(HAAGA 1961-68)
Elämäni ensimmäisen tarkan oman muistikuvan olen tallentanut tietoisuuteeni Paatsamatie 8:n tontin itärinteestä Etelä-Haagasta. Kolmihenkinen perheemme oli talvella 1961 katsomassa rakenteilla ollutta ja ostamiseen houkutellutta uutta kerrostaloa, kun äitini yht'äkkiä liukastui jäisessä ylämäessä ja kaatua muksahti pitkäkseen maan kamaralle.
(Harmaan sumun keskeltä näen mielessäni kuin rätisevän kaitafilminpätkän tapauksesta, joka päättyy hetkessä ja katoaa taas usvaan.)
Hupsista! Hämmästyin suunnattomasti. Saattoiko muka äitikin kaatua, tuollainen 3-vuotiaan lapsen mielestä Jumalan kokoinen puolitoistametrinen jättiläinen?
"Olet kasvanut... kasvat pian äitiä isommaksi, kun noin reippaasti syöt!" vakuuteltiin lapselle ruokapöydässä. En uskonut. Ei niin isoksi voinut mielestäni kasvaa. Äiti näytti alhaalta lapsen perspektiivistä lähes yhtä isolta kuin isä, jonka pituutta en ikinä tavoittaisi.
Sinä lapsuuteni keväänä 1961 Paatsamatie kahdeksaan oli valmistumassa arkkitehti Bertel Saarnion piirtämä 3-4-kerroksinen, 42 huoneistoa käsittänyt kolmen hissittömän portaikon lamellitalo, johon pian muuttaisimme Ohjaajantieltä. Vaihtaisimme pienemmästä talosta isompaan, ensimmäisestä kerroksesta toiseen ja kolmesta asuinhuoneesta neljään.
Paatsamatie kuuteen, tontin etelälaidalle, rakennettiin asuntoyhtiön toista rakennusta, kolmea kerrosta ja kolmea rappukäytävää, kolmea tusinaa uutta kotia sinnekin. Huomasin työmaita muuallakin. Helsingissä vuosi 1961 sattui olemaan rakentamisen huippuvuosi, jolloin valmistui 8000 uutta asuntoa, kun vuonna 1969 valmistui enää 3500 huoneistoa, puolta vähemmän, ja vuonna 1950 oli pystytetty 1100 kotia, seitsemäsosa. Paatsamatien taloyhtiön 78 asuntoa muodostivat yhden prosentin Helsingin asuntotuotannosta vuonna 1961.
Uuden rakennuksemme päädyissä jätettiin esiin ajan myötä likaantuva valkopintainen tiilimuuri, joka ei ollut koskaan mielestäni yhtä hieno ja kaunis kuin väriä ja lämpöä hehkuva punatiiliseinä naapuritalossa, joka pystytettiin vähän myöhemmin Paatsamatien itäpuolelle. Talomme pitkät sivuseinät peitettiin rypyläisellä rappauksella, joka oli väriltään hiekanruskehtavaa, rumaa beige-sävyä.
Huoneistojen ikkunat olivat jäykän neliömäisiä. Kylpyhuoneiden ikkunat olivat isompien ikkunoiden tai niiden tuuletusikkunaosan pienoismalleja. Sadekatosten suojaamat porraskäytävien ulko-ovet olivat vaaleankellertävää lakattua puuta ja kunkin vierellä oli ovenkorkuinen lasi-ikkuna, jonka takaa kuvastui ulos lattiasta kohoava lämpöpatteri. Oven yläpuolella oli koko rappukäytävän levyinen lasi-ikkuna päästämässä portaikkoon vielä lisää luonnonvaloa.
Ulko-oven edessä kohosi kolme tylyä betoniporrasta, joilla ei ollut huomioitu liikuntaesteisiä. Metrin päästä oven takaa nousi kahdeksan porrasaskelmaa ensimmäisen asuinkerroksen tasanteelle ja vasemmalta, lasi-ikkunan ja lämpöpatterin kohdalta, laskeutui kahdeksan askelmaa alas jykevälle, harmaalle, teräksiselle kellarinovelle, joka vaati auetakseen Abloy-avainta.
Kahdeksan myrkynvihreällä muovipinnalla peitettyä porrasaskelmaa johti ensimmäisestä kerroksesta puolivälitasanteelle, josta avautui seinän levyinen ikkuna pohjoiseen, ja jälleen kahdeksan askelmaa vei toiseen asuinkerrokseen, jossa ensimmäisenä oli vastassa minun ulko-oveni oikealle länteen, sitten kaksi ovea suoraan etelään ja neljäs ovi vasemmalle itään. Toisen ja kolmannen kerroksen väliin oli ripustettu puisteluparveke, jolla mattojen tomutus oli sallittua arkisin parin tunnin määräaikana klo 14-16, kuten oveen ruuvattu ankara kyltti määräsi.
Taloni työntyi maan sisään länsirinteeseen. Kauimmaisessa C-portaassa oli vain 3 kerrosta A-portaan neljän sijasta, koska itäpäädyn alin asuinkerros jatkui länsipäässä maan alle pikkuikkunaiseksi kellariksi. B-porras oli reunimmaisten välimuoto, jossa ensimmäisessä kerroksessa oli vain kaksi yksiötä, mutta muutoin vastakkaiset karut metalliovet veivät kellarikäytäviin. länteen ja itään. Itäpäässään kellarikäytävä tosin päätyi korkealla maan pinnan yläpuolella suoraan A-portaan talonmiehenasunnon seinään.
Päätyasunnot olivat neljän huoneen ja keittiön kokoisia ja niistä avautui ikkunoita kolmeen ilmansuuntaan. Portaikkojen sisälaitojen asunnot olivat parvekkeellisia läpitalon kaksioita. Isompien asuntojen välissä oli kussakin kerroksessa kaksi pientä yksiötä etelään avautuvin ikkunoin. Tuohon aikaan lapsiperheitäkin, kuten kuulemma nelihenkiset Zyskowiczit, muutti yhtä hyvin 44 neliömetrin kaksioihin kuin 25 neliön yksiöihinkin.
Isoimmat asunnot olivat L-muotoisia. Neliön muotoiset yksiöt jäivät L:n kainaloon eli sisäkulmaan. Päätyasunnoissa kahden huoneen ikkunat avautuivat etelään, yhden länteen tai itään, ja kolmen pohjoiseen, jos pohjoisseinän keittiö ja kylpyhuonekin laskettiin ikkunallisina mukaan. Kaksioista jäi puuttumaan toinen eteläikkunahuone sekä itä- tai länsi-ikkunallinen huone. Yksiöissä oli yksi ikkuna etelään sekä keittokomero ja ikkunaton kylpyhuone.
Keväällä 1961, auringon sulattaessa viimeisiäkin lumilaikkuja, Victor Ekin kuorma-auto kuljetti perheemme muuttokuorman, mutta minä muutin skottiruudullisissa lastenrattaissa, joita äitini työnsi kävellen, niin olen muistanut unenomaisina kuvina. Muuttomatkaa Ohjaajantieltä kertyi vain kilometrin verran etelään Aino Ackten tietä, joka vaihtui Etelä-Haagan rajalla Paatsamatieksi. (Katunimikyltin mukaan tie muuttuu siinä kohdassa Paatsamantieksi, mutta genetiivi on harmiton kirjoitusvirhe, jota ei ole koskaan korjattu.)
Uudessa kotipihassani odotti aiemmin muuttaneiden lasten vastaanottokomitea. A-portaan pisamaiset, punapäiset Peppi Pitkätossut, Lindholmin Christina ja Camilla, sekä Tommit ja Annikat olivat hyppäämässä narua, sillä oli aurinkoinen kevätpäivä. Viimeisten sulavien lumien rippeet lorisivat pieninä puroina, joita lapset virrattivat piirtelemällä kepeillä tai kengänkärjillä uusia kanavia soraan.
