3. Mihin Haagaan synnyin?

ESIKAUPUNKIIN

Tallinnan kilpailijaksi Vantaanjoen suuhun 1550-luvulla perustettu, aluksi kitulias Helsingforsin kaupunkipahanen tiivistyi vuosisatojen ajan meren melkein joka puolelta kuristamalle Helsinginniemelle, keskeisimmin Senaatintoria ympäröivälle Vironniemelle. Pääkaupungiksi kohotetun Helsingin keskikaupunki alkoi kuitenkin ahtautua täyteen vuosisadan vaihteessa 1899, jolloin väkiluku hipoi jo sataatuhatta asukasta.

Yhä useammat uudet maaltamuuttajat, yrittäjät, ammatinharjoittajat ja virkamiehet kaipasivat lisää asuintilaa. Niinpä lähiympäristöön kaavoitettiin nopeasti Etu-Töölö, Taka-Töölö, Eira ja Katajanokka.

Helsingin työväestö rakensi lisäksi omin päin kaava-alueen ulkopuolella asuinsijoikseen Hermannia, Pasilaa, Toukolaa ja Kumpulaa, aivan kuten Tampereen laidalla pystytettiin kuuluisaa Pispalaa harjun rinteeseen, hankalasti rakennettaville, halvoille tonteille. Helsingissäkin alkoi esikaupungistuminen.

Vuosisatoja vanhat kaupunkikeskukset olivat perinteisesti koostuneet vain tiiviisti ryhmitetyistä rakennuksista sekä niiden vastakohtana tyhjästä tilasta, kuten kaduista ja aukioista. Muutamat yksityiset puutarhat ja viljelyspalstat olivat silkkaa reserviä eli tilapäisiä varamaita, jotka nekin tuli tarvittaessa heti luovuttaa rakennettaviksi täyteen. Puistoalueita ei vielä ollut.

Koska puutalokaupungit paloivat toisinaan poroksi, huolimattomasti tulta käsitelleiden piikojen ollessa syntipukkeina, oivallettiin vähitellen alkaa istuttaa lehtipuita riveihin palomuureiksi korttelien väliin. Samalla syntyi geometrisiä, kauniita puistokatuja, jotka soveltuivat mainiosti viehättäviksi promenadeiksi hienosteleville kaupunkilaisille sunnuntaikävelijöille.

Ja sitten keksittiin käsite puutarhakaupunki. Euroopan suurimmissa metropoleissa levisi 1890-luvulla uusi "Garden City" -aate, jonka erityisesti brittiläinen Ebenezer Howard muotoili kirjaksi vuonna 1898. Likaisen, vaarallisen, siveettömän, alkoholisoituvan, lakkoilevan ja mellakoivan suurkaupungin vastakohdaksi kohotettiin harmoninen ja esteettinen maaseutuidylli - ilmavuus, luonto, valo, väljyys ja vihreys, jonka keskellä kukoistaisi tyytyväisempi ihminen, eheämpi perhe-elämä ja rauhallisempi yhteiskunta.

Helsinkikin oli kasvanut muistuttamaan kiireistä, kuumeista ja ahdasta suurkaupunkia, vaikka asukkaat olivat yhä pikkukaupunki-ihmisiä tai vastikään korvesta ja maatiluksilta tulleita. Helsinkiläisille todellinen idylli merkitsi yhä puiden vihreitä oksia aitojen takana ja kodikkaita puutaloja. Metsät toivat heille muistoja menneisyyden maisemista.

Helsingin kaupunkisuunnittelusta oli tullut hidasta, keskusvaltaista ja jäykkää. Muutamat yksityisyrittäjät keksivät ohittaa virkavallan perustamalla maayhtiöitä, jotka yhdistivät pääoman, maanhankinnan, ajanmukaisen suunnittelun, taitavat arkkitehdit, vaikkapa Lars Sonckin tai Eliel Saarisen, sekä laajan rakennusohjelman toteuttamisen.

Maayhtiöiden päämääränä oli väljien ja vehreiden huvilayhdyskuntien pystyttäminen keskiluokan ja hyvin toimeentulevan työväestön tarpeisiin. Rakentaminen oli vapaata maalaiskunnissa, heti Helsingin ahtaiden hallinnollisten rajojen ulkopuolella, jossa yhteiskunnan kontrolli ei puristanut.

