15. Kirjoitinko, kuvitinko, loinko, luinko?

Päällystin vahapintaisella hyllypaperilla kannet rei'itettyyn, nauhalla yhteen nivottuun paperikansioon, johon opettajan ohjeiden mukaan keräsin piirustuksia ja tekstejä, vuoroin molempia, kansakoulun ensimmäisellä luokalla.

Ensimmäisenä kirjoitustehtävänä oli oma nimi. Toistin tasapainoisen jykevillä tikkukirjaimilla "Heikki HEIKKI Heikki" 15 kertaa, yhtä monella eri värillä, joista keltainen ei erottunut paperista. Ennen kouluikää kirjoitin nimeni peilikuvana: IKKIEH - yhtä usein kuin oikein päin.

Piirustustehtävät aloittaa "Minä" itse - siisti omakuva pyhäpuvussa, punaisessa liivitakissa, sinisessä kauluspaidassa ja mustissa housuissa. "Kotini" on naivistinen kerrostalopiirros, jonka tunnistan helposti Paatsamatie 8:n näköiseksi. "Äiti ja isä" ovat hassunkurisia kääpiöhahmoja, joiden pallomaisista kasvoista aavistan silti lapsen sisäistynyttä näkemystä omista vanhemmistaan. Jotain tuttua kaikissa luomuksissani näen.

Muita 7-vuotiaan piirustusaiheita ovat havumetsä asfalttitien takana, pari punaista tulppaania ja sininen kissankello, talven suurihiutaleinen lumipyry, liikennepoliisi ohjaamassa yksinäistä pikkulasta kadun yli, itsenäisyyspäivän viisi kynttilää 6.12.1965, joulutontut ja joulukynttilät, hämmästyttäen vaihtuva vuosiluku 1966, sekä tähtitaivas ja ilotulitus.

Opettajan sanelemia kirjoituksia yhdistää uskonto, koti ja isänmaa: "Joulu on Jeesuksen syntymäpäivä. Kodit valmistautuu juhlaan. Oikea joulumieli on pääasia, se tuo iloa ja siunauksen."

Isänmaan suurmiehet opetellaan: "J. L. Runeberg: Maamme laulu, Vänrikki Stoolin tarinat, Mä silmät luon ylös taivaaseen. Suomen kansallisrunoilija." Piirustuksena vieressä on "Kukkia runoilijalle" eli tulppaani ja kaksi kissankelloa. "J. V. Snellman 12.5. Valtamies, suomalaisuuden herättäjä." (Opettaja on korjannut: valtiomies). Koristuksena viisi punaista tulppaania ja yhtä monta sinistä kissankelloa. Piirsin jatkuvasti samoja helppoja kukkia.

Ensimmäinen luontoaihe JÄNIS tuo mieleen Juhani Ahon Lastut: "Jänis on arka eläin. Päivällä se oleskelee usein pensaan juurella. Pupu hyppii pitkin loikkauksin." Mukaan on liitetty pari piirrosta: jänis lumihangella sekä selostettu "Jäniksen viholliset: kettu, kotka ja metsästäjä". Kaikki piirrokset on tehty koulun liituväreillä, joiden kaunista koteloa koristi Porvoon ranta-aittamaisema.

Syyslukukauden tikkukirjaimet vaihtuvat joulun jälkeen pieneksi tekstaukseksi, keväällä jopa kaunokirjoitukseksi. Tehtävinä ovat kuukausien ja päivien nimet sekä sanelut: "Orava, hevonen, tiiliskivi, kuvakirja, satusaari, tuulimylly, kirkkomatka, myrskylyhty, piirustuspaperi ja huolellinen." Olen kirjoittanut kaiken oikein, paitsi "syyku" (9. kuukausi) ja "kirkomatka".

Pari merkkitapahtumaa kirjataan päiväkirjamaisesti:

"Hiihtokilpailut 15.3.1966". Piirroksessa on hiihtäjä, toisessa kuvassa palkintojen jako. "Otin osaa hiihtokilpailuun. Numeroni oli 31. Paras aika pojilla oli 6.13 ja tytöillä 7.36. Minun aikani oli 10.07. Olin pojista 15." (Poikia oli 18.)

Pari vuotta myöhemmin hiihtokilpailureitti kiertelee kilometrikaupalla Riistavuoren mäkiä ja turvesoita. Näen huonosti, tarvitsisin silmälasit, olen eksyksissä, vihoviimeisenä ladulla ja yksin. Kaikki muut ovat palanneet koululle, luokkahuoneeseen, alkavalle laskennon tunnille, mutta minä jatkan yhä ulkona herra Saukon voimistelu- ja urheilutuntia.

Kun lopulta lähestyn Kylänevan koulua, vastaani hiihtävät kaksoset Jorma ja Juhani Vainikka sekä joku kolmaskin poika, jotka isovatsainen, sukseton opettaja Saukko on lähettänyt etsimään minua. Pojat hiihtelevät huvikseen yhä kauemmas metsään, vaikka löydyin jo hakemattakin, liian pian... Kaksoset ehtivät minua paljon myöhemmin laskennon tunnille, selittäen etsineensä minua. Seppo Välikangas (9 vuotta) ei viitsi palata lainkaan, vaan häipyy omille teilleen, koska hänellä oli tapana käyttää hyväkseen tilaisuudet lintsata tai polttaa tupakkaa.