Ylitin muutossa rajan Pohjois-Haagasta Etelä-Haagaan. Muutin yhtenäisesti suunnitellusta, rinnatusten samaan aikaan 1950-luvulla rakennettujen kerrostalojen metsälähiöstä - puoli vuosisataa vanhempaan, historialliseen asutuskeskukseen. Saavuin monien vuosikymmenten vähittäisiä, eriaikaisia talokerrostumia sisältävään historialliseen kaupunginosaan, aiemmin suorastaan itsenäiseen Haagan kauppalaan.
Etelä-Haaga oli luonteeltaan enemmän suomalainen pikkukaupunki kuin standardilähiö. Siellä asuttiin yksilöllisemmissä ja monenkirjavammissa pienkerrostaloissa kuin Pohjois-Haagassa. Kadut olivat kylätiemäisen mutkaisia, asemakaava keskiaikaisen sykkyräinen. Kaikkia katuja ei ollut kaavoitettu yhdellä kerralla vaan yksitellen vuosikymmenten kuluessa. Vanhoille purettujen huviloiden pikkutonteille voitiin rakentaa vain Pohjois-Haagaan verrattuna pienempiä ja intiimimpiä kerrostaloja.
Yhteiseksi piirteeksi molemmille Haagoille oli muodostumassa asukkaiden keskiluokkaisuus. Jo Eliel Saarisen varhainen Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma oli tarkoittanut sijoittaa keskiluokan Huopalahden aseman ympäristöön, varakkaat Munkkiniemen rannoille ja työläiset kauemmaksi Pitäjänmäelle.
Entisen ja uuden kotini välimaasto oli pelkkää metsää tai luonnonpuistoa, jossa kohosi jyrkkiä kallioita sekä puinen harmaantunut Haagan hyppyrimäki (ainakin 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle). Metsää halkoivat 50 vuotta vanhat tykkitiet, joita pitkin reippaat retkeilijät saattoivat vaeltaa Talin tai Pirkkolan ulkoilumaastoihin saakka.
Kukkuloille oli Haagassakin, osaksi koko Helsingin niemeä ympäröivää linnoitusrengasta, louhittu jännittävän näköisiä varustuksia. Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n hallitus oli teetättänyt ensimmäisen maailmansodan aikana linnoitustöitä kaukaa tuomallaan pakkotyövoimalla, kirgiiseillä, tataareilla ja kiinalaisilla.
Kotini viereistä metsää hallitsevalla Haagan korkeimmalla kukkulalla oli linnakejäännöksiä, ampumahautoja, tykki- ja konekivääripesäkkeitä, juoksuhautojen onkaloita, ammusvarastosuojia, betonisia linnoitusbunkkereita sekä keinotekoisia, kallioon räjäytettyjä rosoisia rotkoja. Alueella oli käyty kansalaissodan taisteluita vuonna 1918. Talvisodan aikana kallioluolissa oli sorvattu ammuksia.
Minä kutsuin jylhää linnoitusaluetta pienen lapsen sanallisella luovuudella "Jyrkännelaitokseksi". Orapihlajatie saartoi kallioita ja Orapihlajakuja työntyi niitä kohti, joten luonnolliseksi viralliseksi nimeksi muodostui ilmeisesti Orapihlajakallio. Alueesta oli käytetty myös nimiä Kissis, Kissanpotti, Sammis tai Sammakkolampi, mutta en tuntenut niitä. Tuttavani eivät tarvinneet linnoituskallioille mitään erityisnimeä.
Jyhkeät teräsovet raskaine salpoineen sulkivat kalliobunkkereita alhaalla rotkossa, jonne pääsi laskeutumaan rappeutuneita betonisia portaita. Kuiluihin kertyi ihmisten heittämiä roskia, sadevettä tai tuulten puista ravistamia oksanrisuja ja lehtiä, jotka maatuivat. Betonirakenteet sammaloituivat ja ruohottuivat vähitellen.
Vasta aikuisena pääsin tai uskaltauduin ruotsinsuomalaisen tyttöystävän yllyttämänä teräsovien taakse katsomaan mitä Jyrkännelaitoksen sisältä löytyi - repeytyneitä, likaisia patjoja ja epämääräisiä lumppuja, tölkkejä, roskaruokapakkausten revittyjä kuoria ja muuta kaikenkirjavaa roskaa, puliukkojen tai nuorisoporukoiden jäljiltä.
Jyrkännelaitoksen kallioinen metsäkukkula laskeutui idässä alas Paatsamatielle. Etelästä, lännestä ja pohjoisesta metsää ympäröi puoliympyrän kaaren muodossa Orapihlajatie, jonka varteen rakennettiin vuosina 1964-65 varasto- ja liikerakennuksia lahtelaiselle huonekalutehtaalle Isku-Kalusteelle, Tampereen Pyynikin panimolle sekä Tuottajain Koneelle. Isku-Kalusteen rakennustyömaa katkaisi jopa metsäpolun, jota kävelijät oikaisivat uudesta pihastani Pohjois-Haagan suuntaan, mutta sille tallattiin tontin teräsverkkoaitaa myötäilevä uusi reititys.
Paatsamatien itäpuoli oli epäviihtyisää vetistä suomaastoa, jota sivusi etelässä Laajasuontie ja halkoi pohjoisessa kävelypolku (tai tykkitie) nimeltään Kanukalliontie. Suolle rakennettiin myöhemmin, vasta vuonna 1975, alppiruusujen kasvatusalue eli Haagan Rhododendron-puisto, josta tuli sittemmin paikallinen päänähtävyys.
Orapihlajatie ja Kanukalliontie piirsivät metsään Pohjois- ja Etelä-Haagan rajan. Valtavien metallisten sähköpylväiden kannattelemat korkeajännitejohdot kulkivat juuri Haagojen rajalla Pitäjänmäen suuresta muuntajasta suoraan lännestä itään tai idästä länteen. Kasvillisuus leikattiin ajoittain matalaksi johtojen alta ja pylväisiin oli kiinnitetty keltaisia, peltisiä, salamakuvioisia varoituskylttejä hengenvaarasta. Mielikuvituksessani, jollei todellisuudessakin, eräät uskaliaat pojat tai humalaiset miehet kiipeilivät silti tolppiin ja jotkut heistä kuolivat ja päätyivät lyhyiksi uutisaiheiksi.
Kotitaloni jännittävin paikka, johon vähitellen tutustuin, oli itäpäädyn roskanpolttouuni. Se palaa helposti mieleeni kuullessani puhuttavan helvetistä tai krematorioista. Jykeväsalpaisen teräsluukun takana loimusivat ikuiset keltaiset tulenlieskat, kun näin luukun auki tai isompana yletyin kurkistamaan sisään. Palo kyti vähintäänkin pienillä liekeillä ja leimahti heti saadessaan uutta tulenruokaa. Uunia hoitanut talonmies asui muutamien metrien päässä yläkerrassa.
Keittiömme lavuaarin alakaapissa oli iso, arviolta 20 litraa vetänyt sininen, peltinen, kuhmuinen roskaämpäri, johon viskattiin kaikenlainen siihen mahtuva, kodissa kertyvä kiinteä jäte, paitsijätepaperi, jota niputettiin keräyksiä varten. Nesteet valutettiin tietenkin viemäriin. Roskapaikalla, kadunpuoleisessa talonpäädyssä, rikkasangon sisältö kipattiin ja kopisteltiin polttouunin luukusta sisälle, missä se epäilemättä muuttui tuhkaksi ja savuksi tai ainakin paloi määrältään murto-osaan.