Niinpä Helsingin ensimmäisen kukkakauppiaan ja Suomen suurimman kauppapuutarhurin Mårten G. Steniuksen perustama Stenius-yhtiö ryhtyi vuonna 1897 rakentamaan Hagan huvilakaupunkia Helsingin maalaiskunnan Huopalahden kylään, Backaksen tilan maille, jotka Stenius oli ostanut jo vuonna 1886, aluksi kasvihuoneitaan varten.

Paikka sijaitsi sopivasti Pasilasta Karjaalle ja edelleen Turkuun piirretyn rautatien eli Rantaradan varrella. Uusi junarata muodostaisi tarpeellisen kulkuyhteyden Helsinkiin, koska Haga eli Haaga oli luoteessa runsaan kuuden kilometrin tai reippaan tunnin kävelymatkan päässä keskustan Senaatintorilta. Haagan laidalle perustettiinkin Huopalahden rautatieasema.

Ensimmäisen pioneerikohteen Haagan jälkeen synnytettiin aivan vastaavalla tavalla seuraavat huvilakaupungit Kauniainen, Leppävaara, Puistola, Pukinmäki ja Kulosaari. Toisaalta sellaisetkin väliaikaiset uudet paikkakunnat kuin Oulunkylä ja Huopalahti saivat elää itsenäisinä maalaiskuntina neljännesvuosisadan ajan, ennen kuin uusi Suur-Helsinki kokosi ne yhteen vuoden 1946 Suurella Alueliitoksella.

Kauppapuutarhuri Mårten Gabriel Stenius keksi lainata maittensa markkinointinimen Ruotsista, Tukholman naapurikunnan Solnan suurenmoisesta Hagan puistosta, joka sijaitsee 5 km pohjois-luoteeseen Tukholman vanhastakaupungista kuninkaanlinnoineen.

Turistit ihailevat vielä 2000-luvullakin Tukholman Hagassa, Brunsvikenin lahden rannalla, lukuisia hienoja nähtävyyksiä: 1700-luvun kuninkaallisia huvilinnoja, Kaikutemppeliä, Louis Jean Desprezin suunnittelemaa Kuparitelttaa, kuningattaren ja kuninkaan paviljonkia, turkkilaista kioskia, Piperin englantilaistyylistä puistoa, sekä eksoottista kiinalaista pagodia. Suomen Haagan kuuluisimmaksi tutustumiskohteeksi perustettiin vasta vuonna 1975 Alppiruusupuisto.

Ruotsin Hagan lisäksi ovat Haagojen nimekkäitä kaimoja tai lähes kaimoja Alankomaiden hallituskaupunki Haag, Aabrahamin sivuvaimo Haagar sekä Espoon Hagalund, jonne rakennettiin 1950-luvulla maailman kuuluisin suomalainen puutarhakaupunki, suomennettuna Tapiola.

Nuori arkkitehti, kansallisromantiikan mestariksi myöhemmin yltänyt Lars Sonck piirsi Haagalle vuonna 1901 sen ensimmäisen asemakaavan, jota ei kuitenkaan noudatettu. Amerikassakin kuuluisaksi kohoava kollega Eliel Saarinen laati puolestaan mahtavan Munkkiniemi-Haaga -suunnitelman vuonna 1915.

Haagasta tuli itsehallinnollinen taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1906. Sellaisia perustettiin maalaiskuntien alueille vuosina 1898-1955 yhteensä nelisenkymmentä, joista viimeisinä lakkautettiin niinkin nimekkäät keskukset kuin Haapajärvi, Kemijärvi, Kiuruvesi, Leppävaara, Oulainen ja Tikkurila.

Haaga oli näiden taajaväkisten yhdyskuntien joukossa siksi merkittävä, että se korotettiin kauppalaksi 22 vuoden ajaksi 1923-1945, kunnes sulautettiin vuonna 1946 niin sanottuna "liitosalueena" suureen rajanaapuriinsa Helsinkiin.

