torstai 9. huhtikuuta 2009

1. Miksi perustin sanomalehden?

(PAATSAMATIE 8 HAAGA 1967)

Yhdeksänkesäisenä havahduin huimaavaan ajatukseen istuskellessani jouten kerrostaloni kulottuneella pihanurmella Haagassa. Mikään Newtonin omena ei pudonnut päähäni, mutta tajusin äkkiä ensimmäistä kertaa ajan kiitämisen ja katoamisen hetki hetkeltä. Ymmärsin olevani vielä jonkin aikaa lapsi, mutta etten olisi aina. Muuttuisin aikuiseksi. Lapsuuteni katoaisi peruuttamattomasti.

Poutapilvet lipuivat ylläni taivaalla, ääni eteni kesäilmassa 345 metriä sekunnissa, maapallo kiersi aurinkoa sadantuhannen kilometrin tuntinopeudella, valon nopeus oli 300 tuhatta kilometriä sekunnissa, mutta mihin ihmeeseen saatoin verrata ajan kulkua eteenpäin?

Jokainen elinvuosi oli suhteellisesti edellistä lyhyempi, vaikka juuri yhdeksänvuotiaana elinkin lapsuuden parasta ikää. Uskoin Tupun, Hupun ja Lupun olevan ikätovereitani. Miten vanha mahtoi olla Aku-setä, kolmekymmentäkö? Väittikö Hannu Hanhi iäkseen vain 23 vuotta? Ankka-lehden 17. vuosikerta oli vasta neljäs minun lukemani.

Halusin kerätä tietoja heittämättä pois turhintakaan lippusta, lappusta tai detaljia. Olin pikkuvanha tutkijanalku. Tietämättäni kärsin kuin Aspergerin syndrooman oireista. Mietin kerran kortiston kokoamista kaikista kuolleista ihmisistä sanomalehtien nekrologien pohjalta, mutta tajusin urakan ylivoimaiseksi.

Osasin yhdeksän iässä lukea tietosanakirjoja ja sanomalehtiä. Tiesin presidenteiksi Lyndon B. Johnsonin ja Charles de Gaullen, eduskunnan puhemieheksi Johannes Virolaisen, YK:n pääsihteeriksi burmalaisen U Thantin. Tunnistin pääministereitä: Suomessa Rafael Paasio, Ruotsissa Tage Erlander, Englannissa leppoisa Harold Wilson piippuineen, Intiassa rouva Indira Gandhi huiveineen. Muistin ulkoa monien lehtien päätoimittajat, kuten Aatos Erkko, Teo Mertanen, Heikki Tikkanen, Pentti Poukka, Pauli Burman, Jorma Simpura, Leo Tujunen, Eila Jokela, Sirkka Ruotsalainen ja Leena Drufva.

En osannut erottaa pysyvästi käyttökelpoista tietoa väliaikaisesta ja vaihtuvasta, vaan kohtelin kaikkia tietoja samanarvoisina. Luulin, että Uuden Suomen päätoimittaja olisi aina Pentti Poukka, Suomen Sosialidemokraatin Pauli Burman ja Kansan Uutisten Jorma Simpura. Tosin vanhan presidentti Kekkosen tilalle saatettaisiin pian valita Matti Virkkunen, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja, jonka Kokoomus oli keväällä 1967 asettanut presidenttiehdokkaakseen.

Tartuin hetkeeni, kesään 1967, perustamalla uutislehden tallentamaan viikoittaiset tapahtumat Haagan Paatsamatie 8:n kotipihaltani. Käytössäni oli pieni vihreä ABC-merkkinen moderni matkakirjoituskone, ainakin silloin kun isäni ei tarvinnut sitä itse. Isä oli opettanut jo leikki-ikäistä kirjoittamaan koneella, mutta en ollut keksinyt harjoitusaiheiksi kuin oman ja tuttavien nimien naputtelun sekä yksittäisiä sanoja mainoksista ja pakkausten kyljistä, joista olin itsekseni oppinut lukemaankin. Apsi-virvoitusjuoma, Bueno-suklaakeksit, Chymoksen makeiset, Coca-Cola, Domino-keksit, Elovena, Fazerin Parhaat, Hellas-suklaa, Ipnos-keksit, Jaffa-appelsiinit, aakkostuivat vuosikymmenen vähäiset tavaramerkit.