"Kouluhoitajalla 27.4.1966. Pituus 124 cm, paino 28,8 kg, ikä 8 vuotta. Tahdon varttua ryhdikkäänä. Terveyteni on arvokkain omaisuuteni. Huolehdin siitä."

"Kouluhoitaja tuli luokkaan. Hän puhui basilleista. Niistä tulee sairaaksi. Basillit pelkäävät valoa ja puhtautta. Peseydyn huolellisesti kaksi kertaa päivässä." (Kopioitu vihkoon liitutaululta. Opettajalta arvosanaksi 10 sekä palkinnoksi kolme kärpäsiä esittävää siistiä punaista leimaa).

Maaseutuhenki kukoistaa saneluissa stadissakin: "Lapset poimivat kukkia. Lapset ovat pellolla. Taivas on sininen. Heinä on seipäillä". Piirustuksissani sinilintu istuu oksalla, lintu sininen lentää koivuun kiinnitettyyn pesäpönttöön ja "Lupapäivänä" luistellaan.

Kaupungissa käydään kaupassa. "Myyjät käärivät paketteja. Kaupan hyllyillä on paljon tavaroita. Ostajat tulevat ja menevät. Kauppias istuu puhelimen ääressä. Hän tilaa uutta tavaraa. Minä käyn kaupassa äidin asialla. Osaan käyttäytyä kauniisti." (Sanelun arvosana 10).

Sanelut suggeroivat lapsia: "Kotini. Minulla on oma koti. Sinne menen heti koulusta päästyäni. Vanhempani rakastavat minua. He hankkivat minulle ruokaa ja vaatteita. Tahdon olla vanhemmilleni kiltti. Koti on minulle parhain paikka maailmassa."

"Äiti on hyvä. Hän hoitaa minua. Hän antaa ruokaa. Hän neuvoo. Tottelen äitiä. Autan häntä työssä." (Ansaittu kaunis kukka-leima).

"Perhe asuu kodissa. Koti on ihmiselle rakkain paikka. Siellä eletään sovussa. Siellä autetaan. Siellä levätään. Viihdyn omassa kodissani. Oma koti kullan kallis." (Opettajan käsialalla Oikein-merkki.)

Palkkioksi virheettömyydestä ja toisinaan kauniista käsialastakin opettaja koristelee vihkoani oikein-merkillä, numerolla 10 sekä leimasinkuvioilla, enimmillään yhdellä kerralla jopa 6 isolla ja 4 pienellä tähdellä. Lasken ja kirjaan leimojen karttuneen yhteissumman joka kerta uusimman kuvioryhmän perään.

Lukuvuoden viimeisen sanelun jälkeen leimoja on yhteensä 320 kappaletta. Montakohan 30 oppilaalla yhteensä? Onko opettajan leimasinkäsi iskenyt kymmenen tuhatta kertaa? Leimoilla ei valitettavasti voi käydä kauppaa, kuten kelvoton Tom Sawyer teki pyhäkoulun palkintokupongeilla.

Kansion rinnalla käytettiin niiteillä nidottuja vihkoja: 'Pieni kirjoittaja I, suunnitellut Maija Kahri'. Joka toinen lehti oli viivoitettu, johon harjoiteltiin kirjaimia, joka toinen oli piirustuspaperia, johon askarreltiin vuorossa oleva kirjain leikaten ja liimaten. Viereen piirrettiin alkukirjaimen mukaan auto, ilmapallo, uimari, nalle, mansikka, laiva, viljantähkä, omena, kukka, enkeli, pupu, tonttu, sieni, hiiri, äiti ja yö.

"Me otetaan kaapista aina vain niitä vihkoja, joissa on piirustussivuja!" riemuitsivat Tolarin kansakoululaiset Erkki, Lasse ja Pekka vielä toisella luokallaan.

Kolmannen luokan Kansalaistaidon tunnilla tehtiin havaintoja itsestä ja toisista: "Minä olen parhaimpia laulussa, käsityössä ja laskennossa. Olen huono voimistelussa ja englannissa."

"Minussa virtaa verta noin 4,5 litraa. Maassamme kuolee liikenneonnettomuuksissa joka päivä 3-4 ihmistä. Ole varovainen joka paikassa!"

"Olemme erilaisia ja samanlaisia. Tummatukkaisia on 4, vaaleatukkaisia on 13, siltä väliltä on 13. Hiljaisia ovat Jussi, Johanna, Jan-Erik, Heikki, Taina, Anette, Annika, Susanna, Ursula, Leena, Helena (11). Vilkkaita ovat Vesa J, Ritva, Eija, Eero, Tarja, Tarmo, Jari (7). Tavallisia ovat Mervi, Jorma, Kari, Ole, Juhani, Jarmo, Tomi, Tapio, Harri, Juha, Vesa P, Seppo (12)."

Kaksi kolmasosaa tusinasta tytöstä on hiljaisia, kun taas kaksi kolmannesta puolestatoista tusinasta pojasta on tavallisia. Paras kaverini on pieni ja vilkas Vesa Järvi.