Ensiksi vuonna 1917 perustettiin Haagankin sisältänyt Huopalahden kirkkoherrakunta, sitten järjestettiin kunnallislain mukainen kansanäänestys, jonka tuloksena erotettiin Helsingin maalaiskunnasta vuoden 1920 alusta Huopalahden kunta, jonka alueeseen kuuluivat Haagan lisäksi Lövö (Lehtisaari), Drumsö (Lauttasaari), Kånala (Konala), Tali, Vähä-Meilahti ja Munkkiniemi.

Haagalaiset haaveilivat korostetummasta asemasta jo vuodesta 1909 alkaen, kunnes Haaga sai kuin saikin kauppalan oikeudet vuoden 1923 alusta ja erosi puolestaan äskeisestä, vasta kolmivuotiaasta Huopalahden kunnasta. Tällöin Haagassa oli 2786 asukasta 360 hehtaarin alueella ja Huopalahteen jäi vain 673 asukasta 16 neliökilometrin alueelle.

Vanhaan alkuperäiseen Haagaan rakennettiin yhteensä viitisensataa taloa, jotka olivat lähinnä puisia huviloita, seassa muutama kivitalo. Niistä kaikista säilyi 2000-luvulle asti ehjinä vain kahdestoistaosa, 8 prosenttia, nelisenkymmentä rakennusta.

Helsingistä Haagaan rakennettiin myös raitiotielinja, joka oli toiminnassa 40 vuotta, vuodesta 1914 vuoteen 1953. Turun maantietä pitkin kulki maaseudun linja-autoja ja syksystä 1924 alkaen oli omnibusseillakin päätepysäkki Huopalahden rautatieasemalla.

Vielä Helsingin Olympialaisten aikoihin ja Armi Kuuselan missivuotena 1952 jatkoi "H" -linjan raitiovaunu Ruskeasuon jälkeen Mannerheimintien päätepisteestä alkavaa Nuijamiestentietä pohjoiseen, aina Vespertien kulmaan asti. Siinä autotie alitti junaradan sillan, mutta raitiotie päätettiin siltaesteeseen. Nykyisin Nuijamiestentie alkaa vasta Rantaradan pohjoispuolelta. Eteläpuolella sen ovat korvanneet uusi mahtava Hämeenlinnanväylä sekä kokoojakatuna, aivan vierellä kulkeva, vanha hiljainen Matkamiehentie.

Raitiolinjan lähellä, osoitteessa Sankaritie 2, on säilynyt ehjänä kuuluisimman haagalaisen, klassikkokirjailija Joel Lehtosen puuhuvila. Juuri sen komerossa sääminkiläissyntyinen huutolaispoika, ylioppilas, Putkinotkon kansankuvaaja Joel Lehtonen hirttäytyi kuoliaaksi 20. marraskuuta 1934, viikkoa ennen kuin hän olisi täyttänyt 53 vuotta. Hänen sanottiin olleen masentunut sairaudesta, jonka vuoksi hän ei enää pystynyt nauttimaan edes ajeluista polkupyörällään. Pyöräilyn lisäksi hän oli ollut myös Haagan raitiovaunun tuttu, säännöllinen vakiomatkustaja.

Vanhaa Haagaa oli pelkkä nykyinen Etelä-Haaga. Kaikki Pohjois-Haagan talot, niin törröttävät pilvenpiirtäjät, jopa kaksitoistakerroksiset pistetalot, kuin niiden vierellä matalampina leviävät lamellitalot ja muutama rivitalo, rakennettiin vasta 1950-luvulla entisen Huopalahden kunnan asumattomiin takametsiin.

Pohjois-Haagan uudet kadut nimettiin suomalaisen teatterimaailman näyttämöksi. Synnytettiin Ohjaajantie, Näyttelijäntie, Tolarintie, Ida Aalbergin, Aino Acktén, Ida Ekmanin, Pietari Hannikaisen, Adolf Lindforsin ja Pastori Jussilaisen tiet, Runar Schildtin puisto, Thalian aukio sekä Lavastajan polku. Artturi Järviluoma, Maria Jotuni, Maiju Lassila, Teuvo Pakkala ja lopulta Aku Korhonenkin saivat nimikkotiensä vuosikymmeniä myöhemmin.

