10. Millaisia ihmissuhteita?

Kotonani saattoi joskus olla pientä puutetta tunteen lämmöstä ja hellyydestäkin, sillä yksilöt elivät meillä omaa autistista elämäänsä, kukin omissa maailmoissaan. Isäni eli budjeteissaan, kokouksissaan, ylitöissään ja lukemissaan romaaneissa, äitini lauluharjoituksissaan, runoissaan, kuoroilloissaan, pianonsoitoissaan ja ruoanlaitoissaan, minä leikeissä ja lukemisissa.

Mutta monien pienten lasten tavoin menin sunnuntai-aamuisin herättyäni omasta huoneestani vanhempieni parisängyn keskelle oleilemaan ja juttelemaan, kun kellään ei ollut vapaapäivänä kiirettä nousta ylös. Perhekeskeinen lekottelu oli leppoisaa.

Makuuhuoneen länsi-ikkunan suljetut rauhoittavat vihreät sälekaihtimet ovat iskostuneet lähtemättömästi muistikuviini vuoteen keskeltä katseltuina. Päästin joskus mieleni kuin transsiin, annoin säleitten hypnotisoida itseäni. Olen myöhemmin vuosikymmeniä käynyt vanhassa kotipihassani katsomassa ulkopuolelta toisen kerroksen entisiä ikkunoitani.

Ihmetyksekseni vanhat sälekaihtimemme säilyivät entisinä kautta Dahlströmien ja muiden jälkeenpäin tilalle tulleiden asukkaiden.

Iltaisin isäni luki minulle iltasadun, kunnes opin itse lukemaan sujuvasti. Isä esimerkiksi kahlasi puolessa vuodessa läpi tusinan verran Edgar Rice Burroughsin seikkailuromaaneja Apinain Tarzanista ja kirjasi ne myös omaan kirjakortistoonsa lukemikseen. Olivatkohan Tarzanit jääneet häneltä lukematta lapsuudessa Jämsässä ja Laihialla 1930-luvulla? Mieleeni ei tullut kysyä. Minua nuo kirjat viihdyttivät parhaimmillaan seitsenvuotiaana sikotautipotilaana.

Ensimmäinen ja paras Tarzan, Apinain kuningas, sai marraskuussa 1965 isältäni pisteitä koulun asteikolla (4-10) aiheesta 8 ja tyylistä samoin 8, mutta kakkososa, Tarzanin paluu, ylsi joulukuussa enää pisteisiin 7/7. Tammikuussa 1966 sai Tarzanin pedot numeroikseen 7/5 ja Tarzanin poika 6/6. Isäni kirjasi kortistoonsa ja lukemiensa kirjojen viimeiselle sivulle päivämäärän sekä arvosanan.

Helmikuussa isäni ehti lukea minulle peräti kolme kirjaa ja 700 sivua, Oparin aarteista Viidakkoseikkailujen kautta Talttumattomaan Tarzaniin, tasaista 6/6-laatua. Maaliskuussa Valkoinen nainen laski tason 6/5:teen ja Kauhea Tarzan romahti ala-arvoiseen 5/4:ään...

Huhtikuussa kuulin 8 vuotta täyttäneenä ekaluokkalaisena vielä Kultaharjan (6/6) ja Viidakon herran sekä Pikkuväen (molemmat 5/5). Kaiken kaikkiaan kuuntelin Tarzaneita noin 2950 sivua eli 15-20 sivua kutakin iltaa kohti. Menestyskirjailija Burroughs sai todistuksensa keskiarvoksi kuutosen (tyylistä kuusi miinus).

Luetut kirjat isäni vei viikoittain antikvariaattiin, yleensä Kasarmikadun Librariaan, ja myi ne takaisin puoleen hintaan käytetyn hinnasta (Librarian kaavalla kolmannekseen upouuden hinnasta) tai pikemminkin vaihtoi toisiin kirjoihin. Hänestä sellainen oli hyvä kauppa, koska puolet rahoista säästyi. Puolityhjä lasi oli isälleni puolitäysi, minä katsoin toisinpäin.

Isälläni oli vankkoja mielipiteitä, arvostuksia ja peukalosääntöjä siitä, miten asioiden tuli olla ja mennä. Hänen maailmansa oli hieman mustavalkoinen: kaikkeen oli oikea ratkaisu ja väärä menetelmä. Joskus musta saattoi vaihtua valkoiseksi (tai päinvastoin), kuten Kalle Päätalon kirjojen arvostus, mutta kaksijakoinen perusasetelma säilyi: ansiokas tai arvoton.