"Sinun osasi. On hauskaa olla perheen ainoa lapsi, koska silloin ei kukaan häiritse, kun tekee läksyjä. On hauskaa olla perheen nuorin lapsi, koska silloin toiset lapset voivat neuvoa läksyissä. On hauskaa olla perheen keskimmäinen, koska voi leikkiä isompien ja pienempien kanssa. On hauskaa olla perheen vanhin lapsi, koska silloin perheessä ei ole ketään vanhempaa lasta."

"Viikon aikana olen syönyt 4 kertaa makeisia ja 5 kertaa hedelmiä. Olen korjannut vuoteeni ja vienyt roskat. En ole tiskannut astioita enkä ole käynyt kaupassa."

"Hyvän ensivaikutelman tekijät ovat kohteliaisuus, ystävällisyys, siisteys, puhdas asu sekä Hymy! Kiinnitän ensiksi huomiota siihen, että toveri on rehellinen, ystävällinen ja mukava. Huonon ensivaikutelman antaa kiroileminen ja riiteleminen."

"Rehellisyys on yhteiselämämme perusta. Yleisessä käymälässä en piirtele seiniin, koska seinien uudelleen maalaamisesta joutuu osaltaan minun isäni maksamaan. Ei kannata särkeä tuoleja baarissa, koska joudun itse korvaamaan aiheuttamani vahingon ja koska on rikollista tahallisesti turmella toisen ihmisen omaisuutta."

Jylhien ilmausten takaa pilkottaa kolmannen luokan kevätlukukauden opettajan, iranilaiseksi itsensä esitelleen mustatukkaisen Ali B. Sadigoklin vakava katse, ohuissa kullanvärisissä silmälasinkehyksissä. Hän oli ulkonäöltään kuin Ville Vallattoman pitkänhuiskea isä Heikki Vallaton tai kotitaloni hoikka ja kireä herra Heinonen. Kolmannen syyslukukauden väritön ja tätimäinen luokanopettaja, rouva Matikka, oli pysytellyt joulun jälkeen poissa koulusta, kenenkään antamatta oppilaille minkäänlaista selitystä.

Herra Ali B. Sadigoklia pidettiin ankarana tai vähintäänkin tiukkana opettajana. Kun Vesa Patrikka oli unohtanut kotitehtävänsä kotiin, hän joutui rangaistukseksi kirjoittamaan kahdensadan sanan ainekirjoituksen otsikolla: "En toiste unohda kotitehtäviäni."

"Silloin sanoin itselleni, että en enää ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä... unohda kotitehtäviäni", kirjoitti Patrikka.

Opettajan käskystä Vesa joutui, hieman virnistellen, lukemaan kirjoituksensa ääneen luokan edessä. Mitään muuta ei siitäkään oppitunnista säilynyt muistiini, mutta kenties kansakoulussa saadut opit ovat huomaamatta painuneet syvälle mieleen, jonkinlaiseen sumeaan tietoisuuteen.

Kolmannen luokan Maantietovihko aloitettiin Suomen lipun oikeilla mittasuhteilla, jotka olivat vaakasuoraan 5-3-10 ja pystysuoraan 4-3-4, keskellä siniristi, kulmissa valkoiset suorakaiteet.

"Isänmaan lipun tulee olla aina puhdas, eikä lippusalkoa saa milloinkaan häväistä ripustamalla siihen pilanpäiten riepua, tyhjää jauhosäkkiä taikka pyykkiä kuivumaan."

Suomen pinta-ala oli tuolloin 337 tuhatta neliökilometriä ja asukkaita oli neljä ja puoli miljoonaa. Jääkauden loppumisesta oli vuonna 1967 tullut kuluneeksi kymmenen tuhatta vuotta, kuten nykyäänkin, ja jäätikön paksuus maan päällä oli aikoinaan ollut yksi kilometri.

Maamme viisi vesistöä olivat Kokemäenjoen, Kymijoen, Vuoksen, Oulujoen ja Paatsjoen vesistöt, joiden yksityiskohtia piirrettiin vihkoon viisi täyttä tiuhaa sivua. Kotimaan rajat jaettiin 14 osaan: Kilpisjärvi, Könkämäeno, Muonionjoki, Tornionjoki, Pohjanlahti, Ahvenanmeri, Itämeri, Suomenlahti, Keinotekoinen raja, Paatsjoki, Keinotekoinen raja, Tenojoki, Inarinjoki, sekä Vedenjakaja.

Olin huono ensimmäisessä ja ainoassa vieraassa kielessä, englannissa. Olin kuin idiootti, koska en kunnolla nähnyt enkä siten ymmärtänyt opettajan käteensä ottamia kuvatauluja, joista olisi pitänyt kertoa mitä ne esittivät. Näin epämääräisiä värikollaaseja enkä osannut vastata. Vaikein sana minulle oli "a pupil", oppilas (joka on myös silmäterä eli pupilli). En tunnistanut kuvaa ja siihen liittyvää sanaa kuudennellakaan näyttökerralla. Olisin tarvinnut silmälasit.