Haagan itäosan katunimistö ammennettiin 1500-luvun talonpoikaissodista. Alueella ovat Nuijamiestentie, Huovitie, Linnaleirin aukio, (Jaakko Ilkan) Ilkantie, (Hannu Krankan) Krankantie, (Pentti Poutun) Poutuntie, sekä suurten taistelupaikkojen mukaan Santavuorentie ja Simsiönkuja. Monien kerrostalojen pohjakerroksiin varattiin liiketiloja, jopa lähiseudun ainoalle elokuvateatterille, Huovitien Kino Haagalle.

Samaan aikaan Etelä-Haagakin, entinen kauppalan alue, pääväylänään Kauppalantie, alkoi täyttyä pala palalta moderneista kerrostaloryhmistä, joista kauneimpia tuli olemaan vakuutusyhtiö Pohjolan yhtenäinen punatiilinen vuokrataloalue Ansaritien ympäristössä, Vihdintien länsipuolella. Vuonna 1960 Haagassa oli 21 tuhatta asukasta, joista Pohjois-Haagassa 12 tuhatta ja vanhemmassa eteläosassa yhdeksän tuhatta.

Etelä-Haagan eriaikaisessa katunimistössä on monia teemoja. Henkilöiden mukaan on nimetty puutarhurin ja Haagan perustajan Steniuksentie, arkkitehdin ja asemakaavoittajan Eliel Saarisen tie, suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Artturi Kanniston tie sekä suomalaisen valtiomiehen ja kansainvälisen maineen saavuttaneen oikeustieteilijän Robert Hermansonin tie.

Haagan paikallishistoriasta muistuttavat Kauppalantie, Yhdistystie, Kylätie, Ristolantie, Vanha Turun maantie, Talontie, Ahjokuja, Paljerinne, Tunnelitie, Oskelantie, Ryytimaanpolku, Haagan Pappilantie, Haagan urheilutie ja Palokaivonaukio. Sankaritie sivuaa sankarihautoja. Luonnonympäristöstä on huomioitu useat suot, Laajasuontie, Isonnevantie, Kylänevantie. Lopulta kasvikunnasta on poimittu Angervotie, Seljatie, Orapihlajatie ja - Paatsamatie.

TULOKAS

Modernin Haagan syntyaikoihin, 1950-luvulla, oli 30-vuotiaan markkinatutkija Olavi Niemisen pariskunta tai pienperhe etenemässä asumisuralla Helsingin Kampin opiskelijaboksista ja Siltasaaren vuokrahuoneesta Kallion kaksion kautta Pohjois-Haagan kolmioon. Osoitteina olivat olleet jo Pohjoinen Rautatiekatu 21, Pitkänsillanranta 15 A 9 ja Mäkelänkatu 3 A 6, kunnes uusimmaksi vaihtui Ohjaajantie 24 A 1 Haagassa, ennen myöhempää muuttoa Paatsamatielle.

Olavi oli Keski-Suomen paperitehdaspaikkakunnalta Jämsästä Helsinkiin opiskelemaan muuttanut mies, omasta mielestään vakaasti hämäläinen, vaikkakin oikeasti puoliksi eteläpohjalainen, vuosisataisilta sukujuuriltaan "nuukuuren" pitäjästä Laihialta, josta kerrotaan enemmän vitsejä kuin mistään muusta Suomen kunnasta. Olavi oli mustatukkainen, 180-senttinen ja painavimmillaan 99-kiloinen, ennen kuin omaksui Atkinsin muotidieetin, joka kevensikin "elopainoa", kuten hän sitä kutsui, neljänneksen.

"Ei Koskaan yli sataa kiloa", hoki Olavi iskulauseena henkilökohtaista päätöstään vuodelta 1967, jolloin hän ryhtyi onnistuneelle dieetille. Hän kuuli yhtä tuhdeilta liiketuttaviltaan ihmeruokavaliosta, joka salli herkutella pitkillä liikelounailla, kokoliha-aterioilla ja muilla valikoiduilla herkuilla, kunhan pudotti arkiset perunat ja leivän pois. Paksuista sikareistakin hän luopui vähitellen.