Hakkasin kirjoituskonetta vain oikean käteni etusormella. Opin osumaan näppäimistön eri kirjainten kohdille aivan vaistonvaraisesti. Kirjoitustahtini oli kuitenkin rytmitön. Kirjasinten varret tarttuivat helposti toisiinsa, jos löin nopeasti perätysten vierekkäiset merkit, kuten A ja S. Siitä seuranneen suman sain selvitellä suttaantuvin sormin.

Kirjainjäljet pomppivat epätasaisesti riveillä, paperi ja sormenpäät tuhriintuivat tuoreen kosteasta, ruskehtavan mustasta värinauhasta. Tunsin itseni painomusteiseksi lehtineekeriksi. Sormenjäljillä olisin voinut leikkiä Sherlock Holmesia, jonka legendaarinen Baskervillen koira kuului ykkösenä kirjahyllyni Punainen sulka -sarjaan.

Tärkeimmäksi sysäykseksi lehdentekoon tarvittiin täsmälleen oikeanlaatuista paperia. Olin saanut kirjakaupasta omakseni ison A4-kokoisen lehtiön kellertävää ja auringon valoon unohdettuna nopeasti ruskettuvaa selluloosapitoista makulatuuripaperia, jollaiselle painettiin halpahintaisimmat kioskikirjatkin, kuten kirjahyllyni rakkain aarre, WSOY:n 10-markan-sarjan romaaninidos vuodelta 1940, Mark Twainin Huckleberry Finn, Yrjö Kivimiehen suomennoksena.

Ohut paperi, joka kuulsi paikoitellen lävitseen tummanruskeita kuidunpätkiä vaaleampien seasta, oli liian kehnoa piirtämiseen, joten sille täytyi keksiä sopivampaa käyttöä. Silloin mieleeni tuli sanomalehti.

Sanomalehteä ei todellakaan olisi voinut tehdä hohtavan valkoiselle, kylmälle, paksulle, liukkaalle tai kiiltävälle liitupaperille. Sellaisille painettiin isälleni tulevia rutikuivia ammattilehtiä, kuten Käytännön Liikkeenjohto tai Kehittyvä Yritysjohto. Sellaisista saattoi koukeroisesti lukea:

"Ryhdyttäessä siis tarkastelemaan kulutuskysynnän prognoosia maatalouskotitalouksissamme, lähimmälle osavuosineljännekselle jaksotettuna, voidaan saatavilla olevasta tilastoaineistosta täsmällisesti todeta seuraavaa..."

Ammattilehdissäkin viehätti palstajako, mutta kömpelöt ja puisevat kaaviot tai kirjoittajien nylonpaitaiset, mustavalkoiset, totiset tai yrmeät rintakuvat olivat heikkoja valopilkkuja matalien ja laimeiden otsikoiden katkomassa tekstiharmaudessa. Eräiden pitkäpiimäisimpien artikkelien ja katsausten allekirjoituksena saatoin löytää isäni Olavin nimen.

"Ulkomaankaupan käsikirjassa" Olavi aloitti artikkelinsa Vientimarkkinoiden tutkimisesta seuraavasti:

"Pitkäjännitteisesti suunniteltu, aktiivinen toiminta vientimarkkinoiden avaamiseksi sekä mahdollisesti jo saavutettujen ensimmäisten vientikauppojen tulosten jatkuvuuden varmistamiseksi ja tehostamiseksi on muodostunut yritysjohdon väistämättömäksi ongelmakentäksi yhä useammissa sellaisissakin yrityksissä, jotka tähän saakka ovat tyytyneet markkinoimaan tuotantonsa vain kotimaisille ostajille. Niinsanottu uusvienti on maamme taloudellisen kehityksen kannalta avainasemassa, mutta jatkuva puhuminen ja kirjoittaminen sen lisäämisen välttämättömyydestä jää vaille katetta, ellei tämä informaatio havahduta yhä useamman yrityksen johtoa toteamaan, että nämä toimintakehotukset tarkoittavat nimenomaan juuri heidän yritystään tässä ja nyt." Ensimmäisessä virkkeessä oli vain 36 sanaa, mutta toisessa jo 39.

Olavi oli markkinatutkija Suomen Markkinatiedot Osakeyhtiössä ja alan uranuurtajia Suomessa jonkun vanhemman Artturi Raulan ja Suomen Gallupin ohessa. Vapaa-aikoinaan isäni ahmi intohimoisesti kaunokirjallisuutta, jopa kuuden romaanin viikkovauhtia, 300 opusta vuodessa, listaten, kortistoiden ja arkistoiden päivittäin kaiken lukemansa sivumäärien tarkkuudella - mukaan laskien minulle ääneen luetut iltasatukirjatkin.

Isäni piti maailman lähes ainoana luotettavana vakiona pi-lukua, jonka desimaaleja hän oli viitsinyt opetella ulkoa kymmenittäin: 3,1415926535897932384626433832795... Ehkä sekin oli ollut tarpeen, kun hän oli nuoruudessaan pyrkinyt vuonna 1937 perustetun Pikku Jättiläisen Kerhon jäseneksi. Yhteensä yli paristakymmenestä tuhannesta jäsenestä hän oli ollut 5151. liittyjä. Hän oli suorittanut kerhon hopeamerkin (308:ntena 1700:sta) ja sen jälkeen vielä arvokkaamman kultamerkin, ollen tällöin pienen hakijajoukon puolivälissä, 39. kaikkiaan vain 78:stä.

Kouluneuvos Yrjö Karilaan vuodesta 1924 toimittama hakuteos "Pikku Jättiläinen" oli vuosikymmeniä ihka-aito kaikkitietävä koto-suomalainen edelläkävijä myöhemmälle Ankkalinnan partiolaisten tarunomaiselle Sudenpentujen Käsikirjalle. Pikkujätistä saattoi opetella niin nuolenpääkirjoitusta kuin sanskritia, saksan kielen pisimmän sanan (jossa oli 121 kirjainta), Suomen hiippakuntien kaikkien aikojen sadan piispan luettelon, sekä "montako nappia kiinalaisella on takissaan". Kirjan tietojen mukaan neekerilapset tulevat täysin mustiksi vasta kuusivuotiaina, joka sekunti kuolee yksi kiinalainen ja Yhdysvalloissa saattaa hankkia toimeentulonsa peräti neljälläkymmenellä tuhannella erilaisella tavalla, joita kaikkia ei valitettavasti lueteltu!

Olin itse kesällä 1967 iässä, jolloin viimeistään löysin sanomalehtien kuvitetun, dramaattisen uutismaailman. Helsingin Sanomien mustavalkoista, vasta syvällä sisimmillä aukeamilla (sivulla 11) sijainnutta pääuutissivua värittivät tuolloin Amerikassa riehuneet rotulevottomuudet, Georgios Papadopoulosin everstijuntan sotilasvallankaappaus Kreikassa (21.4.), Saksan shaahi-mellakat (1.6.), Israelin puolustusministerin Moshe Dayanin merirosvomainen silmälappu sekä sapattina päättynyt Kuuden päivän sota (5.-10.6.), Kiinan ensimmäinen vetypommi (17.6.), pyöreäkasvoisen kongolaisen neekeripoliitikon Moise Tshomben sieppaus Algeriaan (30.6.), sekä monivuotiset Vietnamin ja Biafran sodat.

Kirjapainoissa tosin lakkoiltiin keväällä, sanomalehdet eivät ilmestyneet kolmeen viikkoon maaliskuussa, eikä Aku Ankka pudonnut lasten postiluukuista kolmena tiistaina huhtikuussa! Sarjakuvalehdet painettiin kenties viikkoja etukäteen.

Opettajien lakko peruuntui harmillisesti. Niilo Wällärin johtama Merimies-Unioni tuki Nesteen Öljynjalostamon lakkoa. Amerikassa paljasjalkaiset "hippiet" ojentelivat kanssa-kansalaisilleen kukkia ja jakoivat samanmielisille rakkautta. Kreikassa kiellettiin minihameet ja "beatles-tukka". Suomalaisen Kari Suomalaisen pilapiirrokset tiivistivät ajan ilmiöt Helsingin Sanomien ja Viikkosanomien sivuille.

