa Nevalaisen kirjoittamasta ja Hannes Häyrisen tähdittämästä TV-sarjasta "Hanski". Veijonen oli ruumiillisen kurituksen kannattaja. Tuttavaperheemme Kauppila vaihtoi närkästyneenä siivoojaa, kun Veijonen jankutti itsepintaisesti, että "Mikaa pitäisi lyödä! Mikaa olisi piiskattava!" jonkin pojan kepposen jälkeen. Mikasta kasvoi itsetietoinen nuorukainen. Rouva Veijonen vastusti myös Kennedyn avaruusohjelmaa ja suunniteltuja kuulentoja, koska "Herran taivas tulisi jättää rauhaan".

Äitiäni rouva Veijonen taisi miellyttää sillä, miten hän päivitteli jutellessaan:

"Voi, voi, kunhan rouva vielä joskus on minun iässäni... Nyt kun rouva on vasta niin kovin nuori, tuskin kolmeakymmentä vielä..."

"Lähempänä neljääkymmentä", korjasi äitini joka kerta ympäripyöreästi.

"Yli neljäkymmentä!" teki minun mieleni rehellisesti oikaista erehdys, mutta onneksi sanoin siitä vain äidilleni, enkä kuitenkaan muille. Äitini tuhahti vain, ettei se nyt niin nokonuukaa ole.

Vaatehuonekin oli jonkinlainen huone, pari neliömetriä. Alakerrassa Kantosen kaksiossa Lassen omaksi lastenhuoneeksi annettiin ikkunaton pimeä vaatehuone, jossa oli vain tuuletusventtiili talon ilmanvaihtohormiin.

Saamastaan ylpeänä pieni Lasse kutsui minut vieraaksi uuteen ikiomaan soppeensa. Leikimme siellä joskus, mutta useammin Lasse vieraili minun luonani. Luin hänelle ääneen monia kirjoja opittuani jo varhain lukemaan. Kaikkien lasten tavoin hänkin halusi kuulla tarinoita.

Lukiessani Mark Twainin "Prinssiä ja kerjäläispoikaa" kiinnostuin vallan lumosta, kuninkaista ja palvelijoista. Yhden kerran yritin näytellä ja leikkiä kirjan pohjalta kuningasta ja lakeijaa, rooleja vuorotellen, mutta eipä näytelmä ottanut tulta, vaikka yritin eläytyä.

Äidistäni Lasse vaikutti yhdeltä maailman kilteimmistä lapsista, mutta minusta se oli kasvamisen myötä nopeasti ohi mennyttä harhakuvaa. Lasse kehittyi ironisemmaksi, nokkelammaksi ja ovelammaksi. Hänellä oli lapsinäyttelijän taitoja ja kokemusta esiintymisistä televisio-mainoksissa.

Miettilän kolmea veljestä äitini ei arvostanut Lassen veroisiksi, mutta minusta he olivat mainettaan reilumpia. Parhaimmin tulin kuitenkin toimeen Erkki Mäkisen kanssa, sitten kun tämä vasta joitakin vuosia alkuperäisasukkaita myöhemmin muutti kuutostaloon, yhteispihamme etelälaidalle.

Astrid Lindgrenin kirjoittamassa Melukylässä (jonka sijainnin löysin lapsena Itä-Helsingin kartasta - Mellunkylän) asui vain kuutisen lasta, kuten Saku, Naku ja Riitta. Paatsamatien henkilögalleria oli rutkasti runsaampi.

Mahdollisia kavereita kotitalossani olivat kuusi poikaa: Erkki Mäkinen, Lasse Kantonen, Pekka, Mikko ja Esko Miettilä sekä toisinaan Timo Räisälä. Taustaltaan Miettilät olivat 1960-luvun karkearakenteisessa yhteiskunnassa hyvin kouluttautunutta keskiluokkaa, Kantoset moderneja menestyjiä tai rikastuvia nousukkaita, Mäkiset hyvin pärjäävää työväenluokkaa ja minulle tuntemattomimmat Räisälät (joiden yksiössä en koskaan käynyt) vähintäänkin selviytyjiä.

Erottuvia, mutta henkisesti vieraiksi jääviä isoja poikia liikkui pihassa runsaat seitsemän: Kurtti ja Mortti Horn, Palokujan Petteri ja Jukka, A-portaan Nikula ja Fagerholm, omakotitalon sivurakennuksen Tapani, sekä Eskon pihalle tuomat satunnaiset muukalaiset, Aimot ja Taistot.

Tunnettuja, mutta vieraiksi jääviä pihan samanikäisiä tyttöjä oli kahdeksan: Tuija Meloni, Anneli Heinonen, Tipi Horn, Marja Mäkinen, sekä Sirkku, Pirjo, Christina ja Camilla.

