(KESÄ 1964)
TAPANIN AUTOT
Taloyhtiömme Paatsamatie 6-8:n piha rajoittui lännessä Orapihlajakuja 3:n tonttiin, jolla sijaitsi sodanjälkeisiltä vuosilta periytyvä, harmaaksi rapattu, jyrkkäkattoinen, jyhkeän laatikkomainen omakotitalo. Kivitalon lisäksi tontin laidalla oli korkean puuaidan pimennossa, raparperipensaiden ja koiranputkien piirittämänä, vuosikymmeniä vanha, puinen ja punamullanvärinen piharakennus.
Pihaa vartioi mustaturkkinen Karjalan karhukoira, jonka remmi oli kytketty tontin kulmapaaluja yhdistävään pitkään naruun. Näin Iro-koira, tai pienemmille lapsille Ilo-koira, ylettyi vartioimaan koko tontin pitkää maarajaa. Remmin rautarenkaat kalisten ja kilisten Iro juoksenteli terhakkaasti sille varattua pitkää reittiä. Kilkatus kuului ikkunoitten läpi naapuriston koteihin ja toi lapsille turvallisuuden tunnetta: Ilo vahti valppaasti koirankoppiaan ja koko Ilotalon pihaa.
Puisen piharakennuksen vuokralaisena asui aikansa, vuoden verran, Esko Miettilän ikätoveri, tuolloin 9-vuotias Tapani-poika. Tämän äiti, isä tai holhooja jäivät minulle yhtä näkymättömiksi kuin Charles M. Schulzin sarjakuvan Tenavien poissaolevat aikuiset.
Miettilän veljekset olivat käyneet Tapanin syntymä- ja nimipäiväkutsuilla, toisena joulupäivänä, vieden hänelle lahjan. Tapani oli kutsunut pojat juhlimaan, mutta ei yllättävästi voinutkaan tarjota vierailleen kuin vettä ja näkkileipää, jota Tolarin kansakoulun väheksytyssä ruokalassakin sai nauttia rajoittamattomasti jokaisena koulupäivänä.
Mikko Miettilä hämmästeli näkkileipätarjoilua naapuriston keskiluokkaisissa kodeissa niin elävästi, että tapaus muistettiin vuosikaudet huvittavana farssina, kuningatar Marie Antoinetten elämänviisaudella tulkittuna.
"Jos Tapanilla ei ollut syntymäpäiväkakkua, miksei hän sitten tarjonnut edes keksejä, leivoksia tai jäätelöä?" naureskelivat poroporvarilliset äidit, joskus käytännössä viisaat, joskus pöhköt.
Pikkuvanhana lapsena aloin jo varsin nuorena ihmetellä, oliko sodan ja pula-ajan kokeneilla vanhemmilla lyhyt muisti? Entä jos Tapani olikin köyhyyden, piittaamattomuuden tai huoltajansa syvän väsymyksen uhri? Minulle Tapanin kohtalo toi myöhemmin mieleen suuren sankarini Huckleberry Finnin laiminlyödyn lapsuuden. Mutta Tapanin lyhyen naapuruuden aikana olin vasta ajattelematon kuusivuotias. Tällöin huomasin ainoastaan Tapanin ainoan suhteellisen suuren rikkauden, hänen leluautonsa!
Tapanin pihamaa oli kukkuroilleen täysi levitetyistä muovisista leikkiautoista, joita saattoi olla yhdeksänkymmentä, jollei satakunta ja kymmenen päälle. Jok'ikinen lelu oli yhtä ja samaa kömpelön vanhanaikaista umpiautomallia, samalla yksinkertaisella muotilla valettu, samasta yhdenvärisestä muovimassasta. Mutta eri autot olivat kuitenkin erivärisistä muoveista. Kaikki autot olivat kokonaan joko keltaisia, punaisia, vihreitä tai sinisiä.
Ehkei Tapanilla ollut muita leluja, mutta muoviautoja oli yllin kyllin, miten lie hankittuja. Kuvittelin, että hänen isänsä oli töissä muovitehtaassa ja oli joko vohkinut tai saanut lelukaarat.
Tapanin autot eivät olleet hienoja, persoonallisia yksilöitä, mutta niiden jakautuminen eri väreihin ja silkka suuri lukumäärä oli häkellyttävää, Roope Ankan mieleeni tuovaa rikkautta.
AUTOLEIKIT
Jaoin leikkiautot muutamaan eri kokoluokkaan. Ensinnäkin oli pienen pieniä miniatyyrejä, vain parinkin sentin mittaisia, jotka eivät oikein lasten leikkeihin sopineet. Minulla tai isälläni oli pari tuttavien tuliaista Lontoosta, molemmat kaksikerroksisten bussien pienoismalleja, toinen moderni umpikattoinen, toisessa avokattoinen yläkerta yksityiskohtaisine penkkeineen.
Toiseksi tuli Matchbox-koko, tulitikkurasiaa vähän isommat, alle kymmensenttiset lelut, yleensä peltiset ja taitavasti muotoillut muistuttamaan oikeita tunnistettavia automalleja. Minulla oli parhaasta päästä dollarihymy Chevrolet Impala sekä James Bondin auton pienoismalli, jossa oli erityisominaisuuksina kattoluukku, toimiva heittoistuin, takaikkunan suojaksi ponnahtava teräslevy sekä etupuskureista esiin työntyvät konekiväärit.
Kolmanneksi tulivat edellisiä yksinkertaisemmat muoviautot, 15-25 cm pituudeltaan, joita minulla oli kolme tai neljä ja Tapanilla pyöreästi sata.
Neljänneksi oli vielä jättikuormureita, puolen metrin pituisia leluja, jotka saattoivat olla erityisen paksua muovia tai puusta tehtyjä kestämään kovakouraisimpiakin pikkulapsia. Minulla oli puolimetrinen, puinen ja kömpelö kuorma-auto sekä hieman lyhyempi, peltinen ja tyylikäs linjan 22 kaupunkibussi.
Mitä pienempi lapsi, sitä isompi leikkiauto. Suurinta kokoa ajaa jyryytettiin yksinkertaisesti hiekkalaatikossa. Lelu oli itsessään kaikki, eikä sopinut osaseksi muuhun leikkiyhteiskuntaan. Sitä vastoin mitä pienempi auto oli, sitä mutkikkaampi pienoismaailma oli mahdollista rakentaa sen ympärille. Lelu ei jäänyt yksin vaan oli osa suurta, hienostunutta kokonaisuutta.
Tapanin autoista tuli lukumääränsä vuoksi vallitseva kokostandardi kerrostalomme pihaleikeissä. Hiekkalaatikkomme hiekkaympäristöineen oli aivan liian pieni niin monille autoille. Meidän olisi siis rakennettava autoteitä talon viereiseen neljän hehtaarin metsään.
Metsän puolella tontin rajasta, kotiporrashuoneeni edessä, oli aluksi tasaista paljasta kalliota kymmenisen metriä, kunnes musta multakerros alkoi peittää pientä notkelmaa. Paikalla kasvoi vähän sammalta ja matalaa ruohoa, joitakin metsäkukkia ja heinää. Kauempana ja alempana kallioharjanteiden takana esiintyi myös mustikan ja puolukan varpuja. Notkelman jälkeen paljaat karut kalliot alkoivat kohota portaittain monimuotoisina terasseina.
Sekametsämme yleisimmät puut tunnistin männyiksi, kuusiksi, pihlajiksi, koivuiksi ja pajuiksi. Paljon oli kuitenkin paljasta multaa, sammalikkoja, kallioita ja heinikkoja, joihin oli mukavaa ja helppoa raivata multapohjaisia teitä leluautoille ja pystyttää katujen varsille kivimurikoita taloiksi.
Miettilän Esko aloitti kuitenkin ensimmäisenä sorapohjaiset tienrakennustyöt kaapimalla huomaamattomasti vähän hiekkaa taloyhtiön tontin reunalta, pihanurmikon alta. Esko muotoili komeasti kaartelevan hiekkatien jatkumaan pihan laidalta yli havunneulasia ja kaarnanpalasia kukkivan laakean kallion, multaiseen ja sammaleiseen notkelmaan asti.
