torstai 30. huhtikuuta 2009

7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?

(KESÄ 1964)

TAPANIN AUTOT

Taloyhtiömme Paatsamatie 6-8:n piha rajoittui lännessä Orapihlajakuja 3:n tonttiin, jolla sijaitsi sodanjälkeisiltä vuosilta periytyvä, harmaaksi rapattu, jyrkkäkattoinen, jyhkeän laatikkomainen omakotitalo. Kivitalon lisäksi tontin laidalla oli korkean puuaidan pimennossa, raparperipensaiden ja koiranputkien piirittämänä, vuosikymmeniä vanha, puinen ja punamullanvärinen piharakennus.

Pihaa vartioi mustaturkkinen Karjalan karhukoira, jonka remmi oli kytketty tontin kulmapaaluja yhdistävään pitkään naruun. Näin Iro-koira, tai pienemmille lapsille Ilo-koira, ylettyi vartioimaan koko tontin pitkää maarajaa. Remmin rautarenkaat kalisten ja kilisten Iro juoksenteli terhakkaasti sille varattua pitkää reittiä. Kilkatus kuului ikkunoitten läpi naapuriston koteihin ja toi lapsille turvallisuuden tunnetta: Ilo vahti valppaasti koirankoppiaan ja koko Ilotalon pihaa.

Puisen piharakennuksen vuokralaisena asui aikansa, vuoden verran, Esko Miettilän ikätoveri, tuolloin 9-vuotias Tapani-poika. Tämän äiti, isä tai holhooja jäivät minulle yhtä näkymättömiksi kuin Charles M. Schulzin sarjakuvan Tenavien poissaolevat aikuiset.

Miettilän veljekset olivat käyneet Tapanin syntymä- ja nimipäiväkutsuilla, toisena joulupäivänä, vieden hänelle lahjan. Tapani oli kutsunut pojat juhlimaan, mutta ei yllättävästi voinutkaan tarjota vierailleen kuin vettä ja näkkileipää, jota Tolarin kansakoulun väheksytyssä ruokalassakin sai nauttia rajoittamattomasti jokaisena koulupäivänä.

Mikko Miettilä hämmästeli näkkileipätarjoilua naapuriston keskiluokkaisissa kodeissa niin elävästi, että tapaus muistettiin vuosikaudet huvittavana farssina, kuningatar Marie Antoinetten elämänviisaudella tulkittuna.

"Jos Tapanilla ei ollut syntymäpäiväkakkua, miksei hän sitten tarjonnut edes keksejä, leivoksia tai jäätelöä?" naureskelivat poroporvarilliset äidit, joskus käytännössä viisaat, joskus pöhköt.

Pikkuvanhana lapsena aloin jo varsin nuorena ihmetellä, oliko sodan ja pula-ajan kokeneilla vanhemmilla lyhyt muisti? Entä jos Tapani olikin köyhyyden, piittaamattomuuden tai huoltajansa syvän väsymyksen uhri? Minulle Tapanin kohtalo toi myöhemmin mieleen suuren sankarini Huckleberry Finnin laiminlyödyn lapsuuden. Mutta Tapanin lyhyen naapuruuden aikana olin vasta ajattelematon kuusivuotias. Tällöin huomasin ainoastaan Tapanin ainoan suhteellisen suuren rikkauden, hänen leluautonsa!

Tapanin pihamaa oli kukkuroilleen täysi levitetyistä muovisista leikkiautoista, joita saattoi olla yhdeksänkymmentä, jollei satakunta ja kymmenen päälle. Jok'ikinen lelu oli yhtä ja samaa kömpelön vanhanaikaista umpiautomallia, samalla yksinkertaisella muotilla valettu, samasta yhdenvärisestä muovimassasta. Mutta eri autot olivat kuitenkin erivärisistä muoveista. Kaikki autot olivat kokonaan joko keltaisia, punaisia, vihreitä tai sinisiä.

Ehkei Tapanilla ollut muita leluja, mutta muoviautoja oli yllin kyllin, miten lie hankittuja. Kuvittelin, että hänen isänsä oli töissä muovitehtaassa ja oli joko vohkinut tai saanut lelukaarat.

Tapanin autot eivät olleet hienoja, persoonallisia yksilöitä, mutta niiden jakautuminen eri väreihin ja silkka suuri lukumäärä oli häkellyttävää, Roope Ankan mieleeni tuovaa rikkautta.