Huomattavimpia aikuisperheitä oli yhdeksän: lastensa kautta Mäkiset, Kantoset, Miettilät, Räisälät, Hornit, Melonit ja Heinoset, ilman lapsia Pelkolinit, sekä ammattinsa puolesta usein vaihtuvat talonmiehen perheet mahdollisine lapsineen, Arvoineen ja Irmeleineen.

Lopuksi pihassani vilisti myös laskematon lauma pikkulapsia, jotka saivat isommilta vain satunnaista huomiota, kaikki nuo Jarit, Samit, Harrit, Paulit, Esat, Vesat, Antit, Pentit, Karet, Riitat, Helit, Annet, Tommit ja Annikat. Tuohon aikaan 1960-luvulla kerrostalot kuhisivat lapsirunsautta.

3. Mihin Haagaan synnyin?

ESIKAUPUNKIIN

Tallinnan kilpailijaksi Vantaanjoen suuhun 1550-luvulla perustettu, aluksi kitulias Helsingforsin kaupunkipahanen tiivistyi vuosisatojen ajan meren melkein joka puolelta kuristamalle Helsinginniemelle, keskeisimmin Senaatintoria ympäröivälle Vironniemelle. Pääkaupungiksi kohotetun Helsingin keskikaupunki alkoi kuitenkin ahtautua täyteen vuosisadan vaihteessa 1899, jolloin väkiluku hipoi jo sataatuhatta asukasta.

Yhä useammat uudet maaltamuuttajat, yrittäjät, ammatinharjoittajat ja virkamiehet kaipasivat lisää asuintilaa. Niinpä lähiympäristöön kaavoitettiin nopeasti Etu-Töölö, Taka-Töölö, Eira ja Katajanokka.

Helsingin työväestö rakensi lisäksi omin päin kaava-alueen ulkopuolella asuinsijoikseen Hermannia, Pasilaa, Toukolaa ja Kumpulaa, aivan kuten Tampereen laidalla pystytettiin kuuluisaa Pispalaa harjun rinteeseen, hankalasti rakennettaville, halvoille tonteille. Helsingissäkin alkoi esikaupungistuminen.

Vuosisatoja vanhat kaupunkikeskukset olivat perinteisesti koostuneet vain tiiviisti ryhmitetyistä rakennuksista sekä niiden vastakohtana tyhjästä tilasta, kuten kaduista ja aukioista. Muutamat yksityiset puutarhat ja viljelyspalstat olivat silkkaa reserviä eli tilapäisiä varamaita, jotka nekin tuli tarvittaessa heti luovuttaa rakennettaviksi täyteen. Puistoalueita ei vielä ollut.

Koska puutalokaupungit paloivat toisinaan poroksi, huolimattomasti tulta käsitelleiden piikojen ollessa syntipukkeina, oivallettiin vähitellen alkaa istuttaa lehtipuita riveihin palomuureiksi korttelien väliin. Samalla syntyi geometrisiä, kauniita puistokatuja, jotka soveltuivat mainiosti viehättäviksi promenadeiksi hienosteleville kaupunkilaisille sunnuntaikävelijöille.

Ja sitten keksittiin käsite puutarhakaupunki. Euroopan suurimmissa metropoleissa levisi 1890-luvulla uusi "Garden City" -aate, jonka erityisesti brittiläinen Ebenezer Howard muotoili kirjaksi vuonna 1898. Likaisen, vaarallisen, siveettömän, alkoholisoituvan, lakkoilevan ja mellakoivan suurkaupungin vastakohdaksi kohotettiin harmoninen ja esteettinen maaseutuidylli - ilmavuus, luonto, valo, väljyys ja vihreys, jonka keskellä kukoistaisi tyytyväisempi ihminen, eheämpi perhe-elämä ja rauhallisempi yhteiskunta.

Helsinkikin oli kasvanut muistuttamaan kiireistä, kuumeista ja ahdasta suurkaupunkia, vaikka asukkaat olivat yhä pikkukaupunki-ihmisiä tai vastikään korvesta ja maatiluksilta tulleita. Helsinkiläisille todellinen idylli merkitsi yhä puiden vihreitä oksia aitojen takana ja kodikkaita puutaloja. Metsät toivat heille muistoja menneisyyden maisemista.

Helsingin kaupunkisuunnittelusta oli tullut hidasta, keskusvaltaista ja jäykkää. Muutamat yksityisyrittäjät keksivät ohittaa virkavallan perustamalla maayhtiöitä, jotka yhdistivät pääoman, maanhankinnan, ajanmukaisen suunnittelun, taitavat arkkitehdit, vaikkapa Lars Sonckin tai Eliel Saarisen, sekä laajan rakennusohjelman toteuttamisen.