Tapani testasi Eskon tietyön tulosta ajelemalla edestakaisin autoillaan. Tietä tasoiteltiin ja levennettiin. Yksi auto kerrallaan mahtui ainoalle kaistalle. Vaikutti kuin oltaisiin Lapissa tai Amazonin viidakossa ja rakennettaisiin erämaahan ensimmäistä metsäautotietä tukkirekoille. Kenties tehtiinkin Pan American Highway'ta Hondurasiin.
Minua kiinnosti enemmän kokonainen tieverkosto kuin yksittäinen pitkä maantie. Aloin rakentaa multaiseen notkelmaan kaupunkia risteävine katuineen. Musta multa oli kuin asfalttia ja arvokkaampaa tienrakennusainetta kuin keltainen hiekka. Keräsin myös löytämiäni tiiliskiven kokoisia irtokiviä maalaistaloiksi ja kaupunkirakennuksiksi katujeni laidoille.
Oma leikkikotitaloni oli iso maaseutukartano kalliovuoriston juurella, jonka edessä autot kaarsivat liikenneympyrässä tulosuunnasta paluusuuntaan, niin että paikoittaminen onnistui helposti ilman peruuttamisia. Otin keksintööni mallia Lea-tätini ja varatuomarimiehensä Kalle-sedän kesähuvilan pihamaasta, Jämsänjoen Koskenpäältä.
Metsäleikkini keskeytyivät pahasti, kun muutin kuudeksi viikoksi maalle. Vanhempani olivat vuokranneet kesähuvilan Suomusjärven Lahnajärveltä, sadan kilometrin päästä kotoa. Aikuiset kävivät jo kevätlumien aikaan katsomassa mökkiä, näkemättä pihaa ja rantaa hankien alta. Sillä aikaa minä leikin kotona uudella muovipallollani ja odotin kiehtovalla jännityksellä, mitä olisi tulossa kesällä.
LOMATAUKO LAHNAJÄRVELLÄ
Muutimme mökille vuokratulla pakettiautolla, johon saatiin mahdutettua iso lasti taloustavaraa. Koska turvavöistä ei vuonna 1964 piitattu, mahtui mukaan myös kaksitoistavuotias Kirsti-serkku, Lea-tädin ja Kallen tytär, istumaan lastin sekaan tavaratilaan. Hän lähti viikonlopuksi keräämään maalta yrttejä koulukasvioonsa, suorittamaan Meilahden Yhteiskoulun pakollista kesälomaläksyä.
Lahnajärvi sijaitsi valtatie ykkösen varrella, aivan puolivälissä matkalla Helsingistä Turkuun. Kaikki kaukobussit pysähtyivät pakolliselle lepotauolle Matka-Mannan motellihuonerivin ja kahvilan eteen. Länsipuolisella vierustontilla kilpaili yksityinen kahvilanomistaja, joka piti kalliimpia hintoja, mutta busseista tuntui riittävän asiakasruuhkaa molemmille yrityksille.
Länsikahvilasta tuli myöhemmin Ufo-kahvila, kun sen pihaan pystytettiin vetonaulaksi arkkitehti Matti Suurosen keksimä muovipintainen, lentävän lautasen muotoinen Futuro-talo.
Kouluni luokkaretkibussi pysähtyi pihaan Turun-matkalla toukokuussa 1971 ja kaikki lapset tungeksivat kipinkapin seikkailulle ahtaaseen Futuro-ufoon. Teräskehikko kohotti pyöreäpohjaista ranskanpastillia reunojen alta ilmaan. Keskeltä alapintaa kavuttiin tikapuuportaita sisään.
Futuron saranoidun porrasluiskan saattoi kiskoa perässään ylös sulkemaan kulkuaukon kuin lentokoneen oven. Kiinteät tuolit, sohvat ja pöydät kiersivät sisäpuolella pallonpyöreää ulkoseinää. Asuminen oli ahdasta. Tavaroiden säilytystiloja ei ollut missään.
Pienikokoinen viihdetaiteilija Matti Kuusla oli ensimmäisenä ostanut Futuro-talon numero 1 kesämökikseen ja se oli esitelty Apu-lehden kannessa, mutta myyntimenestystä ei syntynyt, ennen kuin energiakriisi jo antoikin kuoliniskun liian muoviselle unelmalle.
Makeisten asiantuntija, luokkatoverini Nass Boss Nöff Nöff, laiha poika lappalainen eli Nasu-possu kauhisteli silmät lautasina Ufo-kahvilan hintoja ja kielsi minua:
"Älä, älä, älä osta! Ei kannata maksaa markkaa Trip-mehusta!"
Ostin sittenkin mitä silloin halusin. Myöhemmin Ufo-kahvilan tilalle rakennettiin Lahnajärven vesipuisto liukumäkineen, mutta se purettiin kannattamattomana.
Ykköstieltä erkani vuokramökillemme pieni kapea hiekkatie jo puolisen kilometriä ennen motellia. Mökkitie kaarsi pari jyrkkää mutkaa tuuheassa metsässä, kunnes tien varrelta näkyi ensimmäinen, toinen ja kolmas huvila, muutama lisääkin, kaikki rannan puolella. Meidän mökkimme tuli jo toisena vastaan. Naapuritalot olivat lähekkäin kummallakin puolella.
Huvila oli vaatimaton ja ränsistynyt. Ulkomaalit hilseilivät, kattohuopa kasvoi sammalta, puita polttava nokinen liesi savutti. Taloon kuului kuisti, tupa ja pieni peräkamari kaksine sänkyineen. Sauna puuttui, erillinen käymälärakennus oli, vesi- ja sähköjohtoja ei, öljylamppu oli. Kaivo sijaitsi puolivälissä jyrkkää mustikanvarpuista rinnettä, joka vietti näkinkenkärannalle ja laholle laiturille.
Minulla oli kuusivuotiaana mukana oma valkoinen leikkikoirani Ilo, joka soitti joka ilta puhelun Lahnajärven tuvan leikkipuhelimella (hetekanjalalla) ja kertoi kotiin Paatsamatielle jääneille pehmoeläimille ja Liisa-nukelle Lahnajärven uutisia. Vanhanaikainen öljylamppu valaisi tunnelmallisesti hämäriä iltoja.
Pienen järven toisella puolella näkyi peltoja ja punainen latorakennus. Isäni souti vuotavalla veneellä järven yli asioille ihmeelliseen tavarakukkuraiseen maalaiskauppaan, joka myi mitä tahansa, muovisankoja, vaatteita ja rautakauppatavaraa. Minä olin isäni mukana äyskäröimässä vettä. Uimarenkaita tai pelastusliivejä ei ollut ja olimme jokseenkin uimataidottomia.
"Puuvene ei uppoa kokonaan vaan kelluu nurinkin. Pitää pitää reunoista kiinni", vakuutti isä minulle. Soutaminen oli polkupyöräilyn ohella isäni urheilulaji.
Soudimme koko perhe peseytymään kiskurikahvilan saunaan. Emme menneet sinne enää toista kertaa, vaan seuraavaksi lomakylän saunaan. Siellä oli mukava hiekkaranta kuusivuotiaan uimaharjoitteluun. Mutainen ja kaislikkoinen mökkirantamme oli kukkuraisen täynnä teräväreunaisia näkinkenkiä, joita keräsin.
Keräilin mökilläkin Helsingin Sanomain sarjakuvia. Hurjassa jatkokertomuksessa Mikki Hiiri sukelteli Etelämerellä simpukoista helmiä, kun paikalle ui vaarallinen vastustaja, kissa nimeltä Musta Pekka. Molemmilla otuksilla oli jännittäviä, minulle aiemmin tuntemattomia varusteita, happisäiliöt letkuineen ja sukeltajan maski.
Lahnajärvellä pörisi ja surisi moottorin ääni. Kiskurikahvilan omistajalla oli pikkujärven ainoa pikasliippari, moottorivene, jolla hän joutoaikoinaan hurjasteli ympäri lätäkön. Meteli ja kiire oli kova, vaikkei mies ollut menossa minnekään, kiersi vain suppeaa kehää uudelleen ja uudelleen.