Isäni ehdottomimpia periaatteita oli, että kirjat piti lukea lyhentämättöminä. Hänen elämänsä ahkerimmilta luku-urakoilta olisi pudonnut pohja pois, jos kuka tahansa laiskuri olisi voinut lukaista Karamazovin veljesten lyhennelmän tunnissa tai parissa, vaikkapa Kuvitettuna Klassikkona, hänen itsensä tarvottua viikkokausia venäläisten patronyymien avaralla taigalla.

Niinpä Tarzanin saagakin tuli isäni mielestä lukea kokonaisuudessaan, jotta siitä saisi ainoan todellisen oikean käsityksen. Isälläni oli romanttinen käsitys taiteesta: luovuus pulppusi purona jumalaisesta lähteestään alkaen prologista, loppuen epilogiin. Jokin Koraani kuviteltiin ehkä sanelluksi siten, pyhiä sanoja peräkanaa kirjaten. Virkettäkään ei voisi lisätä tai sanaakaan pudottaa pois täydellisen kokonaisuuden kärsimättä.

Kun Valitut Palat alkoi julkaista kirjalyhennelmiä, mahduttaen neljä romaania yksiin postilaatikosta mahtuvan ohuen kirjan kansiin, isäni joutui kuohuksiin kulttuuriskandaalista. Kun Valitut Palat pian tarjosi hänellekin ilmaiseksi näytteeksi ensimmäistä kirjalyhennelmää, hän jopa tilasi sen postitse, voidakseen uudemmankin kerran pauhata asiasta - todistuskappaleen avulla!

Myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämiset olivat isästä kuin taivaasta langenneita valintoja. Kun uutistenlukija kuivasti totesi, ettei jonkun urdun kielellä runoilevan Surajprasad Ivorytower Elitistin kryptisiä riimejä ole tähän mennessä lainkaan suomennettu, isäni puuskahti harmistuksesta: "Eipä tietenkään!!" Taaskaan hänelle ei ollut suotu mahdollisuuksia predestinoida voittajaa. Graham Greeneä ei ikinä palkittu, mutta Saul Bellow kuitenkin.

"Minä olen lukenut kaikki Bellowin kirjat!" isä totesi painokkaasti.

Selvimmin isäni mielipiteiden kärjen ("Tietenkin se on niin", tai vaihtoehtoisesti: "No ei tietenkään ole niin") huomasi, jos kuunteli sivusta hänen painotuksiaan puhelinkeskusteluissa sukulaisten kanssa. Ehkäpä hän oli ollut perheen vähäpuheisimpana puolustuskannalla lapsesta asti.

"No minä olen aina lukenut vähintään 20 vieraskielistä alkuteosta vuodessa, jo kielitaidonkin ylläpitämisen kannalta" (Hyvä asia).

"No EN tietenkään tarkoita noilla mitään dekkareita!" (Huono asia). Noin isä muotoili mielipiteitään.

Mielipiteiden ilmaisun luova monivivahteisuus oli vaikeaa. Isä tutki työkseen mielipiteitä laatien jäykkiä kaavakkeita ja monivalintakysymyksiä. Erääksi tulokseksi hän sai kerran, ettei Suomessa voida havaita kysyntää traileriasunnoille eli paikoilleen ankkuroitaville isoille asuntovaunuille, jollaisissa Yhdysvaltain köyhälistö on viimeisinä vuosikymmeninä asunut. Toimeksiantaja ei sitten yrittänyt alkaa markkinoida sellaisia Suomeen.

Viisivuotiaana iltasatuina kuulemistani kirjoista mieleeni jäivät elävimmin Selma Lagerlöfin pitkään jatkuneet Peukaloisen retket villihanhien matkassa, joissa päähenkilö Nils Holgersson tutustui linnun selässä Ruotsin maisemiin ja maantietoon. Isän niille antama arvosana oli 9/9.

Eniten rakastamani kuvakirja oli tshekkiläiseen piirrosfilmiin perustuva "Kuinka myyrä sai housut". Siinä lukemattomat pikkueläimet loivat yhteistoiminnallaan raaka-aineista alkaen vaateteollisuuden, jotta myyrä saisi - housuntaskun, jota tämä tarvitsi voidakseen säilyttää pieniä tavaroitaan.

Muutama kuukausi ennen Tarzania ja kansakoulun ensimmäisen luokan alkua sain kuullakseni lähes kaikki pisteliään ruotsalaisen humoristin ja tietokilpailujen juontajan Gösta Knutssonin 1940-luvun natseja (Monnin, Pillin ja Pullan hahmoissa) kritisoivat Pekka Töpöhäntä -kirjat.

Viimeiseksi isä säästi jännittävimmän, Töpöhännän Amerikan-seikkailun eksoottisine mafian gangsterikissoineen Philadelphiassa ja Niagaralla. Kirjasarja oli tasaista 9/9-tasoa - paitsi Mauri Mäyräkoira vain 8/8.