Olavi oli ajautunut Dionysoksen seuraajaksi ja hänet oli kutsuttu maineikkaan helsinkiläisen ravintolan vuonna 1949 perustaman "Tornin Ritarikunnan" jäseneksi. Tornin Ritarien mottona oli: "Hyvä on ruoka nälättäkin, janotta juomakin jalo". Olavilla oli sijansa Helsingin Pörssiklubissa, mainos- ja liikemiesyhdistyksissä, sekä monien kokousten ja kongressien ryhmäkuvien takarivissä.

Nuoruudenkuvissaan Olavi oli hoikka hujoppi, vasta myöhään pituutta venähtänyt, ja vielä ilman sittemmin paasikivimäisiä, myöhemmin kekkosmaisia, raskaita silmälaseja. Luontokuvissaan hän vaelsi reppuineen metsien sydämessä ja soiden pitkospuilla, mutta oikeasti enimmäkseen luki kirjoja, missä vain milloin istuikin. Tuhansiin omistamiinsa kirjoihin hän liimasi taiteilija Kauko Valta Ylänteen piirtämän exlibriksen, joka esitti Olavia tarpomassa tuohikontti selässään pitkin rämeitä. Liitetarinan mukaan "taideteos kuvaa symbolisesti ihmistä etsimässä tietään".

Nuoren Voiman Liiton kulttuuritilaisuuksissa käydessään Olavi sekä kuorolaulua, runoutta ja yksinlaulua harrastanut Sotatapaturma-arkiston virkailija Aino Lumijoki tutustuivat. Nainen oli Oulun liepeiltä Pohjanmaalta kotoisin ollut vitivaalea pellavapää, alle 160-senttinen ja 53-kiloinen koko ikänsä. Nuoripari avioitui Helsingin Kallion kirkossa vuonna 1950 ja sai myöhemmin lapsia. Aluksi he kuitenkin majoittivat kotiinsa Olavin pikkusiskon sekä kälyn Jämsästä, nämä kun opiskelivat kumpikin farmaseuteiksi asuntopulan siihen aikaan vaivaamassa Helsingissä.

Olavi pyrki elämässään johdonmukaisesti turvallisiin ratkaisuihin, mukavuudesta tinkimättä. Hän otti vastaan niin kaupatut yksilölliset kuin mainostetut ryhmähenkivakuutukset, matkavakuutukset sekä "ISO"-kotivakuutukset, kun koskaan ei voinut olla liian varautunut tulevaisuuteen. Hän teki itse prognooseja, ekstrapoloiden, estimoiden, ennakoiden ja budjetoiden tulevaisuutta, niin työpaikalla kuin kotonaankin.

Sitten kun perhe alkoi matkustaa junalla, Olavi varasi aina etukäteen paikkaliput ensimmäiseen luokkaan. Jos perhe matkusti linja-auton pikavuorolla, hän varasi siihenkin paikat lippuja ostaessaan, hyvissä ajoin ennen lähtöä. Bussissa päätyi silloin eturiviin aivan kuljettajan taakse. Linja-autoissa ei useampia varaajia yleensä ollut.

Joihinkin kaupunkeihin kulkivat lentokoneetkin, joten Helsingistä Lappeenrantaan lennettiin edestakaisin parina kesänä. Mökkilomille Askolaan tai Suomusjärvelle muutettiin taksiautoilla sata kilometriä ovelta ovelle. Helsingin sisällä ajettiin taksilla muutamat kilometrit Linnanmäelle tai Seurasaareen, kyläilypaikkoihin tai sunnuntaiaterioille ravintoloihin.

"Olen hyvin tarkoin ja huolellisesti harkiten laskenut ja puntaroinut, kuinka pitkälle ja miten usein kannattaa ajaa taksilla, ennemmin kuin milloinkaan hankkia yksityisautoa", korosti Olavi.
Arkisin Olavi lähti töihin bussilla. Ajokorttia hänellä ei ollut, vaihteeton polkupyörä kylläkin. Mutta jos ulkona satoi pisarankin verran vettä, hän päätti tilata taksin. Tällöin hän joutui yleensä aloittamaan vimmatun puhelimen valintalevyn pyörittämisen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä jostakin merkillisestä syystä ula-taksikeskus ruuhkautui erityisesti sadesäällä ja autot olivat silloin vaikeimmin saatavissa. Ruuhka oli joka kerta yhtä himskatin yllättävää ja harmillista!