Isäni raahasi metsästä kaatuneita puunrunkoja mökin pihalle ja sahasi ja pilkkoi polttopuita. Puiden omistusoikeutta ei pohdittu. Isäni olisi mahtanut hämmästyä, jos naapuri tai poliisi olisi puuttunut asiaan. Mutta rahallahan siitä olisi selvinnyt, närkästyttyäänkin.
Kesäkuun ajan isäni kävi arkisin linja-autolla töissä Helsingissä, kunnes jäi lomalle ja alkoi lueskella päivät pitkät romaaneja ja poltella paksuja sikareita.
Piirsin paperille Suomen siniristilipun ja kiinnitin sen keppiin liehumaan. Sitten raaputin terävällä näkinkengällä nimikirjaimeni pihan puiseen pöytään, jonka valkoinen maali hilseili.
Näytin ylpeänä puumerkkiäni vanhemmille, olinhan vasta kuusivuotias, mutta isä harmistui ja sanoi, että joudumme maksamaan korvauksia omistajalle. Tuskin kukaan sentään huomasi piirtojani. Eikä isäkään muistanut kertoa.
Useat tuttavaperheet poikkesivat mökille, jolle oli helppo tulla Helsingistä. Odotin innolla tuomisia, kuten Visiitti-keksirasioita. Suurinta juhlaa mökillä oli kuitenkin Matka-Manna.
Kävelimme äidin kanssa melkein joka päivä kahvilaan, puoli kilometriä ykköstien laitaa, ostoksille, postia hakemaan tai isää vastaan bussille, ja herkuttelimme kahvilassa vaikkapa muna-anjovisvoileivällä, joka oli minulle uusi makuelämys.
ESKON TIE
Elokuun alussa palasimme kotiin Paatsamatielle. Koti tuntui pitkän poissaolon jälkeen pimeältä ja ummehtuneelta. Kiviseinät kaikuivat oudosti. Mutta rakastin kotona odottavia postikasoja, Aku Ankkoja monelta viikolta, mikä aarre! Luin ensimmäistä vuotta omaa sarjakuvalehteäni. Kaikki talven ja kevään numerot olin säästänyt ja ottanut mukaani Lahnajärvellekin.
Mutta mitähän poissa ollessani oli tapahtunut Paatsamatien metsässä? Minultahan olivat jääneet tienrakennushommat kesken.
Esko oli totisesti jatkanut hiekkatien rakentamista.
Ympäröivien kallioiden kivipinnoista, tummasta mullasta ja sammalikosta erottui silmiinpistävästi pitkä, keltainen tie, joka kiemurteli ylös laaksoista mäille ja kallion nyppylöiltä toisille, vakiolevyisenä ja jyrätyn tasaisena, paksuna hiekkakerroksena, hämmästyttävän huolellisesti rakennettuna, vaivaa ja raaka-ainetta säästelemättä.
Seurasin hämmästyneenä eteenpäin Eskon valtatietä, joka jatkui ja jatkui, päättymättä, mutkitellen jopa läpi vaarallisen Jyrkännelaitoksen, kauas Pohjois-Haagan rajoille saakka. En voinut nähdä, minne Eskon tie loppui, sillä en saanut kuusivuotiaana kävellä niin kauas kotoani. Esko oli tehnyt ison urotyön, jälleen kerran, Eskon mitalla!
Mutta mistä Esko oli voinut saada kaiken tarvitsemansa rakennusaineen? Olisiko hän tilannut kuorma-autolastin hiekkaa ja maksanut siitä? Tokkopa, liian kallista koululaiselle, vasta yhdeksän-vuotiaalle.
Sen sijaan pihanurmikoltamme löytyi valtava, ammottava kuoppa...
Taloyhtiön hallituksen aikuisten lomaillessa kaukana kesälaitumillaan oli Esko kaivanut Paatsamatie 8:n nurmikkoon yhden sotamiehen mentävän poteron. Kuopasta Esko oli ammentanut kuutiometrin hiekkaa, jonka hän oli levittänyt kilometrin matkalle pitkin Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi suojelemaa metsää, Orapihlajakalliota.
Puhelimet alkoivat soida kuumina, kunhan asukkaat palasivat kesälomilta.
"Meidän poikamme ei ole ollut missään tekemisissä nurmikon kaivamisen kanssa", puolusteli harmistunut isäni ja soitteli eteenpäin isännöitsijälle ja talonmiehelle.
Syyllistä etsittiin, kunnes löydettiin. Esko Miettilä, 9 vuotta, velvoitettiin metri metriltä lapioimaan ja hakemaan talon kottikärryillä takaisin kaikki levittämänsä hiekat metsästä Etelä-Haagasta Pohjois-Haagaan saakka, sekä täyttämään kaivamansa kuoppa Paatsamatie 8:n pihalla, männyn lähellä.
Minua hieman harmitti, että aluksi Esko upotti montun pohjalle täytteeksi useita rakentamani asemakaavoitetun kivikaupungin talokiviä, siltä varalta, ettei todennäköisesti saisi kerättyä takaisin aivan jokaista metsiin levittämäänsä hiekanjyvästä.
Hiekkatien jäljet Esko lapioi joka tapauksessa näkymättömiin metsästä. Lopuksi kuoppa peittyi hiekoista aivan piripintaisesti täyteen. Vahinko oli korvattu.
Nurmikkokin levisi seuraavina kesinä takaisin Eskon poteron paikalle, mutta ei aivan samanlaiseksi kuin ympäristössä. Eskon puumerkki kesältä 1964 jäi erottuvaksi arveksi Paatsamatie kahdeksan pihaan ja historiaan. Edesmennyt tekijä oli välillä monilta jo unohtunut, muttei ole enää.
Naapuritalon Tapani, minne lie muuttikaan, katosi satoine autoineen jäljettömiin kuin tuuli. Orapihlajakuja kolmosen vanhentunut omakotitalo piharakennuksineen ja Karjalan karhukoiran koppeineen purettiin uuden modernin pienen rivitalon tieltä.
torstai 30. huhtikuuta 2009
6. Minkä Esko sai päähänsä?
Ollessani vasta viisivuotias tein kesällä yllättävän löydön metsässäni, runsaan sadan metrin päässä kotiportaikon alaovelta. Näin jalkojeni juuressa pyörivien, lapselle tuiki tuttujen, ruskeiden, avautuneiden, rutikuivien männynkäpyjen joukossa uskomattoman kauniin, kirkkaan vihreän, kostean, tuoreen ja tuoksuvan kuusenkävyn.
Ihmetellen näytin pientä, solakkaa käpyäni paikalle osuneelle, kolme vuotta vanhemmalle alakerran pojalle, Esko 'Eemeli' Miettilälle, joka halusi valistaa minua kertomalla, ettei löytöni ollut maailmanluokan harvinaisuus, vaan että vihreitä käpyjä kasvoi puissa enemmänkin, määrättömän paljon.
Esko keksi saman tien luvata, että voisimme hankkia minulle kymmenen vihreää käpyä, tai sata, tai vaikka kaksisataa lisää, jos ryhtyisimme pommittamaan puita kivillä. Minä olin ollut aivan tyytyväinen yhteen ainoaan löytämääni kauniiseen käpyyn, mutta Eskolle vähä ei vielä riittänyt, koska hän oli nopeasti innostuva, puuhakas, luonteeltaan hieman suuruudenhullu touhuaja.
Sinä kesänä talonmiehen virkaa hoitaneen rouvan jälkeläinen, "pihan pahana poikana" pidetty A-portaan Arvo osui myös samalle tontinkulmalle maleksimaan, heinänkortta pureskellen, tupakanpolttoa imitoiden ja etsien jotakin tekemistä itselleen.
Esko organisoi kolmikollemme Operaatio Kuusenkävyn, jonka tarkoituksena oli tuottaa viisivuotiaalle Heikille käpyjä, joita tämä ei halunnut eikä tarvinnut, ja enemmän kuin kukaan muukaan lapsi olisi toivonut.