Pidin laskennosta, koska jaoin, kerroin, vähensin ja ynnäsin virheettömästi ja sain pelkkiä kymppejä kymppien perään. Pidin myös ainekirjoituksesta, vaikken menestynytkään yhtä hyvin. Olin hidas ja laiska kirjoittaja. Annetut otsikot olivat tylsiä, mutta omiakaan en olisi keksinyt.

Ensimmäisellä ja toisella luokalla kirjoitettiin aineita kuvien perusteella ja aluksi tekstaten. Opettajan lehtileikevarastoista sai kukin oppilas liimata vihkoonsa haluamansa piirroksen ja otsikoida itse. Valitsin ensiksi joulupaperikuvan kahdesta tuuheiden kuusien varjostamasta mökistä, punaisesta ja vihreästä, kauniissa lumisateessa.

"KAKSI TALOA. Olipa kerran kaksi taloa jotka olivat metsän reunalla. Toisessa talossa asui akka joka rakasti lintuja ja linnut häntä. Toisessa talossa asui ukko joka inhosi lintuja. Eräänä päivänä ukko ajoi linnun akan pihalta. Akka suuttui ja muutti pois. Nyt ukko ei kuullut lintujen viserrystä sillä linnut olivat lähteneet akan mukaan. Ukko kutsui akan takaisin. Metsä vilisi taas lintuja ja ukko oli hyvä kaikille linnuille." (6 tähteä)

"PIENI PORO. Olipa kerran pikku poro nimeltänsä Panda. Pikku Pandan isä veti usein Joulupukkia reessä. Pikku Panda olisi halunnut myös vetää Joulupukkia. Mutta isäporo sanoi että se oli vielä liian pieni. Panda oli hyvin murheellinen. Eräänä päivänä Panda päätti karata kotoa. Seuraavana yönä Panda hiipi kotiluolasta äidin ja isän nukkuessa. Taivallettuaan monta kilometriä Panda huomasi että eihän hän voisi vetää Joulupukkia jos hän karkaisi kotoa. Panda lähti juoksemaan kotia kohti. Hän tuli kotiin jo aamuyöllä eikä kukaan tiennyt mitä yöllä oli tapahtunut. Panda kasvoi isoksi ja sai vetää Joulupukkia." (6 tähteä)

"SALAPOLIISI. Salapoliisi Pekka Rantanen ajoi Eläintarhantietä. Mannerheimintien ja Runeberinkadun kulmassa hän pysähtyi. Hän meni Kansallispankkiin. Johtaja oli huolissaan, sillä pankkiin oli murtauduttu. Varas ei ollut saanut kovin suurta saalista sillä hälytyskello oli toiminut hyvin. Rantanen etsi sormenjälkiä ja löysikin erään jota varas ei ollut huomannut pyyhkiä. Sormenjälki tutkittiin ja todettiin että se oli erään viikko sitten karanneen voron. Rantanen piiloutui parin poliisin kanssa pankkiin, sillä hän oli varma, että varas tulisi uudelleen. Varas tulikin hakemaan suurempaa saalista ja Pekka Rantanen sai hänet kiinni." (2 isoa kukkaa).


"MARJAPAIKKA (ote). Eksynyt Pekka huomasi, että puolukat olivat tippuneet korin suurista rei'istä. Sitten hänen silmänsä osuivat marjajonoon. Pekka seurasi sitä ja löysi kotiin."
Kolmannella luokalla leimat vaihtuivat numeroarvosteluksi: Tekstauksesta oli siirrytty jo edelliskeväänä kaunokirjoitukseen. Valitsin ensimmäiseksi aiheekseni listalta numeron 7:

"MIELUISIN JOULULAHJANI. Kun olin vain muutaman vuoden ikäinen, sain joululahjaksi puusta tehdyn leikkihevosen. Sitä olin kauan toivonut. Hevosen jalat olivat kiinni laudassa, jossa oli neljä pyörää. Hevosen selässä saattoi istua ja hevonen kulki, kun potkaisi jalalla. Sitä ei enää ole minulla, koska se meni rikki." Arvosana 7 1/2 (käsialasta 6).

"MITÄ TEIN TALVISENA LUPAPÄIVÄNÄ. Kello raksutti melkein puolta yhdeksää kun heräsin. Söin hiukan ja luin lehden. Sitten pukeuduin ja lähdin ulos. Kello 14 kipaisin syömässä. Hiihtelin koko iltapäivän. Illalla olikin hirmuinen nälkä. Söin nopeasti, ja aloin katsella televisiota. Kun ohjelma loppui, tarkastin vielä, että läksyt oli tehty ja kaikki kirjat ja vihot olivat laukussa. Loppuajan luin kirjaa ja sitten rupesin nukkumaan." Arvosana 8 1/2 (käsialasta 6 1/2).

"NÄIN TÄMÄN TELEVISIOSTA. Pätkiksessä oli kerran hauska kertomus, jossa Nallepappa ja Eemeli istuivat talojensa kuisteilla ja ampuivat toistensa taloja. He käyttivät vain yhtä luotia. Aina kun Nallepappa oli ampunut Eemeli otti luodin seinästä ja ampui sen Nallen seinään. Nalle teki samoin Eemelin ammuttua. Mutta Eemelin eukko lähetti Eemelin sopimaan riitansa. Nalle rupesi heti tappelemaan ja Eemeli hävisi. Kotimatkalla Eemeli tapasi eläimen, joka opetti hänelle judoa ja karatea. Eemeli meni uudelleen Nallen luo ja voitti hänet (SEN, opettaja korjasi). Lopuksi Nalle vieritti suuren kiven Eemelin päälle. Siitä Eemeli ei selvinnyt. Hän palasi kotiinsa." Arvosana 8 miinus.