Olavi luonnehti mielellään itseään konservatiiviseksi teknokraatiksi. Hän äänesti pilapiirtäjä Kari Suomalaista Viikkosanomien hakemaksi "Vuoden Suosituimmaksi Suomalaiseksi". Olavi oli itse viimeisenä mohikaanina vastustamassa uusia kulutustottumuksia, vaikka tutkikin sellaisia työkseen. Omissa kymmenissä lehtiartikkeleissaan hän saattoi esitellä pyöreän positiiviseen sävyyn teknisiä uutuuksia, joiden käyttöä hän ei olisi koskaan suin surminkaan viitsinyt alkaa opetella. Televisio löysi tiensä kotiin vasta 1965, jolloin viimeisilläkin helsinkiläisillä alkoi olla sellainen, väritelevisio vasta 1987, mutta stereoihin tai videoihin Olavi ei sikarinpaksuilla sormillaan ikinä ehtinyt koskemaankaan.

"Hyvään ruokaan kannattaa aina käyttää keskimääräistä enemmän rahaa, samoin asumismukavuuteen!" esitelmöi Olavi vierailleen arvattavasti amerikan-kiinalaiselta Lin Jutangilta tai muista kirjoista lainaamaansa elämänfilosofiaa. Hän otti harvoin, jos ollenkaan, riskejä aivan omista mielipiteistä, jos saattoi pienemmällä vaivalla, rationaalisesti ja teknokraattisesti, nojata valitsemiensa auktoriteettien asiantunteviin arvioihin.

Olavi piti paljon rakennusmestari-kirjailija Kalle Päätalon elämäkerrallisista romaaneista jo silloin, kun näitä vielä yleisesti väheksyttiin, mutta hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa Päätaloa Sillanpään, Waltarin, Väinö Linnan, Toivo Pekkasen, Joel Lehtosen ja Volter Kilven rinnalle kirjahyllyynsä. Vaan aikanaan kun Päätalo lopulta nostettiin kunniaan jopa professorin arvonimellä, osittain kiitokseksi sopivasta poliittisesta tuenilmauksesta sosiaalidemokraateille, Olavi kiirehti ostamaan itselleen takaisin kaikki jo eteenpäin antikvariaatteihin kierrättämänsä hyllymetrilliset lukemiaan Päätalon kirjoja, kootakseen nekin vihdoin talteen kirjahyllyihin, jotka peittivät kodin kirjastohuoneen kaikki seinät lattiasta kattoon.

Kun Pohjois-Haagaan perustettiin 1950-luvulla uusi "Akateeminen Asunto-Osakeyhtiö Ohjaajantie 20-24", se kuulosti silloin 30-vuotiaasta Olavista varmasti sopivan turvalliselta asuinyhteisöltä, jonne hänkin voisi muuttaa. Naapureiksi tulisi ehkä kollegoja. Samalla kadulla nähtiin sittemmin ainakin runoilija Viljo Kajavaa ja tähtitieteilijä Paul Kustaanheimoa. Olavin läheisimmistä ystäväperheistä kolme asui myöhemmin Haagassa, yksi Ohjaajantiellä, ja neljäskin samalla suunnalla, Vihdintien varrella. Uudetkin perheystävät löytyivät Haagasta, niin pariviikkoisella Kreikan kiertomatkalla osoitteita vaihdettaessa kuin rouvien kesken vaikkapa hatuntekokurssilla.