Maayhtiöiden päämääränä oli väljien ja vehreiden huvilayhdyskuntien pystyttäminen keskiluokan ja hyvin toimeentulevan työväestön tarpeisiin. Rakentaminen oli vapaata maalaiskunnissa, heti Helsingin ahtaiden hallinnollisten rajojen ulkopuolella, jossa yhteiskunnan kontrolli ei puristanut.

Niinpä Helsingin ensimmäisen kukkakauppiaan ja Suomen suurimman kauppapuutarhurin Mårten G. Steniuksen perustama Stenius-yhtiö ryhtyi vuonna 1897 rakentamaan Hagan huvilakaupunkia Helsingin maalaiskunnan Huopalahden kylään, Backaksen tilan maille, jotka Stenius oli ostanut jo vuonna 1886, aluksi kasvihuoneitaan varten.

Paikka sijaitsi sopivasti Pasilasta Karjaalle ja edelleen Turkuun piirretyn rautatien eli Rantaradan varrella. Uusi junarata muodostaisi tarpeellisen kulkuyhteyden Helsinkiin, koska Haga eli Haaga oli luoteessa runsaan kuuden kilometrin tai reippaan tunnin kävelymatkan päässä keskustan Senaatintorilta. Haagan laidalle perustettiinkin Huopalahden rautatieasema.

Ensimmäisen pioneerikohteen Haagan jälkeen synnytettiin aivan vastaavalla tavalla seuraavat huvilakaupungit Kauniainen, Leppävaara, Puistola, Pukinmäki ja Kulosaari. Toisaalta sellaisetkin väliaikaiset uudet paikkakunnat kuin Oulunkylä ja Huopalahti saivat elää itsenäisinä maalaiskuntina neljännesvuosisadan ajan, ennen kuin uusi Suur-Helsinki kokosi ne yhteen vuoden 1946 Suurella Alueliitoksella.

Kauppapuutarhuri Mårten Gabriel Stenius keksi lainata maittensa markkinointinimen Ruotsista, Tukholman naapurikunnan Solnan suurenmoisesta Hagan puistosta, joka sijaitsee 5 km pohjois-luoteeseen Tukholman vanhastakaupungista kuninkaanlinnoineen.

Turistit ihailevat vielä 2000-luvullakin Tukholman Hagassa, Brunsvikenin lahden rannalla, lukuisia hienoja nähtävyyksiä: 1700-luvun kuninkaallisia huvilinnoja, Kaikutemppeliä, Louis Jean Desprezin suunnittelemaa Kuparitelttaa, kuningattaren ja kuninkaan paviljonkia, turkkilaista kioskia, Piperin englantilaistyylistä puistoa, sekä eksoottista kiinalaista pagodia. Suomen Haagan kuuluisimmaksi tutustumiskohteeksi perustettiin vasta vuonna 1975 Alppiruusupuisto.

Ruotsin Hagan lisäksi ovat Haagojen nimekkäitä kaimoja tai lähes kaimoja Alankomaiden hallituskaupunki Haag, Aabrahamin sivuvaimo Haagar sekä Espoon Hagalund, jonne rakennettiin 1950-luvulla maailman kuuluisin suomalainen puutarhakaupunki, suomennettuna Tapiola.

Nuori arkkitehti, kansallisromantiikan mestariksi myöhemmin yltänyt Lars Sonck piirsi Haagalle vuonna 1901 sen ensimmäisen asemakaavan, jota ei kuitenkaan noudatettu. Amerikassakin kuuluisaksi kohoava kollega Eliel Saarinen laati puolestaan mahtavan Munkkiniemi-Haaga -suunnitelman vuonna 1915.

Haagasta tuli itsehallinnollinen taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1906. Sellaisia perustettiin maalaiskuntien alueille vuosina 1898-1955 yhteensä nelisenkymmentä, joista viimeisinä lakkautettiin niinkin nimekkäät keskukset kuin Haapajärvi, Kemijärvi, Kiuruvesi, Leppävaara, Oulainen ja Tikkurila.

Haaga oli näiden taajaväkisten yhdyskuntien joukossa siksi merkittävä, että se korotettiin kauppalaksi 22 vuoden ajaksi 1923-1945, kunnes sulautettiin vuonna 1946 niin sanottuna "liitosalueena" suureen rajanaapuriinsa Helsinkiin.

Ensiksi vuonna 1917 perustettiin Haagankin sisältänyt Huopalahden kirkkoherrakunta, sitten järjestettiin kunnallislain mukainen kansanäänestys, jonka tuloksena erotettiin Helsingin maalaiskunnasta vuoden 1920 alusta Huopalahden kunta, jonka alueeseen kuuluivat Haagan lisäksi Lövö (Lehtisaari), Drumsö (Lauttasaari), Kånala (Konala), Tali, Vähä-Meilahti ja Munkkiniemi.