"MUISTELMANI. Synnyin Pohjois-Haagassa, Ohjaajantiellä. Ensimmäisistä vuosista en muista mitään. Kun olin kolme vuotta muutimme Paatsamatielle. Siellä oli mukavaa, oli oma huone ja vieressä metsä. Talvella pääsi heti oven edestä hiihtämään. Vuonna 1966 pääsin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni Kreikkaan. Lentomatka kesti kuusi tuntia. Olimme ensin yhden viikon Rhodoksella. Sitten lensimme Ateenaan. Sielläkin olimme viikon. Sen jälkeen palasimme Suomeen. Vuonna 1967 kävimme Itävallan pääkaupungissa Wienissä. Siellä olimme viisi päivää." Arvosana 8 1/2.

Vasta kansakoulun neljännellä saavutin kiitettäviä ainearvosanoja:

"SARJAKUVASANKARINI. Sarjakuvasankarini on Mikki Hiiri. Se seikkailee Aku Ankka nimisessä lehdessä. Mikki joutuu usein jännittäviin seikkailuihin Musta-Pekka -nimisen rosvon karattua vankilasta. Mikin hyvä ystävä Hessu Hopo, joka on kovin yksinkertainen, aiheuttaa usein jännittäviä hetkiä, kun se hölmöilee. Kerran se kertoi kaikille Pelle Pelottoman keksimästä Purjehtijan puhaltimesta ja sotki sillä lailla Pellen, Mikin ja itsensäkin pahaan liisteriin muutamien hämärien tyyppien kuultua asiasta. Kuitenkin Mikki sai jutun selväksi. Joskus Mikki seikkailee myös hauskoissa jutuissa. Näissä jutuissa seikkailevat usein myös Minni Hiiri ja Pluto, Mikin tyttöystävä ja Mikin koira. Mikillä on myös kaksi veljenpoikaa Mortti ja Vertti." Arvosana 9 miinus

"VANHA KOLIKKO KERTOO. Haluatko kuulla tarinani, kysyi vanha kolikko Pekalta. Tietysti Pekka halusi. Kolikko alkoi kertoa: Synnyin vääränrahantekijöiden koneessa. Olin ainoa kolikko, sillä roistot tekivät vain seteleitä. He olivat kokeilleet, pystyisivätkö he tekemään kolikoita, mutta en heistä näyttänyt kovinkaan aidolta. Roistot saivat valmistettua tarpeeksi rahaa loppuiäkseen ja he lähtivät. Poliisi otti heidät kiinni ja minä jouduin poliisille. Poliisi unohti minut pöydälle, josta hänen eukkonsa minut nappasi ja vei kauppaan.

"Kauppaan tuli samana päivänä eräs roisto, joka ryösti kassan. Roistolla oli piilopaikka eräässä luolassa. Hän ei tiennyt, että häntä seurattiin. Poliisi oli huomannut hänet. Eräässä kohdassa luolaa oli niin jyrkkä mäki, että molempien miesten oli ryömittävä. Silloin roisto pudotti minut. Vierin suoraan poliisin suuhun hänen huutaessaan. Poliisi sylkäisi minut ulos ja käytti minua todisteena vääränrahantekijöitä vastaan. Ja sitten hän heitti minut kadulle, josta te minut löysitte."

Arvosanaksi edellisestä aineesta tuli kymmenvuotiaalle täysi 10.

Olin kehittänyt itseäni lukemalla poikakirjoja, joita oli kirjahyllykössäni varmaankin sata.

"Arvaa minkä kustantajan nuortenkirjoja mulla on eniten?" kysyin isältäni.

"Werner Söderströmin tietenkin, koska se on suurin firma!"

"No joo... mutta entä seuraavaksi?"

"Otavan tietysti, kun se on toiseksi suurin!"

"Eikä kun Tammen!"

Oikeastaan aioin intoilla, että minulla olisi kaikkein eniten Tammea, jonka sarjojen ulkoasuun olin ihastunut, mutta muutin äkkiä mieltäni, kun pelästyin, että isäni tajuaisi miten paljon hän oli jo suostunut ostamaan minulle kaavamaista sarjakirjallisuutta kuten kapteeni W. E. Johnsin lentäjäsankari Bigglesiä, Anthony Buckeridgen sisäoppilaitossankari Jenningsiä tai kiisteltyä Enid Blytonia, jonka väitettiin kirjoittaneen kirjan viikossa, kuusisataa lastenkirjaa, kuluttaen työaikaa yhtä teosta kohti vain neljä ja puoli arkipäivää.

"Ne Viisikot on vähän huonoja... kun ne on niin ohuita... kun niissä on vain vähän tekstiä... kun ne on painettu harvalla rivivälillä", yritti isäni valitella.