Aluksi keräilimme maasta muutamia murikoita ammusvarastoksi. Metsässämme riitti runsaasti lapsen tai aikuisen nyrkin kokoisia irtokiviä. Eskon vanavedessä kapusimme kotitontin luoteiskulmalta kohoilevalle kuivalle Kanervakalliolle, jonka korkeudelta oli lyhin matka yltää heittämään alempana Veneojan ison rapakon partaalla kasvavia havupuita. Aloimme pommittaa kuusia ja mäntyjä kuin sarjatulella, Esko tehokkaimpana, ja jokunen käpy ropisikin alas.
"Tuli seis, Minä - Minä - Minä menen keräämään nyt, älkääkä - älkää - älkää vain heittäkö silloin", huudahti Esko ja laskeutui kalliolta puiden juurelle.
Minä laskin kiven kädestäni maahan, enkä heittänyt enää, vaan odotin. Mutta talonmiehen Arvo ei malttanut tehdä samoin, vaan päätti heittää sittenkin vielä edes yhden kerran.
Arvon kivi osui kopsahtaen puunrunkoon, mutta singahti siitä uuteen suuntaan ja osui alapuolella kyykistelleen Eskon päähän, osapuilleen vasemman ohimon yläpuolella olevan valtimon kohdalle.
Esko parahti kivusta ja lähti vaikeroiden hoipertelemaan kohti kotiaan. Hän puristi tuskaisena päätään käsillään. Sormien välistä näytti valuvan verinoro.
Onneksi Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli kotona ja tilasi ambulanssin, joka nouti pojan ja tätä saattamaan lähteneen äidin. Kävyt unohtuivat putoamispaikoilleen. Tuloksilla ei ollut väliä, kunhan oli ollut toimintaa.
Talonmiehen Arvon isoveli ja muutamia muita raakkuvaäänisiä teinipoikia oli pelaamassa jalkapalloa kasitalon länsipäädyn kuluneeksi potkitulla nurmikolla ja Arvo lähti kehuskelemaan heille:
"Mä heitinki Eskoo kivellä päähän, hähähähähä!"
"Hä hä hä hä hää, hyvin tehty, Arvo!"
"Se oli Eskolle ihan sopivasti, hähä-hähä-hähä-hähä-hää!"
Esko palasi myöhemmin kotiin pää siteisiin käärittyinä.
Sittemmin Arvon kerrottiin käyneen hänen kotonaan pyytämässä anteeksi.
Isojen poikien pallonpotkimisesta talon pihanurmikolla soitettiin toisinaan valituksia isälleni, joka oli taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Nurmikko, istutukset ja kuutostalon alakerran asuntojen ikkunat olivat vaarassa. Lasiruutujen takana pelättiin.
"Äh, meidän poikamme ei ole ollut siellä pelaamassa!" ärähti isäni soittajille ensi töikseen. Sitten hän pyöritti puhelinnumerot talonmiehelle ja isännöitsijälle päästäkseen harmistuksen aiheesta eroon.
Joidenkin vuosien päästä, uudessa kotiosoitteessa ja oltuaan uudenkin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana isäni julisti vakaan päätöksensä olevan, ettei aio tästedes milloinkaan enää osallistua yhdenkään talon yhtiökokoukseen, koska ei ole ikinä päässyt poistumaan niistä, ennen kuin hänet on valittu hallitukseen, vaikka hänellä ei riitä kiinnostusta eikä aikaa.
Potkupalloilu Paatsamatie 6-8:n länsipäätyjen nurmikentällä jäi kuitenkin satunnaisiin muutamiin kertoihin kesäisin ja syksyllä. Talonmiehet ja vuokralaiset isoine poikineen vaihtuivat tiheästi. Arvonkin perhe häipyi. Nurmikko vapautui kevyempään käyttöön, istuskeluun, lojuskeluun, hyönteisten tarkkailuun ja Marja Mäkisen sulkapalloiluun Erkki-veljensä tai Sirkku Mikkolan kanssa.
Esko Miettilä hankki, heti kun kynnelle kykeni, komean leveät mäkihyppysukset, jotka hän toisinaan jätti esille pihalle, pystyyn kotinsa keittiön ikkunan alle. Minä ihmettelin, missä sauvat olivat?
Eskosta tuli Haagojen väliseen metsään sotien jälkeen pystytetyn, hiljakseen rapistuvan, maalaamattoman, puurakenteisen hyppyrimäen sankari, paikallisversio suomi-filmien "Kurittoman sukupolven" mäkihyppääjä Pelle Varavaarasta.
Eemeli oli halukas yrittämään temppuja jos jonkinlaisia. Kunhan kainalosauvat, käden kipsaus tai kantoside eivät olleet sillä hetkellä esteinä tai kipeinä muistoina. Hänen kohtalonsa ei ollut harmaantua ja ikääntyä.
Palaillessani ekaluokkalaisena kansakoulusta kotiin näin kerran Paatsamatie 6:n kohdalla jalkakäytävällä lojumassa tajuttoman ruumiin, joka osoittautui läheltä katsoen tuiki tutuksi. Esko Miettilä siinä retkotti tiedottomana, hervottomassa asennossa, kadulle pudonneena ja tällin päähänsä saaneena. Hänen vaurioitunut polkupyöränsä lojui levällään jonkun metrin päässä.
Paatsamatien mäkikukkula oli ennen asfaltointia kaivettu matalammaksi, niin että Paatsamatie 6:n nurmikkoinen piha oli siitä alkaen pari metriä korkeammalla kuin autotie. Suora ajoyhteys tieltä kuutostalon takapihan kahdeksalle autotallille oli jouduttu katkaisemaan ja kierrättämään talon 8 takapihan kautta. Jalankulkijoita varten oli samalla rakennettu uudet jyrkät valkoiset betoniportaat jalkakäytävältä pihalle.
Kahden metrin äkkipudotus tai eräänlainen hyppyri pihalta ajotielle oli tällä kertaa muodostunut Eskolle vastustamattomaksi houkutukseksi. Hän oli kiihdyttänyt polkupyöränsä hurjaan vauhtiin pihan loivassa alamäessä ja hypännyt pyörän päällä hyppyristä ajotielle, nähtävissä olevin seurauksin. Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli onneksi jo haettu paikalle ja hän odotti ambulanssia hakemaan Eskoa.
Noihin aikoihin televisio esitti 1950-luvun mustavalkoisia Puupää-elokuvia, jotka olivat suosituinta lastenohjelmistoa, ei vain kuvaruudulla vaan vielä sen lisäksi Helsingin kymmenien pienten yksisalisten elokuvateatterien lastennäytöksissä sunnuntai-iltapäivisin, piirrettyjen pätkisten, kuten "Tom & Jerry numero 6", vaihtoehtoina. Kaikki lapset olivat nähneet "Pekan ja Pätkän ketjukolarissa", "Pekan ja Pätkän puistotäteinä", "Pekan ja Pätkän lumimiehen jäljillä", sekä kymmenen muuta Puupää-filmiä, pääosissa Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski ja talonmies Pikkarainen.
"Pekkaa ja Pätkää ei nykyään tehdä enää lisää, koska Pätkä on tehnyt itsemurhan", tiesi Mikko Miettilä kerran uutisoida minulle ja muille lapsille. Asia ei tietysti meille kuulunut, mutta syy ja seuraus saattoivat toimia myös toisinpäin.
Eräänä päivänä Mikko Miettilä kertoi innokkaasti pihalla, että heidän kotonaan oli käymässä ulkomaalainen vieras jostakin kaukaa. Tätä kuulemma kannatti tulla katsomaan pihakalliolta, Miettilän ensimmäisen kerroksen olohuoneen ikkunoiden alta. Menimme heti kalliolle ja toden totta, Miettilän ikkunaa vasten painoi kasvojaan leveänenäinen mustaihoinen neekeri, jollaista en ollut vielä nähnytkään elävänä muutoin kuin Tarzan-elokuvissa. Miehen suuret mulkoilevat silmämunat loistivat hohtavan valkoisina synkän tummuuden keskeltä. Silmien iiriksen väriä ei lasin läpi ulos asti erottanutkaan.