Haagalaiset haaveilivat korostetummasta asemasta jo vuodesta 1909 alkaen, kunnes Haaga sai kuin saikin kauppalan oikeudet vuoden 1923 alusta ja erosi puolestaan äskeisestä, vasta kolmivuotiaasta Huopalahden kunnasta. Tällöin Haagassa oli 2786 asukasta 360 hehtaarin alueella ja Huopalahteen jäi vain 673 asukasta 16 neliökilometrin alueelle.

Vanhaan alkuperäiseen Haagaan rakennettiin yhteensä viitisensataa taloa, jotka olivat lähinnä puisia huviloita, seassa muutama kivitalo. Niistä kaikista säilyi 2000-luvulle asti ehjinä vain kahdestoistaosa, 8 prosenttia, nelisenkymmentä rakennusta.

Helsingistä Haagaan rakennettiin myös raitiotielinja, joka oli toiminnassa 40 vuotta, vuodesta 1914 vuoteen 1953. Turun maantietä pitkin kulki maaseudun linja-autoja ja syksystä 1924 alkaen oli omnibusseillakin päätepysäkki Huopalahden rautatieasemalla.

Vielä Helsingin Olympialaisten aikoihin ja Armi Kuuselan missivuotena 1952 jatkoi "H" -linjan raitiovaunu Ruskeasuon jälkeen Mannerheimintien päätepisteestä alkavaa Nuijamiestentietä pohjoiseen, aina Vespertien kulmaan asti. Siinä autotie alitti junaradan sillan, mutta raitiotie päätettiin siltaesteeseen. Nykyisin Nuijamiestentie alkaa vasta Rantaradan pohjoispuolelta. Eteläpuolella sen ovat korvanneet uusi mahtava Hämeenlinnanväylä sekä kokoojakatuna, aivan vierellä kulkeva, vanha hiljainen Matkamiehentie.

Raitiolinjan lähellä, osoitteessa Sankaritie 2, on säilynyt ehjänä kuuluisimman haagalaisen, klassikkokirjailija Joel Lehtosen puuhuvila. Juuri sen komerossa sääminkiläissyntyinen huutolaispoika, ylioppilas, Putkinotkon kansankuvaaja Joel Lehtonen hirttäytyi kuoliaaksi 20. marraskuuta 1934, viikkoa ennen kuin hän olisi täyttänyt 53 vuotta. Hänen sanottiin olleen masentunut sairaudesta, jonka vuoksi hän ei enää pystynyt nauttimaan edes ajeluista polkupyörällään. Pyöräilyn lisäksi hän oli ollut myös Haagan raitiovaunun tuttu, säännöllinen vakiomatkustaja.

Vanhaa Haagaa oli pelkkä nykyinen Etelä-Haaga. Kaikki Pohjois-Haagan talot, niin törröttävät pilvenpiirtäjät, jopa kaksitoistakerroksiset pistetalot, kuin niiden vierellä matalampina leviävät lamellitalot ja muutama rivitalo, rakennettiin vasta 1950-luvulla entisen Huopalahden kunnan asumattomiin takametsiin.

Pohjois-Haagan uudet kadut nimettiin suomalaisen teatterimaailman näyttämöksi. Synnytettiin Ohjaajantie, Näyttelijäntie, Tolarintie, Ida Aalbergin, Aino Acktén, Ida Ekmanin, Pietari Hannikaisen, Adolf Lindforsin ja Pastori Jussilaisen tiet, Runar Schildtin puisto, Thalian aukio sekä Lavastajan polku. Artturi Järviluoma, Maria Jotuni, Maiju Lassila, Teuvo Pakkala ja lopulta Aku Korhonenkin saivat nimikkotiensä vuosikymmeniä myöhemmin.

Haagan itäosan katunimistö ammennettiin 1500-luvun talonpoikaissodista. Alueella ovat Nuijamiestentie, Huovitie, Linnaleirin aukio, (Jaakko Ilkan) Ilkantie, (Hannu Krankan) Krankantie, (Pentti Poutun) Poutuntie, sekä suurten taistelupaikkojen mukaan Santavuorentie ja Simsiönkuja. Monien kerrostalojen pohjakerroksiin varattiin liiketiloja, jopa lähiseudun ainoalle elokuvateatterille, Huovitien Kino Haagalle.

Samaan aikaan Etelä-Haagakin, entinen kauppalan alue, pääväylänään Kauppalantie, alkoi täyttyä pala palalta moderneista kerrostaloryhmistä, joista kauneimpia tuli olemaan vakuutusyhtiö Pohjolan yhtenäinen punatiilinen vuokrataloalue Ansaritien ympäristössä, Vihdintien länsipuolella. Vuonna 1960 Haagassa oli 21 tuhatta asukasta, joista Pohjois-Haagassa 12 tuhatta ja vanhemmassa eteläosassa yhdeksän tuhatta.

