maanantai 4. toukokuuta 2009

9. Mitkä valokuvat puuttuivat?

Ainoa Paatsama-lehtien milloinkaan julkaisema valokuva esitti kakkosnumeron takakannessa mustaihoista jazzpianistia äänilevykerhon liimamerkkimainoksessa, vaikkakin samaan aikaan päätoimittaja Heikki Nieminen oli aloittanut valokuvausharrastuksen isänsä opastuksella.

Olavi-isä oli itse napannut ensimmäiset säilyneet mustavalkokuvansa 29-vuotiaana 1953, kuuluisana Stalinin kuolinvuotena ja Itä-Saksan kapinavuotena, toki vain kotimaastaan Suomesta. Runsaat 14 vuotta myöhemmin isä luovutti ensimmäisen kameransa Altixin vasta 9-vuotiaalle pojalleen. Hän alkoi jakaa ohjeeksi muutamia ulkoa muistamiaan amatöörimäisiä neuvoja, jotka oli teoriassa opiskellut kymmenistä valokuvaamisen oppikirjoista, lukaisemalla pikavauhtia kirjan tai pari illassa. Kaikki tarvittavat valokuvauskirjat oli ostettu, maksettu ja talletettu kotikirjaston hyllyille.

Valokuvat piti kehittää mustavalkoisina. En tiedä, oliko mustavalkofilmi vuonna 1967 enää värifilmiä halvempaa, mutta isä oli tietämättään värisokea ja vanhoissa oppikirjoissa neuvottiin vähintäänkin aloittamaan mustavalkokuvauksella, mikäli kirjat värifilmistä vielä kertoivatkaan. Samaten myös televisioruudun tuli isäni mielestä olla mustavalkoinen, vuodesta 1965 vuoteen 1987 asti, ja merkiltään luotettava länsisaksalainen Loewe-Opta, sillä kotimaisen Asan laatua vähäteltiin ihmisten puheissa.

Vanhanaikaisen kinofilmikamerani suojaksi tarvittiin ehdottomasti aito 1950-luvun keskiruskea nahkakotelo nahkaisine kaularemmeineen. Tällainen hankittiin vanhempien nuoruuden hyvältä harrastustoverilta Nuoren Voiman Liitossa, vääpeli O. Lumilinnalta. Saamani kuluneen kamerakotelon nokka oli rypistynyt ruttuun sisäänpäin ja kupuun olisi mahtunut vähän pitempikin objektiivi, mutta lämpimän ystävällinen, tuikkivasilmäinen NVL (nuoren Voiman Liiton jäsen) Olli Lumilinna rohkaisi pikkupoikaa:

"Juuri kuluneimmista vehkeistä tunnistaa aina todellisen asianharrastajan!"

Tapasin vain kerran tai pari tuon miellyttävän leppoisan ja hymyilevän vääpelin, josta heti pidin. Valokuvia näin hänestä albumeissa useampia.

Joitakin vuosia myöhemmin äitini kysäisi eräänä päivänä isältäni:

"Miksi emme ole pitkiin aikoihin nähneet ystäväämme Olli Lumilinnaa?"

Silloin isäni kaivoi esille kaksiosaiseksi laajentuneen Helsingin puhelinluettelon. Hän haki ykkösosasta Lumilinnan nimeä ja numeroa, muttei löytänyt niitä enää sinä vuonna, joten hän totesi lakonisesti:

"Hän lienee ilmeisesti kuollut."

Puhelinluettelon selailun pituinen oli vanhan ystävän etsintä. Noin helposti saattoi kadota tietymättömiin yksinäinen vanhapoika, evp-vääpeli, äidin mahdollinen kilpakosijakin aikoinaan Nuoren Voiman Liitossa. Naimaton poikamies, jolla ei ollut vaimoa huolehtimassa yhteyksien pidosta muihin ihmisiin. Aikuisten ihmissuhteet tuntuivat minusta kummallisen kylmiltä. Tai heidän sotasukupolvensa oli tottunut jättämään elämän ja kuoleman kohtalon tai Jumalan huomaan.

Kamerani valotusajan isäni sääti kerralla kohdalleen (50 eikä 1 tai 200) eli useimpiin tilanteisiin sopivaksi, jotta kuvaamiseni olisi helpointa. Omin sormineni sain vaihdella valotusaukkoa ääreltä toiselle, sään mukaan vain 2,9 tai jopa 16, Seurasaaren pimeistä sisäpirteistä sateen ja puolipilvisen kautta Välimeren auringonpaahteeseen. Kuvausetäisyyttä muutin kesyjen oravien 0,85 metrin etäisyydestä kaukaisten vastarantojen äärettömyyden merkkiin eli kaatuneeseen kahdeksikko-symboliin asti.

Isäni kuvausoppi oli lyhyesti, että filmiä ei kannata säästellä, vaan jokaisesta kohteesta tulee räiskiä kaksi kuvaa peräkkäin, jotta jompikumpi otos onnistuisi. Kaikki negatiivinsa isä kehitytti Stockmannilla ja hän säästi talteen jokaisen epäonnistuneimmankin kuvansa positiivit ja negatiivit.

Myöhemmin isä pitkästytti kulloisenkin vierasyleisönsä, sukulaiset ja ystävät, albumien tai pimennetyn olohuoneen diaprojektorin äärellä samojen aiheiden monotonisilla pakkotoistoilla kahteen tai kolmeenkin kertaan. (Muutama dia oli aina nurinkin). Isä oli epätaiteellinen teknokraatti, kulttuurin suurkuluttaja, muttei itse taiteen tuottaja. Häneltä puuttui värisilmä ja riittävä näkemys. Paksusormisena valokuvaajana hän saattoi olla hieman poropeukalo.

Olavi-isän kootut kuvakertomukset, Albumit 1-50, alkoivat kotitanhuvilta Mäkelänkadulta, vielä maaseutumaiselta Helsingin Hämeentieltä, kesäretkiltä Munkkiniemeen, Kaivopuistoon ja Marjaniemeen, sekä monista kauniin nuoren vitivaalean vaimon, vanhimman sisaren hyvin syöneiden lasten tai tutun kirjailijan Armas Joosef Pullan henkilökuvista vuonna 1953.

Kotiympäristön kuvia seurasi kesäretki Porvooseen vanhalla saaristolaivalla "J.L. Runebergillä". Myös " Suuri Sisävesirengas" Päijänteen laivoilla tapahtui 1953.

Lapin Äkäslompolo ja Kesänkitunturi tulivat nähdyiksi 1954. Viikko uivassa hotellissa Saimaan vesillä toteutui 1955 (Kuopiosta laivalla Lappeenrantaan).

Lopulta koitti ensimmäinen laivaristeily ulkomaille asti, Gotlannin Visbyn kautta Kööpenhaminaan 1956. Siinä huipentui 1950-luvun matkailu Helsinkiin asettuneessa porvarillistuneessa pienperheessä, jolla oli käytettävissä kahden ihmisen tulot ilman ainoankaan lapsen kulutusta.

Äiti muisteli joskus sodanjälkeistä tai kenties Lapin-reissulla 1954 tapahtunutta poikkeamistaan Torniosta Haaparantaan. Isä ei ollut silloin halunnut ylittää rajaa Ruotsiin. Kenties tälle oli jäänyt huono muisto Neuvostoliiton rajan ylityksistä sotavuosinaan.

Ensimmäinen kotimaan lentomatka heinäkuussa 1953 selostettiin valokuva-albumiin monisanaisesti:

"TÄLLÄ kuvasivulla ovat kaikki ihanat lentovalokuvat reitillä Kuopio - Jyväskylä. Katso näitä pumpulihahtuvan pehmeitä pilvenlonkia ja hattaroita. Tuolla satoja ja taas satoja järviä, lampia, virtoja, jokia, puroja, salmia, niemiä, saaria, saloja ja metsiä, metsiä, metsiä. Täällä ihmisten kyliä, suuria maatiloja ja pieniä asutustiloja, peltotilkkuja ja viivasuoria pitkiä ja leveitä peltoja keltaisina, ruskeina, vihreinä, kaikkine värivivahduksineen. Tuolla yksinäisiä salotorppia peilityynen lammen rannalla. Täällä kullanruskeanhohtoinen maantie halkoo viivasuorana vanana, vain mäkien ja vaarojen kylkiä mukaillen, saloseutujen kaskeamattomia metsätaipaleita. Tuolla yksinäinen auto huristaa autiota tietä pölypilviä peräänsä tuprutellen. Enempää strategisia valokuvauskohteita en uskalla tällä sivulla paljastaa!"

LIITE: "Aero Oy:n ohjeita lentomatkustajille: Valokuvauskoneita tai kiikareita EI SAA käyttää matkan aikana, vaan ne on sijoitettava matkalaukkuun, joka säilytetään koneen matkatavaraosastossa."

Äkäslompolon matkan kuvat vuonna 1954 keskittyvät herra Gunnar Stenforsin Tunturikartanon ympärille:

"Kuvassa apulaisoppaamme Thorbjörn Stenfors, 8 vuotta.
Tunturikartanon Pikkumaja, jossa asustimme.
Tunturikartanon saunaranta.
Pikkumaja alarinteestä katsottuna.
Tunturikartano kuvattuna pilvisellä säällä suoraan pihalta.
Apulaisoppaamme Gunhild Stenfors, 10 vuotta.
Edelleen Tunturikartanoa useista eri kuvakulmista.
Vaelluksella oppaamme Stena ja kartta.
Tunturineuvoksen kahvihetki.
Stena ja tunturimänty."

Kuvien perään on liimattu seuraavana kesänä kaksi kellastunutta lehtileikettä, joista ensimmäinen oli vaaksan mittainen eli 100 palstamillimetriä ja toinen (valokuvineen) lähes puoli metriä pitkä, 450 palstamillimetriä:

"Helsingin Sanomat keskiviikkona 8. kesäkuuta 1955:

"KESÄLOMAN VIETTÄJÄ HUKKUI POHJOISESSA.

"Kolari, tiistaina. Tänään löydettiin Äkäsjoen rannalta ruumis. Vainaja tunnistettiin helsinkiläiseksi johtaja Gunnar Stenforsiksi. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että johtaja Stenfors, joka omistaa hiihtomajan Äkäslompolossa, oli ollut eilen kanoottimatkalla Äkäsjoella. Hän oli laskenut sillan alla olevasta koskesta häviten tämän jälkeen näkymättömiin. Joesta löydettiin johtaja Stenforsin reppu, lakki ja kanootin mela. Vuolas joki oli heittänyt ruumiin rannalle.

"Mainittakoon, että johtaja Stenfors oli viime sunnuntaina saapunut perheineen kesänviettoon Äkäslompoloon. Hän oli eräs tunturihiihtourheilun uranuurtajia maassamme ja tehnyt Lapin, erityisesti Ylläksen, tunnetuksi tekemiseksi lomanviettopaikkana suuriarvoista työtä. Johtaja Stenfors oli 52 vuoden ikäinen ja jätti jälkeensä puolison ja kaksi alaikäistä lasta. - PSP."

"Hufvudstadsbladet Onsdag 8 juni 1955:

"GUNNAR STENFORS DÖD.

"Budskapet om att Gunnar Stenfors är borta kommer oväntat för hans talrika vänner. - - Den i sitt slag särpräglade kulturgärning Stena utfört i det svenska Finland för Lappland kan inte skattas högt nog. -Stig."

Kaksitoista vuotta myöhemmin aloitin minäkin ensimmäisen ja lajissaan ainoaksi jäävän kartonkilehtisen valokuva-albumini, kauniin, kalliin, pehmeäpintaisen, punamustan ja vinoruutukuviokantisen.

"Heikki N. Ensimmäiset kuvani I (yksi) 18.6.1967"

Ensiotokseni olivat näppäyksiä kävelyretkiltä Haagasta, muotokuva äidistä ja isästä puistopolulla, tutkielmat Seurasaaresta, Suomenlinnasta ja Korkeasaaresta, sekä dokumentit matkoilta heinäkuussa Punkaharjulle ja elokuussa Itävallan Wieniin.

Kun kävelin ulkoilmassa kaksin isäni kanssa, kamerat kaulassa tai muutenkin, isä oli hyvin niukkasanainen ja omissa ajatuksissaan. Toisinaan hän seisahtui kuvaamaan jonkin muista poikkeavan rakennuksen, kunhan talossa oli jotakin kummallista, tavallista useampia kulmia ja nurkkia, jyrkempi katonharja, viehättävä kuistikko tai portaali, epäsymmetriset ikkunat tai oudonmuotoinen aumakatto. Isällä oli niukasti tyyli-näkemystä, ellei kulttuurihistorian kirjoista ollut tarttunut jotakin hihaan, vaikkakin adjektiivi "tyylikäs" toistui tiuhasti hänen huuliltaan, sopien yleismääritteenä yhteen jos toiseenkin mahdolliseen kohteeseen.

"Tyylikäs!" sanoi isä, milloin ei muuta taiteen arvosanaa keksinyt.

Isäni silmäili talomaisemia hajamielisesti kuin härkä hopeaharkkoja, pinnallisesti kuten useimmat muutkin tavalliset tallaajat. Jokin erikoisuus talossa hämmästytti tai tuttu turvallinen muisto menneisyydestä viehätti. Kumpi syy tahansa saattoi olla valokuvan väärtti. Isäni tunnusti olevansa pessimistinen konservatiivi. Menneisyys oli hänen muistikuvissaan parempi kuin nykyaika tai tulevaisuus.

Isäni oli ollut talkoolaisena rakentamassa velipuolensa Leon rintamamiestaloa Jämsään. Enempää hän ei tarttunut omin kourin rakentamiseen, ei kesämökin saati omakotitalon. Hänen elämäntyönsä ei olisi mikään Agatha Christien vuonna 1960 kuvaama "Greenshaw'n hassutus" eli eksentrisen kodin suunnittelu ja pystytys, erikoisen talon, jossa olisi mahdollisimman monta kulmaa, erkkeriä, tornia ja salakäytävää, jotta se olisi luojansa yksilöllinen taideteos.

Isäni tyytyi valokuvaamaan taloja sekä kirjoitti rakentamisesta pisimmän novellin kokoelmaansa
"Talonrakentaja", jolla hän voitti tavoittelemansa Nuoren Voiman Liiton harrastusmerkin.

Toisen harrastemerkkinsä hän hankki pulmallisten ongelmatehtävien laatimistaidosta.

Tilannekuvia Olavi ei ehtinyt ottaa, elleivät hoikan Lea-siskon pyöreät lapset tarkoituksella näytelleet. Olavin kuvien maailma oli jähmeän pysähtynyt. Talot olivat hyvässä järjestyksessä paikoillaan, kuten tilikirjojen, tilastojen, arkistojen ja ihmiselämän rutiiniasioiden oli parasta olla.

Ohitimme isäni kanssa kävelyretkellä vanhan "kauppalan-aikaisen" puisen huvilarakennuksen Haagan Pappilantien vaiheilla. Villiintyneessä, vehmaassa puutarhassa narahteli hiljakseen puinen pihakeinu, jossa istui yksinään vanha ruttunaamainen mummo, joka lauleskeli heleästi:
"Trallallaa... trallallaa... lal lal laa..."

Ihmettelin ääneen niin estotonta julkista laulelemista, jolloin isäni totesi yksikantaan ensimmäisen lauseensa pitkiin aikoihin:

"No hän lienee varmaankin joku mielisairas."

Laulavasta mummosta tuli mieleeni Ankka-sarjakuvien keksijänero Pelle Peloton, joka oli kerran järkytyttyään sekopäiseksi kavunnut puun latvaan visertelemään kuin lintu! "Tviit! Tviit! Tviit!"

Kun ohikulkevat ankkalinnalaiset ihmettelivät sellaista käytöstä, runoili Pellen puhuva tietokone heille selitykseksi:

"En tiedä, miks' laulaa keksijä Peloton, kai iloinen on hän, taikka suruinen?"

Aku Ankka oli Sudenpentujen käsikirjani, hakuteokseni filosofiaan ja probleemeihin.

Isäni puheet olivat yleensä hyvin lakonisia, yhdellä virkkeellä tai parilla lauseella kerrotut. Hän ei selitellyt pitkästi. "Tietenkin Niin On!" tai "No Ei Tietenkään!" olivat ärähdyksiä, jotka kävivät vuorotellen vastauksiksi useanlaisiin mielipidekysymyksiin, joita minä tuskin kysyinkään, mutta äiti joskus kyseli. Mielipidetiedustelut olivat isän ammatti. Työn ulkopuolella hän ei niinkään kysellyt eikä vastaillut.

Kävelin muutamia kertoja isäni kanssa erään luokkatoverini puutalon ohitse ja olin tyytyväinen, etten milloinkaan nähnyt poikaa pihallaan. Mutta tämä oli sittenkin nähnyt meidät ja kommentoi jälkeenpäin koulussa osuvasti:

"Te ette koskaan puhu yhtään mitään!"

Kävelyretkemme Haagassa olivat satunnaisen suunnittelemattomia. Puu-Haagan huvilat 1900-luvun alusta, kuten Villa Furuhäll (1906) Tunnelitie 13:ssa tai Valtion Rautateiden puutalot (1909) radan varressa (Tunnelitie 3) olisi voinut kuvata järjestelmällisestikin. Ihmettelin vain vähän leikkimökkiä isompaa, asutun näköistä puutalokotia, vihoviimeisenä Kauppalantien loppupäässä radan laidalla, kunnes sekin purettiin.

Oskelantien aukion 1950-luvun talomiljöö kuvattiin, samoin kuin Mäkipellontie 14-16:n omaperäisellä sivukäytäväratkaisulla toteutetut rivitalot (Keijo Ström ja Olavi Tuomisto 1958), mutta toriaukioiden asemakaavalliset jäsentelyt jäivät vain muistikuviksi: Palokaivon aukio, Thalian tori, Mäkipellon aukio, Linnaleirin aukio ja Haagan kauppatori nakkikioskeineen.

Paatsama-lehden jokaiseen numeroon olisi hyvinkin mahtunut yksi tai kaksi valokuvaa.
Dramaattinen aihe olisi ollut: "Erkki Mäkinen hakee sulkapallon katolta". Nopeassa kuvaustilanteessani vesiränni osui peittämään puolet Erkistä, minileninkinen isosisko Marja Mäkinen tummentui talon synkkään varjoon ja taustalla tunnistamaton poika potkaisi juuri samalla hetkellä palloa jalat äärimmäisesti 120 asteen kulmassa.

Entäpä terävä kesäkuvani Lassesta ja Pekasta keskellä parasta pihamiljöötä, taustallaan keskipihan sementtimuuri ja Miettilän parvekkeen alapuolinen jyrkkä kallionnyppylä? Tai ehkäpä kuva neljän hehtaarin metsän laakeista kallioista, joilla Eskon kilometrinen hiekkatie kolme vuotta aiemmin kiemurteli.

Laajemman Haagan kuvia arkistossani olisivat olleet "Prinsessankivi" eli haljennut siirtolohkare Runar Schildtin puistossa, vastavalmistunut Timo ja Tuomo Suomalaisen luomus Haagan ammattikoulu (1967), Helvi Mether-Borgströmin tai Ferd. Salokankaan suunnittelema Kylänevan kansakoulu (1964), Eevi Ahon tekemä Hakavuoren kirkko (1963), Heikki Tegelmanin luoma mormonikirkko "Myöhempien Aikojen Pyhien kappeli" (1965) Mäkipellonaukiolla, Toivo ja Jussi Paatelan piirtämä Haagan entinen suomenkielinen kansakoulu (1928) Steniuksentiellä, Itä-Karjalasta siirretty Huopalahden puinen rautatieasema (1910), sekä Vespertie 12:n "Suomalaisuuden Pirtti" (1908), joka toimi vuodesta 1919 Huopalahden puisena kirkkona.

Haagan porttirakennuksena olisi Kauppalantie 2:ssa ollut valokuvattavaksi klassinen osuuskaupan myymälärakennus, Väinö Vähäkallion punatiili-Elanto (1927). Vieressä hehkui Antero Pernajan punatiilinen Haagan paloasema (1961). Ristolantie 7:ssä ihastutti tyylipuhdas 1920-luvun klassismia edustava kerrostalo (1930), jossa oli Haagan Leivän leipomo.

Vihdintien länsipuolelta Ansaritieltä olisi löytynyt valokuvauksellisen linjakas vakuutusyhtiö Pohjolan punatiilinen vuokrataloalue kesäisine pihapuiston uima-altaineen. Vehreässä Kauppalanpuistossa olisi soljunut vaatimattomuudessaan Keskuspuistosta Pikku-Huopalahteen laskeva Haagan puro eli Mätäpuro.

Pelkän puolikilometrisen Paatsamatien varrella kuvaamisen arvoisia olisivat olleet Turun rantaradan tasoristeys monine lähestymismerkkeineen, Paatsamatie 1:n (1961) uusi Elannon pikamyymälä, Kaha Oy:n varasto eli vanha Hartwallin virvoitusjuomavarasto Paatsamatie 4:ssä, Isku-Kalusteen huonekaluvarasto (1964) metsän laidassa Paatsamatie 10:ssä, vetinen Laajasuo sekä Jyrkännelaitoksen betonibunkkerit Orapihlajakalliolla, ehkäpä myös Paatsamatie 8:n ikkunanäkymät metsän yli Pohjois-Haagaan, Adolf Lindforsin tien tornitaloihin. Laajasuo kohosi 1970-luvulla kuuluisuuteen tuhansien kukkivien alppiruusujen "Rhodopuistona".

Myös Orapihlajatien puoliympyrä liittyi Paatsamatiehen luontevasti kuin jousen kaari jousen jänteeseen, rajaten Orapihlajakallion "Neljän hehtaarin metsän". Orapihlajatien nähtävyyksiä olisivat olleet vuosien 1924-1925 huvilarakennukset osoitenumeroissa 18 ja 17, sekä numeroissa 21-27 Jaakko Laapotin rivitaloryhmä "Orakoto" A, B, C ja D-talot (1964), jossa asuivat Kylänevan kansakoulun ihastuttavimmat luokkatoverini "Tenni" ja Ursula.

Paatsama-lehden aihepiiri keskittyi tiukan paikalliseksi. Lehti ei julkaissut Punkaharjulta matkakertomustani, jonka olisin voinut kuvittaa järvimaisemilla, valkoisiksi maalatuilla puusilloilla, romanttisen koristeelliseksi veistetyllä valkoisella Hotelli Finlandialla tai Metsäntutkimuslaitoksen koealueella, jossa pensaat oli muotoleikattu jyhkeän selkeäksi tekstiksi: "Metsä on Suomen tuki".

Itävallan-matkani olisi tarjonnut kuvaeksotiikkaa Johann Straussin kullatusta patsaasta, hevosista ja vossikoista, keisarillisista palatseista ja modernista ostoskeskuksesta, eläintarhan norsuista, mahtavista kasvihuoneista sekä vaikuttavan valtavasta Tapaninkirkosta ulkoa ja sisältä, muttei sentään katakombikierrokselta, jolla näin kasoittain ikivanhojen vainajien sääriluita ja pääkalloja ladottuina lahoaville puisille hyllyille.

Samaan aikaan Paatsama-lehti julkaisi romukauppa-aiheisen pakinan, sanaristikoita, kilpatehtäviä, sarjakuvia ja pilapiirroksia mieluummin kuin matkakertomuksia. Ehkäpä lehti ei koskaan katsonut hetkeäkään taaksepäin? Kunkin päivän materiaali oli juuri siltä päivältä, joko pihalta tai askartelupöydältä, muttei muistelua viikonkaan verran taakse jääneiltä matkoilta.

Kotipihalla olisin voinut valokuvata asukkaiden tuohon aikaan vielä harvalukuisia henkilöautoja, Lindholmien pullamaisen pyöreätä Volvo Amazonia, Melonien heiveröistä Simcaa tai Kantosten farmarimallista Opel Kadettia (jonka nimi vihjaili, että naapurit kadehtivat, tv-mainoksen venähtävistä ilmeistä päätellen). Autojen sisäsäilytykseen oli kuutostalon kellarissa kahdeksan autotallia ja kasitalon alla neljä, siis yksi talli 6,5 asuntoa kohti, tusina 78 huoneistolle.

"Ei kannata ostaa mitään kallista merkkiä, kun autot kuitenkin kuluvat..." kehuskeli Mikko isälleni Miettilän perheen perinteistä kulkuvälinettä.

"Mutta kuluuhan se Renoo'kin, joten ei kannata ostaa ollenkaan!" vastasi isäni.

Miettilöillä oli vuodesta toiseen takatyöntöinen, valkoinen, pyöreäkulmainen Renault, jonka kattotelineen ja etuluukun tavarasäiliön perhe sulloi tupaten täyteen lähtiessään ajelemaan kesämökilleen, Heinolan taakse Etelä-Savoon. Heidän lähdöstään olisi saanut mainion tapahtumakuvan lehteen. Perheenisällä oli Pellervo-seuran työsuhdeasunto, sarvisankaiset aurinkolasit ja pystyssä sojottava vaalea jenkkitukka. Samanlainen lyhyt siilitukka oli hänen nuorimmilla pojillaankin, Mikko Kalevilla ja Pekka Kalevilla. Esikoinen Esko Kalevi saattoi pitää hiuksensa keskipituisina ja perheenäidillä Marjatalla oli loivasti aaltoileva pähkinänruskea permanentti, kuten jonkin värisenä lähes kaikilla Haagan tädeillä.

Rautatien tasoristeyksellä olisin voinut elävöittää valokuvin huippureportaasin siitä, kuinka Lasse ja Pekka härnäsivät porkkananväristä Turun pikajunaa. Porkkana oli aikansa hienoin veturi-vaunu-yhdistelmäjuna, jollaisella olin itsekin viisivuotiaana käynyt Turussa.

Pihan pojat kokeilivat kuka malttaa seistä pisimpään keskellä raiteita kiitojunan syöksyessä huippuvauhdillaan heitä kohti. Veturin pilli ujelsi ujeltamistaan korvia ja sielua viiltävästi ja raivostunut lämmittäjä pui mustankarvaista nyrkkiään avatusta sivuikkunasta, eikä juna ehtinyt hiljentää vauhtiaan. Pojat hyppäsivät viime hetkillä pois radalta.

Ekaluokkalaisen toisesta koulupäivästä alkaen kävelin yksinäni kilometrin matkan Paatsamatien tasoristeyksen yli etelään, Kylänevan kansakouluun asti. Raidepareja oli ylityskohdassani, aseman länsilaidalla, vielä kolme rinnakkain.

Eräänä iltapäivänä joku paikalle osunut tuntematon iso poika ryhtyi kouluttamaan pienempäänsä radan ylityksessä, käskien minua katsomaan itään ja länteen ennen jokaista raideparia. Kolmansilla raiteilla hän hellitti otteensa niskastani ja nauroi varhaisnuorten teennäistä, räkäistä naurua, ja lupasi, ettei minun enää tarvitsekaan katsoa junia. En ollut enää aikonutkaan vilkaista sivuilleni, sillä tapanani ei ollut huolehtia junista enää aseman hyvin harvoin käytetyllä pohjoisella sivuraiteella.

Monet liikennemerkit varoittivat etukäteen tasoristeyksestä. Niitä olivat mustaa höyryveturia esittävä punareunainen kolmiomerkki, kahdeksankulmainen pakollinen pysähtymismerkki Seis! -eleisine mustine käsineen sekä kolme viivallista lähestymismerkkiä eli järjestyksessä joko 3, 2 tai 1 punaista etukenoviivaa kapealla keltaisella suorakaidepohjalla.

Myöhemmin tasoristeykseen pystytettiin joko yhtä valkoista tai kahta punaista lamppua vilkuttavat kolme varoitusvaloa, joiden punaisiin valoihin liittyi korvia raastavasti kalkattava äänisignaali. Vasta Kannelmäkeen, Malminkartanoon, Myyrmäkeen ja Martinlaaksoon vievän uuden M-junaradan lisäraiteita rakennettaessa (1970-luvulla) kaivettiin Paatsamatien ja Angervotien välille suora portaaton alikulkutunneli jalankulkijoille. Silloin autoliikenne radan poikki loppui tyystin ja Paatsamatie hiljeni kuin Kainuun kylätie.

Junaradan pohjoispuolella, Haagan asemaa vastapäätä, sijaitsi lapsuudessani halkotarha, jonka käsikäyttöisillä kuljetusvaunuilla oli oma kapearaiteinen pienoisrataverkkonsa risteysvaihteineen. Kävin sunnuntailenkeillä isäni kanssa leikkimässä halkoradoilla. Sain isäni luvalla ja avulla yrittää työnnellä vaunuja tai käännellä radan vaihteita. Isäni myös osti minulle joululahjaksi saksalaisen Märklin-pienoisrautatien ja rakenteli itse mutkikkaita ratalenkkejä ja vaihderisteyksiä kirjastohuoneen lattialle, koska olin sinä jouluna vasta kolmevuotias. Isäkin osasi leikkiä.

Radanvarsi oli kiehtova lenkkeilyreitti isälle ja pojalle kameroineen. Kerran isäni kuvasi mainion ilmeikkään otossarjan asemalle junia tarkkailemaan tai kioskiostoksille tulleista Miettilän veljeksistäkin.

Asemarakennuksen kohdalla sijainnut kulunut alikulkuportaikko oli minusta eksoottisen jännittävä kävelyreitti, kuin tuulahdus kesälomamatkalta maaseudulta, puisine rapistuvine porrashalleineen, joiden kautta saattoi kavuta alas ja taas ylös laitureille. Se oli kuin lapsuuteni Haagan vastine Lontoon vanhalle Thamesin alittavalle kävelytunnelille.

Pentti Saarikoski, nimimerkki Nenä, kertoi Haagasta Ylioppilaslehdessä:

"Huopalahden ratapihan alitse kulkee jalankulkijoille tarkoitettu tunneli. Menin kerran sitä kautta vain nähdäkseni millainen se oli. Mielenkiintoisinta siinä tunnelissa on, että se tekee suorimman tien Huopalahden seurakunnan kirkkoherran virastosta Huopalahden kirkkoon. Ainakin 95 prosenttia tunnelin sisällöstä oli sukupuoliyhteyden kuvausta."

Runoilija Saarikosken Nenä pakinoi tuolla tavoin Vapun aattona 1959 kommentoidakseen norjalaisen tuomarin Anton Hiorthin laskelmaa, jonka mukaan peräti 13 prosenttia Henry Millerin kohutun romaanin sisällöstä oli silkkaa yhdyntäkuvausta.

Myöhemmin sadan metrin päähän asemalta länteen kaivettiin radan alle iso tunnelimonttu jo vuosista 1915 ja 1952 alkaen suunniteltua Eliel Saarisen tien keskiosuutta varten. Kaivanto sai pusikoitua ja lätäköityä vielä lähes 30 vuotta, tiukasti aidoilla eristettynä, ennen kuin aukkoon lopulta vuosituhannen vaihteessa rakennettiin kuin rakennettiinkin Eliel Saarisen joukkoliikennekatu, vain muutaman kerran tunnissa käytetty, pelkkiä busseja ja takseja varten.

Huopalahden asemalla pysähtyivät lähiliikenteen Sinikot, pyöreän limpun muotoiset siniset kiskobussit, tuttavallisemmin "lättähatut", mutta minä en ajanut sellaisilla ennen kuin kesälomamatkalla Jämsästä Orivedelle. Miettilät menivät keskikaupungille junalla, meidän perheemme bussilla.

Isäni pääsi Haagasta työpaikalleen Topeliuksenkatu 17:ään kaupungin sinisellä bussilla Angervotien pysäkiltä radan eteläpuolelta ja samalla bussilla numero 32 (vuoteen 1966 asti 22) ajoimme äitini kanssa Simonkentälle tai aiemmin Vanhan kirkon puistoon, josta kävelimme ostoksille Kauppatorille ja Stockmannille, joskus yksikerroksiseen Forumiin tai Sokokselle.

En muista käyneeni sisällä Huopalahden koristeellisessa, puisessa, kaksikerroksisessa asemarakennuksessa, joka oli siirretty Karjalasta Haagaan 1910-luvulla. Sisälle ei tainnut tulla asiaa, eikä isälläni ollut mielikuvitusta näyttää lapselleen odotushallia vain huvin ja tiedon vuoksi.


Aseman ulkopuolella, samassa osoitteessa Kylätie 25, kiehtoi Rautatiekirjakaupan pikkuruinen, lasinen, läpinäkyvä R-kioski. Ihmettelin karamellien, aikakauslehtien ja muovirihkaman tuoksua ja lasiruutujen takaa loistavia mielikuvituksellisia sarjakuvalehtiä, lastenkirjoja ja leluja. Laseihin oli kytketty mustia sähköjohtoja, jotka isäni selitti murtohälytyssysteemiksi. Jaakko Kontion suunnittelema isompi, modernimpi ja yhä lasisempi kioskirakennus korvasi pieneksi jääneen entisen kopin vuodesta 1966 alkaen.

"Ja nyt kun on kevät, ostetaankin Rautatiekioskista meille oikein Vaniljajäätelöt!" innostui isäni asemalaiturilla auringon paahteen sulatellessa viimeisiä lumilaikkuja pieniksi puroiksi, joita virratin 5-vuotiaana pikkupoikana.

Muistelen maistelleeni silloin ensimmäisen kerran jäätelöä, ainakin tietoisesti. Kaivelin sitä puisella lastulusikalla pyöreästä pahvikupista. Opin myöhemmin toivomaan eskimopuikkoja tai tötteröitä, mutta äitini tyrkytti ulkosalla pientä mansikkahillosilmäistä vaniljarasiaa, jollaisen syöminen puulastalla vaikutti hänestä varmaankin muita vaihtoehtoja sivistyneemmältä.

Paatsamatie, pituudeltaan 400 metriä, päättyi etelässä junarataan ja asemalaitureihin. Radan eteläpuolella ajotietä jatkoi etelään 200 metrin mittainen Angervotie, jolta haarautui itään Seljatien nysä, joka oli ollut bussin 22(32) alkuperäinen päätepysäkki, ennen kuin tämä oli siirretty vuonna 1963 valmistuneen Riistavuoren vanhainkodin eteen.

Paatsamatie oli lapsuuden reviirini. Jos kävin yksin ostoksilla, en käynyt Paatsamatie 1:n Elantoa kauempana, ellen sitten aseman Rautakirjassa, josta ostin tavallisesti markalla Retu ja kumppanit -viikkolehden tai aiemmin 80 pennillä Nakke Nakuttajan, sen joka toisen numeron, ennen kuin Nakke tilattiin kotiini Aku Ankan kumppaniksi, ensin kokeeksi 3 kuukaudeksi kesähintaan 6,90 mk, sittemmin vuodeksi. Nakke tuli postitse perjantaisin, Aku Ankka tiistaisin.

Paatsamalehden vuoden kestäneen ilmestymisen aikana kuvasin runsaat sata valokuvaa eli kolme 36-kuvaista filmirullaa. Puolet kuvistani dokumentoi hyvin aikaansa, miljöitä ja tapahtumia, kun taas toinen puoli esitteli ajattomasti Seurasaaren oravia ja Korkeasaaren eläinvankeja. Lukemattomat hyvät aiheet ja tilanteet jäivät lapselta jos aikuiseltakin keksimättä ja ikuistamatta.

8. Kuinka kakkosnumero kallistui?

Paatsama-lehden toinen numero alkoi rakentua elokuun vaihteessa, vain kaksi viikkoa ensimmäisen ilmestymisen jälkeen, heti päätoimittajan palattua pikajunalla kesälomamatkalta Savonlinnasta ja Punkaharjulta.

Ensimmäiseksi lehden etusivun vasemmasta yläkulmasta osuu silmiin aikuisen peukalonpään kokoisena irtonumeron hinta, nyt 0,40 mk! Heinäkuussa lehti oli maksanut puolta vähemmän, vain 20 penniä, mutta ehkäpä aluksi oli tehty tutustumistarjous?

Toisaalta inflaatio oli voimakasta 1960-luvun lopulla. Vain parin kuukauden päästä Suomi joutui devalvoimaan markan 31,25 prosentilla, 11. lokakuuta 1967. Lapsia saattoi koskettaa Aku Ankan vuosikerran kallistuminen. Tilaushinta oli alkuvuodesta 1967 vain 19,80 mk, mutta kesäkuun alusta 21 mk ja tammikuun 1968 jälkeen jo 24 mk. Sarjakuvalehden irtonumero kallistui helmikuussa 1968 vastaavasti 70 pennistä 80 penniin.

Pienen Paatsama-lehden hinnankorotus näytti isommalle Aku Ankalle suuntaa, kuten Suomen devalvaatio edelsi Britannian vastaavaa jo kuukautta myöhemmin, 18. marraskuuta 1967. Englannin punnan arvoa alennettiin 14,3 prosentilla. Seurasi ketjureaktiona useiden valuuttojen devalvaatioiden sarja, jonka vitsailtiin saaneen alkunsa Suomesta.

"PAATSAMA-lehti n:o 2, Paatsamatien uutiset 1.8.1967."

Päivättyjen uutisten aikaväli sisältää viikon arkipäivät maanantaista 31.7.67 perjantaihin 4.8.67. "Vain irtonumeroita!" Tilauksiin ei haluta sitoutua.

Lehti on saanut oman logon, jonka muodostaa tähtäimen ristikossa oleva P-kirjain, eli alkukirjainta leikkaa neljään sektoriin jaettu ympyrä, jonka keskipisteristi osuu P:n lenkin sisään.

Etusivun pääkirjoitus sijaitsee kolmannella palstalla, oikeassa laidassa:

"Ikävä kyllä tässäkään lehdessä (eikä seuraavissakaan) ole kuvia. Kuvat ovat liian kalliita tällaiseen pikku lehteen (yksi kuva yhteen lehteen 40 penniä). LASSE KANTONEN on otettu Paatsaman uudeksi reportteriksi. Paatsaman toimitus."

Etusivun ykkösjuttu liittyy ajankohtaiseen televisiosarjaan:

"BAT-MANIA. Erkki Mäkinen, Jari Nyrhilä ja Esa Nyrhilä leikkivät Batmania 31.7.67 klo 19."

Lepakkomieheksi naamioituva rikas playboy Bruce Wayne (näyttelijänään lievästi vatsakas Adam West) joutui joka keskiviikkoiltana puolen tunnin jaksossa pahaan kiipeliin, josta hän kuitenkin pelastui täpärästi torstain puolituntisessa jatko-osassa. Lepakkomiestä seurattiin joka viikko "samalta lepakkokanavalta" (Mainos-TV:stä) "samaan lepakkoaikaan".

Lehdessä seuraa skandaalipaljastus:

"ANTTI Pajanen ja Riitta Pajanen olivat 1.8.67 pihalla ALASTI!" Sisarukset olivat kaksi- tai kolme-vuotiaita kuutostalon lapsia.

"ANTTI Pajanen ja Jari Nyrhilä tappelivat 31.7.67. Jari rupesi itkemään."

"SUIHKU 1.8.67. Tänään oli Paatsamatie 8:n nurmikolla kastelusuihku."

Uimapukuiset lapset hyppelivät riemusta kirkuen sadettajan ylitse ja telmivät sen ympärillä, lyhyeksi leikatulla nurmikentällä. Hippikesä 1967 oli poikkeuksellisen aurinkoinen ja helteinen.

Eräänä päivänä Ilta-Sanomien etusivun suurin pääotsikko lupasi helpotusta kuumuuteen:

"Helteen päämajan tilannetiedotus: PILVIÄ TULOSSA!"

Yhdistyneiden Kansakuntien antama päätöslauselmaehdotus Lähi-idän kriisistä jäi kakkossijalle säätietojen varjoon. Raskaan sarjan ammattinyrkkeilijän Joe Frazierin tyrmäysvoitto George Chuvalosta oli Ilta-Sanomien mielestä päivän kolmanneksi tärkein uutinen.