Palamiskelvottomalle lasille ja metallille oli jäteaitauksessa, uunin vieressä, muutama kannellinen roskasäiliö. Vuosien kuluessa aitaus muuttui ahtaammaksi, kun erilajisten materiaalien omien keräyssäiliöiden määrä kasvoi. Sitten aikanaan uunin luukku suljettiin pysyvästi ja lukittiin, jolloin polttaminen päättyi, mutta silloin olin jo paljon vanhempi ja poissa.
Toinen jännittävä ja kuuluisa paikka oli salaperäinen koksikellari. Kuorma-auto ajoi joskus pihaan avolava kukkuroillaan pienen lapsen nyrkin kokoisia mustia hiilikokkareita, jotka kuljettaja kippasi suurpiirteisesti isoksi keoksi kellarin luukun eteen ja talonmies lapioi luukusta alas kellariin.
Vuosikymmenen puolivälin jälkeen taloyhtiö siirtyi kuitenkin koksista öljylämmitykseen ja pihassa alkoivat vierailla pyöreämuotoisilla säiliöillä varustetut letkuautot. Minä en tiennyt lämmitysremontista paljonkaan, koska taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja ei vaivautunut kertomaan lapselleen. Totesin vain näkyvät seuraukset. Koksi oli tuntunut pikkupojasta reilusti miehekkäämmältä polttoaineelta kuin moderni, naisellisen siististi letkussa liruteltava öljy.
Talossa riitti kellareita kahteenkin kerrokseen, koska sijainti oli rinteessä. Kotiavaimilla varustetut pikkupojat seikkailivat mielellään maan alla, lukittujen ovien takana. Vain kanaverkot erottivat kunkin huoneiston parin neliömetrin suuruisen säilytystilan naapuristaan, paljastaen eri perheiden omaisuuden yksityiskohtia. Lapsen suppeassa kokemusmaailmassa kaikki oman perheen esineet, ostokset ja säilytystavat edustivat normaaliutta, ja naapurien jo vähäinenkin erilaisuus vaikutti uudelta, eksoottiselta ja hämmästyttävältä. Jo sellainenkin oli kummallista, jos jollakulla ihmisellä oli vain minimaalisen vähän tai ei ollenkaan kellarissa säilytettävää omaisuutta. Lapset olivat pohjattoman uteliaita.
Säilytettäville vihanneksille ja marjahilloille oli rakennettu erikseen umpiseinäinen perunavarasto ja kylmäkellariosasto, Kaikkien asukkaiden umpikaapit ja mullantuoksuiset laatikostot eivät olleet koskaan varattuja ja lukittuja, joten lapset saattoivat salaa käyttää niitä leikkeihinsä. Toisaalta niistä myös löydettiin ja paljastettiin muiden lasten tuntemattomia piiloja ja puuhailuja, kuten B-portaan arvoituksellisten, vain keskenään seurustelevien sisarusten Tommin ja Annikan salaperäisiä kokoelmia leluineen ja muistiinpanopapereineen.
Pyöräkellari oli kolmas, omanlaisensa puuhapaikka lapsille. Erilaiset kirjavakuntoiset, ehjät, rikkinäiset, uudet tai vanhat polkupyörät ja potkukelkat täyttivät ison, yhtenäisen huoneen lähes äärimmilleen.
Kaikkein jännittävin kellarikohde olisi ollut pommisuoja, mutta sen jykevän oven lukkoon lasten kotiavaimet eivät tepsineet. Aikuiset pitivät siellä tiettävästi yhtiökokouksia, mutta isä ei koskaan näyttänyt minulle, millaista alimpana talon alla oli. Ulkoseinissä näkyi maan rajassa joitakin tiukasti umpinaisia luukkuja, jotka olivat kaiketi pommisuojan vaihtoehtoisia hätäpoistumisteitä, mikäli talo olisi joskus romahtanut kellarin päälle.
Karjalan kannaksella kenttätykistössä useita vuosia sotinut isäni vähätteli kotitalojen pommisuojia vain sirpalesuojiksi. Hienointa sota-asettani, paristoilla automaattista sarjatuliääntä päristelevää, puolen metrin pituista "konekivääriänikin" isä kutsui vain konepistooliksi, vaikka se oli mielestäni kiväärin muotoinen ja sentään puoli metriä pitkä.
Pihatiet olivat aluksi sorapintaisia, mutta myöhemmin ne katettiin asfaltilla. Paatsamatie oli aluksi vaivainen kuoppainen ja kumpuileva hiekkatie, kunnes eräänä kesänä sen mäkinyppylä kaivettiin matalammaksi, tasoitettiin ja asfaltoitiin. Seurasin tienrakennustöitä tarkasti, niin kotini eteläparvekkeelta kuin pihalta, välittämättä silloin muista leikeistä, ja pitkästytin kyläilemässä olleen Marie-serkkuni.
Marie oli minua kolme vuotta vanhempi ja siten kuin aikuinen, koska hän osasi monia taitoja paremmin, niin kauppaleikeissä, rakentamisessa, piirtämisessä kuin myöhemmin kirjoittamisessakin. Marieta katsomalla opin saunassa tyttöjen ja poikien anatomisen eron. Odotin innolla Marien vierailuja, jouluksi ja muutaman kerran vuodessa, mutta joskus turhaan.
Äitini mielestä Marien yksinhuoltajaäitiin Lainaan "ei ollut taikaa". Tämä tuli jos tuli ja milloin sattui ehtimään, sopipa etukäteen mitä tahansa. Lainalla ei ollut puhelintakaan, kun television hankinta oli ensin etusijalla. Laina oli töissä Suomen Pankissa ja hän oli siirtänyt kaikki kellonsa puoli tuntia normaaliajasta edelle, jottei myöhästelisi. Tämäkään keino ei tepsinyt. Marien isää en nähnyt koskaan, edes äidin valokuva-albumissa, sillä hänen kasvonsa oli repäisty pois hääkuvasta. Sen verran opin lapsena tädistäni, joka oli työskennellyt tarjoilijana Ruotsissa ja lähetteli turistikortteja joka puolelta Eurooppaa, jopa Istanbulista: "Täällä ollaan. Kiirettä pitää. Täytyy taas mennä. Terveisiä kaikille".
Leikin pienenä uuden kotipihani hiekkalaatikossa, äitini seurassa, kun yhtäkkiä huomasin äidin kadonneen jäljettömiin! Lähdin heti määrätietoisesti kotia kohti etsimään äitiä. Osasin kiertää talon länsipäädyn, sain rapun ulko-ovenkin itse auki tai joku naapuri avasi sen ohi kulkiessaan. Aloin itkeä vasta kotioveni ulkopuolella, sillä aiemmin ulvominen olisi ollut tarkoituksetonta, eihän äiti olisi vielä voinut kuulla sitä. Lapsikin tajusi tuollaisen logiikan, jokainen lapsi.
Olin hyvä leikkimään yksin. Heräsin varhain puoli seitsemältä, otin tavaroitani kirjahyllyköstä ja puuhailin äänettömästi omassa huoneessani. Piirsin ja väritin, lueskelin, tai jos en vielä osannut, katselin kuvia, leikin pehmoeläimillä, monilla leikkikoirilla, jopa yhdellä tyttönukellakin, jonka nimi oli Liisa, äidin lapsuudenystävän mukaan. Rakentelin Bilofixin rei'itetyistä puuosista suurilla sinisillä muoviruuveilla ja punaisilla muttereilla mallikuvien mukaisia koottavia nostureita tai Lego-palikoista kulmikkaita taloja. Lego oli ikäiseni tanskalainen keksintö, uusi muotilelu, jonka tuotanto oli 1962 alkanut lisenssillä Suomessa, koska valtio rajoitti lelujen maahantuontia.
