5. Ketkä kiusasivat ketä?

(HAAGA 1961-68)

Vasemman jalkansa sodassa tai onnettomuudessa menettänyt invalidimies Pelkolin sekä hänen vaimonsa asuivat C-rapun ykköskerroksessa, toisessa 25 neliömetrin yksiöistä, jotka sijoittuivat myyntipäällikkö Kantosen perheen 44-neliöisen kaksion ja konttoripäällikkö Miettilän 76-neliöisen työsuhdeasunnon väliin.

Toinen yksiöistä, peilikuvan lailla identtinen, jäi lapsille merkityksettömäksi, päinvastoin kun "Invalidin" salaperäinen kotiluola. Pelkolinin naapuri oli pelkästään postiluukku, jonka takana vuokralainen vaihtui usein tai eleli huomaamattomasti, olipa vuorollaan milloin Tuppurainen, Tappurainen, Ryynänen tai Horttanainen, kenties opiskelijapoika, lapseton nuoripari, taikka työssä käyvä poikamiestyttö.

Eläkeläinen A. Pelkolin oli Kekkos-kalloinen, jykevän raskastekoinen mies, joka nojaten vankkaan, ajan patinoimaan, ryhmysauvamaiseen kävelykeppiinsä raahusti päivittäin ulos metsän kallioille paahtamaan itseään auringossa ruskeaksi kuin papu (tai "kuin neekeri", noihin aikoihin sanottiin). Mies istua röhnötti metsäaukiolla itse tuomassaan, kannettavassa ja taitettavassa alumiinirunkoisessa, markiisikankaisessa matkanojatuolissa, aurinkolasit päässään, veistoksellisen jähmettyneenä kuin Buddhan patsas.

Aurinkoa palvoessaan Pelkolin säihkyi ja sädehti muiden ihmisten silmiin kuin tähtisadetikku. Hän näet piti sylissään suurta alumiinifoliolevyä isona peilinä, jolla hän pyrki moninkertaistamaan auringonsäteiden määrän päivettämään tehokkaammin alastomaksi riisumaansa ylävartaloaan. Satunnaiset hajasäteet taittuivat epätasaiseksi rypistyneeltä foliolta milloin mihinkin suuntaan, myös talon ikkunoihin ja toisten kallioilla liikkuvien kasvoille.

Pelkolinin yksiöön ei kuulunut parveketta, jolla hän olisi voinut oleksia, ainoastaan keittokomeron ja olohuoneen eteläikkunat. Hänen oli mentävä pihalle. Joskus Pelkolin ripusti koivun kylkeen naulaamaansa vanerilevyyn vanhanaikaisen suomalaisen tikkataulun, jonka kehien numerointi kasvoi ulkoreunoilta keskipisteen napakymppiin saakka. Pelkolinin heittelemät nuolet kopsahtelivat äänekkäästi reunavaneriin.

Hiuksettoman päälakensa Pelkolin peitti epäsymmetrisesti kallelleen asettamallaan vanhalla baskerilla, jonka keskeltä törrötti ärsykekieleke. Lapsille Pelkolin toi ennemmin mieleen puliukon kuin jonkin boheemin ranskalaisen taiteilijan, vaikkei hän esiintynytkään päihtyneenä.

Jaloissaan vanhuksella roikkuivat mustat, kiilteleviksi kuluneet henkselihousut, ja hänen suurten korviensa käytävistä tursusi ulos valkoista pumpulia. Muutoin hän oli yrmeä, jalkansa takia huojuvasti paarustava uurteinen ukko, jolla oli harmaakarvaiset ja maksaläikkäiset käsivarret ja lapiokourat.

Saunailtoinaan, kerran viikossa kello kuusi, Pelkolin ruuvasi jo kotonaan tekojalkansa irti ja keinotteli itseään kahden vahvan kainalosauvan tuella hitaasti (klonks! klonks!), hyvin hitaasti (klonks! klonks!), porras kerrallaan, kuusitoista askelmaa alas kellarisaunaan, tyhjänä roikkuva housunlahje liikkumisen aiheuttamasta ilmavirrasta vipattaen.