MILJÖÖ

Ohjaajantien uudet pulpettikattoiset talot valmistuivat betonista ja tiilistä vuonna 1954, arkkitehtinään Olof Hansson ja rakennusmestarina Lauri Olavi Salo. Asuinkerroksia oli kolme, joiden lisäksi tulivat sekä ullakko- että kellarikerrokset. Sokkeli oli päällystetty liuskekivellä ja seinät oli roiskerapattu sekä maalattu aurinkoisen keltaisiksi. Talot olivat osa rakennustaiteellisesti merkittävää kokonaisuutta ja niiden arkkitehtuuri oli harkittua sekä viimeisteltyä, myöhempien arkkitehtuurin tutkijoiden käyttämällä arvotuskielellä.

Ohjaajantie 24:sta tuli synnyinkotini, jota en itse muista. Olen vain nähnyt useita mustavalkoisia sekä muutamia pahoin haalistuneita värikuvia 1950-luvun kulmikkaista lastenvaunuista ja yhtä kömpelöistä, hassuista lastenvaatteista, sekä pelkällä vedenpaineella ilman sähköä toimivasta astianpesukoneesta ja ensimmäisen kerroksen pienen parvekkeen tarjoamista näkymistä pihaa ympäröivään Haagan metsään.

Valokuvissa ajelin kotitaloni lähimetsässä lastenrattaiden kyydissä retkeilypolkuja, joista monet olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia tykkiteitä. Tienviitat niiden varrella osoittivat hämmästyttävästi kilometrejä Lapin Haltiatunturille asti, kuten lukemaan opittuani luin, tai Helsingin Haltialaan vain, kuten vähän vielä isompana ymmärsin.

Pohjois-Haaga oli syntymävuotenani 1958 raikas, nuorekas, uutuuttaan hohtava asumalähiö. Siellä oli yhtä viehättävä tunnelma kuin Tukholman samanaikaisessa maailmankuulussa Vällingbyn mallilähiössä. Puolikuun muodossa rauhallisesti kaartuvat tiet, suuret pihamaat, luonnonläheinen väljä asemakaava, vapaasti tonteille ryhmitellyt lamellitalot, jotka eivät varjostaneet toisiaan, idylliset rivitalot, muutama uljaana taivasta kohti kohoava tornitalo, tiuha havu- ja sekametsä kaikkialla ympärillä. Henkilöautojakaan ei ollut tuontisäännöstelyn vuoksi vielä kaduilla kiusana kuin vasta vähän.

Uudenaikainen tyylikäs ostoskeskus rajasi L-muodossa Thalian toriaukion kahta sivua. Puistikon syliinsä sulkevassa pitkässä kulmatalossa sijaitsi katutasossa Helsingin Meijerin, HM:n eli "Hyvän Maun" maitokauppa ja konditoria, Helsingin Talous-Osakekauppa, kattoon asti keramiikkalaatoilla kaakeloitu Hultin lihakauppa, Raken rautakauppa, apteekki kummallisine lääkehajuineen (jollaisille vanhimmat tädit lemusivat myös), ihanalta tuoksahtava kirjakauppa Pekka Töpöhäntineen ja värikkäine liimapapereineen, kemikalio kirjavine muovileluineen, ikivihreä talvipuutarhamainen tuoksukas kukkakauppa, hiussuihkeilla ilmansa kyllästävä parturi-kampaamo, vaatekauppa "Liitos-Asuste" näyteikkunan korsetteineen ja Kansallis-Osake-Pankki (KOP) Roope Ankan muotoisine säästölippaineen. Liiketalossa oli kauppojen yläpuolella kaksi asuinkerrosta ja katolle oli pystytetty neljä suurta mainoskirjainta: RAKE.

Thalian aukion, Näyttelijäntien ja Aino Acktén tien kulmauksen muilla laidoilla olivat värikkäiksi maalatuissa kerrostaloissa ainakin Pohjoismaiden Yhdyspankin eli PYP:n sekä Työväen Säästöpankin konttorit, Elannon pikamyymälä eli itsepalveluun perustuva moderni ruokakauppa, ja vielä hännänhuippuna lähistöllä suutarinverstas pikkuruisessa liiman- ja nahantuoksuisessa pimeänhämärässä kellariloukossa, jonne laskeuduttiin talon päädystä puoliksi maan alle, tuomaan tai hakemaan korjattavia kenkiä ongelmallisine korkolappuineen tai puolipohjineen.