Ulkona vaihdoin pian leikkimaastoni kotipihan mielikuvituksettomasta, standardikokoisesta hiekkalaatikosta ja kolmesta metalliketjuisesta keinulaudasta etupihalta avautuvaan metsään, joka oli kotoani lähempänäkin, kun sinne päästäkseni minun ei tarvinnut edes kiertää talon länsipäätyä.
Vain viitisen metriä pohjoiseen C-rapun ulko-ovelta, pihakäytävän ja nurmikaistaleen jälkeen, loppui talon oma tontti ja alkoi Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi kaavoittama metsä kallioineen, sammalineen, kanervikkoineen, varvikkoineen, ruohikkoineen, saniaisineen, puineen, kivineen, ojineen, multineen, pensaineen ja ryteikköineen. Kaivoin multaa ja rakensin tieverkkoja leikkiautoille, pystytin irrallisista nyrkin kokoisista kivistä leikkitaloja, joita Hornin veljeksillä oli tapana potkiskella hajalle. Mielenkiintoisissa kallionkoloissa saatoin leikkiä kotia tai kuusikoissa majojen rakentamista ja seikkailuja. Luonnon maasto oli monimuotoista.
Kotona äiti leikki kanssani koputusleikkiä ruokapöydän ääressä. Hiirikö kulki pöytälevyn alla ja naputteli milloin missäkin? Sellainen oli mukavaa ja jäi erääksi varhaisen lapsuuteni rakkaimmaksi muistoksi äidistä.
Sain pikkulapsen päähänpistoja. Kaivoin salaa äidin käsilaukkua, pidin setelirahoja paperiroskina ja heitin ne peltiseen rikkaämpäriin, jota ei onneksi ehditty heti tyhjentää polttouuniin. Luulin yhtä keittiön nurkkausta pisuaariksi ja heitin veteni sinne. Nakkasin pallon äidin aamukahvipöytään niin, että kupit kaatuivat ja säröytyivät ja kahvit valuivat pitkin pöytää ja lattiaa. Silloin äiti huusi kuin palosireeni ja ajoi raivostuneena minua takaa ympäri taloa ja minä huusin juostessani vain: "Älälyö! Älälyö! Älä lyö!" Ei hän toki lyönytkään, ei muulloinkaan, eikä isäkään, ei kukaan koskaan.
Kylpyhuoneen valokytkin oli sijoitettu eteisen puolelle. Siitä saatoin näppärästi sammuttaa valot, jos joku muu oli istumassa vessassa. Sisältä alkoi kuulua vihaista isän karjuntaa: "Valot heti takaisin!", kunnes sytytin uudelleen. Kepposista ei koitunut ikäviä jälkiseurauksia. Luulivatko aikuiset muka, että sammutin valot vahingossa, enkä lapsen pientä ilkeyttäni. Aikuiset unohtivat onneksi pikkuasiat heti, lapsiakin nopeammin, ainakin yhtä nopeasti.
Vaatehuone oli pieni, pimeä, jännittävä leikkipaikka. Sinne oli kaksi oveakin, makuuhuoneesta ja kirjastohuoneesta, joten sen läpi saatoin juosta, pilkkopimeässäkin, ja hurjaa vauhtia!
Eräänä päivänä äiti ja kotisiivouksia urakoinut rouva Veijonen asensivat vaatehuoneen oveen kokovartalopeilin. Heti kun he olivat saaneet ruuvattua kaiken paikoilleen, rynnistin parasta vauhtiani vaatehuoneen läpi ja paiskasin oven auki niin voimakkaasti, että kuvastin särkyi tuhansiksi pirstaleiksi. Uutta peiliä ei koskaan hankittu tilalle.
Rouva Veijonen muistutti rehevästi Marita Nordbergin esittämää siivoojahahmoa Liisa Nevalaisen kirjoittamasta ja Hannes Häyrisen tähdittämästä TV-sarjasta "Hanski". Veijonen oli ruumiillisen kurituksen kannattaja. Tuttavaperheemme Kauppila vaihtoi närkästyneenä siivoojaa, kun Veijonen jankutti itsepintaisesti, että "Mikaa pitäisi lyödä! Mikaa olisi piiskattava!" jonkin pojan kepposen jälkeen. Mikasta kasvoi itsetietoinen nuorukainen. Rouva Veijonen vastusti myös Kennedyn avaruusohjelmaa ja suunniteltuja kuulentoja, koska "Herran taivas tulisi jättää rauhaan".
Äitiäni rouva Veijonen taisi miellyttää sillä, miten hän päivitteli jutellessaan:
"Voi, voi, kunhan rouva vielä joskus on minun iässäni... Nyt kun rouva on vasta niin kovin nuori, tuskin kolmeakymmentä vielä..."
"Lähempänä neljääkymmentä", korjasi äitini joka kerta ympäripyöreästi.
"Yli neljäkymmentä!" teki minun mieleni rehellisesti oikaista erehdys, mutta onneksi sanoin siitä vain äidilleni, enkä kuitenkaan muille. Äitini tuhahti vain, ettei se nyt niin nokonuukaa ole.
Vaatehuonekin oli jonkinlainen huone, pari neliömetriä. Alakerrassa Kantosen kaksiossa Lassen omaksi lastenhuoneeksi annettiin ikkunaton pimeä vaatehuone, jossa oli vain tuuletusventtiili talon ilmanvaihtohormiin.
Saamastaan ylpeänä pieni Lasse kutsui minut vieraaksi uuteen ikiomaan soppeensa. Leikimme siellä joskus, mutta useammin Lasse vieraili minun luonani. Luin hänelle ääneen monia kirjoja opittuani jo varhain lukemaan. Kaikkien lasten tavoin hänkin halusi kuulla tarinoita.
Lukiessani Mark Twainin "Prinssiä ja kerjäläispoikaa" kiinnostuin vallan lumosta, kuninkaista ja palvelijoista. Yhden kerran yritin näytellä ja leikkiä kirjan pohjalta kuningasta ja lakeijaa, rooleja vuorotellen, mutta eipä näytelmä ottanut tulta, vaikka yritin eläytyä.
Äidistäni Lasse vaikutti yhdeltä maailman kilteimmistä lapsista, mutta minusta se oli kasvamisen myötä nopeasti ohi mennyttä harhakuvaa. Lasse kehittyi ironisemmaksi, nokkelammaksi ja ovelammaksi. Hänellä oli lapsinäyttelijän taitoja ja kokemusta esiintymisistä televisio-mainoksissa.
Miettilän kolmea veljestä äitini ei arvostanut Lassen veroisiksi, mutta minusta he olivat mainettaan reilumpia. Parhaimmin tulin kuitenkin toimeen Erkki Mäkisen kanssa, sitten kun tämä vasta joitakin vuosia alkuperäisasukkaita myöhemmin muutti kuutostaloon, yhteispihamme etelälaidalle.
Astrid Lindgrenin kirjoittamassa Melukylässä (jonka sijainnin löysin lapsena Itä-Helsingin kartasta - Mellunkylän) asui vain kuutisen lasta, kuten Saku, Naku ja Riitta. Paatsamatien henkilögalleria oli rutkasti runsaampi.
Mahdollisia kavereita kotitalossani olivat kuusi poikaa: Erkki Mäkinen, Lasse Kantonen, Pekka, Mikko ja Esko Miettilä sekä toisinaan Timo Räisälä. Taustaltaan Miettilät olivat 1960-luvun karkearakenteisessa yhteiskunnassa hyvin kouluttautunutta keskiluokkaa, Kantoset moderneja menestyjiä tai rikastuvia nousukkaita, Mäkiset hyvin pärjäävää työväenluokkaa ja minulle tuntemattomimmat Räisälät (joiden yksiössä en koskaan käynyt) vähintäänkin selviytyjiä.