Amerikkalaista tekopirteyttä säteillyt evp-upseeri Niilo Tarvajärvi juonsi televisiossa Laatikkoleikkiä, jossa hamsteri-peikko vei maalta tulleilta, kansanomaisilta pelaajilta lopulta kaikki heidän kallisarvoiset tavaravoittonsa (peikkonukkea lukuunottamatta), kun he eivät ymmärtäneet lopettaa peliään ajoissa. Kevään hämmästyttävimmässä TV-spektaakkelissa Helsingin Senaatintorille ajoi yksi kerrallaan yli 50 partioautoa, jotka Tarvajärvi lahjoitti poliisille Oy Mainos -TV- Reklam Ab:n keräyskampanjan tuloksena. Vanhempani päivittelivät toisinaan juontajan uutta ulkonäköä: "Kyllä Tarva on kovasti vanhentunut autokolarinsa jälkeen!"

Television uutistoimittajien keskuudessa syntyi samoihin aikoihin sanonta "pannaan Tshombea pyörimään". Tshombe-uusintoja käytettiin täytteeksi, kun ei ollut esittää tuoretta uutisfilmiä. Kongolainen Moise Tshombe tuli silloin tutuksi, vaikka hänet on myöhemmin unohdettu. "Jos kukaan, niin Tshombe pystyy pelastamaan Kongon. Tshombe on aivan ainutlaatuinen persoonallisuus, Hänellä ei esimerkiksi ole lainkaan estoja sen johdosta, että hän on syntynyt mustaksi. Hän haluaa ottaa avukseen valkoisia avustajia siksi kunnes hän on saanut koulutetuksi omia kansalaisiaan johtaville paikoille", kirjoitti Victor Lasky Helsingin Sanomissa 4. toukokuuta 1965.

Sanomalehdissä olivat 1960-luvun puolivälissä muodissa kaikkien aikojen groteskeimmat, lihavimmat ja mustanpuhuvimmat otsikkokirjaimet. Lehdet, televisio ja kylmän sodan maailma olivat vahvasti mustavalkoisia.

Everstit ahkeroivat vuosikymmenen jälkipuoliskolla kaappaamalla vallan milloin missäkin: eversti Pham Ngok Thao Vietnamissa, eversti Houari Boumedienne Algeriassa, eversti (myöhemmin keisari) Jean-Bedel Bokassa Keski-Afrikan Tasavallassa (sittemmin Keski-Afrikan Keisarikunta), eversti Yakubu Gowon Nigeriassa, eversti Jaafar al-Nimeiri Sudanissa, eversti Muammar Gaddafi Libyassa ja kokonainen everstijuntta Kreikassa. Toisaalta kenraali Mobutu tarttui valtaan Kongossa, kenraali Ironsi Nigeriassa, kenraali Ankrah Ghanassa, kenraali Suharto Indonesiassa, kenraali Ongania Argentiinassa ja kenraali Somoza Nicaraguassa. Marsalkka Sallai otti vallan Jemenissä ja lippalakilla kaljuutensa salannut marsalkka Lin Piao käynnisti kulttuurivallankumouksen Kiinassa. Maailma kuohui dramaattisesti.

Kokoomuksen pää-äänenkannattajan Uuden Suomen etusivun jymyjuttu kertoi valokuvien kera murrosta päätoimittaja Pentti Poukan asuntoon. Uusi Suomi tuli kotiini kuukauden ajan näytteeksi, mutta isäni totesi vakaasti, että jo hänen isänsä Aleksi tilasi ennen sotia Jämsään Eljas Erkon nuorsuomalaista päivälehteä Helsingin Sanomia eikä vanhoillisempaa Uutta Suomea. "Erkon pojat" tekivät sitä paitsi paksummin luettavaa.