Toisaalta olin aiemmin nähnyt televisiossa saman elokuvan kuin veljeksetkin, "Pekka ja Pätkä neekereinä", joten arvasin nopeasti, ettei Miettilöillä kyläillyt pesunkestävä nigerialainen, vaan outo olento saattoi tuskin olla kukaan muu kuin Esko Miettilä, joka oli keksinyt maalata kasvonsa mustalla kenkävoiteella. Sinisilmäinen Eskohan se tietenkin olikin, joka litisti nenäänsä ikkunaan ja huudahteli iloisesti "Jees pox holirei!", kuten alkuasukaskantajat vanhimmissa
Tarzan-filmeissä vastasivat kuorossa: "Kyllä pomo, kaikki kunnossa!"
Autokuume kohosi 1960-luvulla. Yhä uudet keski-ikäiset perheenisät hankkivat ensimmäisiä kaarojaan. Aiempi jalkamies herra Melonikin ajoi pihalle omalla Simcalla. Yleisradion uutisista kuulin, miten ralliautoilijat Timo Mäkinen, Pauli Toivonen ja Rauno Aaltonen voittivat kukin peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967 Monte Carlon rallin. Poliisi oli vasta keväällä 1964 lopettanut Helsingissä äitienpäivän huippusuositut, Curt Lincolnin 14 kertaa voittamat, jopa 80'000 katsojaa "kuolonkurveihin" vetäneet Eläintarhan Ajot, hengenvaaran ja useiden kuolemantapausten vuoksi. Helsingin maalaiskunnan Keimolaan rakennettiin kuitenkin uusi moottoristadion kesäksi 1966, ja ainakin Kantosen perhe ajeli sinne katselemaan kilpa-autoilua.
Kerrostalojen lapset haaveilivat tavaratalojen virtaviivaisista, punaisista ja metallinsileistä polkuautoista, mutta saattoivat päästä ajamaan vastaavia vain Laakson Liikennepuistossa.
Muutamat pojat innostuivat rakentamaan laudoista, pakkilaatikoista ja tarpeettomiksi jääneiden lastenrattaiden pyöristä omatekoisia, puunruskeita, kulmikkaita ja kömpelöitä mäkiautoja. Paatsamatie 8:ssa sellainen poika oli Esko Miettilä.
Esko kohensi toisinaan pihalla puisen autonsa pieniä yksityiskohtia, kuten ajovalojen, sähköjohtojen, paristojen tai dynamojen kytkentöjä ja koteloita, mutta enimmäkseen auto lojui kellarin säilytystiloissa. En onnistunut itse näkemään Eskon mäkiautolla ajamia onnettomuuksia, vaikka sellaisiakin sattui.
Eräänä päivänä perustin "Klaus-klubin" yhdessä Lasse Kantosen, Erkki Mäkisen ja Pekka Miettilän kanssa. Ajatus omasta kerhosta oli minun ja minusta tuli itseoikeutetusti puheenjohtaja, olinhan vuoden muita vanhempikin.
Päähänpistosta keksimäni nimen taustalla saattoi kummitella, paitsi markan devalvaation vuoksi tapetilla olleen Suomen Pankin pääjohtajan Klaus Wariksen erikoinen etunimi, myös Villin Lännen kirjojen pahamaineisen Ku-Klux-Klanin jännittävä kiväärinlatausääni "kjuu-klax". Suoraan sellaista en olisi tohtinut ottaa salaseurani nimeksi.
Emme olleet vielä ehtineet keksiä kerhollemme minkäänlaista toimintaa, kun vastaamme käveli etupihalla Mikko Miettilä. Kuultuaan Klaus-klubista Mikko halusi heti liittyä viidenneksi jäseneksi, ja koska hän oli minua pari vuotta vanhempi, hän ilmoitti olevansa tästedes puheenjohtaja.
"Heikki on Klaus-klubin varapuheenjohtaja", ilmoitti Mikko.
Seuraavaksi sattui Esko Miettilä tulemaan vastaamme pihalla ja vaikka hän oli neljä vuotta vanhempi kuin Lasse, Erkki ja Pekka, hänkin innostui liittymään, kuudenneksi jäseneksi.
"Minusta tulee Klaus-klubin puheenjohtaja ja Mikko saa olla varapuheenjohtaja", sanoi Esko, eikä kukaan vastustanut päätöstä. Kerhon keksijä päätyi rivijäseneksi.
Tässä vaiheessa äitini huusi avaamastaan keittiön tuuletusikkunasta: "Heikki! Syömään!"
Tuohon aikaan äidit huutelivat kerrostalojen ikkunoista kilpaa lapsilleen, joita pihat vilisivät.
"Kurre, Kurre, Kurre!" huhuili ylimmän kerroksen ruotsinkielinen rouva Horn, eikä tarkoittanut oravaa, kuten kaikki muut noin sanoessaan, vaan poikaansa Kurttia.
Äitien yleisin huuto oli: "Syömään!" Se on monen lapsen korvissa yhtä kaunis sana kuin aikuisena "Rakas!"
Eräät äidit käskivät lapsiaan ostoksille Orapihlajatien Elantoon huutamalla ikkunasta:
"Pekka, tule hakemaan kauppalista ja maitokannu!"
Minä en aina malttanut lähteä kotiin monellakaan huudolla. Isä sai joskus tulla vihaisena hakemaan minua pihalta asti. En pannut merkille, tottelivatko muut lapset paremmin huutoja.
"Tuija, Tuija, tule kotiin ulostamaan ennen kuin lähdemme kylään!" huusi rouva Meloni ikkunastaan.
Koska minä en tiennyt, mitä ulostaminen tarkoitti, kysyin Erkiltä, joka ystävällisesti valisti minua kansankielisellä käännöksellä. Ere itse toimitti isojakin asioitaan metsän pusikoihin, jottei hänen tarvinnut vaivautua käymään kotonaan asti. Kaikki pikkupojat heittivät vettä ulkona. Minulla oli metsän notkossa valikoituna erityinen pisuaarin paikka, jossa kävin. Vain pihan pienimmät kehtasivat pissiä kerrostalon seinustalle tai nurkalle.
"Heikki! Syömään nyt! Heti! Ruoka jäähtyy!" Äitini kurkotti uudestaan ulos keittiön ikkunan raosta..
"Mitä ruokaa?"
"Tule nyt vain äkkiä! On porsaankyljyksiä, herneitä, perunamuhennosta..."
Porsaankyljykset olivat herkkuani, sen olin omaksunut pienempänä Isolta Pahalta Sudelta. Yritin myös oppia Sepe Suden tavoin lapioimaan herneitä suuhuni veitsen lappeella. Pidin kurkuista, mutta tomaatin lohkoja, lehtisalaattia, parsaa ja kukkakaalia äitini tyrkytti liian paljon.
"Veitsi iski... kurkku katkesi..." lausui Erkki, värisyttäen ääntään dramaattisesti kuin radion kotimaisen kauhukuunnelman selostaja, mutta jatkoi jännitystä nostattaneen tauon jälkeen tavallisella lapsen äänellään: "Äiti teki lapsille kurkkuvoileipiä..."
Luin syödessäni samalla uudelleen vanhoja Aku Ankkoja, tai joskus kirjastosta lainattuja poikakirjoja, kuten Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan "Suomalaisia sankareita", jos olin joutunut aterialle vaikkapa kesken Isonvihan "kivekkäiden" sissitaistelun. Äiti valitti tavoistani, muttei ehdottomasti jaksanut kieltää lukemista arkiaterioilla, keittiössä, vahakangaspeitteisen ruokapöydän ikkunanurkassa.
Kun lähdin kotiin syömään, jäivät muut viisi poikaa pihalle jatkamaan Klaus-klubin kerhoa. He hakivat Eskon aloitteesta kodeistaan kynttilöitä ja tulitikkuja ja menivät pitämään ensimmäisen kokouksen Erkin talon Paatsamatie 6:n kellariin, kanaverkkoisten varastohäkkien käytävän perälle.
Kellarissa klubilaisille sattui vahinko. Kynttilöistä levisi pieni tulipalo, jonka pojat saivat hätäisesti sammutettua. Yhden varastokomeron puiset seinälaudat kärventyivät pinnalta hiilenmustiksi.
Klaus-klubin toiminta loppui kuin seinään, ensimmäisen päivän ensimmäiseen kokoukseen. Kerho hajaantui palopaikalta vähin äänin, eikä siitä kuultu koskaan enää sen enempää.
Kun isälleni soitettiin jonkin ajan päästä havaituista vahingoista, hän murahteli: "Äh, meidän pojallamme ei ole ainakaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa!" Sitten hän siirsi harmin isännöitsijän ja talonmiehen huoleksi ja palasi kaunokirjan tai kulttuurihistorian ääreen, ehtiäkseen lukea jonkin monisatasivuisen teoksen kokonaan sinäkin päivänä.
Vaihtelevan onnekas puheenjohtajamme Esko Miettilä oli opiskellut Tolarin kansakoulussa ja sen jälkeen naapurissa, Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa. Muutettuani kymmenvuotiaana pois Paatsamatieltä en kuullut neljään ja puoleen vuoteen mitään sille tielle jääneestä Eskosta.
Vuosien kuluttua, helmikuussa 1973, koittivat jännityksellä odotetut viidensadan oppikoulun ensimmäiset kouluneuvostovaalit. Kunkin kouluneuvoston jäseniksi äänestettiin neljä opettajaa ja neljä oppilasta, joiden ensimmäiseksi tehtäväksi tuli Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys-, Yhteistyö- ja Avunantosopimuksen 25-vuotisjuhlan tilaisuuksien järjestäminen koulussa (neuvostoliittolaisia elokuvia, YYA:n sopimustekstin lukemista ääneen kemiantunnilla, venäläisiä ruokia, veteraanikommunistien juhlaesitelmiä) sekä toiseksi järjestyssääntöjen laatiminen.
Kokoomuksen "Porvaririntama" menestyi vaaleissa maanlaajuisesti parhaiten, saaden 43 prosenttia äänistä. Itäsaksalaista yhteiskuntamallia ihannoineet "Yleisdemokraatit" yltivät 34 prosenttiin punaisilla julisteilla: "Rauha Vietnamiin! Pois ehdot ja luokallejäänti!" Epäpoliittiset ja sitoutumattomat ryhmät jätettiin kolmanneksi.
Sanomalehdet uutisoivat vaalivoittajien tuloslistat koulu koululta:
"Pohjois-Haagan Yhteiskoulu: 1) Miettilä, Esko (KOK), 2) Laine, Paula (Sit), 3) Jussila, Arja (KOK), 4) Jokinen, Seppo (KOK).
Eskon oli täytynyt tempaista tavalla tai toisella, koska hän oli kyennyt nousemaan koulunsa ensimmäiseksi ääniharavaksi. Mietin mielessäni, oliko hän tehnyt räväkän vaalikampanjan ("Nyt Uusi Esko Oikealta"), vai olisiko ollut jo ennestään oman yhteiskoulunsa kuuluisuus, Pohjois-Haagassa tunnettu mäkihyppääjä "Pelle Varavaara"?
Kun sitten seuraavan kerran luin sanomalehdestä Eskosta, ei häntä enää ollutkaan. Eskon isä oli jo aiemmin ehtinyt huomaamattani poistua puhelinluettelosta ja ekonomimatrikkelista, mutta äidin ja nuorimpien veljesten nimet esiintyivät hyvästelijöinä Paatsama-lehden entisen kesätoimittajan (elokuu 1967) kuolinilmoituksessa (1955-2000).
Ihmetellen näytin pientä, solakkaa käpyäni paikalle osuneelle, kolme vuotta vanhemmalle alakerran pojalle, Esko 'Eemeli' Miettilälle, joka halusi valistaa minua kertomalla, ettei löytöni ollut maailmanluokan harvinaisuus, vaan että vihreitä käpyjä kasvoi puissa enemmänkin, määrättömän paljon.
Esko keksi saman tien luvata, että voisimme hankkia minulle kymmenen vihreää käpyä, tai sata, tai vaikka kaksisataa lisää, jos ryhtyisimme pommittamaan puita kivillä. Minä olin ollut aivan tyytyväinen yhteen ainoaan löytämääni kauniiseen käpyyn, mutta Eskolle vähä ei vielä riittänyt, koska hän oli nopeasti innostuva, puuhakas, luonteeltaan hieman suuruudenhullu touhuaja.
Sinä kesänä talonmiehen virkaa hoitaneen rouvan jälkeläinen, "pihan pahana poikana" pidetty A-portaan Arvo osui myös samalle tontinkulmalle maleksimaan, heinänkortta pureskellen, tupakanpolttoa imitoiden ja etsien jotakin tekemistä itselleen.
Esko organisoi kolmikollemme Operaatio Kuusenkävyn, jonka tarkoituksena oli tuottaa viisivuotiaalle Heikille käpyjä, joita tämä ei halunnut eikä tarvinnut, ja enemmän kuin kukaan muukaan lapsi olisi toivonut.
Aluksi keräilimme maasta muutamia murikoita ammusvarastoksi. Metsässämme riitti runsaasti lapsen tai aikuisen nyrkin kokoisia irtokiviä. Eskon vanavedessä kapusimme kotitontin luoteiskulmalta kohoilevalle kuivalle Kanervakalliolle, jonka korkeudelta oli lyhin matka yltää heittämään alempana Veneojan ison rapakon partaalla kasvavia havupuita. Aloimme pommittaa kuusia ja mäntyjä kuin sarjatulella, Esko tehokkaimpana, ja jokunen käpy ropisikin alas.
"Tuli seis, Minä - Minä - Minä menen keräämään nyt, älkääkä - älkää - älkää vain heittäkö silloin", huudahti Esko ja laskeutui kalliolta puiden juurelle.
Minä laskin kiven kädestäni maahan, enkä heittänyt enää, vaan odotin. Mutta talonmiehen Arvo ei malttanut tehdä samoin, vaan päätti heittää sittenkin vielä edes yhden kerran.
Arvon kivi osui kopsahtaen puunrunkoon, mutta singahti siitä uuteen suuntaan ja osui alapuolella kyykistelleen Eskon päähän, osapuilleen vasemman ohimon yläpuolella olevan valtimon kohdalle.
Esko parahti kivusta ja lähti vaikeroiden hoipertelemaan kohti kotiaan. Hän puristi tuskaisena päätään käsillään. Sormien välistä näytti valuvan verinoro.
Onneksi Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli kotona ja tilasi ambulanssin, joka nouti pojan ja tätä saattamaan lähteneen äidin. Kävyt unohtuivat putoamispaikoilleen. Tuloksilla ei ollut väliä, kunhan oli ollut toimintaa.
Talonmiehen Arvon isoveli ja muutamia muita raakkuvaäänisiä teinipoikia oli pelaamassa jalkapalloa kasitalon länsipäädyn kuluneeksi potkitulla nurmikolla ja Arvo lähti kehuskelemaan heille:
"Mä heitinki Eskoo kivellä päähän, hähähähähä!"
"Hä hä hä hä hää, hyvin tehty, Arvo!"
"Se oli Eskolle ihan sopivasti, hähä-hähä-hähä-hähä-hää!"
Esko palasi myöhemmin kotiin pää siteisiin käärittyinä.
Sittemmin Arvon kerrottiin käyneen hänen kotonaan pyytämässä anteeksi.
Isojen poikien pallonpotkimisesta talon pihanurmikolla soitettiin toisinaan valituksia isälleni, joka oli taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Nurmikko, istutukset ja kuutostalon alakerran asuntojen ikkunat olivat vaarassa. Lasiruutujen takana pelättiin.
"Äh, meidän poikamme ei ole ollut siellä pelaamassa!" ärähti isäni soittajille ensi töikseen. Sitten hän pyöritti puhelinnumerot talonmiehelle ja isännöitsijälle päästäkseen harmistuksen aiheesta eroon.
Joidenkin vuosien päästä, uudessa kotiosoitteessa ja oltuaan uudenkin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana isäni julisti vakaan päätöksensä olevan, ettei aio tästedes milloinkaan enää osallistua yhdenkään talon yhtiökokoukseen, koska ei ole ikinä päässyt poistumaan niistä, ennen kuin hänet on valittu hallitukseen, vaikka hänellä ei riitä kiinnostusta eikä aikaa.
Potkupalloilu Paatsamatie 6-8:n länsipäätyjen nurmikentällä jäi kuitenkin satunnaisiin muutamiin kertoihin kesäisin ja syksyllä. Talonmiehet ja vuokralaiset isoine poikineen vaihtuivat tiheästi. Arvonkin perhe häipyi. Nurmikko vapautui kevyempään käyttöön, istuskeluun, lojuskeluun, hyönteisten tarkkailuun ja Marja Mäkisen sulkapalloiluun Erkki-veljensä tai Sirkku Mikkolan kanssa.
Esko Miettilä hankki, heti kun kynnelle kykeni, komean leveät mäkihyppysukset, jotka hän toisinaan jätti esille pihalle, pystyyn kotinsa keittiön ikkunan alle. Minä ihmettelin, missä sauvat olivat?
Eskosta tuli Haagojen väliseen metsään sotien jälkeen pystytetyn, hiljakseen rapistuvan, maalaamattoman, puurakenteisen hyppyrimäen sankari, paikallisversio suomi-filmien "Kurittoman sukupolven" mäkihyppääjä Pelle Varavaarasta.
Eemeli oli halukas yrittämään temppuja jos jonkinlaisia. Kunhan kainalosauvat, käden kipsaus tai kantoside eivät olleet sillä hetkellä esteinä tai kipeinä muistoina. Hänen kohtalonsa ei ollut harmaantua ja ikääntyä.
Palaillessani ekaluokkalaisena kansakoulusta kotiin näin kerran Paatsamatie 6:n kohdalla jalkakäytävällä lojumassa tajuttoman ruumiin, joka osoittautui läheltä katsoen tuiki tutuksi. Esko Miettilä siinä retkotti tiedottomana, hervottomassa asennossa, kadulle pudonneena ja tällin päähänsä saaneena. Hänen vaurioitunut polkupyöränsä lojui levällään jonkun metrin päässä.
Paatsamatien mäkikukkula oli ennen asfaltointia kaivettu matalammaksi, niin että Paatsamatie 6:n nurmikkoinen piha oli siitä alkaen pari metriä korkeammalla kuin autotie. Suora ajoyhteys tieltä kuutostalon takapihan kahdeksalle autotallille oli jouduttu katkaisemaan ja kierrättämään talon 8 takapihan kautta. Jalankulkijoita varten oli samalla rakennettu uudet jyrkät valkoiset betoniportaat jalkakäytävältä pihalle.
Kahden metrin äkkipudotus tai eräänlainen hyppyri pihalta ajotielle oli tällä kertaa muodostunut Eskolle vastustamattomaksi houkutukseksi. Hän oli kiihdyttänyt polkupyöränsä hurjaan vauhtiin pihan loivassa alamäessä ja hypännyt pyörän päällä hyppyristä ajotielle, nähtävissä olevin seurauksin. Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli onneksi jo haettu paikalle ja hän odotti ambulanssia hakemaan Eskoa.
Noihin aikoihin televisio esitti 1950-luvun mustavalkoisia Puupää-elokuvia, jotka olivat suosituinta lastenohjelmistoa, ei vain kuvaruudulla vaan vielä sen lisäksi Helsingin kymmenien pienten yksisalisten elokuvateatterien lastennäytöksissä sunnuntai-iltapäivisin, piirrettyjen pätkisten, kuten "Tom & Jerry numero 6", vaihtoehtoina. Kaikki lapset olivat nähneet "Pekan ja Pätkän ketjukolarissa", "Pekan ja Pätkän puistotäteinä", "Pekan ja Pätkän lumimiehen jäljillä", sekä kymmenen muuta Puupää-filmiä, pääosissa Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski ja talonmies Pikkarainen.
"Pekkaa ja Pätkää ei nykyään tehdä enää lisää, koska Pätkä on tehnyt itsemurhan", tiesi Mikko Miettilä kerran uutisoida minulle ja muille lapsille. Asia ei tietysti meille kuulunut, mutta syy ja seuraus saattoivat toimia myös toisinpäin.
Eräänä päivänä Mikko Miettilä kertoi innokkaasti pihalla, että heidän kotonaan oli käymässä ulkomaalainen vieras jostakin kaukaa. Tätä kuulemma kannatti tulla katsomaan pihakalliolta, Miettilän ensimmäisen kerroksen olohuoneen ikkunoiden alta. Menimme heti kalliolle ja toden totta, Miettilän ikkunaa vasten painoi kasvojaan leveänenäinen mustaihoinen neekeri, jollaista en ollut vielä nähnytkään elävänä muutoin kuin Tarzan-elokuvissa. Miehen suuret mulkoilevat silmämunat loistivat hohtavan valkoisina synkän tummuuden keskeltä. Silmien iiriksen väriä ei lasin läpi ulos asti erottanutkaan.
Toisaalta olin aiemmin nähnyt televisiossa saman elokuvan kuin veljeksetkin, "Pekka ja Pätkä neekereinä", joten arvasin nopeasti, ettei Miettilöillä kyläillyt pesunkestävä nigerialainen, vaan outo olento saattoi tuskin olla kukaan muu kuin Esko Miettilä, joka oli keksinyt maalata kasvonsa mustalla kenkävoiteella. Sinisilmäinen Eskohan se tietenkin olikin, joka litisti nenäänsä ikkunaan ja huudahteli iloisesti "Jees pox holirei!", kuten alkuasukaskantajat vanhimmissa
Tarzan-filmeissä vastasivat kuorossa: "Kyllä pomo, kaikki kunnossa!"
Autokuume kohosi 1960-luvulla. Yhä uudet keski-ikäiset perheenisät hankkivat ensimmäisiä kaarojaan. Aiempi jalkamies herra Melonikin ajoi pihalle omalla Simcalla. Yleisradion uutisista kuulin, miten ralliautoilijat Timo Mäkinen, Pauli Toivonen ja Rauno Aaltonen voittivat kukin peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967 Monte Carlon rallin. Poliisi oli vasta keväällä 1964 lopettanut Helsingissä äitienpäivän huippusuositut, Curt Lincolnin 14 kertaa voittamat, jopa 80'000 katsojaa "kuolonkurveihin" vetäneet Eläintarhan Ajot, hengenvaaran ja useiden kuolemantapausten vuoksi. Helsingin maalaiskunnan Keimolaan rakennettiin kuitenkin uusi moottoristadion kesäksi 1966, ja ainakin Kantosen perhe ajeli sinne katselemaan kilpa-autoilua.
Kerrostalojen lapset haaveilivat tavaratalojen virtaviivaisista, punaisista ja metallinsileistä polkuautoista, mutta saattoivat päästä ajamaan vastaavia vain Laakson Liikennepuistossa.
Muutamat pojat innostuivat rakentamaan laudoista, pakkilaatikoista ja tarpeettomiksi jääneiden lastenrattaiden pyöristä omatekoisia, puunruskeita, kulmikkaita ja kömpelöitä mäkiautoja. Paatsamatie 8:ssa sellainen poika oli Esko Miettilä.
Esko kohensi toisinaan pihalla puisen autonsa pieniä yksityiskohtia, kuten ajovalojen, sähköjohtojen, paristojen tai dynamojen kytkentöjä ja koteloita, mutta enimmäkseen auto lojui kellarin säilytystiloissa. En onnistunut itse näkemään Eskon mäkiautolla ajamia onnettomuuksia, vaikka sellaisiakin sattui.
Eräänä päivänä perustin "Klaus-klubin" yhdessä Lasse Kantosen, Erkki Mäkisen ja Pekka Miettilän kanssa. Ajatus omasta kerhosta oli minun ja minusta tuli itseoikeutetusti puheenjohtaja, olinhan vuoden muita vanhempikin.
Päähänpistosta keksimäni nimen taustalla saattoi kummitella, paitsi markan devalvaation vuoksi tapetilla olleen Suomen Pankin pääjohtajan Klaus Wariksen erikoinen etunimi, myös Villin Lännen kirjojen pahamaineisen Ku-Klux-Klanin jännittävä kiväärinlatausääni "kjuu-klax". Suoraan sellaista en olisi tohtinut ottaa salaseurani nimeksi.