AUTOLEIKIT

Jaoin leikkiautot muutamaan eri kokoluokkaan. Ensinnäkin oli pienen pieniä miniatyyrejä, vain parinkin sentin mittaisia, jotka eivät oikein lasten leikkeihin sopineet. Minulla tai isälläni oli pari tuttavien tuliaista Lontoosta, molemmat kaksikerroksisten bussien pienoismalleja, toinen moderni umpikattoinen, toisessa avokattoinen yläkerta yksityiskohtaisine penkkeineen.

Toiseksi tuli Matchbox-koko, tulitikkurasiaa vähän isommat, alle kymmensenttiset lelut, yleensä peltiset ja taitavasti muotoillut muistuttamaan oikeita tunnistettavia automalleja. Minulla oli parhaasta päästä dollarihymy Chevrolet Impala sekä James Bondin auton pienoismalli, jossa oli erityisominaisuuksina kattoluukku, toimiva heittoistuin, takaikkunan suojaksi ponnahtava teräslevy sekä etupuskureista esiin työntyvät konekiväärit.

Kolmanneksi tulivat edellisiä yksinkertaisemmat muoviautot, 15-25 cm pituudeltaan, joita minulla oli kolme tai neljä ja Tapanilla pyöreästi sata.

Neljänneksi oli vielä jättikuormureita, puolen metrin pituisia leluja, jotka saattoivat olla erityisen paksua muovia tai puusta tehtyjä kestämään kovakouraisimpiakin pikkulapsia. Minulla oli puolimetrinen, puinen ja kömpelö kuorma-auto sekä hieman lyhyempi, peltinen ja tyylikäs linjan 22 kaupunkibussi.

Mitä pienempi lapsi, sitä isompi leikkiauto. Suurinta kokoa ajaa jyryytettiin yksinkertaisesti hiekkalaatikossa. Lelu oli itsessään kaikki, eikä sopinut osaseksi muuhun leikkiyhteiskuntaan. Sitä vastoin mitä pienempi auto oli, sitä mutkikkaampi pienoismaailma oli mahdollista rakentaa sen ympärille. Lelu ei jäänyt yksin vaan oli osa suurta, hienostunutta kokonaisuutta.

Tapanin autoista tuli lukumääränsä vuoksi vallitseva kokostandardi kerrostalomme pihaleikeissä. Hiekkalaatikkomme hiekkaympäristöineen oli aivan liian pieni niin monille autoille. Meidän olisi siis rakennettava autoteitä talon viereiseen neljän hehtaarin metsään.

Metsän puolella tontin rajasta, kotiporrashuoneeni edessä, oli aluksi tasaista paljasta kalliota kymmenisen metriä, kunnes musta multakerros alkoi peittää pientä notkelmaa. Paikalla kasvoi vähän sammalta ja matalaa ruohoa, joitakin metsäkukkia ja heinää. Kauempana ja alempana kallioharjanteiden takana esiintyi myös mustikan ja puolukan varpuja. Notkelman jälkeen paljaat karut kalliot alkoivat kohota portaittain monimuotoisina terasseina.

Sekametsämme yleisimmät puut tunnistin männyiksi, kuusiksi, pihlajiksi, koivuiksi ja pajuiksi. Paljon oli kuitenkin paljasta multaa, sammalikkoja, kallioita ja heinikkoja, joihin oli mukavaa ja helppoa raivata multapohjaisia teitä leluautoille ja pystyttää katujen varsille kivimurikoita taloiksi.

Miettilän Esko aloitti kuitenkin ensimmäisenä sorapohjaiset tienrakennustyöt kaapimalla huomaamattomasti vähän hiekkaa taloyhtiön tontin reunalta, pihanurmikon alta. Esko muotoili komeasti kaartelevan hiekkatien jatkumaan pihan laidalta yli havunneulasia ja kaarnanpalasia kukkivan laakean kallion, multaiseen ja sammaleiseen notkelmaan asti.

Tapani testasi Eskon tietyön tulosta ajelemalla edestakaisin autoillaan. Tietä tasoiteltiin ja levennettiin. Yksi auto kerrallaan mahtui ainoalle kaistalle. Vaikutti kuin oltaisiin Lapissa tai Amazonin viidakossa ja rakennettaisiin erämaahan ensimmäistä metsäautotietä tukkirekoille. Kenties tehtiinkin Pan American Highway'ta Hondurasiin.

Minua kiinnosti enemmän kokonainen tieverkosto kuin yksittäinen pitkä maantie. Aloin rakentaa multaiseen notkelmaan kaupunkia risteävine katuineen. Musta multa oli kuin asfalttia ja arvokkaampaa tienrakennusainetta kuin keltainen hiekka. Keräsin myös löytämiäni tiiliskiven kokoisia irtokiviä maalaistaloiksi ja kaupunkirakennuksiksi katujeni laidoille.