Erottuvia, mutta henkisesti vieraiksi jääviä isoja poikia liikkui pihassa runsaat seitsemän: Kurtti ja Mortti Horn, Palokujan Petteri ja Jukka, A-portaan Nikula ja Fagerholm, omakotitalon sivurakennuksen Tapani, sekä Eskon pihalle tuomat satunnaiset muukalaiset, Aimot ja Taistot.
Tunnettuja, mutta vieraiksi jääviä pihan samanikäisiä tyttöjä oli kahdeksan: Tuija Meloni, Anneli Heinonen, Tipi Horn, Marja Mäkinen, sekä Sirkku, Pirjo, Christina ja Camilla.
Huomattavimpia aikuisperheitä oli yhdeksän: lastensa kautta Mäkiset, Kantoset, Miettilät, Räisälät, Hornit, Melonit ja Heinoset, ilman lapsia Pelkolinit, sekä ammattinsa puolesta usein vaihtuvat talonmiehen perheet mahdollisine lapsineen, Arvoineen ja Irmeleineen.
Lopuksi pihassani vilisti myös laskematon lauma pikkulapsia, jotka saivat isommilta vain satunnaista huomiota, kaikki nuo Jarit, Samit, Harrit, Paulit, Esat, Vesat, Antit, Pentit, Karet, Riitat, Helit, Annet, Tommit ja Annikat. Tuohon aikaan 1960-luvulla kerrostalot kuhisivat lapsirunsautta.
lauantai 18. huhtikuuta 2009
3. Mihin Haagaan synnyin?
ESIKAUPUNKIIN
Tallinnan kilpailijaksi Vantaanjoen suuhun 1550-luvulla perustettu, aluksi kitulias Helsingforsin kaupunkipahanen tiivistyi vuosisatojen ajan meren melkein joka puolelta kuristamalle Helsinginniemelle, keskeisimmin Senaatintoria ympäröivälle Vironniemelle. Pääkaupungiksi kohotetun Helsingin keskikaupunki alkoi kuitenkin ahtautua täyteen vuosisadan vaihteessa 1899, jolloin väkiluku hipoi jo sataatuhatta asukasta.
Yhä useammat uudet maaltamuuttajat, yrittäjät, ammatinharjoittajat ja virkamiehet kaipasivat lisää asuintilaa. Niinpä lähiympäristöön kaavoitettiin nopeasti Etu-Töölö, Taka-Töölö, Eira ja Katajanokka.
Helsingin työväestö rakensi lisäksi omin päin kaava-alueen ulkopuolella asuinsijoikseen Hermannia, Pasilaa, Toukolaa ja Kumpulaa, aivan kuten Tampereen laidalla pystytettiin kuuluisaa Pispalaa harjun rinteeseen, hankalasti rakennettaville, halvoille tonteille. Helsingissäkin alkoi esikaupungistuminen.
Vuosisatoja vanhat kaupunkikeskukset olivat perinteisesti koostuneet vain tiiviisti ryhmitetyistä rakennuksista sekä niiden vastakohtana tyhjästä tilasta, kuten kaduista ja aukioista. Muutamat yksityiset puutarhat ja viljelyspalstat olivat silkkaa reserviä eli tilapäisiä varamaita, jotka nekin tuli tarvittaessa heti luovuttaa rakennettaviksi täyteen. Puistoalueita ei vielä ollut.
Koska puutalokaupungit paloivat toisinaan poroksi, huolimattomasti tulta käsitelleiden piikojen ollessa syntipukkeina, oivallettiin vähitellen alkaa istuttaa lehtipuita riveihin palomuureiksi korttelien väliin. Samalla syntyi geometrisiä, kauniita puistokatuja, jotka soveltuivat mainiosti viehättäviksi promenadeiksi hienosteleville kaupunkilaisille sunnuntaikävelijöille.
Ja sitten keksittiin käsite puutarhakaupunki. Euroopan suurimmissa metropoleissa levisi 1890-luvulla uusi "Garden City" -aate, jonka erityisesti brittiläinen Ebenezer Howard muotoili kirjaksi vuonna 1898. Likaisen, vaarallisen, siveettömän, alkoholisoituvan, lakkoilevan ja mellakoivan suurkaupungin vastakohdaksi kohotettiin harmoninen ja esteettinen maaseutuidylli - ilmavuus, luonto, valo, väljyys ja vihreys, jonka keskellä kukoistaisi tyytyväisempi ihminen, eheämpi perhe-elämä ja rauhallisempi yhteiskunta.
Helsinkikin oli kasvanut muistuttamaan kiireistä, kuumeista ja ahdasta suurkaupunkia, vaikka asukkaat olivat yhä pikkukaupunki-ihmisiä tai vastikään korvesta ja maatiluksilta tulleita. Helsinkiläisille todellinen idylli merkitsi yhä puiden vihreitä oksia aitojen takana ja kodikkaita puutaloja. Metsät toivat heille muistoja menneisyyden maisemista.
Helsingin kaupunkisuunnittelusta oli tullut hidasta, keskusvaltaista ja jäykkää. Muutamat yksityisyrittäjät keksivät ohittaa virkavallan perustamalla maayhtiöitä, jotka yhdistivät pääoman, maanhankinnan, ajanmukaisen suunnittelun, taitavat arkkitehdit, vaikkapa Lars Sonckin tai Eliel Saarisen, sekä laajan rakennusohjelman toteuttamisen.
Maayhtiöiden päämääränä oli väljien ja vehreiden huvilayhdyskuntien pystyttäminen keskiluokan ja hyvin toimeentulevan työväestön tarpeisiin. Rakentaminen oli vapaata maalaiskunnissa, heti Helsingin ahtaiden hallinnollisten rajojen ulkopuolella, jossa yhteiskunnan kontrolli ei puristanut.
Niinpä Helsingin ensimmäisen kukkakauppiaan ja Suomen suurimman kauppapuutarhurin Mårten G. Steniuksen perustama Stenius-yhtiö ryhtyi vuonna 1897 rakentamaan Hagan huvilakaupunkia Helsingin maalaiskunnan Huopalahden kylään, Backaksen tilan maille, jotka Stenius oli ostanut jo vuonna 1886, aluksi kasvihuoneitaan varten.
Paikka sijaitsi sopivasti Pasilasta Karjaalle ja edelleen Turkuun piirretyn rautatien eli Rantaradan varrella. Uusi junarata muodostaisi tarpeellisen kulkuyhteyden Helsinkiin, koska Haga eli Haaga oli luoteessa runsaan kuuden kilometrin tai reippaan tunnin kävelymatkan päässä keskustan Senaatintorilta. Haagan laidalle perustettiinkin Huopalahden rautatieasema.
Ensimmäisen pioneerikohteen Haagan jälkeen synnytettiin aivan vastaavalla tavalla seuraavat huvilakaupungit Kauniainen, Leppävaara, Puistola, Pukinmäki ja Kulosaari. Toisaalta sellaisetkin väliaikaiset uudet paikkakunnat kuin Oulunkylä ja Huopalahti saivat elää itsenäisinä maalaiskuntina neljännesvuosisadan ajan, ennen kuin uusi Suur-Helsinki kokosi ne yhteen vuoden 1946 Suurella Alueliitoksella.
Kauppapuutarhuri Mårten Gabriel Stenius keksi lainata maittensa markkinointinimen Ruotsista, Tukholman naapurikunnan Solnan suurenmoisesta Hagan puistosta, joka sijaitsee 5 km pohjois-luoteeseen Tukholman vanhastakaupungista kuninkaanlinnoineen.
Turistit ihailevat vielä 2000-luvullakin Tukholman Hagassa, Brunsvikenin lahden rannalla, lukuisia hienoja nähtävyyksiä: 1700-luvun kuninkaallisia huvilinnoja, Kaikutemppeliä, Louis Jean Desprezin suunnittelemaa Kuparitelttaa, kuningattaren ja kuninkaan paviljonkia, turkkilaista kioskia, Piperin englantilaistyylistä puistoa, sekä eksoottista kiinalaista pagodia. Suomen Haagan kuuluisimmaksi tutustumiskohteeksi perustettiin vasta vuonna 1975 Alppiruusupuisto.
Ruotsin Hagan lisäksi ovat Haagojen nimekkäitä kaimoja tai lähes kaimoja Alankomaiden hallituskaupunki Haag, Aabrahamin sivuvaimo Haagar sekä Espoon Hagalund, jonne rakennettiin 1950-luvulla maailman kuuluisin suomalainen puutarhakaupunki, suomennettuna Tapiola.
Nuori arkkitehti, kansallisromantiikan mestariksi myöhemmin yltänyt Lars Sonck piirsi Haagalle vuonna 1901 sen ensimmäisen asemakaavan, jota ei kuitenkaan noudatettu. Amerikassakin kuuluisaksi kohoava kollega Eliel Saarinen laati puolestaan mahtavan Munkkiniemi-Haaga -suunnitelman vuonna 1915.
Haagasta tuli itsehallinnollinen taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1906. Sellaisia perustettiin maalaiskuntien alueille vuosina 1898-1955 yhteensä nelisenkymmentä, joista viimeisinä lakkautettiin niinkin nimekkäät keskukset kuin Haapajärvi, Kemijärvi, Kiuruvesi, Leppävaara, Oulainen ja Tikkurila.
Haaga oli näiden taajaväkisten yhdyskuntien joukossa siksi merkittävä, että se korotettiin kauppalaksi 22 vuoden ajaksi 1923-1945, kunnes sulautettiin vuonna 1946 niin sanottuna "liitosalueena" suureen rajanaapuriinsa Helsinkiin.
Ensiksi vuonna 1917 perustettiin Haagankin sisältänyt Huopalahden kirkkoherrakunta, sitten järjestettiin kunnallislain mukainen kansanäänestys, jonka tuloksena erotettiin Helsingin maalaiskunnasta vuoden 1920 alusta Huopalahden kunta, jonka alueeseen kuuluivat Haagan lisäksi Lövö (Lehtisaari), Drumsö (Lauttasaari), Kånala (Konala), Tali, Vähä-Meilahti ja Munkkiniemi.
Haagalaiset haaveilivat korostetummasta asemasta jo vuodesta 1909 alkaen, kunnes Haaga sai kuin saikin kauppalan oikeudet vuoden 1923 alusta ja erosi puolestaan äskeisestä, vasta kolmivuotiaasta Huopalahden kunnasta. Tällöin Haagassa oli 2786 asukasta 360 hehtaarin alueella ja Huopalahteen jäi vain 673 asukasta 16 neliökilometrin alueelle.
Vanhaan alkuperäiseen Haagaan rakennettiin yhteensä viitisensataa taloa, jotka olivat lähinnä puisia huviloita, seassa muutama kivitalo. Niistä kaikista säilyi 2000-luvulle asti ehjinä vain kahdestoistaosa, 8 prosenttia, nelisenkymmentä rakennusta.
Helsingistä Haagaan rakennettiin myös raitiotielinja, joka oli toiminnassa 40 vuotta, vuodesta 1914 vuoteen 1953. Turun maantietä pitkin kulki maaseudun linja-autoja ja syksystä 1924 alkaen oli omnibusseillakin päätepysäkki Huopalahden rautatieasemalla.
Vielä Helsingin Olympialaisten aikoihin ja Armi Kuuselan missivuotena 1952 jatkoi "H" -linjan raitiovaunu Ruskeasuon jälkeen Mannerheimintien päätepisteestä alkavaa Nuijamiestentietä pohjoiseen, aina Vespertien kulmaan asti. Siinä autotie alitti junaradan sillan, mutta raitiotie päätettiin siltaesteeseen. Nykyisin Nuijamiestentie alkaa vasta Rantaradan pohjoispuolelta. Eteläpuolella sen ovat korvanneet uusi mahtava Hämeenlinnanväylä sekä kokoojakatuna, aivan vierellä kulkeva, vanha hiljainen Matkamiehentie.
Raitiolinjan lähellä, osoitteessa Sankaritie 2, on säilynyt ehjänä kuuluisimman haagalaisen, klassikkokirjailija Joel Lehtosen puuhuvila. Juuri sen komerossa sääminkiläissyntyinen huutolaispoika, ylioppilas, Putkinotkon kansankuvaaja Joel Lehtonen hirttäytyi kuoliaaksi 20. marraskuuta 1934, viikkoa ennen kuin hän olisi täyttänyt 53 vuotta. Hänen sanottiin olleen masentunut sairaudesta, jonka vuoksi hän ei enää pystynyt nauttimaan edes ajeluista polkupyörällään. Pyöräilyn lisäksi hän oli ollut myös Haagan raitiovaunun tuttu, säännöllinen vakiomatkustaja.
Vanhaa Haagaa oli pelkkä nykyinen Etelä-Haaga. Kaikki Pohjois-Haagan talot, niin törröttävät pilvenpiirtäjät, jopa kaksitoistakerroksiset pistetalot, kuin niiden vierellä matalampina leviävät lamellitalot ja muutama rivitalo, rakennettiin vasta 1950-luvulla entisen Huopalahden kunnan asumattomiin takametsiin.
Pohjois-Haagan uudet kadut nimettiin suomalaisen teatterimaailman näyttämöksi. Synnytettiin Ohjaajantie, Näyttelijäntie, Tolarintie, Ida Aalbergin, Aino Acktén, Ida Ekmanin, Pietari Hannikaisen, Adolf Lindforsin ja Pastori Jussilaisen tiet, Runar Schildtin puisto, Thalian aukio sekä Lavastajan polku. Artturi Järviluoma, Maria Jotuni, Maiju Lassila, Teuvo Pakkala ja lopulta Aku Korhonenkin saivat nimikkotiensä vuosikymmeniä myöhemmin.
Haagan itäosan katunimistö ammennettiin 1500-luvun talonpoikaissodista. Alueella ovat Nuijamiestentie, Huovitie, Linnaleirin aukio, (Jaakko Ilkan) Ilkantie, (Hannu Krankan) Krankantie, (Pentti Poutun) Poutuntie, sekä suurten taistelupaikkojen mukaan Santavuorentie ja Simsiönkuja. Monien kerrostalojen pohjakerroksiin varattiin liiketiloja, jopa lähiseudun ainoalle elokuvateatterille, Huovitien Kino Haagalle.
Samaan aikaan Etelä-Haagakin, entinen kauppalan alue, pääväylänään Kauppalantie, alkoi täyttyä pala palalta moderneista kerrostaloryhmistä, joista kauneimpia tuli olemaan vakuutusyhtiö Pohjolan yhtenäinen punatiilinen vuokrataloalue Ansaritien ympäristössä, Vihdintien länsipuolella. Vuonna 1960 Haagassa oli 21 tuhatta asukasta, joista Pohjois-Haagassa 12 tuhatta ja vanhemmassa eteläosassa yhdeksän tuhatta.
Etelä-Haagan eriaikaisessa katunimistössä on monia teemoja. Henkilöiden mukaan on nimetty puutarhurin ja Haagan perustajan Steniuksentie, arkkitehdin ja asemakaavoittajan Eliel Saarisen tie, suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Artturi Kanniston tie sekä suomalaisen valtiomiehen ja kansainvälisen maineen saavuttaneen oikeustieteilijän Robert Hermansonin tie.