Isä oli lukenut sanomalehdestä, että Englannin kirjastonhoitajat hylkäsivät ja poistivat Blytonin teokset julkisista kirjastoista. Tosin itsekin isä lueskeli 36 osaa lähes yhtä ohuita Georges Simenonin komisario Maigretin tutkimuksia (joita olisi ollut kaikkiaan 84), pari tusinaa Leslie Charterisin Pyhimys-seikkailua sekä tusinan nidoksen verran James Hadley Chasen kioskikelpoista väkivaltaviihdettä.

"Kyllä ne on suunnilleen yhtä paksuja ja yhtä tiuhoin rivein kuin muutkin nuortenkirjat!" puolustelin Blytonia, ja esittelin kirjojen aukeamia ja sivulukuja.

Isältäni opin, että kirjan keskikoko olisi 250 sivua. Lastenkirjoille jo 130 sivua oli tavallinen mitta ja nuortenkirjoille 170 sivua hyvin tyydyttävä. Alle sata sivua oli "pikkuvauvamaista".

Luokittelin mielelläni asioita. Kirjoja oli helppo ryhmitellä kustantajien ja sarjojen mukaan. Sain joululahjoiksi erityisesti Nuorten Toivekirjaston siniselkäisiä, mutta myös Punaisen Sulan punaselkäisiä sekä Lasten Toivekirjaston vaaleanruskeaselkäisiä kirjoja, kaikki Werner Söderströmiltä, useimmat putipuhtaina suoraan kirjakaupoista ostettuina.

Hyllyssäni oli pari tusinaa Nuorten Toivekirjoja: Väinö Riikkilän lukuisat Pertsat ja Kilut, Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika, John Finnemoren Robin Hood, James Fenimore Cooperin neljä viimeisten mohikaanien kirjaa, Kyösti Wilkunan sissisankari Tapani Löfving, Bengt Bergin Arizonan Kallen poika, Bernt Lien Sven Hankatuuli, Bertil Falconerin Pizarron varjo, Elsa Steinmannin Venetsian poika, Olavi Siippaisen Opossumi ja IV A...

Parin sadan kirjan sarjasta jätin lukematta kolmasosan, koska joitakin kirjoja ei koskaan löytynyt Etelä-Haagan sivukirjastosta, tai mikäli kansikuvassa, esittelytekstissä taikka jo kirjan nimessä näkyi liiaksi tyttöjä, tätejä, mummoja, koiria tai hevosia.

Luin kaikki Juuse Tammisen, Jouko Puhakan, Osmo Ilmarin, Aaro Hongan, Kaarlo Merimaan, Erkki Rekimiehen, Lennart Vapaavuoren, Alfred E. Ingmanin, Kaarlo Hännisen, Hannu Lehtisen, Usko Kempin, Kerttu Juvan, Astrid Lindgrenin, Robert Louis Stevensonin, kapteeni Frederick Marryattin, Erich Kästnerin, Harry Kullmanin, Leif Hamren, Sid Fleischmanin ja Lisa Tetznerin kirjat, mutta Iloinen tyttö, Pikku prinsessa, Setä Pitkäsääri, Pami-tytön paratiisi, Anita mustalaistyttö, Johannan lasitorni ja Villin lännen Kati jäivät lukematta, kuten harmillisesti myös eksoottiset Anne korallisaarella ja Marjaana Madagaskarilla!

Punainen Sulka käsitti 31 poikakirjaa, jotka luin kaikki. Omistin niistä kolmasosan, kuten Doylen Baskervillen koira, Robertsin Tulen löytäjät, Billowin Aaveprikaati ja Sininen naamio, Hans Dominikin Nuori reportteri ja Kultakaivos, Visserin Salaisen armeijan lähetti sekä Verneri Louhivuoren Samppa ja me. Lasten Toivekirjastosta olin saanut Aapelin Koko kaupungin Vinskin (näkymättömyyttä aiheuttavine pulvereineen), Vinskin ja Vinsentin, sekä Pamela Traversin Maija Poppasen.

Pitkien sekasarjojen ulkopuolella WSOY oli julkaissut luettavakseni Muumi-kirjoja, Peppi Pitkätossua, Marjatta Kurenniemen Onnimannin (Maija Karman kuvittamana), Nalle Puhia, Mary Nortonin Kätkijöitä sekä Enid Blytonin paksuimpia, yli 200-sivuisia Seikkailuja.

Kymmenen kirjan Jousi-sarjasta luin monisatasivuisia historiallisia romaaneja, kuten Starbäckin Engelbrekt Engelbrektinpojan, Felix Dahnin Taistelun Roomasta ja Gabriel Ferryn Metsäsissin. Saksalaisen Karl Mayn paksut Arabiaan tai Etelä-Amerikkaan sijoittuvat seikkailut muodostivat oman kokoelmansa, jota keräsin Peikon antikvariaatista.

Tyttöserkkuni lähetti minulle nuorempana lukemiaan Otavan Meidän Lasten Kirjaston punaselkäisiä teoksia, kuten Kerttu Hämerannan Olipa se retki, Kerttu Juvan Kun mansikkahillo loppui sekä Kerttu Suosalmen Uudenkuun juhla.