Oma leikkikotitaloni oli iso maaseutukartano kalliovuoriston juurella, jonka edessä autot kaarsivat liikenneympyrässä tulosuunnasta paluusuuntaan, niin että paikoittaminen onnistui helposti ilman peruuttamisia. Otin keksintööni mallia Lea-tätini ja varatuomarimiehensä Kalle-sedän kesähuvilan pihamaasta, Jämsänjoen Koskenpäältä.

Metsäleikkini keskeytyivät pahasti, kun muutin kuudeksi viikoksi maalle. Vanhempani olivat vuokranneet kesähuvilan Suomusjärven Lahnajärveltä, sadan kilometrin päästä kotoa. Aikuiset kävivät jo kevätlumien aikaan katsomassa mökkiä, näkemättä pihaa ja rantaa hankien alta. Sillä aikaa minä leikin kotona uudella muovipallollani ja odotin kiehtovalla jännityksellä, mitä olisi tulossa kesällä.

LOMATAUKO LAHNAJÄRVELLÄ

Muutimme mökille vuokratulla pakettiautolla, johon saatiin mahdutettua iso lasti taloustavaraa. Koska turvavöistä ei vuonna 1964 piitattu, mahtui mukaan myös kaksitoistavuotias Kirsti-serkku, Lea-tädin ja Kallen tytär, istumaan lastin sekaan tavaratilaan. Hän lähti viikonlopuksi keräämään maalta yrttejä koulukasvioonsa, suorittamaan Meilahden Yhteiskoulun pakollista kesälomaläksyä.

Lahnajärvi sijaitsi valtatie ykkösen varrella, aivan puolivälissä matkalla Helsingistä Turkuun. Kaikki kaukobussit pysähtyivät pakolliselle lepotauolle Matka-Mannan motellihuonerivin ja kahvilan eteen. Länsipuolisella vierustontilla kilpaili yksityinen kahvilanomistaja, joka piti kalliimpia hintoja, mutta busseista tuntui riittävän asiakasruuhkaa molemmille yrityksille.

Länsikahvilasta tuli myöhemmin Ufo-kahvila, kun sen pihaan pystytettiin vetonaulaksi arkkitehti Matti Suurosen keksimä muovipintainen, lentävän lautasen muotoinen Futuro-talo.
Kouluni luokkaretkibussi pysähtyi pihaan Turun-matkalla toukokuussa 1971 ja kaikki lapset tungeksivat kipinkapin seikkailulle ahtaaseen Futuro-ufoon. Teräskehikko kohotti pyöreäpohjaista ranskanpastillia reunojen alta ilmaan. Keskeltä alapintaa kavuttiin tikapuuportaita sisään.

Futuron saranoidun porrasluiskan saattoi kiskoa perässään ylös sulkemaan kulkuaukon kuin lentokoneen oven. Kiinteät tuolit, sohvat ja pöydät kiersivät sisäpuolella pallonpyöreää ulkoseinää. Asuminen oli ahdasta. Tavaroiden säilytystiloja ei ollut missään.

Pienikokoinen viihdetaiteilija Matti Kuusla oli ensimmäisenä ostanut Futuro-talon numero 1 kesämökikseen ja se oli esitelty Apu-lehden kannessa, mutta myyntimenestystä ei syntynyt, ennen kuin energiakriisi jo antoikin kuoliniskun liian muoviselle unelmalle.

Makeisten asiantuntija, luokkatoverini Nass Boss Nöff Nöff, laiha poika lappalainen eli Nasu-possu kauhisteli silmät lautasina Ufo-kahvilan hintoja ja kielsi minua:

"Älä, älä, älä osta! Ei kannata maksaa markkaa Trip-mehusta!"

Ostin sittenkin mitä silloin halusin. Myöhemmin Ufo-kahvilan tilalle rakennettiin Lahnajärven vesipuisto liukumäkineen, mutta se purettiin kannattamattomana.

Ykköstieltä erkani vuokramökillemme pieni kapea hiekkatie jo puolisen kilometriä ennen motellia. Mökkitie kaarsi pari jyrkkää mutkaa tuuheassa metsässä, kunnes tien varrelta näkyi ensimmäinen, toinen ja kolmas huvila, muutama lisääkin, kaikki rannan puolella. Meidän mökkimme tuli jo toisena vastaan. Naapuritalot olivat lähekkäin kummallakin puolella.