Töpöhännissä oli paljon lyhyitä vitsejä ja ratkiriemukkaita episodeja, joita lukemaan opittuani luin mielelläni uudelleen ääneen äidillenikin. Hän kuunteli kiinnostuneena samalla kun puuhaili jotakin muuta. Tai kuten hän kertoi puhelimessa:

"Heikki lukee mielellään ääneen - ja minä yritän vaikuttaa kiinnostuneelta..."

Raul Roineen toimittamista Suomen kansan vanhoista saduista muistan parhaiten väripiirroksen, jossa punaisella verellä täytetyn sammion pinnalla kellui kultainen sormus. Kun en osannut lukea kuvatekstiä ja kysyin verestä, isäni väitti auringon heijastuksen värjänneen veden punaiseksi. Hän erehtyi, selvitin myöhemmin, minä olin ymmärtänyt kuvan oikein.

Toisessa sadussa kolmella vanhalla eukolla oli vain yksi yhteinen silmä, jota he vaihtoivat vuorotellen kädestä käteen. Kolmannessa tarinassa hätkähdyttävän ruma noita-akka houkutteli isoon säkkiinsä Voipukki -nimisen pulskan pikkupojan, jonka hän aikoi viedä kotiinsa, paistaa isossa uunissa ja syödä suihinsa.

Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta (isän arvosana 9/9) mieleeni jäi kansikuva, mustavalkoinen viistosti takaapäin otettu valokuva ilkialastomasta tytöstä paljaine pakaroineen. Tytön piti esittää Illusia-keijukaista hyönteismäisen läpinäkyvine siipineen. mutta minusta kuva tuntui sopimattomalta, kuin pornografiselta? Vain vauvojen ja pikkulasten sopi olla alasti.

Joskus alle kouluikäisenä, kun en heti nukahtanut, isäni viittasi kohti makuuhuoneen hämärää seinää ja sanoi näkevänsä siellä Nukkumatin. Ja toden totta, minäkin erotin hämärän keskellä pienen harmaan leijuvan olennon päivänvarjoineen. En ehtinyt tarkkailla sitä pitempään, kun jo nukahdin. Nukkumatti oli mielestäni todellinen. Isäkin oli nähnyt sen.

Vanhempani olivat niin lempeitä aikuisia, että lapsikavereiden seurassa pelkäsin aikaihmisiä vähemmän kuin monet muut lapset. Uskalsin väitellä, sanoa tai huutaa aikuisille vastaan, koska eiväthän aikuiset käyneet koskaan lapsen kimppuun. Lapset olivat vaarallisempia, sillä näiltä saattoi tulla turpiin. Lapset voivat kiusata milloin tahansa, aloittaen yhtäkkiä, oikukkaan mielivaltaisesti, vaikkapa vain sanallisestikin haukkuen.

Rakensin talvilumilla Erkki Mäkisen kanssa neljän hehtaarin metsän kalliorinteeseen laskettelulatuja ja liukumäkiä, kun B-portaan numero 18:n pikkuyksiön metallisankainen kahden lapsen holhoaja herra Heinonen saapasteli paikalle. Hän muistutti ulkonäöltään sarjakuvahujoppi Heikki Vallatonta, Ville Vallattoman isää.

Heinonen kiskoi pulkassa Anneli-tyttärensä pikkuveljeä Karea ja rikkoi samalla piittaamattomasti meidän isompien poikien lumirakennelmia. Minä aloin aukoa päätäni ja ryhdyin suukopuun, joka jäi äkäiseksi huuteluksi. Ihmettelin Erkkiä, joka pysytteli sivulla hissun kissun hiljaa ja suu supussa. Poikia ja kenties tyttöjäkin vastaan Ere olisi tapellut kynsin hampain, toisin kuin minä, mutta aikuisten suhteen oli toisinpäin.

Kuusivuotiaana olin poikalössissä B-portaan edessä kotipihan ja metsän rajalla, kun rouva Meloni avasi kolmannen kerroksen keittiön ikkunan ja alkoi motkottaa pihan lapsille jotakin pitkää ripitystä. Kenties hänen Tuija-tyttärensä oli valittanut jostakusta pojasta, tai olimme melunneet, rikkoneet taikka sotkeneet paikkoja talossa.

Kaikki Miettilän veljekset, Kantosen Lasse ja muutama muu lapsi kuuntelivat hiljaisina paikallaan ja vastaan panematta permanenttirouvan turpamoottorin kiivasta papatusta. 1960-luvulla useimmat lapset kaiketi kunnioittivat aikuisia ihmisiä.

Minä olin sattunut jo alunperin seisomaan selkä taloon päin ja kuvittelin, ettei minua voitaisi tunnistaa, jos sanoisin jotakin. Ehkä järkeilin kuin strutsi, kun pitempään ajattelematta karjahdin äkkiä yksinkertaisesti:

"PÄÄ KII, ÄMMÄ!"