Etelä-Haagan eriaikaisessa katunimistössä on monia teemoja. Henkilöiden mukaan on nimetty puutarhurin ja Haagan perustajan Steniuksentie, arkkitehdin ja asemakaavoittajan Eliel Saarisen tie, suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Artturi Kanniston tie sekä suomalaisen valtiomiehen ja kansainvälisen maineen saavuttaneen oikeustieteilijän Robert Hermansonin tie.

Haagan paikallishistoriasta muistuttavat Kauppalantie, Yhdistystie, Kylätie, Ristolantie, Vanha Turun maantie, Talontie, Ahjokuja, Paljerinne, Tunnelitie, Oskelantie, Ryytimaanpolku, Haagan Pappilantie, Haagan urheilutie ja Palokaivonaukio. Sankaritie sivuaa sankarihautoja. Luonnonympäristöstä on huomioitu useat suot, Laajasuontie, Isonnevantie, Kylänevantie. Lopulta kasvikunnasta on poimittu Angervotie, Seljatie, Orapihlajatie ja - Paatsamatie.

TULOKAS

Modernin Haagan syntyaikoihin, 1950-luvulla, oli 30-vuotiaan markkinatutkija Olavi Niemisen pariskunta tai pienperhe etenemässä asumisuralla Helsingin Kampin opiskelijaboksista ja Siltasaaren vuokrahuoneesta Kallion kaksion kautta Pohjois-Haagan kolmioon. Osoitteina olivat olleet jo Pohjoinen Rautatiekatu 21, Pitkänsillanranta 15 A 9 ja Mäkelänkatu 3 A 6, kunnes uusimmaksi vaihtui Ohjaajantie 24 A 1 Haagassa, ennen myöhempää muuttoa Paatsamatielle.

Olavi oli Keski-Suomen paperitehdaspaikkakunnalta Jämsästä Helsinkiin opiskelemaan muuttanut mies, omasta mielestään vakaasti hämäläinen, vaikkakin oikeasti puoliksi eteläpohjalainen, vuosisataisilta sukujuuriltaan "nuukuuren" pitäjästä Laihialta, josta kerrotaan enemmän vitsejä kuin mistään muusta Suomen kunnasta. Olavi oli mustatukkainen, 180-senttinen ja painavimmillaan 99-kiloinen, ennen kuin omaksui Atkinsin muotidieetin, joka kevensikin "elopainoa", kuten hän sitä kutsui, neljänneksen.

"Ei Koskaan yli sataa kiloa", hoki Olavi iskulauseena henkilökohtaista päätöstään vuodelta 1967, jolloin hän ryhtyi onnistuneelle dieetille. Hän kuuli yhtä tuhdeilta liiketuttaviltaan ihmeruokavaliosta, joka salli herkutella pitkillä liikelounailla, kokoliha-aterioilla ja muilla valikoiduilla herkuilla, kunhan pudotti arkiset perunat ja leivän pois. Paksuista sikareistakin hän luopui vähitellen.

Olavi oli ajautunut Dionysoksen seuraajaksi ja hänet oli kutsuttu maineikkaan helsinkiläisen ravintolan vuonna 1949 perustaman "Tornin Ritarikunnan" jäseneksi. Tornin Ritarien mottona oli: "Hyvä on ruoka nälättäkin, janotta juomakin jalo". Olavilla oli sijansa Helsingin Pörssiklubissa, mainos- ja liikemiesyhdistyksissä, sekä monien kokousten ja kongressien ryhmäkuvien takarivissä.

Nuoruudenkuvissaan Olavi oli hoikka hujoppi, vasta myöhään pituutta venähtänyt, ja vielä ilman sittemmin paasikivimäisiä, myöhemmin kekkosmaisia, raskaita silmälaseja. Luontokuvissaan hän vaelsi reppuineen metsien sydämessä ja soiden pitkospuilla, mutta oikeasti enimmäkseen luki kirjoja, missä vain milloin istuikin. Tuhansiin omistamiinsa kirjoihin hän liimasi taiteilija Kauko Valta Ylänteen piirtämän exlibriksen, joka esitti Olavia tarpomassa tuohikontti selässään pitkin rämeitä. Liitetarinan mukaan "taideteos kuvaa symbolisesti ihmistä etsimässä tietään".

Nuoren Voiman Liiton kulttuuritilaisuuksissa käydessään Olavi sekä kuorolaulua, runoutta ja yksinlaulua harrastanut Sotatapaturma-arkiston virkailija Aino Lumijoki tutustuivat. Nainen oli Oulun liepeiltä Pohjanmaalta kotoisin ollut vitivaalea pellavapää, alle 160-senttinen ja 53-kiloinen koko ikänsä. Nuoripari avioitui Helsingin Kallion kirkossa vuonna 1950 ja sai myöhemmin lapsia. Aluksi he kuitenkin majoittivat kotiinsa Olavin pikkusiskon sekä kälyn Jämsästä, nämä kun opiskelivat kumpikin farmaseuteiksi asuntopulan siihen aikaan vaivaamassa Helsingissä.