Huvila oli vaatimaton ja ränsistynyt. Ulkomaalit hilseilivät, kattohuopa kasvoi sammalta, puita polttava nokinen liesi savutti. Taloon kuului kuisti, tupa ja pieni peräkamari kaksine sänkyineen. Sauna puuttui, erillinen käymälärakennus oli, vesi- ja sähköjohtoja ei, öljylamppu oli. Kaivo sijaitsi puolivälissä jyrkkää mustikanvarpuista rinnettä, joka vietti näkinkenkärannalle ja laholle laiturille.

Minulla oli kuusivuotiaana mukana oma valkoinen leikkikoirani Ilo, joka soitti joka ilta puhelun Lahnajärven tuvan leikkipuhelimella (hetekanjalalla) ja kertoi kotiin Paatsamatielle jääneille pehmoeläimille ja Liisa-nukelle Lahnajärven uutisia. Vanhanaikainen öljylamppu valaisi tunnelmallisesti hämäriä iltoja.

Pienen järven toisella puolella näkyi peltoja ja punainen latorakennus. Isäni souti vuotavalla veneellä järven yli asioille ihmeelliseen tavarakukkuraiseen maalaiskauppaan, joka myi mitä tahansa, muovisankoja, vaatteita ja rautakauppatavaraa. Minä olin isäni mukana äyskäröimässä vettä. Uimarenkaita tai pelastusliivejä ei ollut ja olimme jokseenkin uimataidottomia.

"Puuvene ei uppoa kokonaan vaan kelluu nurinkin. Pitää pitää reunoista kiinni", vakuutti isä minulle. Soutaminen oli polkupyöräilyn ohella isäni urheilulaji.

Soudimme koko perhe peseytymään kiskurikahvilan saunaan. Emme menneet sinne enää toista kertaa, vaan seuraavaksi lomakylän saunaan. Siellä oli mukava hiekkaranta kuusivuotiaan uimaharjoitteluun. Mutainen ja kaislikkoinen mökkirantamme oli kukkuraisen täynnä teräväreunaisia näkinkenkiä, joita keräsin.

Keräilin mökilläkin Helsingin Sanomain sarjakuvia. Hurjassa jatkokertomuksessa Mikki Hiiri sukelteli Etelämerellä simpukoista helmiä, kun paikalle ui vaarallinen vastustaja, kissa nimeltä Musta Pekka. Molemmilla otuksilla oli jännittäviä, minulle aiemmin tuntemattomia varusteita, happisäiliöt letkuineen ja sukeltajan maski.

Lahnajärvellä pörisi ja surisi moottorin ääni. Kiskurikahvilan omistajalla oli pikkujärven ainoa pikasliippari, moottorivene, jolla hän joutoaikoinaan hurjasteli ympäri lätäkön. Meteli ja kiire oli kova, vaikkei mies ollut menossa minnekään, kiersi vain suppeaa kehää uudelleen ja uudelleen.

Isäni raahasi metsästä kaatuneita puunrunkoja mökin pihalle ja sahasi ja pilkkoi polttopuita. Puiden omistusoikeutta ei pohdittu. Isäni olisi mahtanut hämmästyä, jos naapuri tai poliisi olisi puuttunut asiaan. Mutta rahallahan siitä olisi selvinnyt, närkästyttyäänkin.

Kesäkuun ajan isäni kävi arkisin linja-autolla töissä Helsingissä, kunnes jäi lomalle ja alkoi lueskella päivät pitkät romaaneja ja poltella paksuja sikareita.

Piirsin paperille Suomen siniristilipun ja kiinnitin sen keppiin liehumaan. Sitten raaputin terävällä näkinkengällä nimikirjaimeni pihan puiseen pöytään, jonka valkoinen maali hilseili.
Näytin ylpeänä puumerkkiäni vanhemmille, olinhan vasta kuusivuotias, mutta isä harmistui ja sanoi, että joudumme maksamaan korvauksia omistajalle. Tuskin kukaan sentään huomasi piirtojani. Eikä isäkään muistanut kertoa.

Useat tuttavaperheet poikkesivat mökille, jolle oli helppo tulla Helsingistä. Odotin innolla tuomisia, kuten Visiitti-keksirasioita. Suurinta juhlaa mökillä oli kuitenkin Matka-Manna.

Kävelimme äidin kanssa melkein joka päivä kahvilaan, puoli kilometriä ykköstien laitaa, ostoksille, postia hakemaan tai isää vastaan bussille, ja herkuttelimme kahvilassa vaikkapa muna-anjovisvoileivällä, joka oli minulle uusi makuelämys.