Thalian torille sijoittuivat myös taksiasema sekä Pohjois-Haagan keskeisin bussipysäkki. Vuokra-autoina olivat suosittuja olympiavuodeksi tuodut Dodget, 1950-luvun puolivälin Pobedat ja sen jälkeen venäläiset Volgat. "Volga vie perille", väitti mainos, jota lapset jatkoivat: "muttei tuo takaisin". Takseilla ei ollut vielä niin selkeää tunnusta kuin myöhempi merkkivalo katolla. Niiden rekisterikylteissä oli keltainen kehys ja numeroissa AX-alku. - Reipas oli ensimmäisenä valotunnuksen hankkinut, jota sittemmin 'Kattovaloksi' naureskeltiin, vähän kuin Kotivalo-nimisiä.

Haagan rakennuksista korostuivat tusinan kerroksen pilvenpiirtäjät sekä toisaalta makaavat pilvenpiirtäjät, matalat, tavattoman pitkät lamellitalot, jollaisessa saattoi riittää porrasovia kymmenkuntakin, Ohjaajantien ja Tolarintien syliinsä sulkemassa jättikorttelissa. Toisaalta jokin pitkä punatiilinen rivitalo oli viehättävä pienipiirteisessä matalassa vaatimattomuudessaan varpusia kuhisevan pensasaidan takana. Mahtavia ja korkeita julkisia rakennuksia olivat yhteiskoulu ja Tolarin kansakoulu. Näyttelijäntie 14:ään rakennettiin uusi ostoskeskus. Punatiilikirkko valmistui vasta 1963.

Pohjois-Haagan huomattavia taloja oli myös Ilkantiellä sijainnut Sanomain henkilökunnan asuinrakennus, jossa asui Helsingin Sanomien tekijöitä, näkyvimpänä pilapiirtäjä Kari Suomalainen perheineen. Aina ajellessani isompana bussilla ohi tunnistin talon alakerran liiketilassa olleesta Rautakirjan kioskista. Pakinoitsija Pirkko Kolbe eli Pii oli myös haagalaisia, ja muistutti viikoittaisella palstallaan ajoittain Haagan historian erityispiirteistä, kuten aikanaan kuuluisista runkolinjoista.

Autopulan vaivaama Helsingin kaupungin liikennelaitos (HKL) kiusasi vuosina 1955-1958 haagalaisia ns. runkolinja-systeemillä. Siniset kaupunkibussit ajoivat Haagasta ainoastaan Ruskeasuolle, silloiselle raitiovaunun päätepysäkille, eivätkä suoraan keskustaan asti. Pakollinen bussin ja raitiovaunun vaihto ja molempien kulkuvälineiden väistämättömät odotusajat pidensivät haagalaisten matkoja kuulemma sietämättömästi.

Hädissään haagalaiset kutsuivat apuun yksityisen osakeyhtiön Suomen Turistiauton, STA:n, jonka kauniit, näköalaikkunalliset, valkokylkiset ja sinikeulaiset linja--autot olivat alunperin tehneet kesäisin Helsingistä Pariisiin ja jopa Ateenaan asti ulottuneita Euroopan kiertomatkoja.

Vuonna 1956 "turistibussit" ryhtyivät ajamaan etelään vain muutaman kilometrin pituista esikaupunkilinjaa H (myöhemmin numero 40), Haagasta Mannerheimintietä Eduskuntatalon ohi Hankkijan liiketalon kulmalle, sekä toisaalta poikittaislinjaa K (vuodesta 1966 numero 51), Pohjois-Haagasta itään, Maunulaan, Suursuolle, Käpylään ja Kruununhakaan asti.

Asukkaiden vihaamat runkolinjat lopetettiin keväällä 1958. Liikennelaitoksen suorat ja nopeat
'Siniset bussit' pudottivat matka-ajan Etelä-Haagasta Yrjönkadulle, Vanhan Kirkkopuiston eli Ruttopuiston laidalle, ainoastaan pariinkymmeneen minuuttiin. Tämä tapahtui sinä keväänä, jolloin synnyin paljasjalkaiseksi helsinkiläiseksi (52 cm, 3500 g).