Olavi pyrki elämässään johdonmukaisesti turvallisiin ratkaisuihin, mukavuudesta tinkimättä. Hän otti vastaan niin kaupatut yksilölliset kuin mainostetut ryhmähenkivakuutukset, matkavakuutukset sekä "ISO"-kotivakuutukset, kun koskaan ei voinut olla liian varautunut tulevaisuuteen. Hän teki itse prognooseja, ekstrapoloiden, estimoiden, ennakoiden ja budjetoiden tulevaisuutta, niin työpaikalla kuin kotonaankin.

Sitten kun perhe alkoi matkustaa junalla, Olavi varasi aina etukäteen paikkaliput ensimmäiseen luokkaan. Jos perhe matkusti linja-auton pikavuorolla, hän varasi siihenkin paikat lippuja ostaessaan, hyvissä ajoin ennen lähtöä. Bussissa päätyi silloin eturiviin aivan kuljettajan taakse. Linja-autoissa ei useampia varaajia yleensä ollut.

Joihinkin kaupunkeihin kulkivat lentokoneetkin, joten Helsingistä Lappeenrantaan lennettiin edestakaisin parina kesänä. Mökkilomille Askolaan tai Suomusjärvelle muutettiin taksiautoilla sata kilometriä ovelta ovelle. Helsingin sisällä ajettiin taksilla muutamat kilometrit Linnanmäelle tai Seurasaareen, kyläilypaikkoihin tai sunnuntaiaterioille ravintoloihin.

"Olen hyvin tarkoin ja huolellisesti harkiten laskenut ja puntaroinut, kuinka pitkälle ja miten usein kannattaa ajaa taksilla, ennemmin kuin milloinkaan hankkia yksityisautoa", korosti Olavi.
Arkisin Olavi lähti töihin bussilla. Ajokorttia hänellä ei ollut, vaihteeton polkupyörä kylläkin. Mutta jos ulkona satoi pisarankin verran vettä, hän päätti tilata taksin. Tällöin hän joutui yleensä aloittamaan vimmatun puhelimen valintalevyn pyörittämisen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä jostakin merkillisestä syystä ula-taksikeskus ruuhkautui erityisesti sadesäällä ja autot olivat silloin vaikeimmin saatavissa. Ruuhka oli joka kerta yhtä himskatin yllättävää ja harmillista!

Olavi luonnehti mielellään itseään konservatiiviseksi teknokraatiksi. Hän äänesti pilapiirtäjä Kari Suomalaista Viikkosanomien hakemaksi "Vuoden Suosituimmaksi Suomalaiseksi". Olavi oli itse viimeisenä mohikaanina vastustamassa uusia kulutustottumuksia, vaikka tutkikin sellaisia työkseen. Omissa kymmenissä lehtiartikkeleissaan hän saattoi esitellä pyöreän positiiviseen sävyyn teknisiä uutuuksia, joiden käyttöä hän ei olisi koskaan suin surminkaan viitsinyt alkaa opetella. Televisio löysi tiensä kotiin vasta 1965, jolloin viimeisilläkin helsinkiläisillä alkoi olla sellainen, väritelevisio vasta 1987, mutta stereoihin tai videoihin Olavi ei sikarinpaksuilla sormillaan ikinä ehtinyt koskemaankaan.

"Hyvään ruokaan kannattaa aina käyttää keskimääräistä enemmän rahaa, samoin asumismukavuuteen!" esitelmöi Olavi vierailleen arvattavasti amerikan-kiinalaiselta Lin Jutangilta tai muista kirjoista lainaamaansa elämänfilosofiaa. Hän otti harvoin, jos ollenkaan, riskejä aivan omista mielipiteistä, jos saattoi pienemmällä vaivalla, rationaalisesti ja teknokraattisesti, nojata valitsemiensa auktoriteettien asiantunteviin arvioihin.

Olavi piti paljon rakennusmestari-kirjailija Kalle Päätalon elämäkerrallisista romaaneista jo silloin, kun näitä vielä yleisesti väheksyttiin, mutta hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa Päätaloa Sillanpään, Waltarin, Väinö Linnan, Toivo Pekkasen, Joel Lehtosen ja Volter Kilven rinnalle kirjahyllyynsä. Vaan aikanaan kun Päätalo lopulta nostettiin kunniaan jopa professorin arvonimellä, osittain kiitokseksi sopivasta poliittisesta tuenilmauksesta sosiaalidemokraateille, Olavi kiirehti ostamaan itselleen takaisin kaikki jo eteenpäin antikvariaatteihin kierrättämänsä hyllymetrilliset lukemiaan Päätalon kirjoja, kootakseen nekin vihdoin talteen kirjahyllyihin, jotka peittivät kodin kirjastohuoneen kaikki seinät lattiasta kattoon.