"LAATIKKO. 31.7.67. Erkki Mäkinen ja Heikki Nieminen löysivät tänään suuren tyhjän pahvipakkauksen. Laatikko oli tämän muotoinen (ääriviivapiirros: korkea suorakaide). Erkki ja Heikki veivät laatikon metsään. Erkki piiloutui siihen ja Heikki meni kertomaan Jarille, että metsässä oli laatikko, josta saisi hienon teltan. Hän lisäsi vielä, että laatikon pohjalla oli kasa karamelleja. Jari lähti liikkeelle heti kuultuaan laatikosta. (Jatkuu sivulla 3).

"(Jatkoa sivulta 1). Kun Jari oli tullut laatikon luokse, Erkki hyppäsi sieltä esiin. Jari ei säikähtänytkään, vaan rupesi nauramaan. Sitten veimme laatikon Paatsamatie 6:n takapihalle, peräkulmaukseen, johon heitettiin aina kaikki sellainen roju, mitä ei viety roskapönttöihin. Vesa oli silloin siellä. Heikki meni näyttämään Vesalle Kaha Oy:n pihalla (Paatsamatie 4) olevia peltitynnyreitä. Sillä aikaa Erkki meni laatikkoon piiloon. Heti kun Erkki oli piilossa, Heikki näytti Vesalle laatikkoa. - Mennään katsomaan tuota laatikkoa, sanoi Heikki. Ja Vesan Erkki saikin pelästymään!

"Lasse Kantonen tuli pihalle ja Erkin kanssa hän raahasi laatikon nurmikolle. Siellä he ryömivät laatikkoon. Laatikon pohja meni halki ja repeytyi irti. Nyt laatikko oli kuin kanneton ja pohjaton tynnyri. Siitä Erkki keksikin, että he voisivat leikkiä kioskia ja sitä he leikkivätkin koko illan loppuajan."

Etusivun kahden palstan mainos on toistoa ensimmäisestä numerosta: "Kevätpörriäinen myytävänä os. Paatsamatie 8 C 38." Ei ole käynyt kaupaksi. Vieressä etusivun alaosan kolmannella palstalla vihjataan: "HUOM. Sarjakuvat sivulla 7!"

Liimatulla paperinpalalla lisätyn sarjakuvavinkin alta on viime hetkellä ennen lehden painatusta sensuroitu lehden alkuperäinen mielipidekommentti:

"HUOM. Sirkku Mikkola on hullu ja Marja Mäkinen on tullut tyhmäksi. VAROKAA HEITÄ!"

Toisen sivun pääkirjoitus kehottaa: "SÄILYTÄ LUONTOA. Älä katko oksia. Älä hakkaa nauloja puihin. Älä kiusaa eläimiä. Älä ota kukkia juurineen. Älä jätä roskia metsiin. Älä mitenkään vahingoita puita. Säilytä luontoa."

Päätoimittaja olisi mielellään siteerannut Seurasaaressa näkemiään runollisia kylttejä, jos olisi muistanut oikeat sanat. "Vaali luonnon rauhaa, älä melua äläkä pauhaa".

Pikku-uutisia riittää runsaasti:

"ANTTI ja Anne ja Riitta tappelivat takapihalla. LK" (Lasse raportoi lehdellemme).

"HEIKKI Nieminen kompastui tänään 2.8.67 kiveen."

"LASSE Kantonen väittää voivansa uida Atlannin (Atlantin) valtameren yli."

"TÄNÄÄN 2.8.67 aamupäivällä Jari Nyrhilä löi Vesaa päähän."

"ANTTI etsi Jaria 2.8.67"

"AIKA epäluotettavalta taholta olemme kuulleet, että Jari Nyrhilä on 2.8.67 pissannut housuihinsa."

"Liisan ja Matin" pilapiirroksessa vaimo on kattanut ruokapöydän, mutta mies hakkaa nyrkillään mustavalkoista "lumisadetta" kuvaputkellaan näyttävää televisiota valittaen: "TV-illallisemme on jo melkein kylmä!" Kaupasta mahdollisimman valmiina ostettu TV-illallinen oli Amerikasta sarjakuvien välityksellä levinnyt outo klisee.

Ilmoituksia: "Lasse Kantonen lainaa kirjoja. Os. Paatsamatie 8 C 31."

"Erkki Mäkinen myy Lipas-lehtiä, hinta 50 penniä kpl."

"Vielä on tilaisuus ostaa Paatsama-lehti n:o 1."

"Ilmoitukset lehden sivulle 1 maksavat 3 penniä, mutta sivuille 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 vain 2 penniä."

ELOKUUN KUVA muistuttaa kaulastaan kuristetun pussin muotoista maljakkoa, mutta saattaa olla myös Roope Ankan rahasäkki.

"Keräättekö eri kuukausien kuvia? Muistitteko ottaa talteen heinäkuun kuvan? Nyt kuvista on tullut kilpailu! Kerätkää 3 kuvaa ja lähettäkää nämä toimitukseen. Yllätyspalkinto!"

Lehden sivulla 4 on pakina VIRTASEN PERHE.

"Herra Virtanen meni romukauppaan.

'Päivää, tarvitsen yhden vieterin', sanoi Virtanen.

'Mihin herra tarvitsee vieterin', kysyi romukauppias.

'Mitä se teille kuuluu, romukauppias. Antakaa vain yksi romu, tavallinen vieteri', sanoi Virtanen.

'Meillä ei myydä romuja. Nämä ovat yhtä hyviä kuin rautakaupankin. Mutta minä kysyin teiltä mihin tarvitsette vieteriä', huusi romukauppias.

'Hiljempaa, hiljempaa, kauppias, en ole kuuro. Muuten antakaa nyt se vieteri'.

'No annetaan, tässä on, näkemiin."

"RIITA. Lasse Kantosen ja erään toisen henkilön, jonka nimeä emme nyt mainitse, välillä oli 3.8.67 pieni riita. Tämä sai alkunsa narusta. Paatsamatie 6:n pihalla, pyykkinarujen telineessä, roikkui naru, Molemmat riitelijät roikkuivat usein tässä narussa. Nyt molemmat halusivat yhtä aikaa keinua ja vetivät keinua itselleen. Sirkku Mikkola tuli erottamaan heidät. Hän heilautti narun tangon ympäri niin, etteivät riitelijät enää ylettyneet siihen. Lasse yritti kiivetä tangolle, mutta Sirkku veti hänet alas."

"ERKKI MÄKINEN ERONNUT PAATSAMASTA. 2.8.67. Erkki Mäkinen erosi tänään lehdestä. Onneksi Lasse Kantonen on vielä mukana. HN."