Kirjastossa opin tuntemaan valkoselkäisen sarjan linjattomiksi jääneitä Otavan Nuortenkirjoja sekä Otavan mustaselkäisiä "Maailman Parhaita Nuorisonkirjoja". Naiivisti uskoin väitettyyn superlatiiviin, mutta petyin Jules Vernen Salaliittoon.

Tammi suolsi yksitoista kelta-vihreä-kantista Jenningsiä, parikymmentä sinistä Viisikkoa, viisitoista punaista Salaisuus-kirjaa sekä radikaalissa valko- ja violettiasuisessa TamTam-sarjassa yhteiskuntakritiikkiä.

Gummerus painoi Pekka Töpöhäntää ja Lasten Kirjavaa Kirjastoa, Valistus Jules Verneä, Karisto Sivar Ahlrudin ruotsalaisia kaksosdekkareita sekä Tom Sawyerin pari ohutta jatko-osaa. Kirjayhtymä ja Weilin & Göös eivät jääneet mieleen. Kirjankustantajia tunnettiin 1960-luvulla nuo kahdeksan, muista ei puhuttu.

Lukemistani lasten ja nuorten kirjoista saatoin erotella runsaan tusinan eri teemoja, kuten sota, lentäminen, meri, intiaanit, rikokset tai partio.

Autiolla saarella selviytyminen kuului mielihaaveisiini. Robinson Crusoeta enemmän pidin Jules Vernen Salaperäisestä saaresta. Vernellä oli samaa teemaa Kahden vuoden loma-aika sekä Robinson-koulu, Ballantynella Korallisaari, Sven Wernströmillä Salaisten saari ja Siviä Heinämaalla Risto Roopenpoika, jonka alakoulun opettaja Eila Tuurila luetutti koko luokalla kotitehtävänä.

Erämaiden, villin lännen ja intiaanien elämää oli Codylla, Cooperilla, Curwoodilla, Edward S. Ellisillä, Footnerilla, Frazeella, Heikki Jylhällä, Jack Londonilla, Karl Maylla, Morrowilla, Penttilällä, Reidillä ja Kenneth Ulyattilla.

Historian hämäryyksiä selvensivät Bulwer-Lytton, Dahn, Dumas, Edström, Falconer, Finnemore, Haggard, Household, Kent, Korpijaakko, Roberts, Sienkiewicz, Stevenson, Juuse Tamminen, Lisa Tezner, Franz Treller ja Mark Twain.

Inhimillisiä eläimiä, taikoja tai satuolentoja esiintyi Aapelilla, Maria Gripellä, Kerttu Hämerannalla, Yrjö Hämäläisellä, Tove Janssonilla, Gösta Knutssonilla, Marjatta Kurenniemellä,
Alan Milnellä ja Gustav Sandgrenilla.

Koulupoikaelämää kuvasivat Anthony Buckeridge, Cecil Day Lewis, Thomas Hughes, Erich Kästner, Bernt Lie, Kaarlo Merimaa, Ferenc Molnar ja Olavi Siippainen.

Köyhyydestä kertoivat Harry Kullman, Hector Malot ja Sven Wernström, mutta ryysyistä rikkauteen -tarinan Hans Dominik.

Lasten, nuorten tai perheen elämää kuvasivat Bristley, Jalmari Finne, Babbis Friis-Baastad, Kerttu Juva, Astrid Lindgren, Asko Martinheimo, Oiva Paloheimo, L. F. Perkins, Hans Peterson, Jouko Puhakka, Väinö Riikkilä, Elsa Steinmann ja Pamela Travers.

Lentäjäsankareista kertoivat Johns, Hamre, Ranivaara, Rekimies, Scheutz, Southall ja Verne.

Merimiehiä tai merirosvoja oli Foresterilla, Hännisellä, Kiplingillä, Koivistoisella, Londonilla, Marryattilla, Riikkilällä, Stevensonilla ja Vernellä.

Partiolaistarinat aloitti Amerikassa Ernest Thompson Seton ja niitä jatkoivat Suomessa Aaro Honka, Kerttu Juva, Hannu Lehtinen, Verneri Louhivuori, Arto Tuovinen ja Lennart Vapaavuori.

Rikosten selvittelyä oli Ahlrudilla, Bergenillä, Billowilla, Blytonilla, Bonzonilla, Etolla, Holmbergilla, Ingvarilla, Karilaalla, Kästnerillä, Lindgrenillä, Twainilla, Valentinilla ja Launo Suomelalla.

Kaikkien aikojen sotia kuvasivat Uula Aapa, Geoffrey Household, Santeri Ivalo, Lauri Jauhiainen, Aarno Kellberg, Usko Kemppi, Jussi Lappi-Seppälä, Yrjö Muuranto, Viljo Rauta, Jalmari Sauli, Sakari Topelius, W. Visser ja Kyösti Wilkuna.

Tieteis- ja avaruustarinoita kehittelivät Edgar Rice Burroughs, Seppo Harjulehto, Osmo Ilmari ja Jules Verne.