Seurasi äkillinen hämmästynyt hiljaisuus. Kaikki lapset pysyivät hiiren hiljaa. Jopa rouva Melonin sanatulva keskeytyi pitkältä tuntuvaksi hetkiseksi, ennen kuin hän jatkoi entistä närkästyneemmin:

"No jopas on HEIKKI oppinut LEIKKIKOULUSSA rumaa kieltä!"

"Ja sanonpa vielä siitä äskeisestä, mitä olin sanomassa, että jos ei nyt tavat parane, niin minä tulen kyllä pitämään huolen siitä, että teidän vanhempannekin tulevat kuulemaan ja ryhtymään toimenpiteisiin ja mitä siitä sitten seuraa niin sen tulette kokemaan ja (pälä pälä pälä)..."

Melonin Tuija oli toinen tuleva räpätäti äitinsä malliin ja joskus hänen kanssaan syntyi riitoja. Hän saattoi rakentaa kotileikkinsä metsään liian tärkeään paikkaan, jossa kulki aivan yleinen Ison Koivun Polku, joten siitä täytyi mielestäni muidenkin voida mennä tarpeen tullen, minunkin.

Tuija huusi heti kovaäänisesti tyytymättömyyttään tunkeutumisesta leikkinsä poikki! Hänen kotileikkiensä paras kaveri, Heinosen Anneli, kipaisi ennakoiden jo pelkästä aavistuksestakin B-portaan ovelle ja muutaman porrasaskelman ylös kellarikäytävän viereisen miniyksiön B 18 ovikelloa rimputtamaan. Anneli kanteli häirinnästä kotona päivisin olleelle metallisankaiselle isäjuipilleen, joka rynnisti ulos kuin kiukkuinen sonni, herkän tyttären tueksi.

En muista, miksi tai miten olisin milloinkaan saattanut kiusata Tuijaa tai ketään muutakaan. Korkeintaan sanallista väittelyä puolin ja toisin. Tuijassa oli tosin hiukkanen ärsyttävää ja haastavaa vetovoimaa. Hän oli suurisuinen räpätädin alku, vaikkakin myös naisellinen lapsentyllerö. Varmaankin häntä tönittiin hänen koulussaan tai häntä vedettiin siellä letistä, suorista pitkistä olkihiuksista.

Anneli puolestaan oli hiljaisen perhetytön perikuva ja isänsä suojelema herkkä tummatukkainen keijukaisprinsessa, jota kukaan ei voinut haluta kiusata, vaikka hän itse tuntui odottavan ja aavistelevan sellaista kaiken aikaa, ehkäpä isänsäkin hysterisoimana. En koskaan nähnyt, oliko Annelilla äitiä.

Muistan elävästi kuin eilisen päivän erään hätkähdyttävän hetken, jolloin käännyin kotitaloni kulmalla etupihan käytävältä roskakatospäätyyn ja vastaani käveli - molemmille täydellisenä yllätyksenä - rouva Meloni, jonka kaikkein viimeiseksi olisin halunnut kohdata!

Hänellä olikin minulle muutama painokas sana sanottavanaan:

"Heikki! Olipas hyvä että minä näin sinut täällä nyt! Asia on sillä lailla, että (pälä pälä pälä). Ja jos vielä vastedes (pälä pälä pälä) kiusaat Tuijaa (pälä pälä pälä), tulen soittamaan asiasta vanhemmillesi!"

Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Ajattelin, että onneksi Melonit olivat jostakin minulle käsittämättömästä syystä taannoin muuttaneet kotioveni vastapäisestä C-portaan kaksiosta B-portaan samanlaiseen asuntoon, niin etteivät he tulleet enää alituiseen minua tai perhettäni vastaan C-portaikossa.

Onnistuin tuosta lähtien pysyttelemään riittävän etäällä sekä Tuijasta että rouva Melonista. Ihmettelen vain, jollei Tuijan äidillä olisi ollut painavampaa sanottavaa useimmille muille pihan lapsille kuin minulle. Vaan ei siitä pihalla puhetta tullut.

Mahdollisista ilkitöistäni muistan katuen enää sellaisen, miten huudahdin jollekulle mainoslehtisiä kotitalooni jakaneelle ventovieraalle teinitytölle:

"Läskimooses!"

Tekoni oli täysin aiheeton. Vaan tuskinpa pulska teinityttö paljon kallisti korvaansa lastentarhaikäisen ja oskarinkokoisen pikkupojan huutelulle.

Kävin kuusivuotiaana, syksystä 1964 alkaen, Huopalahden seurakunnan leikkikoulua Pohjois-Haagan upouuden Hakavuoren kirkon kellarissa Tolarintie 1:ssä. Aivan kirkon naapurissa asuvan pohjoishaagalaisen arkkitehdin Eevi Ahon piirtämä kuparikoristeinen punatiilikirkko oli 30 metriä korkeine kellotapuleineen valmistunut edellisvuonna 1963. Olin nähnyt sen kauan rakennustelineissään.

Pohjois-Haagan piiripastori Paavo Ensio Norri oli kastanut minut keväällä 1958. Hänestä tuli sittemmin kirkkoherra, kun oman kirkkonsa saanut Hakavuoren seurakunta erotettiin Huopalahden seurakunnasta vuonna 1966, mutta hän kuoli varsin pian auto-onnettomuudessa.

Pohjois-Haagan suomenkieliseksi nimeksi oli 1950-luvulla ehdotettu seuraavia: Pohjanhaka, Hakavuori, Tornivuori, Jukola, Viipuri ja - Taistola. Paikallislehden vähä-äänisen ja vaisun äänestyksen voitti selkeästi alkuperäinen nimi Pohjois-Haaga, joka jäikin pysyväksi. Ainoastaan uusi seurakunta valitsi itselleen nimen Hakavuori, joka arvostelijoiden mielestä apinoi lounaista naapuriseurakuntaa Munkkivuorta.

Kävin leikkikoulua eli päiväkerhoa muutaman tunnin joka arki-iltapäivä kirkon kellarissa Aino Acktén tien, Tolarintien ja Ohjaajantien risteyksessä. Päiväkerho jakautui kahteen parinkymmenen lapsen ryhmään, kahteen eri askarteluhuoneeseen.

Robert Fulghum väittää kirjassaan, että "kaikki, mitä ihmisen todella tarvitsee tietää, opitaan jo lastentarhassa". Fulghum uskoi oppineensa siellä esimerkiksi jakamisen, reilun pelin ja siivoamisen. Olen miettinyt samaa asiaa.

Kerhoryhmästäni erottui eräs Jonna-niminen tyttönen, jota useimmat pikkupojat vaikuttivat jatkuvasti kiusaavan. Päiväkerhon opettajatar yritti hillitä poikia pilkkaamalla heitä lempeästi siitä, että he näköjään tykkäsivät Jonnasta!

Sepä ei auttanut tilanteeseen lainkaan. Piilevästä tykkäämisestä oli oikeasti kysymys, ymmärsin jo silloin 6-vuotiaana. Lapsilla on seksuaalisia aavistuksia ja tuntemuksia pienestä pitäen.

Minuakin juuri Jonna kiehtoi, mutta olin liian ujo toimiakseni mitenkään, ja surinkin asiaa hieman. Jäin sivustakatsojaksi. En tiedä, tajusivatko muut lapset yhtä paljon kuin minä, vai toimivatko he vain mekaanisesti, mutta Jonnan eleet ja esiintyminen olivat kuin piiloeroottisesti ärsyttäviä. Hän oli jo eräänlainen keimaileva pieni Marilyn Monroe lapsen nahoissa.

Jonna ei todellakaan esiintynyt jämäkästi. Hän ei osoittanut täsmällisesti tietävänsä, mitä oli milloinkin tekemässä, vaan päinvastoin myötäili toisia, esitti avutonta, tuntui hakevan yhteyttä muihin ja odottavan toisten koskettavan hänen elämäänsä ja vievän häntä, ottavan hänet kyytiinsä.

Toisen lapsen oli mahdotonta ajatella, saattoiko Jonnan käytös johtua kotioloista? Lapsi ei tunne kuin oman kotinsa olosuhteet ainoina oikeina.

Lapsille esitettiin satunäytelmiä televisiossa ja lastennäyttämöillä, vaikkapa Saapasjalkakissaa. Näyttelijä-tytöt puettiin ja meikattiin suloisiksi kissoiksi ja pupuiksi ja muiksi söpöiksi nukkakangaspintaisiksi pehmoeläimiksi, ja he tanssivat ja telmivät, niiailivat ja polvistuivat, ryömivät ja kierivät, keimailivat ja keikistelivät, ja olivat tyynymäisen harmittoman näköisiä sievissä ja siroissa puputyttöjen asusteissaan.

Pehmeät satuolennot henkivät loputonta turvallista hellyyttä kuin mollamaijat, nuket ja eläinhahmoiset, karvaiset pehmolelut. Näyttelijätytöt viehättivät jo kuusivuotiasta sanattoman piiloeroottisesti, aivan kuin he olisivat halunneet päästä pojan kyytiin, joka veisi heiltä jalat alta.

Muistan leikkikouluni pienryhmät pikkupöytien ympärillä, erityisesti Vesan omasta pöytäryhmästäni. Vesa oli punakka kuumakalle, joka lähetettiin kerran jos toisenkin nurkkaan rauhoittumaan.