"KILPATEHTÄVÄ: Tässä näette joukon kirjaimia. Saatteko niistä jonkin kaupungin nimen? "VOANSANNIL" Ratkaisu sivulla 7.

"YLEISÖN OSASTO. Kirjoita Sinäkin yleisön osastoon!

"Miksi Paatsama-lehdessä on liian paljon Erkistä? Jarista ja Lassesta pitäisi olla enemmän. Tv. S. MIK ja M. MÄK." (Nimimerkki viittaa vahvasti Sirkku Mikkolaan ja Marja Mäkiseen.)

"Miksi Paatsamassa ei ole mitään esim. Paatsamatie 1:n lapsista? Nimimerkki Mur."

"Pihlajista pitäisi myrkyttää madot! Nimimerkki Ajatteleva."

UUTISIA:

"Lasse Kantonen ja Erkki Mäkinen ajavat ja muutenkin kiusaavat tänään perjantaina 4.8.67 Pirjoa, Kamillaa, Kristiinaa ja paria muuta Paatsamatie 8:n likkaa."

"4.8.67. VESALLA on hieno potkulauta, se on pitkä ja punainen. Eräs henkilö pyysi saada ajaa sillä, mutta Vesa ei antanut."

"ERKKI Mäkinen väitti uineensa 7 metrin altaan 3 kertaa."

"LASSE Kantonen ei yleensä lue Aku Ankkoja, mutta katsoo kyllä kuvat."

"TÄNÄ kesänä ei enää pitäisi tulla Paatsamaa. Näkemiin! Sami Sammakko sarjakuvalehti voi vielä tulla. Paatsan (sic!) toimitus."

"Vitsikerho: ANTTI." Pilapiirroksessa palopäällikkö komentaa: "Ylemmäksi, ylemmäksi!", vaikka palomies seisoo jo liian lyhyiden tikapuiden ylimmällä askelmalla.

Sarjakuvassa "KIKKA-KALLE" asiakas palauttaa vaatekauppaan läpinäkyvässä muovipaketissa olevan paidan ja sanoo:

"Ostin liian pienen, vaihtaisin isompaan!"

Myyjä: "Näyttää hyvältä, tässä suurempi!"

Kolmannessa kuvassa myyjä tarkastaa paidan ja huomaa sen - kauttaaltaan kahtia revenneeksi!

Sarjakuvasankari TYHMÄ-TYRY potkii kadulla säilyketölkkiä. Toinen mies avaa yllättäen tölkin purkinavaajalla ja löytää sisältä - paksun setelinipun! Tyryä ottaa aivoon.

MAKE-poika harmittelee kuvasarjassaan, ettei hänen lippalakkinsa pysy päässä. Toinen poika lupaa auttaa: "Minä laitan sen!". Myöhemmin kolmas poika kysyy: "Miten sait hatun pysymään Maken päässä?" Vastaus kuuluu: "Liimalla!"

Takasivun uutisia:

"KOLARI. Vesa ja Antti törmäsivät yhteen 4.8.67. Vesa satutti jalkansa."

"ANTTI Pajanen tipahti 4.8.67 Paatsamatie 6:n tikapuilta." (Ei kuitenkaan korkealta.)

Takasivulla on tehtävien ratkaisuja: Kysytty kaupunki oli Savonlinna. Edellisen numeron Krypto-ristikon sanat paljastetaan. Lehdessä on myös pieni vapaalla kädellä ulkomuistista piirretty Paatsamatien kartta.

Takasivun viimeinen ilmoitus kehottaa: "Hienoja merkkejä Paatsaman toimituksesta. Osta niitä!" Mallikuvana on peukalonpään kokoinen musiikkikerhon postimyyntitarjouksen liimamerkki "Jazz Parade", jossa esiintyy mustaihoinen pianisti.

Paatsamalehden suurin kilpailija Ilta-Sanomat maksoi samana kesänä vain 30 penniä ja oli laajuudeltaan 16-sivuinen. Heinäkuun lopun takasivu kertoi tuoreimmat iltauutiset Suomesta:

"Vankimielisairaalasta karannutta etsitään yhä. Autiorakennukset paloivat poroksi. Kadonnut pikkupoika löytyi hukkuneena. Maatilan rakennukset tuhoutuivat tulipalossa. Verinen mies löytyi pihalta Turussa. Hukkuneeksi epäillyn etsinnät jatkuvat Varkaudessa. Alkoholiliikkeen asiakasmäärä kasvoi. Raittiusjärjestöissä ei mainita huumausaineita. Rikosilmoitus Oulun jäteöljyjutussa. Englantilainen loistoristeilijä Caronia ankkuroitui Helsingin redille."

Turun Kakolanmäeltä karannut vanki Voitto Antero J. oli peräti 195 sm:n mittainen, tuomittu murroista, muttei tiettävästi vaarallinen ympäristölleen. Hän oli sahannut sellinsä kalterit poikki ja keinotellut itsensä ulos lakanasta tekemänsä köyden avulla.

Kangaslammilla kahvinkeittotulesta lennähtänyt kipinä oli sytyttänyt rutikuivan pärekaton ilmiliekkeihin kesken heinäntekopuuhien. Vedestä löytynyt onkivapa herätti epäilyn seitsenvuotiaan Karin hukkumisesta Partaharjun leirikylän Salvosen järveen, josta sammakkomies hänen ruumiinsa myöhemmin löysikin.

Lompakko, joka sisälsi rahaa yli 3000 Suomen markkaa, paloi yhdessä traktorin, navetan, saunan, maatilan päärakennuksen sekä irtaimiston kanssa Rauman maalaiskunnassa. Vain jonkin verran pitovaatteita ehdittiin tulelta pelastaa, vakuutustenkin kattaessa vain kolmasosan tuhoutuneen omaisuuden arvosta.

Korian kirkon ovelle hylätty parin kuukauden ikäinen poikalapsi oli yhä nimetön. Huopaan käärityn vauvan oli jättänyt noin 20-vuotias pitkähiuksinen ja housupukuinen nainen. Pojan mukana olleessa kirjeessä luki vain: "Olkaa hyvä ja viekää vauva lastenkotiin. Minä jatkan matkaani."

Lopuksi Ilta-Sanomat myös ennusti seuraavasti: "Tulevaisuuden lähiöissä on elintarvikeautomaatteja, jotka säästävät perheenemännät hankalilta ja pitkiltä ostosmatkoilta."

"Mitä sanoisitte, jos voisitte ostaa maitoa, voita, leipää ja vaikkapa grillatun kananpojan jopa lauantai-iltana tai sunnuntaina?" Tällaista tulevaisuutta kuvitteli Ilta-Sanomien haastattelema malmöläinen arkkitehti Thorsten Roos kesällä 1967.

Paatsama-lehdenkin ennustuksia olisi ollut kiintoisaa kuulla.