Kun Pohjois-Haagaan perustettiin 1950-luvulla uusi "Akateeminen Asunto-Osakeyhtiö Ohjaajantie 20-24", se kuulosti silloin 30-vuotiaasta Olavista varmasti sopivan turvalliselta asuinyhteisöltä, jonne hänkin voisi muuttaa. Naapureiksi tulisi ehkä kollegoja. Samalla kadulla nähtiin sittemmin ainakin runoilija Viljo Kajavaa ja tähtitieteilijä Paul Kustaanheimoa. Olavin läheisimmistä ystäväperheistä kolme asui myöhemmin Haagassa, yksi Ohjaajantiellä, ja neljäskin samalla suunnalla, Vihdintien varrella. Uudetkin perheystävät löytyivät Haagasta, niin pariviikkoisella Kreikan kiertomatkalla osoitteita vaihdettaessa kuin rouvien kesken vaikkapa hatuntekokurssilla.

MILJÖÖ

Ohjaajantien uudet pulpettikattoiset talot valmistuivat betonista ja tiilistä vuonna 1954, arkkitehtinään Olof Hansson ja rakennusmestarina Lauri Olavi Salo. Asuinkerroksia oli kolme, joiden lisäksi tulivat sekä ullakko- että kellarikerrokset. Sokkeli oli päällystetty liuskekivellä ja seinät oli roiskerapattu sekä maalattu aurinkoisen keltaisiksi. Talot olivat osa rakennustaiteellisesti merkittävää kokonaisuutta ja niiden arkkitehtuuri oli harkittua sekä viimeisteltyä, myöhempien arkkitehtuurin tutkijoiden käyttämällä arvotuskielellä.

Ohjaajantie 24:sta tuli synnyinkotini, jota en itse muista. Olen vain nähnyt useita mustavalkoisia sekä muutamia pahoin haalistuneita värikuvia 1950-luvun kulmikkaista lastenvaunuista ja yhtä kömpelöistä, hassuista lastenvaatteista, sekä pelkällä vedenpaineella ilman sähköä toimivasta astianpesukoneesta ja ensimmäisen kerroksen pienen parvekkeen tarjoamista näkymistä pihaa ympäröivään Haagan metsään.

Valokuvissa ajelin kotitaloni lähimetsässä lastenrattaiden kyydissä retkeilypolkuja, joista monet olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia tykkiteitä. Tienviitat niiden varrella osoittivat hämmästyttävästi kilometrejä Lapin Haltiatunturille asti, kuten lukemaan opittuani luin, tai Helsingin Haltialaan vain, kuten vähän vielä isompana ymmärsin.

Pohjois-Haaga oli syntymävuotenani 1958 raikas, nuorekas, uutuuttaan hohtava asumalähiö. Siellä oli yhtä viehättävä tunnelma kuin Tukholman samanaikaisessa maailmankuulussa Vällingbyn mallilähiössä. Puolikuun muodossa rauhallisesti kaartuvat tiet, suuret pihamaat, luonnonläheinen väljä asemakaava, vapaasti tonteille ryhmitellyt lamellitalot, jotka eivät varjostaneet toisiaan, idylliset rivitalot, muutama uljaana taivasta kohti kohoava tornitalo, tiuha havu- ja sekametsä kaikkialla ympärillä. Henkilöautojakaan ei ollut tuontisäännöstelyn vuoksi vielä kaduilla kiusana kuin vasta vähän.

Uudenaikainen tyylikäs ostoskeskus rajasi L-muodossa Thalian toriaukion kahta sivua. Puistikon syliinsä sulkevassa pitkässä kulmatalossa sijaitsi katutasossa Helsingin Meijerin, HM:n eli "Hyvän Maun" maitokauppa ja konditoria, Helsingin Talous-Osakekauppa, kattoon asti keramiikkalaatoilla kaakeloitu Hultin lihakauppa, Raken rautakauppa, apteekki kummallisine lääkehajuineen (jollaisille vanhimmat tädit lemusivat myös), ihanalta tuoksahtava kirjakauppa Pekka Töpöhäntineen ja värikkäine liimapapereineen, kemikalio kirjavine muovileluineen, ikivihreä talvipuutarhamainen tuoksukas kukkakauppa, hiussuihkeilla ilmansa kyllästävä parturi-kampaamo, vaatekauppa "Liitos-Asuste" näyteikkunan korsetteineen ja Kansallis-Osake-Pankki (KOP) Roope Ankan muotoisine säästölippaineen. Liiketalossa oli kauppojen yläpuolella kaksi asuinkerrosta ja katolle oli pystytetty neljä suurta mainoskirjainta: RAKE.