Kun Vesa kerrankin päästettiin nurkasta pois ja hän palasi pöytään nyrpeän punanaamaisena, hieman naurettavan näköisenä, hymyilin huvittuneena hänelle. Hän olikin punainen raivosta ja hyökkäsi suoraa päätä kimppuuni nyrkkeineen.

"Jaaha! Vesako heti haluaa takaisin nurkkaan!?" huudahti opettajatar.

"Mutku Heikki alkoi nauraa mulle!!"

"Heikkikö haluaakin vuorostaan nurkkaan?"

"Eiku mä vaan vähän hymyilin!"

Olin tyrmistynyt saamastani kummallisesta uhkauksesta. Enempää en sitten hymyillyt. Tilanne laukesi. Aloimme taas piirrellä, leikellä liimapaperia, askarrella ja opettajatar luki meille satuja.

Kolmeen kerhotuntiin klo 12-15 mahtui toisinaan käynti voimistelusalissa, jossa saimme pelailla vapaasti pallopelejä. Minä usein seisoskelin ja vaeltelin salin reunamilla seiniin nojaillen erään samanlaisen toisen ryhmän pojan kanssa, jonka nimikään ei jäänyt mieleeni. Juttelimme hädin tuskin mitään, mutta olimme samanlaisia keskenämme, kavereita.

Leikkikoulussa tärkein merkkitapahtuma oli kunkin lapsen vuotuinen syntymäpäivä. Päivänsankarille piirrettiin väriliiduilla onnittelukuvia ja opettajatar nitoi parinkymmenen lapsen piirrospaperit paksuksi vihkoksi. Maaliskuussa, juuri seitsenvuotispäiväni aattona, opettajamme sairastui ja hänen sijaisekseen tuli vieras nuori kaunis mustatukkainen harjoittelija Liisa.

Tulin hyvin huolestuneeksi, saisinko lainkaan omaa onnitteluvihkoa? Äitini sai soittaa puolestani leikkikouluun ja sijainen olikin ymmärtäväinen. Hän piirrätti lapsilla ja kokosi yhteen piirustusvihkon, johon hän itse koristeli vihreällä ja punaisella huopakynällä aivan erityisen hienon kannen, jollaista kukaan muu ei ollut ryhmässämme vielä saanutkaan: "Onnittelut Heikille!" Ilahduin ikimuistoisesti!

Vihkooni piirsivät kaikki mitä piirsivät: Jukka mäkihyppääjän, Eeva "4v" kauniin koristeellisen wigwam-teltan, Jorma kirjavia sykkyröitä, Lisbeth punasydämisen olennon, Liisa auringon ja olioita, Tero vihreän mökin ja sinitaivaan, Vesa mökin ja pystysuoran tien sinne, Maikku värikkäitä viivoja, Juha kolme mäkihyppääjää, Olli asetelman, Markku lumiukon ja lumilinnan, Tiina talon, auringon ja kukkia, Sampo ihmisolentoja katolla, Nina olentoja, Pauliina talon, Hannele mäkihyppääjän ja tontun, Jonna samoin mäkihyppääjän ja tontun, sekä Kari vanhanaikaisen auton.

Kaiken, minkä minä tiedän, opin kuitenkin mielestäni ennemmin Aku Ankasta kuin lastentarhasta. Tai osan opinkin Anthony Buckeridgen Jennings-sarjasta? Mark Twainin Huckleberry Finnistä? Väinö Riikkilän Pertsasta ja Kilusta? Paatsamatie 8:n pihalta? Lapsuuteni Haagasta? Enemmän opin noista kuin leikkikoulusta.

Aku Ankassa käytiin merillä, maissa ja museoissa, joiden kaltaisissa en ollut vielä käynyt. Jennings harrasti kaikkea mahdollista, mitä moni poika saattoi harrastaa mutta minä en, kuten kriketin peluuta, mutta myös samaa kun minäkin, kuten postimerkkeilyä, pienoismalleja, lehden julkaisua ja majojen rakentamista metsään. Huck Finn seikkaili lautalla mahtavalla Mississippi-joella, Pertsa ja Kilu lähtivät merelle Kotkan tai Karhulan Suulisniemestä.

Kotipihan lapset täydensivät vanhemmilta saatuja tietoja - vaikkapa joulupukista. Ollessani viisi- tai kuusivuotias Esko ja Mikko Miettilä alkoivat houkutella minua lähtemään heidän kanssaan Pohjois-Haagan ostoskeskukseen tapaamaan helikopterilla sinne pyrähtävää joulupukkia, joka oli tulossa viereisestä Maunulan lähiöstä.

Kun en halunnut tai rohjennut lähteä niin kauas kotipihasta, pojat käänsivät yllättäen kelkkansa alkaenkin väittää:

"Ei joulupukkia oikeasti edes olekaan!"

"Onpas!" väitin kiihkeästi vastaan!