Haagan paikallishistoriasta muistuttavat Kauppalantie, Yhdistystie, Kylätie, Ristolantie, Vanha Turun maantie, Talontie, Ahjokuja, Paljerinne, Tunnelitie, Oskelantie, Ryytimaanpolku, Haagan Pappilantie, Haagan urheilutie ja Palokaivonaukio. Sankaritie sivuaa sankarihautoja. Luonnonympäristöstä on huomioitu useat suot, Laajasuontie, Isonnevantie, Kylänevantie. Lopulta kasvikunnasta on poimittu Angervotie, Seljatie, Orapihlajatie ja - Paatsamatie.
TULOKAS
Modernin Haagan syntyaikoihin, 1950-luvulla, oli 30-vuotiaan markkinatutkija Olavi Niemisen pariskunta tai pienperhe etenemässä asumisuralla Helsingin Kampin opiskelijaboksista ja Siltasaaren vuokrahuoneesta Kallion kaksion kautta Pohjois-Haagan kolmioon. Osoitteina olivat olleet jo Pohjoinen Rautatiekatu 21, Pitkänsillanranta 15 A 9 ja Mäkelänkatu 3 A 6, kunnes uusimmaksi vaihtui Ohjaajantie 24 A 1 Haagassa, ennen myöhempää muuttoa Paatsamatielle.
Olavi oli Keski-Suomen paperitehdaspaikkakunnalta Jämsästä Helsinkiin opiskelemaan muuttanut mies, omasta mielestään vakaasti hämäläinen, vaikkakin oikeasti puoliksi eteläpohjalainen, vuosisataisilta sukujuuriltaan "nuukuuren" pitäjästä Laihialta, josta kerrotaan enemmän vitsejä kuin mistään muusta Suomen kunnasta. Olavi oli mustatukkainen, 180-senttinen ja painavimmillaan 99-kiloinen, ennen kuin omaksui Atkinsin muotidieetin, joka kevensikin "elopainoa", kuten hän sitä kutsui, neljänneksen.
"Ei Koskaan yli sataa kiloa", hoki Olavi iskulauseena henkilökohtaista päätöstään vuodelta 1967, jolloin hän ryhtyi onnistuneelle dieetille. Hän kuuli yhtä tuhdeilta liiketuttaviltaan ihmeruokavaliosta, joka salli herkutella pitkillä liikelounailla, kokoliha-aterioilla ja muilla valikoiduilla herkuilla, kunhan pudotti arkiset perunat ja leivän pois. Paksuista sikareistakin hän luopui vähitellen.
Olavi oli ajautunut Dionysoksen seuraajaksi ja hänet oli kutsuttu maineikkaan helsinkiläisen ravintolan vuonna 1949 perustaman "Tornin Ritarikunnan" jäseneksi. Tornin Ritarien mottona oli: "Hyvä on ruoka nälättäkin, janotta juomakin jalo". Olavilla oli sijansa Helsingin Pörssiklubissa, mainos- ja liikemiesyhdistyksissä, sekä monien kokousten ja kongressien ryhmäkuvien takarivissä.
Nuoruudenkuvissaan Olavi oli hoikka hujoppi, vasta myöhään pituutta venähtänyt, ja vielä ilman sittemmin paasikivimäisiä, myöhemmin kekkosmaisia, raskaita silmälaseja. Luontokuvissaan hän vaelsi reppuineen metsien sydämessä ja soiden pitkospuilla, mutta oikeasti enimmäkseen luki kirjoja, missä vain milloin istuikin. Tuhansiin omistamiinsa kirjoihin hän liimasi taiteilija Kauko Valta Ylänteen piirtämän exlibriksen, joka esitti Olavia tarpomassa tuohikontti selässään pitkin rämeitä. Liitetarinan mukaan "taideteos kuvaa symbolisesti ihmistä etsimässä tietään".
Nuoren Voiman Liiton kulttuuritilaisuuksissa käydessään Olavi sekä kuorolaulua, runoutta ja yksinlaulua harrastanut Sotatapaturma-arkiston virkailija Aino Lumijoki tutustuivat. Nainen oli Oulun liepeiltä Pohjanmaalta kotoisin ollut vitivaalea pellavapää, alle 160-senttinen ja 53-kiloinen koko ikänsä. Nuoripari avioitui Helsingin Kallion kirkossa vuonna 1950 ja sai myöhemmin lapsia. Aluksi he kuitenkin majoittivat kotiinsa Olavin pikkusiskon sekä kälyn Jämsästä, nämä kun opiskelivat kumpikin farmaseuteiksi asuntopulan siihen aikaan vaivaamassa Helsingissä.
Olavi pyrki elämässään johdonmukaisesti turvallisiin ratkaisuihin, mukavuudesta tinkimättä. Hän otti vastaan niin kaupatut yksilölliset kuin mainostetut ryhmähenkivakuutukset, matkavakuutukset sekä "ISO"-kotivakuutukset, kun koskaan ei voinut olla liian varautunut tulevaisuuteen. Hän teki itse prognooseja, ekstrapoloiden, estimoiden, ennakoiden ja budjetoiden tulevaisuutta, niin työpaikalla kuin kotonaankin.
Sitten kun perhe alkoi matkustaa junalla, Olavi varasi aina etukäteen paikkaliput ensimmäiseen luokkaan. Jos perhe matkusti linja-auton pikavuorolla, hän varasi siihenkin paikat lippuja ostaessaan, hyvissä ajoin ennen lähtöä. Bussissa päätyi silloin eturiviin aivan kuljettajan taakse. Linja-autoissa ei useampia varaajia yleensä ollut.
Joihinkin kaupunkeihin kulkivat lentokoneetkin, joten Helsingistä Lappeenrantaan lennettiin edestakaisin parina kesänä. Mökkilomille Askolaan tai Suomusjärvelle muutettiin taksiautoilla sata kilometriä ovelta ovelle. Helsingin sisällä ajettiin taksilla muutamat kilometrit Linnanmäelle tai Seurasaareen, kyläilypaikkoihin tai sunnuntaiaterioille ravintoloihin.
"Olen hyvin tarkoin ja huolellisesti harkiten laskenut ja puntaroinut, kuinka pitkälle ja miten usein kannattaa ajaa taksilla, ennemmin kuin milloinkaan hankkia yksityisautoa", korosti Olavi.
Arkisin Olavi lähti töihin bussilla. Ajokorttia hänellä ei ollut, vaihteeton polkupyörä kylläkin. Mutta jos ulkona satoi pisarankin verran vettä, hän päätti tilata taksin. Tällöin hän joutui yleensä aloittamaan vimmatun puhelimen valintalevyn pyörittämisen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä jostakin merkillisestä syystä ula-taksikeskus ruuhkautui erityisesti sadesäällä ja autot olivat silloin vaikeimmin saatavissa. Ruuhka oli joka kerta yhtä himskatin yllättävää ja harmillista!
Olavi luonnehti mielellään itseään konservatiiviseksi teknokraatiksi. Hän äänesti pilapiirtäjä Kari Suomalaista Viikkosanomien hakemaksi "Vuoden Suosituimmaksi Suomalaiseksi". Olavi oli itse viimeisenä mohikaanina vastustamassa uusia kulutustottumuksia, vaikka tutkikin sellaisia työkseen. Omissa kymmenissä lehtiartikkeleissaan hän saattoi esitellä pyöreän positiiviseen sävyyn teknisiä uutuuksia, joiden käyttöä hän ei olisi koskaan suin surminkaan viitsinyt alkaa opetella. Televisio löysi tiensä kotiin vasta 1965, jolloin viimeisilläkin helsinkiläisillä alkoi olla sellainen, väritelevisio vasta 1987, mutta stereoihin tai videoihin Olavi ei sikarinpaksuilla sormillaan ikinä ehtinyt koskemaankaan.