Se tyhjä lahje oli lapsista selkäpiitä karmivaa katsottavaa, kuin kohtaus lapsilta kielletystä Hitchcockin televisiosarjasta. Pelkolin oli myös kuin Disneyn alkuperäinen konnahahmo Jopi Jalkapuoli, Pegleg-Pete, myöhemmin Mustaksi Pekaksi parantunut. Ajatollah Ruhollah Khomeinin julma, synkkä hahmo olisi sekin käynyt vertailukohteeksi. ellei olisi ollut vielä Suomessa ja maailmanlaajuisesti tuntematon.

Pelkolinin saunavuoron aikaan oli lasten pysähdyttävä ulko-oven portaille odottamaan ja katsomaan, kuinka Pelkolinin hidas "liikekannallepano" eteni ja tukki portaikon muilta kulkijoilta muutamaksi toviksi. Sodasta oli tuolloin kulunut parikymmentä vuotta ja Pelkolin oli muistutus siitä.

Taloyhtiön yhteiseen kellarisaunaan kuului lapsen mittasuhteilla valtavan pitkä löylyhuone, joka tosin jo 1960-luvun lopulla jaettiin väliseinällä kahteen osaan, energian säästämiseksi. Kiukaita oli yksi, joten löylyhuoneesta erotettu pienempi pätkä jäi tuulikaapiksi, vaikka pitkän seinän kolme laudetta jatkuivat edelleen sinnekin. Löylyhuoneen molemmilla puolilla oli ikkunallinen pesuhuone suihkuineen, ämpäreineen, vateineen ja puupenkkeineen, ja kummankin pesuhuoneen takana oli sen oma pukuhuone.

Saunavuorot oli limitetty ajatellen kiuashuoneen mahdollisimman tehokasta käyttöä. Perhe saattoi pesuhuone ykkösessä huuhtoa itseään suihkussa, pukea vaatteitaan tai nauttia kaikessa rauhassa saunajuomiaan, Apsia, Stepiä tai Jaffaa, kun samaan aikaan pukuhuone kakkosessa toinen perhe jo riisuutui ja siirtyi alasti toiseen pesuhuoneeseen. Jos ainoassa löylyhuoneessa vitkaili aivan saunavuoronsa loppuun saakka, ehti kuulla varoitukseksi vesihanan lorinaa toisesta pesuhuoneesta, jossa jo pesuvateja ja löylyämpäreitä täytettiin. Yhteentörmäyksistä väärällä vuorolla tai heittävään kellonaikaan ei minulla tai pihan lapsilla ollut tietoa. Minun perheeni saunavuoro oli tiistaisin klo 19.

Saunan pesuhuoneiden kahden ikkunalasin väliin oli asetettu sopivan kokoiseksi leikattu laatta vaaleaa vaahtomuovia, jotta kukaan ei näkisi ulkoa sisälle, vaikka toisaalta luonnonvaloa siilautui läpi valoisina aikoina. Kuitenkin joku tuntematon viikari (Eskoa epäiltiin) oli keksinyt kaivertaa toisen ikkunan muoviin pienen huomaamattoman tirkistysreiän.

Aukon salaisuus levisi hihkuen pihan lasten keskuudessa ja toisinaan iltaisin joku kakara kävi vilkaisemassa keitä oli saunomassa, jos sisältä kuului veden loiskintaa. Jonkun Pelkolinin sijasta haluttiin nähdä nuoria neitejä nakuina, mutta jouduttiin näkemään vanhoja ämmiä, nelikymppisten äitien ikäisiä. Todellisuudessa ikkunasta pilkahti näkyviin korkeintaan kuvitelma punertavan ruskeasta ihosta vesihuurun keskeltä, ilman tarkempia yksityiskohtia, joita saattoi vain kuvitella. Joskus pesuhuoneeseen kuului aivan ikkunan takaa lasten huudahduksia, havaitsin saunomassa ollessani, mutta vanhempien huomiota siihen ei kiinnitetty.