"Katsos, kun aikuiset haluaa, että lapsillakin olisi jotakin hauskaa jouluna, niin siksi ne kertoo satua joulupukista, mutta ne ostaakin itse lahjat lapsille!" Esko valisti minua.

Samassa hetkessä oivalsin, että Eskon puheessa oli järkeä! Juuri noin täytyi asian ollakin, ymmärsin silloin heti. Toisaalta sitä suuremmalla syyllä en sitten lähtenyt poikien kanssa Pohjois-Haagaan mitään valepukkia katsomaan.

Kun äitini kotona tiskatessaan jutteli seuraavan kerran joulupukin suunnitelmista, sanoin puoliääneen:

"Mutta ei sitä oikeasti olekaan..."

"Mitäh? Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi? Ai, Miettilän pojat tietenkin! Eivät malttaneet olla pilaamatta joulun iloa pienemmältä..."

Mutta enpä minä ollut joulupukkia kaivannut, lahjoja vain. Vuokrattu joulupukki oli ollut hieman uhkaava hahmo, jolle lasten, Marie-serkkuni ja minun, piti laulaa, tai hän voisi muuten jättää lahjat antamatta? Aina kun taivaalla lensi helikopteri marras- tai joulukuussa, kyydissä oli kiikaroiva joulupukki, joka myös lähetti tonttuja ikkunan taakse vakoilemaan tekemisiäni. Olin varsin tyytyväinen saamaani vapauttavaan tietooni.

Olin ujo ja arka pikkulapsi. Kun vanhempieni tuttavaperhe Konoset tulivat kylään muutettuaan takaisin Lontoosta Haagaan ja heidän minulle oudot lapsensa leikkivät sujuvasti keskenään huoneessani, vetäydyin pikku hiljaa yhä kauemmas syrjään, loppujen lopuksi kylpyhuoneeseen pyykinpesukoneen taakse. Kukaan ei kai huomannut katoamistani? Äitini ei ehtinyt, isälläni ei käynyt mielessäkään, Konoset eivät viitsineet sanoa tai heidän lapsensa eivät piitanneet?

Pois lähtiessään rouva Kononen käytti vielä pikkupoikaansa pissalla vessassa. Olin piilossa kuin strutsi, mutta näkymätön? Kukaan ei sanonut minulle tai minusta mitään. Ehkäpä rouva jätti minun takiani oman pissa-asiansa väliin. Tosin olin vasta hyvin pieni. Konoset asuivat vain kilometrin päässä Haagan Vespertiellä. Kukaan ei näyttänyt huomaavan minua.

Vanhempani olivat minulle tärkeitä. Rukoilin jopa itsekseni iltarukouksessa, että he eivät koskaan kuolisi ennen minua, vaan minä kuolisin samaan aikaan, tai ennen heitä. Arvelin noinkin eläväni hirveän kauan, vaikkapa 30-vuotiaaksi, mutta en osannut lainkaan kuvitella millaista aikuisuus voisi olla. Elin vasta lapsuutta.

Lapsenvahdit olivat minusta vähän pelottavia. Kun heräsin myöhään illalla pissahätään, kurkistin makuuhuoneen oven raosta olohuoneen valoja. Siellä iso paksu mustatukkainen tyttö katseli mustavalkotelevision jompaa kumpaa kanavaa ja pureksi omenaa, jonka kodan hän heitti myöhemmin vessanpönttöön, jonka vedenpinnalle se jämähti isona ja kevyenä kellumaan huuhtomisyrityksistä huolimatta. Onneksi makuuhuoneessa oli vielä iso muovinen pesuvati jonkin aiemman vatsatautini jäljiltä. Pissasin siihen muovivatiin, eikä äiti huomauttanut mitään seuraavana päivänä.

Miettilän vanhimmat pojat Esko ja Mikko värvättiin myös joskus lapsenvahdeikseni. Heillä oli mukanaan lautapeli, jossa piti sanoa vähän väliä "Hyppää hoppaa", sillä Esko luki peliruuduista ruotsinkieliset sanat suomenkielisten jatkeeksi. Pelailimme, kun eteisen lipaston päällä ollut puhelin alkoi soida, ja jatkoi soimistaan pitkään, kun en mennyt vastaamaan, mistä Esko ryhtyi huomauttelemaan minulle.

"Antaa sen vain soida!" sanoin välttelevästi.

Vältin vastaamista ja vieraiden, vaikeiden asioiden kohtaamista, joihin en kenties osaisikaan reagoida. Entäpä jos vaikkapa vanhempieni kerrottaisiin kuolleen tai sairastuneen siellä jossakin missä he olivat? Mitä tekisin?