Isoisäni Aleksander oli 1910-luvulla toiminut Maalaisliiton vaasalaisen äänenkannattajan Ilkan taloudenhoitajana eli toimitusjohtajana, kunnes siirtyi Arvio & Lindgren Oy:n toiseksi johtajaksi Jämsään. Isoisäni veli Jaakko oli ollut Ilkan pakinoitsija, nimimerkki Jassu. Isoäitini Johanna, Aleksanterin toinen vaimo, oli murhatun jämsäläisen punakapinallisen Herman Salmelan leski. Tampereen sosiaalidemokraattinen Kansan Lehti oli julkaissut mummoni muistelmat vuoden 1918 tapahtumista Jämsässä.

Uudessa Suomessa oli kuitenkin todellinen uutisetusivu. Loppusivuilla olivat sarjakuvat, kuten Vihtori ja Klaara ja Ville Vallaton. Pentti Poukan pieni asuntomurtouutinen tuli lähelle poikaromaanien lukijaa - voisiko roistoja tulla oikeasti omaankin kotiin?

Äidilläni oli Arizonan osavaltiossa Amerikan-serkku Rudy Poukka, joka sattui olemaan isänsä puolelta päätoimittaja Poukan sukua, niin kuin kaikki ihmiset ovat sukua keskenään Aatamista alkaen, tai enintään kuuden linkin päässä toisistaan. Ruotsin pääministeri Tage Erlanderkin oli savolaisia Suhosia ja hänen seuraajallaan Olof Palmella oli sukujuuria Suomessa. Etiopian keisarin Haile Selassien isä Makonnen oli tarinoiden mukaan suomalaisten Makkosten heimoa ja elokuvaaja Kalle Peronkoski Argentiinan diktaattorin Juan Peronin sukulainen. Poliitikko Richard Nixonin esi-isiksi epäiltiin savolaisia Nikkisiä, kertoi tunnettu pakinoitsija Pii, Pirkko Kolbe.

Luin paljon sanomalehtiä, mutta päätin alkaa kertoa itse, mikäli Paatsamatiellä tapahtuisi jotain jännittävää. Murtauduttaisiinko naapuriin? Kuka pysäköi pihalla väärin, mielestäni herra Meloni, Simcan omistaja? Hiippailiko Haagan metsissä illan pimeydessä pääkallonmetsästäjiä? Kuka rikkoi pyöräkellarin lampun tai vei polkupyörän pumpun? Paljastaisin armottomasti kaikkien ihmisten virheet ja rötökset, paitsi ehken sentään omiani. Sen varauksen huomasin tehdä vasta hajotettuani vahingossa pyöräkellarin ulko-ovea sulkemaan tarkoitetun jousen.

Ryhdyin päätoimittajaksi, koska omistin pääoman, kirjoituskoneen ja paperiraaka-ainevaraston, mutta tarvitsin muitakin toimittajia. Ehdokkaiksi kävivät ensisijaisesti samasta rapusta alakerran neljän huoneen asunnon Miettilän veljekset Esko, Mikko ja Pekka tai kaksiossa asuva Kantosen Lasse, joka oli televisiosta tunnettu, sillä hän ansaitsi rahaa omalle pankkitililleen esiintymällä lapsena tv-mainoksissa. Lassen sliipatulla hiusöljyisellä mainosmiesisällä Vikellä oli kotonaan avohyllykössä suurin näkemäni miniatyyrialkoholipullojen kokoelma ja autotallissaan mainosten mukaan "kadehdittu" Opel Kadett.

Yläkerran Kurtti ja Mortti Horn olivat liian vanhoja ja erikielisiä. Heidän ruotsinkielinen äitinsä oli takavuosien tennismestari ja isänsä kirjastonhoitaja, joka oli tehnyt filosofian tohtorin väitöskirjan Suomen kaikkien aikojen merkittävimmästä matkailukohteesta, eräästä Vuoksen koskesta, jota Brasilian keisarikin oli käynyt katsomassa. Kurtin ja Mortin osuus pienempien lasten leikkeihin oli niiden fudiminen hajalle eli rakennelmien puolihuolimaton potkiminen ohikulkiessaan. Mortin eli Mörkin huhuttiin jopa jääneen luokalleen Haagan ruotsalaisessa lyseossa Lärkanissa, mikä kuulosti suhteellisen paheelliselta keskiluokkaisessa kaupunginosassa.

Talon toisessa päässä asui Räisälän Timppa, mutta hänen roolikseen olisi sopinut parhaiten päästä uutisaiheeksi. "Timo Räisälä tuomittu 57 vuodeksi nuorisovankilaan" olisi ollut toiveitteni mukainen jymyjuttu lehteeni. Timpan punaniskainen isäukko muistutti ulkonäöltään rikoskirjailija Mauri Sariolaa ja hänen huhuttiin tulleen kerran kännissä kotiin.

Muutoin kasitalossa asuikin vääränikäisiä tai vieraskielisiä ja kotia leikkiviä tyttöjä, kuten vaaleat Tipi Horn, Tuija Meloni ja Anneli Heinonen, ruotsinkieliset diivailevat punatukat Christina ja Camilla Lindholm sekä pirteä ruskeaverikkö Pirjo, joka kävi Kampissa kuristaan kuuluisaa Saksalaista koulua, jollainen oli perustettu Helsinkiin vuonna 1890. Vierailimme vielä 4-vuotiaina toistemme syntymäpäiväkakkukutsuilla, mutta emme muutamaa vuotta myöhemmin leikkineet yhdessä.

Viereisessä kuutostalossa asui kaiketi vuokratussa kaksiossa vaalean kiharatukkainen 8-vuotias Erkki Mäkinen ja hänen isosiskonsa Marja. Heidän isoveljensäkin piipahti vielä joskus kotona iltalomillaan, armeijan harmaassa sarkapuvussa. Perheen isä Edvard Mäkinen oli jo vuonna 1918 syntynyt arkisen punakka ja pönäkkä mies, joka rassaili vapaa-aikoinaan vanhoja autoja takapihalla, hiljaisena ja öljytahraisena. Uhkean tumma Elsa-rouva oli paljon kotona. Mäkiset olivat tuoreita tulokkaita talossa, mistä lie muuttaneetkaan, sillä he kannattivat Veikko Vennamon perustamaa ja johtamaa Suomen Maaseudun Puoluetta, aiempaa Suomen Pientalonpoikien Puoluetta.

Kirjoitin koneella melkein ensimmäiseksi työpaikkailmoituksen eli kirjelappusen: "Perustan Paatsama-lehden. Haluatko tulla mukaan toimittajaksi?"

Kipaisin viemässä lapun postiluukusta Erkki Mäkiselle osoitteeseen Paatsamatie 6 B 21, yhteisen pihan poikki ja portaita ylimpään kolmanteen kerrokseen. Hissiä ei ollut eikä lapsi olisi saanut käyttääkään. Poistuin odottamaan mahdollista vastausta, joka voisi viipyä tai olla kielteinen, mahdollisesti suullinen ivahuuto pihalla jonakin tulevana päivänä.

Juostuani takaisin kotiini Paatsamatie 8 C 38, toinen kerros, riisuin juuri eteisessä kenkiäni, kun ovikello yllättäen soida pärähti. Hämmästyksekseni oven takana seisoi jo Ere-poika, joka oli sangen innokas ryhtymään urheilutoimittajaksi ja valmis aloittamaan heti paikalla. Hänellä ei ollut kuulemma mitään tekemistä. Kaikkina päivinä hän ei ollut edes kaverini, toisinaan hän oli jopa vihamieheni, mutta lasten mielet muuttuivat nopeasti.

Siirryimme vaatenaulakon täyttämästä pimeästä, putkimaisesta eteisestä kylpyhuoneen ja keittiön ovien ohitse kuuden neliömetrin suuruiseen lastenhuoneeseeni, jonne aukesi ovi sekä olohuoneesta (tammenvärinen) että keittiöstä (valkoinen). Pohjoiseen avautuvasta ikkunasta näkyi luonnonpuistoksi jätetyn metsän takana tornitaloja. Pohjois-Haagan pistetalot olivat aikoinaan Helsingin korkeimmat pilvenpiirtäjät, joissa oli kerroksia jopa kaksitoista.

Aivan ikkunani edessä kasvoi poikien kiipeilyjen takia oksa- ja neulaskatoa kärsinyt keskikokoinen mänty, kuin kodin turvapuu. Kauempana näkyi ikivanha, paksurunkoinen, korkea, tuuhea jättikoivu, joka oli toinen kotoisan lähimetsän suojaavan sylin symboli.

Keittiönvastaisen väliseinäni tapetissa vilistivät räikeät Disney-hahmot, Kaunottaren ja Kulkurin koirakaverit sekä Pluto, Dumbo, Hessu, Taku ja Aku, joita olin 3-vuotiaana sinnikkäästi pyytänyt, edes uskomatta saavani, huomatessani sellaisen erikoisuuden tapettikaupassa. Vanhempana kuvat alkoivat pikkuhiljaa kaduttaa ja nolottaa. Vastakkaisella seinälläni, vanerilevypohjaisen lapsenvuoteeni yllä, roikkui isolle vankalle pahvilevylle huolellisesti naulittu saksalainen Märklin-merkkinen sähköjunarata maastorakennelmineen. Alakerran Miettilän perheen lastenhuoneeseen oli ripustettu sen paljon loistokkaampi esikuva.

Huoneessani oli myös kirjoituspöytä ikkunan alla ja olohuoneen vastaisella seinällä kirjahyllykkö, jossa oli 75 kirjaa, jotka täyttivät puolitoista hyllyä. Kirjojen nimiä olivat Tom Sawyer, Huckleberry Finn, Luostarinkujan väijytys, Jenningsin maja, Kätkijät taivasalla, Taikatalvi. Kirjasarjoja olivat Pekka Töpöhäntä, Kiljuset, Nuorten Toivekirjasto sekä Meidän Lasten Kirjasto. Alemmilla hyllyillä oli Bilofix-rakennuspalikoita, Legoja, lautapelejä kuten "Afrikan tähti" ja "Roope-sedän Kultakuume", pehmoeläimiä, pari irtonumeroa Nakke Nakuttajia ja Retu Kivisiä sekä kolme ja puoli vuosikertaa Aku Ankkoja vuoden 1964 tammikuusta alkaen.

Olin valmistanut kartonginkaistaleesta ja vahvasta harmaasta karhulangasta toimittajan lipan, joka oli useiden sarjakuvien mukaan toimituksen tärkein työasu. Myös kirjanpitäjät näyttivät käyttävän irtolippaa amerikkalaisissa elokuvissa. Sen tarkoitusta en oikeastaan tiennyt tai ajatellut, mutta kaipa se suojasi silmiä kattovalojen häikäisyltä. Tärkeintä oli, että siinä luki logona "Paatsama-lehti", sillä se oli roolivaate, aivan kuten alunperin Sherlock Holmesin ja hänen jälkeensä pilakuvien ja sarjakuvien salapoliisien alituiseen käyttämä omituisenmallinen, ruudullinen englantilainen metsästyspäähine.

Mäkisen Erkki sai vieraanani tilaisuuden käyttää ensimmäiseksi ABC-kirjoituskonetta ja toimittajanlippaa. Hänen lehden sivulle 6 naputtelemansa urheilupalstan sisällöstä muodostui seuraavanlainen:

"URHEILUA. Erkki Mäkinen hyppäsi pihakeinusta kokonaisen 4 metriä, Timo Räisälän hypätessä 2 metriä 70 senttiä.

"Korkeutta Erkki Mäkinen hyppäsi yhden (1) metrin. Timo Räisälä hyppäsi samoin.

"Timo Räisälällä ja Erkki Mäkisellä oli juoksukilpailu. Ekin aika 38 sek., Timon aika 38½ sek. Pituushypyn voitti Erkki 220 cm, Timppa 200 cm. Erkki oli tänään voitokas ja niin voitti 3 ottelua. Huraa, huraa, huraa! Hyvä Ere!"

Erkillä oli ollut uutinen, suorastaan skuuppi. Hän oli kaivannut vain välinettä sen kertomiseen. Lehti oli syntynyt tarpeeseen ja tullut perustetuksi oikealla hetkellä.