Vieraista maanosista minulle kertoivat Bengt Berg, John Buchanin Sinisen antiloopin lähde ja Suuren käärmeen luola, Burroughsin Tarzan, Peter Freuchen, Rider Haggard, Sven Hedin Aasian karavaaniteillään, Aleko Lilius, Karl May, Fridtjof Nansen, Niemannin Nuori buurisankari, Ismo Niemen Viidakko kapinoi, Karl von Schoultzin Seikkailut Suezilla ja Siinailla, Robert Scott, Henryk Sienkiewicz, Annie G. Schmidt, Henry Morton Stanley, Jules Verne, Sven Wernströmin Mateo meksikolainen sekä Percival Wrenin Saharan sissit.

Tutuimmiksi kulttuuriympäristöiksi muodostuivat lastenkirjoissa kaikkien aikojen Britannia Skotlanteineen ja englanninkielinen, sadan vuoden takainen Amerikka. Ruotsalainen yhteiskunta oli käännöskirjoissa kolmanneksi suosituin, muttei erottunut paljon koti-Suomesta. Ranska, Saksa, Italia ja Hollanti olivat yksittäisiä poikkeuksia, Kreikalla oli muinaishistoriansa, mutta Espanjasta, Portugalista, Irlannista, Sveitsistä, Belgiasta tai Itä-Euroopasta luin tuskin lainkaan.

Maailman paras poikakirjailija oli Jules Verne valtavassa runsaudessaan. Vernen sankarit olivat poikamaisia aikuisia ja joskus poikiakin oli sivuhahmoina. Tapahtumapaikat olivat eksoottisia, kuten avaruus Maan ja Kuun välillä, meri tai meren pohja, Afrikan ilmatila, Patagonian Pampa ja 37. eteläinen leveyspiiri, Islanti ja tulivuoren kraatteri, Kiina, Intia, Australia, Kanada ja Venäjä. Kotimaataan Ranskaa ei Verne vaivautunut kuvaamaan.

Poikakirjojen päähenkilöt saattoivat olla 8-19-vuotiaiden poikien lisäksi myös 20-39-vuotiaita poikamiehiä. Villin Lännen tai Karl Mayn itämaiden yksinäiset seikkailijat, Jules Vernen tutkimusmatkailijat, Sherwoodin metsän iloiset veikot tai eri vuosisatojen nuoret sotasankarit olivat kaikki poikakirjahahmoja. Perhesiteet tai koti eivät kahlinneet heitä. He olivat irrallisia ja vapaita kuin taivaan linnut.

Poikakirjat kuuluivat 8-13-vuotiaiden luettaviksi. Viimeistään isompien tuli siirtyä aikuisten kirjoihin. Lapsuuden ahmivan lukemisen keskeisimmät iät olivat 9 ja 10 vuotta, jolloin luin sujuvasti ja tunsin itseni isommaksi kuin koskaan myöhemmin. Itsensä ikäisten kykyihin halusi uskoa enemmän kuin vanhemmat uskoivat.

Kun sain lahjaksi Olavi Siippaisen romaanin 'Opossumi ja IV A' minua harmitti, että sen neljäsluokkalaiset olivat jo 14-vuotiaita oppikoululaisia, eivätkä 10-vuotiaita 4. luokan kansakoululaisia. Kun sain Bernt Lien 'Sven Hankatuulen', toivoin poikamaisten kansikuvahahmojen perusteella, että tyypit olisivat 9-vuotiaita kansakoululaisia, mutta hekin olivat niitä yli-ikäisiä lyseolaisia!

Kaipasin kirjailijoilta suurempaa luottamusta 9-vuotiaisiin, jonka ikäisinä pidin ainakin ankanpoikia Tupua, Hupua ja Lupua, jotka pystyivät mihin vain. Ihailtavan omatoimisia olivat Kerttu Juvan orvot 10- ja 8-vuotiaat Valtteri ja Veera, silloinkin 'Kun mansikkahillo loppui'.

Mark Twainin 'Huckleberry Finn' oli lopulta kaikkien aikojen paras nuortenkirja. Sain isältäni tunnelmalliset vanhat painokset, ensin lapsellisemman 'Tom Sawyerin' 1930-luvulta ja sitten sen jatko-osan Huckleberryn vuodelta 1940. Isäni luki ne seitsenvuotiaalle iltasaduiksi.

Kertasin Huckia uudelleen sängyssä sunnuntaiaamuisin. Kirjassa oli mehukkaita jaksoja, juopon isäukko Finnin tekemä, aarrelöydöllä rikastuneen poikansa kidnappaus, tämän pako telkien takaa erämaakämpästä, Robinson-elämä saaressa ja lopulta pitkä lauttamatka Mississippi-joella kohti Cairon kaupunkia, jossa neekeriorja Jim voisi saada virallisesti vapauden. Oudoksuin sukuviha-episodia, mutta matkaan lyöttäytyneet huijarit Herttua ja Kuningas riemastuttivat.

Huolestuin Huckleberryn esilehdellä olleesta tykistön komentajan G. G:n allekirjoittamasta käskystä. Se uhkasi jokaista kirjasta johtoaiheen, siveellisiä opetuksia taikka juonen löytävää lukijaa vastaavasti syytteen nostamisella, ajamisella maanpakoon taikka joutumisella ammuttavaksi, teloituskomppanian eteen. Enkä edes tiennyt mitä kirjan juoni tai johtoaihe tarkoittivat! Olisin saattanut löytää ne vahingossa ja joutua tuomiolle?

(c) Paatsamalehti