Herra Pelkolin harrasti ajankulukseen asuntonsa ovien lukitsemista. Lasten ravatessa päivät pääksytysten portaikkoa ylös ja alas, kipin kapin kotiinsa ja ulos, Pelkolin tuntui puolestaan viettävän merkittävän osan päivästään rappukäytävässä. Hän kompuroi oman ovensa edessä kaivellen lapiokourallaan teryleenihousujen sivutaskusta runsasta ja painavaa avainnippua.

Avainten kilinä, ketjujen kalina ja lukkojen rapina kuului parhaimmillaan muihin koteihin asti, ellei jompikumpi radion tai television kahdesta kanavasta (Yleisohjelma, Rinnakkaisohjelma, TV1, TV2) ollut auki, eikä jäänyt koskaan epäilystä, kenen ovelta ääni kuului. Pelkolin aloitti lukitsemisen tuulikaapin valkoiseksi maalatusta väliovesta, sitten seurasi varsinaisen ruskean postiluukkuoven virittäminen takalukitukseen ja ylimääräisten varmuuslukkojen kiertäminen kiinni. Monen eri avaimen nippu tarjosi Pelkolinille paljon valinnanvaraa ja hitaan hakemisen älyllistä ponnistusta.

Lapsista oli luonnostaan lankeavaa, että kaikki tavalliset, ilkeät nuoret kakarat vihasivat ja pelkäsivät Pelkoliniä, koska tämä tukki liiaksi rappukäytävää ja ennen kaikkea oli tavallisuudesta poikkeava henkilö ja vieläpä invalidi. Pelkolin puolestaan ei yrittänyt olla nuorten ystävä. Hänen huhuttiin saattavan huitoa sauvallaan lapsia tai jopa lyövän heitä.

Syntyi taloyhtiön kokoinen skandaali, kun pikkuinen Pentti-poika oli pissannut rappuun Pelkolinin nähdessään. Pelkolin oli kiivastunut ja piiskannut kepillään itkevää Penttiä.

Pikkupojan nuori yksinäinen äiti nosti äläkän ja haali ovi ovelta naapureita todistajiksi, mutta kukaan sivullinen ei ollut nähnyt milloinkaan mitään. Nyt vasta näimme rapussa itkevän Pentin ja yrmeästi mulkoilevan, keppiinsä nojaavan Pelkolinin. Pentin kaksihenkinen perhe muutti pois ja Pelkolin jäi, vuosikymmeniksi, kaiketi loppuelämäkseen.

Pelkolinin pikkuinen mustatukkainen vaimo oli työssäkäyvä, jäntevä, vikkeläliikkeinen kärppä, joka puolusti vanhaa ukkoaan kuin sinnikäs terrieri. Hän näytti niin paljon miestään nuoremmalta, että olisi saattanut olla vanhapiikatytärkin, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, oliko hän. Ehkä hän oli vain sinnikkään ikääntymätön ja laihansitkeän nuorekas. Hän oli itse lapseton ja sotajalalla pihan lasten kanssa. Jos ukko jalkoineen olikin hidas, niin vaimo oli nopea kuin salama ja siksi vaarallinen vastustaja!

Pihan lasten tapoihin kuului kiusata kaikista aikuisista juuri Pelkoliniä, eikä kai ketään muuta. Esimerkiksi kulkiessaan tämän kotioven ohi lapset pudottelivat karkkipapereita, käpyjä, havunneulasia ja muita irtoroskiaan postiluukusta. Ainakin Miettilän pojat näyttivät sellaisen käytäntönsä minulle. "Kato Heka, mitä me tehdään!"

Porrashuoneen seinälle, alaoven pieleen, oli ripustettu lasilevyinen kotelo, jonka sisällä oli irtokirjasimilla ladottu luettelo kaikkien asukkaiden sukunimistä ovinumeroineen ja kerroksineen. Sukunimikaimoilta mainittiin myös etunimen alkukirjain. Talossa asuivat nimittäin lähekkäin parin tai kolmen suvun kaksi sukupolvea, äiti tai anoppi yksiössä ja vävyn tai miniän perhe isommassa asunnossa.

Jotkut lapset (Eskoa epäiltiin) osasivat avata nimikotelon joko tiirikalla tai sopivalla avaimella, ellei sitten talonmies ollut joskus unohtanut lukita sitä. Tällöin avautui mahdollisuus muokata mielin määrin sukunimiä vaihtamalla valkoisten irtokirjasinten paikkoja mustan taustalevyn urissa. Esimerkiksi Pelkolinista oli helppo muokata Kelpolin tai vaikkapa Koipeliini, lainaamalla joitakin kirjaimia naapurien nimistä. Pieni hävytön muutos saattoi jäädä huomaamatta joksikin aikaa, ennen kuin suututti ainakin Pelkolinit.

Vaihtoehtoisesti Pelkolinin pariskunnan oven takana tuli mölytä tavallista enemmän ja huudella lauseita, joissa mainittiin korostetusti Pelkolinin nimi. Tällaista tekivät lapset, joka uskalsivat ja olivat tarpeeksi nopsajalkaisia selviytyäkseen jäämättä kiinni.

Herra Pelkolin oli itse liian hidas ryntäämään ovelle ja nappaamaan häiritsijöitään, vaikka lisälukot, varmuusketjua lukuun ottamatta, olivatkin auki asukkaiden ollessa sisällä, mutta hänen vaimonsa saattoi kärkkyä ja väijyä lapsia aivan oven takana, jotta yllättäisi viimeinkin kiusanhenget itse teosta.

Eräänä syyspäivänä leikin flegmaattisen rauhallisesti yksinäni talotontin ja metsäalueen rajalla, kun C-portaan ulko-ovesta ampaisi ulos kuin rasvattu salama - Mikko Miettilä. Hän syöksyi hippulat vinkuen mäenrinnettä alas ja vilahti seuraavasta B-portaan ovesta sisään. Muutamaa sekuntia myöhemmin C:n ulko-ovesta säntäsi ulos rouva Pelkolin, joka vilkaisi nopeasti kolmeen ilmansuuntaan ja huudahti minulle: "Minne se meni?"

Minua ei epäilty, kun olin niin pöllämystyneen rauhallinen omilla jalansijoillani, toljotellessani ihmeissäni, että mitä nyt oli tapahtumassa?

"B-rappuun", osoitin sormellani ja rouva Pelkolin pinkoi sinne nopeammin kuin tuskin ehdin sanoakaan. Arvelin Mikko Miettilän ehtineen jo pujahtaa pyöräkellarin kautta talon toiselle
puolelle. Pyöräkellariin pääsi nimittäin nopeasti rapusta ilman avainta, jota sen sijaan tarvittiin, jos halusi kulkea vastakkaiseen suuntaan, pyöräkellarista B-portaaseen. Myös saunan ja verkkokellarien pitkään käytävään kerrosta ylempänä tarvittaisiin avainta. mutta ehtisikö Mikko käyttää sitä? Portaiden nouseminen yläkertaan olisi paha umpikuja, koska ullakkoa ei ollut, eikä hissiä vaihtoehtoreitiksi. Entä päättelisikö rouva Pelkolin samalla tavoin vai tekisikö hän arviointivirheen?

Mutta minne Mikko aikoisi jatkaa talon toisella puolella? Kiertäisikö hän äkkiä itäpään roskakatoksen suojassa takaisin pohjoispuolelle ja metsään, vaiko piiloon harmaan betoniaidan taakse? Painuisiko hän Paatsamatien jyrkkää alarinnettä pohjoiseen, korkean Pääkallokallion peittämänä, taikka Laajasuontietä itään punatiilitalon taakse? Lähtisikö hän Paatsamatietä etelään nurmirinteen suojassa vai yrittäisikö hän ehtiä vilistää kuin orava pihan yli kuutostalon kellariin?

Mitä Mikolle voisi tapahtua, jos hän jäisi kiinni? Jos hänet nähtäisiin ja tunnistettaisiin? Miksi rouva Pelkolin kysyi minulta "Minne Se meni?" eikä "Kuka tästä juoksi?" Olisinko lie vastannut, vai ollut näkemättä ja tuntematta? Osoitin hämmentyneenä B-rappua kuin pelastaakseni oman nahkani, ettei minua itseäni olisi epäilty. Tällä kertaa olin viaton, mutten aina.

Eräänä kauniina kesäpäivänä oleskelimme Marie-serkkuni kanssa jouten C-rappuhuoneessa. Me serkukset nojailimme ulko-oveen sisäpuolelta, kun taas nuori Pekka Miettilä istuskeli porrasaskelmalla puolta kerrosta ylempänä. Mikko Miettilä ja Lasse Kantonen roikkuivat raollaan olleilla vastakkaisilla ensimmäisen kerroksen kotiovillaan ja juttelivat. Tai juttelimme kaikki viisi, minä ja Marie kuitenkin vähiten.

Äkkiä päähäni pälkähti ilkeä ajatus tai yksinkertaisesti matkin muiden aikaisempia sankaritekoja. Aloin huudella täyttä kurkkua lasten keskuudessa tunnettua sotahuutoa:

"Pelkoliini tulee! Pelkoliini tulee!!"

Marie-serkku älysi heti ajatustakin nopeammin syöksähtää alaovesta ulos. Mikko Miettilä vetäisi samalla sekunnilla ovensa kiinni, sen perään Lasse Kantosen ovi paukahti lukkoon kuin kaikuna edellisestä. Minä juoksin Marien perässä ulos. Livahdimme serkkuni kanssa yksinkertaisesti vain länsikulman taakse, pois näkösältä. En uskonut, että meitä epäiltäisiin - eikä sitten epäiltykään.

Jonkin ajan päästä ulos pihalle laahusti sydäntä särkevästi itkevä, minua vuotta nuorempi Pekka Miettilä. Poikaparka oli jäänyt kuumimpaan paikkaan jumiin eikä ollut ehtinyt yhtään minnekään karkuun. Kotiovet ja ystävien ovet läimähtivät kiinni hänen nenänsä edestä ja ulko-ovelle saati kellariin oli liian pitkä matka. Pelkolin oli ehtinyt napata hänet kiinni. Pekka nyyhki kertomustaan, miten Pelkolin oli läksyttänyt häntä ja uhkaillut, mutta yksityiskohdista en saanut itkun takaa selvää.

Vuosien kuluessa Paatsamatien lapset vanhenivat ja muuttivat pois. Kun palasin katsomaan entistä kotitaloani eräänä kesäpäivänä parikymmentä vuotta myöhemmin, en löytänyt enää kotirappuni nimitaulusta kuin yhden tutun nimen...

Pihamaa oli autio ja kuolleen hiljainen, ei näkynyt lainkaan leikkiviä, juoksevia, meluavia tai kiusaavia lapsia! Kerrostalon yksiöt ja kaksiot, 25-44 neliömetrin asunnot, eivät tuntuneet riittävän 1980-luvun lapsiperheille. Loputkaan jäljelle jääneet lapset eivät enää kuluttaneet vapaa-aikaansa Kirkonrottaan ja vetelehtimiseen kotipihallaan, vaan "harjoituksiin" joissakin moderneissa urheiluhalleissa.

Kun saavuin pihaan, huomasin, että vanhan neljän hehtaarin leikkimetsäni kalliolla istuskeli telttatuolissa joku "puliukkomainen" baskeripäinen puolialaston aurinkolasipäinen vanhus, joka näytti yksinään kaikessa rauhassa ottavan aurinkoa paljaalle ylävartalolleen. Tästä ei automaattisesti tullut mieleeni muistoja, ennen kuin olin käynyt kotirapussani ja nähnyt yhden ainoan tutun nimen paikallaan nimitaulussa ja postiluukussa C 32. Sama mies, sama harrastus. Hänhän siellä yhä oli, viimeinen mohikaani neljännesvuosisadan takaa, 1960-luvulta.