Emme olleet vielä ehtineet keksiä kerhollemme minkäänlaista toimintaa, kun vastaamme käveli etupihalla Mikko Miettilä. Kuultuaan Klaus-klubista Mikko halusi heti liittyä viidenneksi jäseneksi, ja koska hän oli minua pari vuotta vanhempi, hän ilmoitti olevansa tästedes puheenjohtaja.
"Heikki on Klaus-klubin varapuheenjohtaja", ilmoitti Mikko.
Seuraavaksi sattui Esko Miettilä tulemaan vastaamme pihalla ja vaikka hän oli neljä vuotta vanhempi kuin Lasse, Erkki ja Pekka, hänkin innostui liittymään, kuudenneksi jäseneksi.
"Minusta tulee Klaus-klubin puheenjohtaja ja Mikko saa olla varapuheenjohtaja", sanoi Esko, eikä kukaan vastustanut päätöstä. Kerhon keksijä päätyi rivijäseneksi.
Tässä vaiheessa äitini huusi avaamastaan keittiön tuuletusikkunasta: "Heikki! Syömään!"
Tuohon aikaan äidit huutelivat kerrostalojen ikkunoista kilpaa lapsilleen, joita pihat vilisivät.
"Kurre, Kurre, Kurre!" huhuili ylimmän kerroksen ruotsinkielinen rouva Horn, eikä tarkoittanut oravaa, kuten kaikki muut noin sanoessaan, vaan poikaansa Kurttia.
Äitien yleisin huuto oli: "Syömään!" Se on monen lapsen korvissa yhtä kaunis sana kuin aikuisena "Rakas!"
Eräät äidit käskivät lapsiaan ostoksille Orapihlajatien Elantoon huutamalla ikkunasta:
"Pekka, tule hakemaan kauppalista ja maitokannu!"
Minä en aina malttanut lähteä kotiin monellakaan huudolla. Isä sai joskus tulla vihaisena hakemaan minua pihalta asti. En pannut merkille, tottelivatko muut lapset paremmin huutoja.
"Tuija, Tuija, tule kotiin ulostamaan ennen kuin lähdemme kylään!" huusi rouva Meloni ikkunastaan.
Koska minä en tiennyt, mitä ulostaminen tarkoitti, kysyin Erkiltä, joka ystävällisesti valisti minua kansankielisellä käännöksellä. Ere itse toimitti isojakin asioitaan metsän pusikoihin, jottei hänen tarvinnut vaivautua käymään kotonaan asti. Kaikki pikkupojat heittivät vettä ulkona. Minulla oli metsän notkossa valikoituna erityinen pisuaarin paikka, jossa kävin. Vain pihan pienimmät kehtasivat pissiä kerrostalon seinustalle tai nurkalle.
"Heikki! Syömään nyt! Heti! Ruoka jäähtyy!" Äitini kurkotti uudestaan ulos keittiön ikkunan raosta..
"Mitä ruokaa?"
"Tule nyt vain äkkiä! On porsaankyljyksiä, herneitä, perunamuhennosta..."
Porsaankyljykset olivat herkkuani, sen olin omaksunut pienempänä Isolta Pahalta Sudelta. Yritin myös oppia Sepe Suden tavoin lapioimaan herneitä suuhuni veitsen lappeella. Pidin kurkuista, mutta tomaatin lohkoja, lehtisalaattia, parsaa ja kukkakaalia äitini tyrkytti liian paljon.
"Veitsi iski... kurkku katkesi..." lausui Erkki, värisyttäen ääntään dramaattisesti kuin radion kotimaisen kauhukuunnelman selostaja, mutta jatkoi jännitystä nostattaneen tauon jälkeen tavallisella lapsen äänellään: "Äiti teki lapsille kurkkuvoileipiä..."
Luin syödessäni samalla uudelleen vanhoja Aku Ankkoja, tai joskus kirjastosta lainattuja poikakirjoja, kuten Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan "Suomalaisia sankareita", jos olin joutunut aterialle vaikkapa kesken Isonvihan "kivekkäiden" sissitaistelun. Äiti valitti tavoistani, muttei ehdottomasti jaksanut kieltää lukemista arkiaterioilla, keittiössä, vahakangaspeitteisen ruokapöydän ikkunanurkassa.
Kun lähdin kotiin syömään, jäivät muut viisi poikaa pihalle jatkamaan Klaus-klubin kerhoa. He hakivat Eskon aloitteesta kodeistaan kynttilöitä ja tulitikkuja ja menivät pitämään ensimmäisen kokouksen Erkin talon Paatsamatie 6:n kellariin, kanaverkkoisten varastohäkkien käytävän perälle.
Kellarissa klubilaisille sattui vahinko. Kynttilöistä levisi pieni tulipalo, jonka pojat saivat hätäisesti sammutettua. Yhden varastokomeron puiset seinälaudat kärventyivät pinnalta hiilenmustiksi.
Klaus-klubin toiminta loppui kuin seinään, ensimmäisen päivän ensimmäiseen kokoukseen. Kerho hajaantui palopaikalta vähin äänin, eikä siitä kuultu koskaan enää sen enempää.
Kun isälleni soitettiin jonkin ajan päästä havaituista vahingoista, hän murahteli: "Äh, meidän pojallamme ei ole ainakaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa!" Sitten hän siirsi harmin isännöitsijän ja talonmiehen huoleksi ja palasi kaunokirjan tai kulttuurihistorian ääreen, ehtiäkseen lukea jonkin monisatasivuisen teoksen kokonaan sinäkin päivänä.
Vaihtelevan onnekas puheenjohtajamme Esko Miettilä oli opiskellut Tolarin kansakoulussa ja sen jälkeen naapurissa, Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa. Muutettuani kymmenvuotiaana pois Paatsamatieltä en kuullut neljään ja puoleen vuoteen mitään sille tielle jääneestä Eskosta.
Vuosien kuluttua, helmikuussa 1973, koittivat jännityksellä odotetut viidensadan oppikoulun ensimmäiset kouluneuvostovaalit. Kunkin kouluneuvoston jäseniksi äänestettiin neljä opettajaa ja neljä oppilasta, joiden ensimmäiseksi tehtäväksi tuli Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys-, Yhteistyö- ja Avunantosopimuksen 25-vuotisjuhlan tilaisuuksien järjestäminen koulussa (neuvostoliittolaisia elokuvia, YYA:n sopimustekstin lukemista ääneen kemiantunnilla, venäläisiä ruokia, veteraanikommunistien juhlaesitelmiä) sekä toiseksi järjestyssääntöjen laatiminen.
Kokoomuksen "Porvaririntama" menestyi vaaleissa maanlaajuisesti parhaiten, saaden 43 prosenttia äänistä. Itäsaksalaista yhteiskuntamallia ihannoineet "Yleisdemokraatit" yltivät 34 prosenttiin punaisilla julisteilla: "Rauha Vietnamiin! Pois ehdot ja luokallejäänti!" Epäpoliittiset ja sitoutumattomat ryhmät jätettiin kolmanneksi.
Sanomalehdet uutisoivat vaalivoittajien tuloslistat koulu koululta:
"Pohjois-Haagan Yhteiskoulu: 1) Miettilä, Esko (KOK), 2) Laine, Paula (Sit), 3) Jussila, Arja (KOK), 4) Jokinen, Seppo (KOK).
Eskon oli täytynyt tempaista tavalla tai toisella, koska hän oli kyennyt nousemaan koulunsa ensimmäiseksi ääniharavaksi. Mietin mielessäni, oliko hän tehnyt räväkän vaalikampanjan ("Nyt Uusi Esko Oikealta"), vai olisiko ollut jo ennestään oman yhteiskoulunsa kuuluisuus, Pohjois-Haagassa tunnettu mäkihyppääjä "Pelle Varavaara"?
Kun sitten seuraavan kerran luin sanomalehdestä Eskosta, ei häntä enää ollutkaan. Eskon isä oli jo aiemmin ehtinyt huomaamattani poistua puhelinluettelosta ja ekonomimatrikkelista, mutta äidin ja nuorimpien veljesten nimet esiintyivät hyvästelijöinä Paatsama-lehden entisen kesätoimittajan (elokuu 1967) kuolinilmoituksessa (1955-2000).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)