ESKON TIE

Elokuun alussa palasimme kotiin Paatsamatielle. Koti tuntui pitkän poissaolon jälkeen pimeältä ja ummehtuneelta. Kiviseinät kaikuivat oudosti. Mutta rakastin kotona odottavia postikasoja, Aku Ankkoja monelta viikolta, mikä aarre! Luin ensimmäistä vuotta omaa sarjakuvalehteäni. Kaikki talven ja kevään numerot olin säästänyt ja ottanut mukaani Lahnajärvellekin.

Mutta mitähän poissa ollessani oli tapahtunut Paatsamatien metsässä? Minultahan olivat jääneet tienrakennushommat kesken.

Esko oli totisesti jatkanut hiekkatien rakentamista.

Ympäröivien kallioiden kivipinnoista, tummasta mullasta ja sammalikosta erottui silmiinpistävästi pitkä, keltainen tie, joka kiemurteli ylös laaksoista mäille ja kallion nyppylöiltä toisille, vakiolevyisenä ja jyrätyn tasaisena, paksuna hiekkakerroksena, hämmästyttävän huolellisesti rakennettuna, vaivaa ja raaka-ainetta säästelemättä.

Seurasin hämmästyneenä eteenpäin Eskon valtatietä, joka jatkui ja jatkui, päättymättä, mutkitellen jopa läpi vaarallisen Jyrkännelaitoksen, kauas Pohjois-Haagan rajoille saakka. En voinut nähdä, minne Eskon tie loppui, sillä en saanut kuusivuotiaana kävellä niin kauas kotoani. Esko oli tehnyt ison urotyön, jälleen kerran, Eskon mitalla!

Mutta mistä Esko oli voinut saada kaiken tarvitsemansa rakennusaineen? Olisiko hän tilannut kuorma-autolastin hiekkaa ja maksanut siitä? Tokkopa, liian kallista koululaiselle, vasta yhdeksän-vuotiaalle.

Sen sijaan pihanurmikoltamme löytyi valtava, ammottava kuoppa...

Taloyhtiön hallituksen aikuisten lomaillessa kaukana kesälaitumillaan oli Esko kaivanut Paatsamatie 8:n nurmikkoon yhden sotamiehen mentävän poteron. Kuopasta Esko oli ammentanut kuutiometrin hiekkaa, jonka hän oli levittänyt kilometrin matkalle pitkin Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi suojelemaa metsää, Orapihlajakalliota.

Puhelimet alkoivat soida kuumina, kunhan asukkaat palasivat kesälomilta.

"Meidän poikamme ei ole ollut missään tekemisissä nurmikon kaivamisen kanssa", puolusteli harmistunut isäni ja soitteli eteenpäin isännöitsijälle ja talonmiehelle.

Syyllistä etsittiin, kunnes löydettiin. Esko Miettilä, 9 vuotta, velvoitettiin metri metriltä lapioimaan ja hakemaan talon kottikärryillä takaisin kaikki levittämänsä hiekat metsästä Etelä-Haagasta Pohjois-Haagaan saakka, sekä täyttämään kaivamansa kuoppa Paatsamatie 8:n pihalla, männyn lähellä.

Minua hieman harmitti, että aluksi Esko upotti montun pohjalle täytteeksi useita rakentamani asemakaavoitetun kivikaupungin talokiviä, siltä varalta, ettei todennäköisesti saisi kerättyä takaisin aivan jokaista metsiin levittämäänsä hiekanjyvästä.

Hiekkatien jäljet Esko lapioi joka tapauksessa näkymättömiin metsästä. Lopuksi kuoppa peittyi hiekoista aivan piripintaisesti täyteen. Vahinko oli korvattu.

Nurmikkokin levisi seuraavina kesinä takaisin Eskon poteron paikalle, mutta ei aivan samanlaiseksi kuin ympäristössä. Eskon puumerkki kesältä 1964 jäi erottuvaksi arveksi Paatsamatie kahdeksan pihaan ja historiaan. Edesmennyt tekijä oli välillä monilta jo unohtunut, muttei ole enää.

Naapuritalon Tapani, minne lie muuttikaan, katosi satoine autoineen jäljettömiin kuin tuuli. Orapihlajakuja kolmosen vanhentunut omakotitalo piharakennuksineen ja Karjalan karhukoiran koppeineen purettiin uuden modernin pienen rivitalon tieltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti