4. Minne muutin Haagassa?

(HAAGA 1961-68)

Elämäni ensimmäisen tarkan oman muistikuvan olen tallentanut tietoisuuteeni Paatsamatie 8:n tontin itärinteestä Etelä-Haagasta. Kolmihenkinen perheemme oli talvella 1961 katsomassa rakenteilla ollutta ja ostamiseen houkutellutta uutta kerrostaloa, kun äitini yht'äkkiä liukastui jäisessä ylämäessä ja kaatua muksahti pitkäkseen maan kamaralle.

(Harmaan sumun keskeltä näen mielessäni kuin rätisevän kaitafilminpätkän tapauksesta, joka päättyy hetkessä ja katoaa taas usvaan.)

Hupsista! Hämmästyin suunnattomasti. Saattoiko muka äitikin kaatua, tuollainen 3-vuotiaan lapsen mielestä Jumalan kokoinen puolitoistametrinen jättiläinen?

"Olet kasvanut... kasvat pian äitiä isommaksi, kun noin reippaasti syöt!" vakuuteltiin lapselle ruokapöydässä. En uskonut. Ei niin isoksi voinut mielestäni kasvaa. Äiti näytti alhaalta lapsen perspektiivistä lähes yhtä isolta kuin isä, jonka pituutta en ikinä tavoittaisi.

Sinä lapsuuteni keväänä 1961 Paatsamatie kahdeksaan oli valmistumassa arkkitehti Bertel Saarnion piirtämä 3-4-kerroksinen, 42 huoneistoa käsittänyt kolmen hissittömän portaikon lamellitalo, johon pian muuttaisimme Ohjaajantieltä. Vaihtaisimme pienemmästä talosta isompaan, ensimmäisestä kerroksesta toiseen ja kolmesta asuinhuoneesta neljään.

Paatsamatie kuuteen, tontin etelälaidalle, rakennettiin asuntoyhtiön toista rakennusta, kolmea kerrosta ja kolmea rappukäytävää, kolmea tusinaa uutta kotia sinnekin. Huomasin työmaita muuallakin. Helsingissä vuosi 1961 sattui olemaan rakentamisen huippuvuosi, jolloin valmistui 8000 uutta asuntoa, kun vuonna 1969 valmistui enää 3500 huoneistoa, puolta vähemmän, ja vuonna 1950 oli pystytetty 1100 kotia, seitsemäsosa. Paatsamatien taloyhtiön 78 asuntoa muodostivat yhden prosentin Helsingin asuntotuotannosta vuonna 1961.

Uuden rakennuksemme päädyissä jätettiin esiin ajan myötä likaantuva valkopintainen tiilimuuri, joka ei ollut koskaan mielestäni yhtä hieno ja kaunis kuin väriä ja lämpöä hehkuva punatiiliseinä naapuritalossa, joka pystytettiin vähän myöhemmin Paatsamatien itäpuolelle. Talomme pitkät sivuseinät peitettiin rypyläisellä rappauksella, joka oli väriltään hiekanruskehtavaa, rumaa beige-sävyä.

Huoneistojen ikkunat olivat jäykän neliömäisiä. Kylpyhuoneiden ikkunat olivat isompien ikkunoiden tai niiden tuuletusikkunaosan pienoismalleja. Sadekatosten suojaamat porraskäytävien ulko-ovet olivat vaaleankellertävää lakattua puuta ja kunkin vierellä oli ovenkorkuinen lasi-ikkuna, jonka takaa kuvastui ulos lattiasta kohoava lämpöpatteri. Oven yläpuolella oli koko rappukäytävän levyinen lasi-ikkuna päästämässä portaikkoon vielä lisää luonnonvaloa.

Ulko-oven edessä kohosi kolme tylyä betoniporrasta, joilla ei ollut huomioitu liikuntaesteisiä. Metrin päästä oven takaa nousi kahdeksan porrasaskelmaa ensimmäisen asuinkerroksen tasanteelle ja vasemmalta, lasi-ikkunan ja lämpöpatterin kohdalta, laskeutui kahdeksan askelmaa alas jykevälle, harmaalle, teräksiselle kellarinovelle, joka vaati auetakseen Abloy-avainta.

Kahdeksan myrkynvihreällä muovipinnalla peitettyä porrasaskelmaa johti ensimmäisestä kerroksesta puolivälitasanteelle, josta avautui seinän levyinen ikkuna pohjoiseen, ja jälleen kahdeksan askelmaa vei toiseen asuinkerrokseen, jossa ensimmäisenä oli vastassa minun ulko-oveni oikealle länteen, sitten kaksi ovea suoraan etelään ja neljäs ovi vasemmalle itään. Toisen ja kolmannen kerroksen väliin oli ripustettu puisteluparveke, jolla mattojen tomutus oli sallittua arkisin parin tunnin määräaikana klo 14-16, kuten oveen ruuvattu ankara kyltti määräsi.

Taloni työntyi maan sisään länsirinteeseen. Kauimmaisessa C-portaassa oli vain 3 kerrosta A-portaan neljän sijasta, koska itäpäädyn alin asuinkerros jatkui länsipäässä maan alle pikkuikkunaiseksi kellariksi. B-porras oli reunimmaisten välimuoto, jossa ensimmäisessä kerroksessa oli vain kaksi yksiötä, mutta muutoin vastakkaiset karut metalliovet veivät kellarikäytäviin. länteen ja itään. Itäpäässään kellarikäytävä tosin päätyi korkealla maan pinnan yläpuolella suoraan A-portaan talonmiehenasunnon seinään.

Päätyasunnot olivat neljän huoneen ja keittiön kokoisia ja niistä avautui ikkunoita kolmeen ilmansuuntaan. Portaikkojen sisälaitojen asunnot olivat parvekkeellisia läpitalon kaksioita. Isompien asuntojen välissä oli kussakin kerroksessa kaksi pientä yksiötä etelään avautuvin ikkunoin. Tuohon aikaan lapsiperheitäkin, kuten kuulemma nelihenkiset Zyskowiczit, muutti yhtä hyvin 44 neliömetrin kaksioihin kuin 25 neliön yksiöihinkin.

Isoimmat asunnot olivat L-muotoisia. Neliön muotoiset yksiöt jäivät L:n kainaloon eli sisäkulmaan. Päätyasunnoissa kahden huoneen ikkunat avautuivat etelään, yhden länteen tai itään, ja kolmen pohjoiseen, jos pohjoisseinän keittiö ja kylpyhuonekin laskettiin ikkunallisina mukaan. Kaksioista jäi puuttumaan toinen eteläikkunahuone sekä itä- tai länsi-ikkunallinen huone. Yksiöissä oli yksi ikkuna etelään sekä keittokomero ja ikkunaton kylpyhuone.

Keväällä 1961, auringon sulattaessa viimeisiäkin lumilaikkuja, Victor Ekin kuorma-auto kuljetti perheemme muuttokuorman, mutta minä muutin skottiruudullisissa lastenrattaissa, joita äitini työnsi kävellen, niin olen muistanut unenomaisina kuvina. Muuttomatkaa Ohjaajantieltä kertyi vain kilometrin verran etelään Aino Ackten tietä, joka vaihtui Etelä-Haagan rajalla Paatsamatieksi. (Katunimikyltin mukaan tie muuttuu siinä kohdassa Paatsamantieksi, mutta genetiivi on harmiton kirjoitusvirhe, jota ei ole koskaan korjattu.)

Uudessa kotipihassani odotti aiemmin muuttaneiden lasten vastaanottokomitea. A-portaan pisamaiset, punapäiset Peppi Pitkätossut, Lindholmin Christina ja Camilla, sekä Tommit ja Annikat olivat hyppäämässä narua, sillä oli aurinkoinen kevätpäivä. Viimeisten sulavien lumien rippeet lorisivat pieninä puroina, joita lapset virrattivat piirtelemällä kepeillä tai kengänkärjillä uusia kanavia soraan.

Ylitin muutossa rajan Pohjois-Haagasta Etelä-Haagaan. Muutin yhtenäisesti suunnitellusta, rinnatusten samaan aikaan 1950-luvulla rakennettujen kerrostalojen metsälähiöstä - puoli vuosisataa vanhempaan, historialliseen asutuskeskukseen. Saavuin monien vuosikymmenten vähittäisiä, eriaikaisia talokerrostumia sisältävään historialliseen kaupunginosaan, aiemmin suorastaan itsenäiseen Haagan kauppalaan.

Etelä-Haaga oli luonteeltaan enemmän suomalainen pikkukaupunki kuin standardilähiö. Siellä asuttiin yksilöllisemmissä ja monenkirjavammissa pienkerrostaloissa kuin Pohjois-Haagassa. Kadut olivat kylätiemäisen mutkaisia, asemakaava keskiaikaisen sykkyräinen. Kaikkia katuja ei ollut kaavoitettu yhdellä kerralla vaan yksitellen vuosikymmenten kuluessa. Vanhoille purettujen huviloiden pikkutonteille voitiin rakentaa vain Pohjois-Haagaan verrattuna pienempiä ja intiimimpiä kerrostaloja.

Yhteiseksi piirteeksi molemmille Haagoille oli muodostumassa asukkaiden keskiluokkaisuus. Jo Eliel Saarisen varhainen Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma oli tarkoittanut sijoittaa keskiluokan Huopalahden aseman ympäristöön, varakkaat Munkkiniemen rannoille ja työläiset kauemmaksi Pitäjänmäelle.

Entisen ja uuden kotini välimaasto oli pelkkää metsää tai luonnonpuistoa, jossa kohosi jyrkkiä kallioita sekä puinen harmaantunut Haagan hyppyrimäki (ainakin 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle). Metsää halkoivat 50 vuotta vanhat tykkitiet, joita pitkin reippaat retkeilijät saattoivat vaeltaa Talin tai Pirkkolan ulkoilumaastoihin saakka.

Kukkuloille oli Haagassakin, osaksi koko Helsingin niemeä ympäröivää linnoitusrengasta, louhittu jännittävän näköisiä varustuksia. Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n hallitus oli teetättänyt ensimmäisen maailmansodan aikana linnoitustöitä kaukaa tuomallaan pakkotyövoimalla, kirgiiseillä, tataareilla ja kiinalaisilla.

Kotini viereistä metsää hallitsevalla Haagan korkeimmalla kukkulalla oli linnakejäännöksiä, ampumahautoja, tykki- ja konekivääripesäkkeitä, juoksuhautojen onkaloita, ammusvarastosuojia, betonisia linnoitusbunkkereita sekä keinotekoisia, kallioon räjäytettyjä rosoisia rotkoja. Alueella oli käyty kansalaissodan taisteluita vuonna 1918. Talvisodan aikana kallioluolissa oli sorvattu ammuksia.

Minä kutsuin jylhää linnoitusaluetta pienen lapsen sanallisella luovuudella "Jyrkännelaitokseksi". Orapihlajatie saartoi kallioita ja Orapihlajakuja työntyi niitä kohti, joten luonnolliseksi viralliseksi nimeksi muodostui ilmeisesti Orapihlajakallio. Alueesta oli käytetty myös nimiä Kissis, Kissanpotti, Sammis tai Sammakkolampi, mutta en tuntenut niitä. Tuttavani eivät tarvinneet linnoituskallioille mitään erityisnimeä.

Jyhkeät teräsovet raskaine salpoineen sulkivat kalliobunkkereita alhaalla rotkossa, jonne pääsi laskeutumaan rappeutuneita betonisia portaita. Kuiluihin kertyi ihmisten heittämiä roskia, sadevettä tai tuulten puista ravistamia oksanrisuja ja lehtiä, jotka maatuivat. Betonirakenteet sammaloituivat ja ruohottuivat vähitellen.

Vasta aikuisena pääsin tai uskaltauduin ruotsinsuomalaisen tyttöystävän yllyttämänä teräsovien taakse katsomaan mitä Jyrkännelaitoksen sisältä löytyi - repeytyneitä, likaisia patjoja ja epämääräisiä lumppuja, tölkkejä, roskaruokapakkausten revittyjä kuoria ja muuta kaikenkirjavaa roskaa, puliukkojen tai nuorisoporukoiden jäljiltä.

Jyrkännelaitoksen kallioinen metsäkukkula laskeutui idässä alas Paatsamatielle. Etelästä, lännestä ja pohjoisesta metsää ympäröi puoliympyrän kaaren muodossa Orapihlajatie, jonka varteen rakennettiin vuosina 1964-65 varasto- ja liikerakennuksia lahtelaiselle huonekalutehtaalle Isku-Kalusteelle, Tampereen Pyynikin panimolle sekä Tuottajain Koneelle. Isku-Kalusteen rakennustyömaa katkaisi jopa metsäpolun, jota kävelijät oikaisivat uudesta pihastani Pohjois-Haagan suuntaan, mutta sille tallattiin tontin teräsverkkoaitaa myötäilevä uusi reititys.

Paatsamatien itäpuoli oli epäviihtyisää vetistä suomaastoa, jota sivusi etelässä Laajasuontie ja halkoi pohjoisessa kävelypolku (tai tykkitie) nimeltään Kanukalliontie. Suolle rakennettiin myöhemmin, vasta vuonna 1975, alppiruusujen kasvatusalue eli Haagan Rhododendron-puisto, josta tuli sittemmin paikallinen päänähtävyys.

Orapihlajatie ja Kanukalliontie piirsivät metsään Pohjois- ja Etelä-Haagan rajan. Valtavien metallisten sähköpylväiden kannattelemat korkeajännitejohdot kulkivat juuri Haagojen rajalla Pitäjänmäen suuresta muuntajasta suoraan lännestä itään tai idästä länteen. Kasvillisuus leikattiin ajoittain matalaksi johtojen alta ja pylväisiin oli kiinnitetty keltaisia, peltisiä, salamakuvioisia varoituskylttejä hengenvaarasta. Mielikuvituksessani, jollei todellisuudessakin, eräät uskaliaat pojat tai humalaiset miehet kiipeilivät silti tolppiin ja jotkut heistä kuolivat ja päätyivät lyhyiksi uutisaiheiksi.

Kotitaloni jännittävin paikka, johon vähitellen tutustuin, oli itäpäädyn roskanpolttouuni. Se palaa helposti mieleeni kuullessani puhuttavan helvetistä tai krematorioista. Jykeväsalpaisen teräsluukun takana loimusivat ikuiset keltaiset tulenlieskat, kun näin luukun auki tai isompana yletyin kurkistamaan sisään. Palo kyti vähintäänkin pienillä liekeillä ja leimahti heti saadessaan uutta tulenruokaa. Uunia hoitanut talonmies asui muutamien metrien päässä yläkerrassa.

Keittiömme lavuaarin alakaapissa oli iso, arviolta 20 litraa vetänyt sininen, peltinen, kuhmuinen roskaämpäri, johon viskattiin kaikenlainen siihen mahtuva, kodissa kertyvä kiinteä jäte, paitsijätepaperi, jota niputettiin keräyksiä varten. Nesteet valutettiin tietenkin viemäriin. Roskapaikalla, kadunpuoleisessa talonpäädyssä, rikkasangon sisältö kipattiin ja kopisteltiin polttouunin luukusta sisälle, missä se epäilemättä muuttui tuhkaksi ja savuksi tai ainakin paloi määrältään murto-osaan.

Palamiskelvottomalle lasille ja metallille oli jäteaitauksessa, uunin vieressä, muutama kannellinen roskasäiliö. Vuosien kuluessa aitaus muuttui ahtaammaksi, kun erilajisten materiaalien omien keräyssäiliöiden määrä kasvoi. Sitten aikanaan uunin luukku suljettiin pysyvästi ja lukittiin, jolloin polttaminen päättyi, mutta silloin olin jo paljon vanhempi ja poissa.

Toinen jännittävä ja kuuluisa paikka oli salaperäinen koksikellari. Kuorma-auto ajoi joskus pihaan avolava kukkuroillaan pienen lapsen nyrkin kokoisia mustia hiilikokkareita, jotka kuljettaja kippasi suurpiirteisesti isoksi keoksi kellarin luukun eteen ja talonmies lapioi luukusta alas kellariin.

Vuosikymmenen puolivälin jälkeen taloyhtiö siirtyi kuitenkin koksista öljylämmitykseen ja pihassa alkoivat vierailla pyöreämuotoisilla säiliöillä varustetut letkuautot. Minä en tiennyt lämmitysremontista paljonkaan, koska taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja ei vaivautunut kertomaan lapselleen. Totesin vain näkyvät seuraukset. Koksi oli tuntunut pikkupojasta reilusti miehekkäämmältä polttoaineelta kuin moderni, naisellisen siististi letkussa liruteltava öljy.

Talossa riitti kellareita kahteenkin kerrokseen, koska sijainti oli rinteessä. Kotiavaimilla varustetut pikkupojat seikkailivat mielellään maan alla, lukittujen ovien takana. Vain kanaverkot erottivat kunkin huoneiston parin neliömetrin suuruisen säilytystilan naapuristaan, paljastaen eri perheiden omaisuuden yksityiskohtia. Lapsen suppeassa kokemusmaailmassa kaikki oman perheen esineet, ostokset ja säilytystavat edustivat normaaliutta, ja naapurien jo vähäinenkin erilaisuus vaikutti uudelta, eksoottiselta ja hämmästyttävältä. Jo sellainenkin oli kummallista, jos jollakulla ihmisellä oli vain minimaalisen vähän tai ei ollenkaan kellarissa säilytettävää omaisuutta. Lapset olivat pohjattoman uteliaita.

Säilytettäville vihanneksille ja marjahilloille oli rakennettu erikseen umpiseinäinen perunavarasto ja kylmäkellariosasto, Kaikkien asukkaiden umpikaapit ja mullantuoksuiset laatikostot eivät olleet koskaan varattuja ja lukittuja, joten lapset saattoivat salaa käyttää niitä leikkeihinsä. Toisaalta niistä myös löydettiin ja paljastettiin muiden lasten tuntemattomia piiloja ja puuhailuja, kuten B-portaan arvoituksellisten, vain keskenään seurustelevien sisarusten Tommin ja Annikan salaperäisiä kokoelmia leluineen ja muistiinpanopapereineen.

Pyöräkellari oli kolmas, omanlaisensa puuhapaikka lapsille. Erilaiset kirjavakuntoiset, ehjät, rikkinäiset, uudet tai vanhat polkupyörät ja potkukelkat täyttivät ison, yhtenäisen huoneen lähes äärimmilleen.

Kaikkein jännittävin kellarikohde olisi ollut pommisuoja, mutta sen jykevän oven lukkoon lasten kotiavaimet eivät tepsineet. Aikuiset pitivät siellä tiettävästi yhtiökokouksia, mutta isä ei koskaan näyttänyt minulle, millaista alimpana talon alla oli. Ulkoseinissä näkyi maan rajassa joitakin tiukasti umpinaisia luukkuja, jotka olivat kaiketi pommisuojan vaihtoehtoisia hätäpoistumisteitä, mikäli talo olisi joskus romahtanut kellarin päälle.

Karjalan kannaksella kenttätykistössä useita vuosia sotinut isäni vähätteli kotitalojen pommisuojia vain sirpalesuojiksi. Hienointa sota-asettani, paristoilla automaattista sarjatuliääntä päristelevää, puolen metrin pituista "konekivääriänikin" isä kutsui vain konepistooliksi, vaikka se oli mielestäni kiväärin muotoinen ja sentään puoli metriä pitkä.

Pihatiet olivat aluksi sorapintaisia, mutta myöhemmin ne katettiin asfaltilla. Paatsamatie oli aluksi vaivainen kuoppainen ja kumpuileva hiekkatie, kunnes eräänä kesänä sen mäkinyppylä kaivettiin matalammaksi, tasoitettiin ja asfaltoitiin. Seurasin tienrakennustöitä tarkasti, niin kotini eteläparvekkeelta kuin pihalta, välittämättä silloin muista leikeistä, ja pitkästytin kyläilemässä olleen Marie-serkkuni.

Marie oli minua kolme vuotta vanhempi ja siten kuin aikuinen, koska hän osasi monia taitoja paremmin, niin kauppaleikeissä, rakentamisessa, piirtämisessä kuin myöhemmin kirjoittamisessakin. Marieta katsomalla opin saunassa tyttöjen ja poikien anatomisen eron. Odotin innolla Marien vierailuja, jouluksi ja muutaman kerran vuodessa, mutta joskus turhaan.

Äitini mielestä Marien yksinhuoltajaäitiin Lainaan "ei ollut taikaa". Tämä tuli jos tuli ja milloin sattui ehtimään, sopipa etukäteen mitä tahansa. Lainalla ei ollut puhelintakaan, kun television hankinta oli ensin etusijalla. Laina oli töissä Suomen Pankissa ja hän oli siirtänyt kaikki kellonsa puoli tuntia normaaliajasta edelle, jottei myöhästelisi. Tämäkään keino ei tepsinyt. Marien isää en nähnyt koskaan, edes äidin valokuva-albumissa, sillä hänen kasvonsa oli repäisty pois hääkuvasta. Sen verran opin lapsena tädistäni, joka oli työskennellyt tarjoilijana Ruotsissa ja lähetteli turistikortteja joka puolelta Eurooppaa, jopa Istanbulista: "Täällä ollaan. Kiirettä pitää. Täytyy taas mennä. Terveisiä kaikille".

Leikin pienenä uuden kotipihani hiekkalaatikossa, äitini seurassa, kun yhtäkkiä huomasin äidin kadonneen jäljettömiin! Lähdin heti määrätietoisesti kotia kohti etsimään äitiä. Osasin kiertää talon länsipäädyn, sain rapun ulko-ovenkin itse auki tai joku naapuri avasi sen ohi kulkiessaan. Aloin itkeä vasta kotioveni ulkopuolella, sillä aiemmin ulvominen olisi ollut tarkoituksetonta, eihän äiti olisi vielä voinut kuulla sitä. Lapsikin tajusi tuollaisen logiikan, jokainen lapsi.

Olin hyvä leikkimään yksin. Heräsin varhain puoli seitsemältä, otin tavaroitani kirjahyllyköstä ja puuhailin äänettömästi omassa huoneessani. Piirsin ja väritin, lueskelin, tai jos en vielä osannut, katselin kuvia, leikin pehmoeläimillä, monilla leikkikoirilla, jopa yhdellä tyttönukellakin, jonka nimi oli Liisa, äidin lapsuudenystävän mukaan. Rakentelin Bilofixin rei'itetyistä puuosista suurilla sinisillä muoviruuveilla ja punaisilla muttereilla mallikuvien mukaisia koottavia nostureita tai Lego-palikoista kulmikkaita taloja. Lego oli ikäiseni tanskalainen keksintö, uusi muotilelu, jonka tuotanto oli 1962 alkanut lisenssillä Suomessa, koska valtio rajoitti lelujen maahantuontia.

Ulkona vaihdoin pian leikkimaastoni kotipihan mielikuvituksettomasta, standardikokoisesta hiekkalaatikosta ja kolmesta metalliketjuisesta keinulaudasta etupihalta avautuvaan metsään, joka oli kotoani lähempänäkin, kun sinne päästäkseni minun ei tarvinnut edes kiertää talon länsipäätyä.

Vain viitisen metriä pohjoiseen C-rapun ulko-ovelta, pihakäytävän ja nurmikaistaleen jälkeen, loppui talon oma tontti ja alkoi Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi kaavoittama metsä kallioineen, sammalineen, kanervikkoineen, varvikkoineen, ruohikkoineen, saniaisineen, puineen, kivineen, ojineen, multineen, pensaineen ja ryteikköineen. Kaivoin multaa ja rakensin tieverkkoja leikkiautoille, pystytin irrallisista nyrkin kokoisista kivistä leikkitaloja, joita Hornin veljeksillä oli tapana potkiskella hajalle. Mielenkiintoisissa kallionkoloissa saatoin leikkiä kotia tai kuusikoissa majojen rakentamista ja seikkailuja. Luonnon maasto oli monimuotoista.

Kotona äiti leikki kanssani koputusleikkiä ruokapöydän ääressä. Hiirikö kulki pöytälevyn alla ja naputteli milloin missäkin? Sellainen oli mukavaa ja jäi erääksi varhaisen lapsuuteni rakkaimmaksi muistoksi äidistä.

Sain pikkulapsen päähänpistoja. Kaivoin salaa äidin käsilaukkua, pidin setelirahoja paperiroskina ja heitin ne peltiseen rikkaämpäriin, jota ei onneksi ehditty heti tyhjentää polttouuniin. Luulin yhtä keittiön nurkkausta pisuaariksi ja heitin veteni sinne. Nakkasin pallon äidin aamukahvipöytään niin, että kupit kaatuivat ja säröytyivät ja kahvit valuivat pitkin pöytää ja lattiaa. Silloin äiti huusi kuin palosireeni ja ajoi raivostuneena minua takaa ympäri taloa ja minä huusin juostessani vain: "Älälyö! Älälyö! Älä lyö!" Ei hän toki lyönytkään, ei muulloinkaan, eikä isäkään, ei kukaan koskaan.

Kylpyhuoneen valokytkin oli sijoitettu eteisen puolelle. Siitä saatoin näppärästi sammuttaa valot, jos joku muu oli istumassa vessassa. Sisältä alkoi kuulua vihaista isän karjuntaa: "Valot heti takaisin!", kunnes sytytin uudelleen. Kepposista ei koitunut ikäviä jälkiseurauksia. Luulivatko aikuiset muka, että sammutin valot vahingossa, enkä lapsen pientä ilkeyttäni. Aikuiset unohtivat onneksi pikkuasiat heti, lapsiakin nopeammin, ainakin yhtä nopeasti.

Vaatehuone oli pieni, pimeä, jännittävä leikkipaikka. Sinne oli kaksi oveakin, makuuhuoneesta ja kirjastohuoneesta, joten sen läpi saatoin juosta, pilkkopimeässäkin, ja hurjaa vauhtia!

Eräänä päivänä äiti ja kotisiivouksia urakoinut rouva Veijonen asensivat vaatehuoneen oveen kokovartalopeilin. Heti kun he olivat saaneet ruuvattua kaiken paikoilleen, rynnistin parasta vauhtiani vaatehuoneen läpi ja paiskasin oven auki niin voimakkaasti, että kuvastin särkyi tuhansiksi pirstaleiksi. Uutta peiliä ei koskaan hankittu tilalle.

Rouva Veijonen muistutti rehevästi Marita Nordbergin esittämää siivoojahahmoa Liisa Nevalaisen kirjoittamasta ja Hannes Häyrisen tähdittämästä TV-sarjasta "Hanski". Veijonen oli ruumiillisen kurituksen kannattaja. Tuttavaperheemme Kauppila vaihtoi närkästyneenä siivoojaa, kun Veijonen jankutti itsepintaisesti, että "Mikaa pitäisi lyödä! Mikaa olisi piiskattava!" jonkin pojan kepposen jälkeen. Mikasta kasvoi itsetietoinen nuorukainen. Rouva Veijonen vastusti myös Kennedyn avaruusohjelmaa ja suunniteltuja kuulentoja, koska "Herran taivas tulisi jättää rauhaan".

Äitiäni rouva Veijonen taisi miellyttää sillä, miten hän päivitteli jutellessaan:

"Voi, voi, kunhan rouva vielä joskus on minun iässäni... Nyt kun rouva on vasta niin kovin nuori, tuskin kolmeakymmentä vielä..."

"Lähempänä neljääkymmentä", korjasi äitini joka kerta ympäripyöreästi.

"Yli neljäkymmentä!" teki minun mieleni rehellisesti oikaista erehdys, mutta onneksi sanoin siitä vain äidilleni, enkä kuitenkaan muille. Äitini tuhahti vain, ettei se nyt niin nokonuukaa ole.

Vaatehuonekin oli jonkinlainen huone, pari neliömetriä. Alakerrassa Kantosen kaksiossa Lassen omaksi lastenhuoneeksi annettiin ikkunaton pimeä vaatehuone, jossa oli vain tuuletusventtiili talon ilmanvaihtohormiin.

Saamastaan ylpeänä pieni Lasse kutsui minut vieraaksi uuteen ikiomaan soppeensa. Leikimme siellä joskus, mutta useammin Lasse vieraili minun luonani. Luin hänelle ääneen monia kirjoja opittuani jo varhain lukemaan. Kaikkien lasten tavoin hänkin halusi kuulla tarinoita.

Lukiessani Mark Twainin "Prinssiä ja kerjäläispoikaa" kiinnostuin vallan lumosta, kuninkaista ja palvelijoista. Yhden kerran yritin näytellä ja leikkiä kirjan pohjalta kuningasta ja lakeijaa, rooleja vuorotellen, mutta eipä näytelmä ottanut tulta, vaikka yritin eläytyä.

Äidistäni Lasse vaikutti yhdeltä maailman kilteimmistä lapsista, mutta minusta se oli kasvamisen myötä nopeasti ohi mennyttä harhakuvaa. Lasse kehittyi ironisemmaksi, nokkelammaksi ja ovelammaksi. Hänellä oli lapsinäyttelijän taitoja ja kokemusta esiintymisistä televisio-mainoksissa.

Miettilän kolmea veljestä äitini ei arvostanut Lassen veroisiksi, mutta minusta he olivat mainettaan reilumpia. Parhaimmin tulin kuitenkin toimeen Erkki Mäkisen kanssa, sitten kun tämä vasta joitakin vuosia alkuperäisasukkaita myöhemmin muutti kuutostaloon, yhteispihamme etelälaidalle.

Astrid Lindgrenin kirjoittamassa Melukylässä (jonka sijainnin löysin lapsena Itä-Helsingin kartasta - Mellunkylän) asui vain kuutisen lasta, kuten Saku, Naku ja Riitta. Paatsamatien henkilögalleria oli rutkasti runsaampi.

Mahdollisia kavereita kotitalossani olivat kuusi poikaa: Erkki Mäkinen, Lasse Kantonen, Pekka, Mikko ja Esko Miettilä sekä toisinaan Timo Räisälä. Taustaltaan Miettilät olivat 1960-luvun karkearakenteisessa yhteiskunnassa hyvin kouluttautunutta keskiluokkaa, Kantoset moderneja menestyjiä tai rikastuvia nousukkaita, Mäkiset hyvin pärjäävää työväenluokkaa ja minulle tuntemattomimmat Räisälät (joiden yksiössä en koskaan käynyt) vähintäänkin selviytyjiä.

Erottuvia, mutta henkisesti vieraiksi jääviä isoja poikia liikkui pihassa runsaat seitsemän: Kurtti ja Mortti Horn, Palokujan Petteri ja Jukka, A-portaan Nikula ja Fagerholm, omakotitalon sivurakennuksen Tapani, sekä Eskon pihalle tuomat satunnaiset muukalaiset, Aimot ja Taistot.

Tunnettuja, mutta vieraiksi jääviä pihan samanikäisiä tyttöjä oli kahdeksan: Tuija Meloni, Anneli Heinonen, Tipi Horn, Marja Mäkinen, sekä Sirkku, Pirjo, Christina ja Camilla.

Huomattavimpia aikuisperheitä oli yhdeksän: lastensa kautta Mäkiset, Kantoset, Miettilät, Räisälät, Hornit, Melonit ja Heinoset, ilman lapsia Pelkolinit, sekä ammattinsa puolesta usein vaihtuvat talonmiehen perheet mahdollisine lapsineen, Arvoineen ja Irmeleineen.

Lopuksi pihassani vilisti myös laskematon lauma pikkulapsia, jotka saivat isommilta vain satunnaista huomiota, kaikki nuo Jarit, Samit, Harrit, Paulit, Esat, Vesat, Antit, Pentit, Karet, Riitat, Helit, Annet, Tommit ja Annikat. Tuohon aikaan 1960-luvulla kerrostalot kuhisivat lapsirunsautta.