Veljekset nauroivat minulle ja Esko meni vastaamaan. Langan päässä olikin sitten vain Marjatta Miettilä alakerrasta, veljesten äiti, joka sanoi, että melusimme liikaa, mekastus kuului heille asti. Siksipä puhelin myös jatkoi soimistaan, vaikkei siihen vastattukaan. Alakerrassa kyllä kuultiin, että kotona täällä oltiin...

Talonmiehen rouvalla oli Irmeli-niminen teräväkielinen teinitytär, joka pesi, konttasi ja buunasi porraskäytäviä kerran tai pari kuukaudessa. Ennen kuin hän aloitti luuttuamisen ja vahauksen, Irmeli varoitti uhkaavasti:

"Ja tästä ei sitten yksikään kakara kulje puoleen tuntiin!"

Kerran olin tuhrinut vahingossa räikeää kirkkaansinistä maalia housunsepalukseeni ja Irmeli osoitteli sitä nauraen:

"Kattokaas, kun pikkupoika on maalannut munanappinsa!"

Sitten kaikki pihan lapset nauroivat. Minulla oli kylläkin vetoketju, eikä nappeja, mutta nolostuin.

Kauhukseni aivan kohta Irmelin aloitettua vahaamisen äitini huusi minua ikkunasta kotiin syömään. Vitkastelin monin tavoin ja yritin voittaa aikaa, minuutti minuutilta, mutta pian äitini huusi uudelleen yhä kiukkuisemmin:

"HETI syömään nyt, ruoka jäähtyy!"

Vitkastelin yhä. Mitäpä saatoin muuta tehdä kuin jatkaa hermostunutta leikkimistäni metsän ja pihan laidalla, odotellen että reitti kotiini vihdoin vapautuisi..

Mutta Irmeli ilmestyi yhtäkkiä avoimelle, tappiin kiinnitetylle alaovelle ja huudahti ilkeällä äänellään:

"No en kai mä sentään SYÖ SUA, jos kipitätkin himaasi syömään!"

Juoksentelin lapsena niin paljon edestakaisin C-portaassani, että osuin usein ulko-ovelle yhtä aikaa kaupunginkirjaston johtajan, tohtori Hornin kanssa, juuri kun tämä oli raottamassa ulko-ovea auki. Silloin ryntäsin kiireesti eteenpäin ja pujahdin ovesta hänen käsivartensa alta, hänen ohitseen, aivan kuin hän olisi avannut ja pidellyt ovea auki minua varten eikä itselleen. En koskaan sanallakaan edes kiittänyt.

Tohtori Horn kohotteli kulmakarvojaan kummastuneesti ja loi tuikean katseensa minuun, muttei koskaan sanonut sanaakaan kummallakaan kotimaisella kielellä. Eivätpä hänen omatkaan poikansa, Kurre ja Mörkki, olleet tietääkseni mitään mallikelpoisuuden mannekiineja.

Kukaan muu aikuinen ei osunut avaamaan minulle ovia samalla tavalla kuin tohtori Horn tai välillä rouva Horn, aivan tahtomattaan. Äitinikin kuuli minun kertovan siitä. Hän kysyi terävästi:

"Mutta tarkoittaako yläkerran setä avata oven sinulle vai itselleen?"

"Minulle hän avasi!", vakuutin. Vaikka aavistin, etten tiennyt.

Äitini kysymysten sanojen painotuksista kuulin helposti, miten niihin tulisi vastata siten, että hän olisi tyytyväinen ja kaikki menisi hyvin. Muussa tapauksessa hän olisi alkanut moittia, motkottaa ja antaa neuvoja.

Parikymmentä vuotta myöhemmin pyrin Espoon Kivenlahdessa entisen koulutoverini luo kylään, mutta kerrostalon rapun alaovi oli lukossa. Onneksi useita koiria taluttanut ystävällinen vanha herrasmies saapui paikalle avaamaan huomaavaisesti minulle ulko-oven. Mainitsin tästä kaverilleni, joka vastasi:

"Se on vaan mun alakerrasta yks säveltäjä ja pianisti George de Godzinsky, jolla on tapana juosta ovimiehenä availemassa ulko-ovea mun vierailleni."

En lapsena paljonkaan ajatellut, aukaisivatko Hornit ulko-oven minulle vai itselleen. He yksinkertaisesti sattuivat paikalle tekemään sellaisia palveluksia.

Lapsille vieraat aikuiset ihmiset ovat pelkkiä välikappaleita. Lapset ryntäilevät ja pujottelevat aikuisten lomitse aivan kuin nämä eivät olisi heidän itsensä kaltaisia ihmisiä, vaan pikemminkin reitillä esteenä olevia puunrunkoja tai kivipylväitä. Lapset ovat myös armottomia vieraille ihmisille ja vieroksuvat outoutta tai poikkeavuutta. Jokainen lapsi on oman maailmansa itsekeskeinen ja kaikkivoipa keskus.