Thalian aukion, Näyttelijäntien ja Aino Acktén tien kulmauksen muilla laidoilla olivat värikkäiksi maalatuissa kerrostaloissa ainakin Pohjoismaiden Yhdyspankin eli PYP:n sekä Työväen Säästöpankin konttorit, Elannon pikamyymälä eli itsepalveluun perustuva moderni ruokakauppa, ja vielä hännänhuippuna lähistöllä suutarinverstas pikkuruisessa liiman- ja nahantuoksuisessa pimeänhämärässä kellariloukossa, jonne laskeuduttiin talon päädystä puoliksi maan alle, tuomaan tai hakemaan korjattavia kenkiä ongelmallisine korkolappuineen tai puolipohjineen.

Thalian torille sijoittuivat myös taksiasema sekä Pohjois-Haagan keskeisin bussipysäkki. Vuokra-autoina olivat suosittuja olympiavuodeksi tuodut Dodget, 1950-luvun puolivälin Pobedat ja sen jälkeen venäläiset Volgat. "Volga vie perille", väitti mainos, jota lapset jatkoivat: "muttei tuo takaisin". Takseilla ei ollut vielä niin selkeää tunnusta kuin myöhempi merkkivalo katolla. Niiden rekisterikylteissä oli keltainen kehys ja numeroissa AX-alku. - Reipas oli ensimmäisenä valotunnuksen hankkinut, jota sittemmin 'Kattovaloksi' naureskeltiin, vähän kuin Kotivalo-nimisiä.

Haagan rakennuksista korostuivat tusinan kerroksen pilvenpiirtäjät sekä toisaalta makaavat pilvenpiirtäjät, matalat, tavattoman pitkät lamellitalot, jollaisessa saattoi riittää porrasovia kymmenkuntakin, Ohjaajantien ja Tolarintien syliinsä sulkemassa jättikorttelissa. Toisaalta jokin pitkä punatiilinen rivitalo oli viehättävä pienipiirteisessä matalassa vaatimattomuudessaan varpusia kuhisevan pensasaidan takana. Mahtavia ja korkeita julkisia rakennuksia olivat yhteiskoulu ja Tolarin kansakoulu. Näyttelijäntie 14:ään rakennettiin uusi ostoskeskus. Punatiilikirkko valmistui vasta 1963.

Pohjois-Haagan huomattavia taloja oli myös Ilkantiellä sijainnut Sanomain henkilökunnan asuinrakennus, jossa asui Helsingin Sanomien tekijöitä, näkyvimpänä pilapiirtäjä Kari Suomalainen perheineen. Aina ajellessani isompana bussilla ohi tunnistin talon alakerran liiketilassa olleesta Rautakirjan kioskista. Pakinoitsija Pirkko Kolbe eli Pii oli myös haagalaisia, ja muistutti viikoittaisella palstallaan ajoittain Haagan historian erityispiirteistä, kuten aikanaan kuuluisista runkolinjoista.

Autopulan vaivaama Helsingin kaupungin liikennelaitos (HKL) kiusasi vuosina 1955-1958 haagalaisia ns. runkolinja-systeemillä. Siniset kaupunkibussit ajoivat Haagasta ainoastaan Ruskeasuolle, silloiselle raitiovaunun päätepysäkille, eivätkä suoraan keskustaan asti. Pakollinen bussin ja raitiovaunun vaihto ja molempien kulkuvälineiden väistämättömät odotusajat pidensivät haagalaisten matkoja kuulemma sietämättömästi.

Hädissään haagalaiset kutsuivat apuun yksityisen osakeyhtiön Suomen Turistiauton, STA:n, jonka kauniit, näköalaikkunalliset, valkokylkiset ja sinikeulaiset linja--autot olivat alunperin tehneet kesäisin Helsingistä Pariisiin ja jopa Ateenaan asti ulottuneita Euroopan kiertomatkoja.

Vuonna 1956 "turistibussit" ryhtyivät ajamaan etelään vain muutaman kilometrin pituista esikaupunkilinjaa H (myöhemmin numero 40), Haagasta Mannerheimintietä Eduskuntatalon ohi Hankkijan liiketalon kulmalle, sekä toisaalta poikittaislinjaa K (vuodesta 1966 numero 51), Pohjois-Haagasta itään, Maunulaan, Suursuolle, Käpylään ja Kruununhakaan asti.

Asukkaiden vihaamat runkolinjat lopetettiin keväällä 1958. Liikennelaitoksen suorat ja nopeat
'Siniset bussit' pudottivat matka-ajan Etelä-Haagasta Yrjönkadulle, Vanhan Kirkkopuiston eli Ruttopuiston laidalle, ainoastaan pariinkymmeneen minuuttiin. Tämä tapahtui sinä keväänä, jolloin synnyin paljasjalkaiseksi helsinkiläiseksi (52 cm, 3500 g).