"Hyvään ruokaan kannattaa aina käyttää keskimääräistä enemmän rahaa, samoin asumismukavuuteen!" esitelmöi Olavi vierailleen arvattavasti amerikan-kiinalaiselta Lin Jutangilta tai muista kirjoista lainaamaansa elämänfilosofiaa. Hän otti harvoin, jos ollenkaan, riskejä aivan omista mielipiteistä, jos saattoi pienemmällä vaivalla, rationaalisesti ja teknokraattisesti, nojata valitsemiensa auktoriteettien asiantunteviin arvioihin.
Olavi piti paljon rakennusmestari-kirjailija Kalle Päätalon elämäkerrallisista romaaneista jo silloin, kun näitä vielä yleisesti väheksyttiin, mutta hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa Päätaloa Sillanpään, Waltarin, Väinö Linnan, Toivo Pekkasen, Joel Lehtosen ja Volter Kilven rinnalle kirjahyllyynsä. Vaan aikanaan kun Päätalo lopulta nostettiin kunniaan jopa professorin arvonimellä, osittain kiitokseksi sopivasta poliittisesta tuenilmauksesta sosiaalidemokraateille, Olavi kiirehti ostamaan itselleen takaisin kaikki jo eteenpäin antikvariaatteihin kierrättämänsä hyllymetrilliset lukemiaan Päätalon kirjoja, kootakseen nekin vihdoin talteen kirjahyllyihin, jotka peittivät kodin kirjastohuoneen kaikki seinät lattiasta kattoon.
Kun Pohjois-Haagaan perustettiin 1950-luvulla uusi "Akateeminen Asunto-Osakeyhtiö Ohjaajantie 20-24", se kuulosti silloin 30-vuotiaasta Olavista varmasti sopivan turvalliselta asuinyhteisöltä, jonne hänkin voisi muuttaa. Naapureiksi tulisi ehkä kollegoja. Samalla kadulla nähtiin sittemmin ainakin runoilija Viljo Kajavaa ja tähtitieteilijä Paul Kustaanheimoa. Olavin läheisimmistä ystäväperheistä kolme asui myöhemmin Haagassa, yksi Ohjaajantiellä, ja neljäskin samalla suunnalla, Vihdintien varrella. Uudetkin perheystävät löytyivät Haagasta, niin pariviikkoisella Kreikan kiertomatkalla osoitteita vaihdettaessa kuin rouvien kesken vaikkapa hatuntekokurssilla.
MILJÖÖ
Ohjaajantien uudet pulpettikattoiset talot valmistuivat betonista ja tiilistä vuonna 1954, arkkitehtinään Olof Hansson ja rakennusmestarina Lauri Olavi Salo. Asuinkerroksia oli kolme, joiden lisäksi tulivat sekä ullakko- että kellarikerrokset. Sokkeli oli päällystetty liuskekivellä ja seinät oli roiskerapattu sekä maalattu aurinkoisen keltaisiksi. Talot olivat osa rakennustaiteellisesti merkittävää kokonaisuutta ja niiden arkkitehtuuri oli harkittua sekä viimeisteltyä, myöhempien arkkitehtuurin tutkijoiden käyttämällä arvotuskielellä.
Ohjaajantie 24:sta tuli synnyinkotini, jota en itse muista. Olen vain nähnyt useita mustavalkoisia sekä muutamia pahoin haalistuneita värikuvia 1950-luvun kulmikkaista lastenvaunuista ja yhtä kömpelöistä, hassuista lastenvaatteista, sekä pelkällä vedenpaineella ilman sähköä toimivasta astianpesukoneesta ja ensimmäisen kerroksen pienen parvekkeen tarjoamista näkymistä pihaa ympäröivään Haagan metsään.
Valokuvissa ajelin kotitaloni lähimetsässä lastenrattaiden kyydissä retkeilypolkuja, joista monet olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia tykkiteitä. Tienviitat niiden varrella osoittivat hämmästyttävästi kilometrejä Lapin Haltiatunturille asti, kuten lukemaan opittuani luin, tai Helsingin Haltialaan vain, kuten vähän vielä isompana ymmärsin.
Pohjois-Haaga oli syntymävuotenani 1958 raikas, nuorekas, uutuuttaan hohtava asumalähiö. Siellä oli yhtä viehättävä tunnelma kuin Tukholman samanaikaisessa maailmankuulussa Vällingbyn mallilähiössä. Puolikuun muodossa rauhallisesti kaartuvat tiet, suuret pihamaat, luonnonläheinen väljä asemakaava, vapaasti tonteille ryhmitellyt lamellitalot, jotka eivät varjostaneet toisiaan, idylliset rivitalot, muutama uljaana taivasta kohti kohoava tornitalo, tiuha havu- ja sekametsä kaikkialla ympärillä. Henkilöautojakaan ei ollut tuontisäännöstelyn vuoksi vielä kaduilla kiusana kuin vasta vähän.
Uudenaikainen tyylikäs ostoskeskus rajasi L-muodossa Thalian toriaukion kahta sivua. Puistikon syliinsä sulkevassa pitkässä kulmatalossa sijaitsi katutasossa Helsingin Meijerin, HM:n eli "Hyvän Maun" maitokauppa ja konditoria, Helsingin Talous-Osakekauppa, kattoon asti keramiikkalaatoilla kaakeloitu Hultin lihakauppa, Raken rautakauppa, apteekki kummallisine lääkehajuineen (jollaisille vanhimmat tädit lemusivat myös), ihanalta tuoksahtava kirjakauppa Pekka Töpöhäntineen ja värikkäine liimapapereineen, kemikalio kirjavine muovileluineen, ikivihreä talvipuutarhamainen tuoksukas kukkakauppa, hiussuihkeilla ilmansa kyllästävä parturi-kampaamo, vaatekauppa "Liitos-Asuste" näyteikkunan korsetteineen ja Kansallis-Osake-Pankki (KOP) Roope Ankan muotoisine säästölippaineen. Liiketalossa oli kauppojen yläpuolella kaksi asuinkerrosta ja katolle oli pystytetty neljä suurta mainoskirjainta: RAKE.
Thalian aukion, Näyttelijäntien ja Aino Acktén tien kulmauksen muilla laidoilla olivat värikkäiksi maalatuissa kerrostaloissa ainakin Pohjoismaiden Yhdyspankin eli PYP:n sekä Työväen Säästöpankin konttorit, Elannon pikamyymälä eli itsepalveluun perustuva moderni ruokakauppa, ja vielä hännänhuippuna lähistöllä suutarinverstas pikkuruisessa liiman- ja nahantuoksuisessa pimeänhämärässä kellariloukossa, jonne laskeuduttiin talon päädystä puoliksi maan alle, tuomaan tai hakemaan korjattavia kenkiä ongelmallisine korkolappuineen tai puolipohjineen.
Thalian torille sijoittuivat myös taksiasema sekä Pohjois-Haagan keskeisin bussipysäkki. Vuokra-autoina olivat suosittuja olympiavuodeksi tuodut Dodget, 1950-luvun puolivälin Pobedat ja sen jälkeen venäläiset Volgat. "Volga vie perille", väitti mainos, jota lapset jatkoivat: "muttei tuo takaisin". Takseilla ei ollut vielä niin selkeää tunnusta kuin myöhempi merkkivalo katolla. Niiden rekisterikylteissä oli keltainen kehys ja numeroissa AX-alku. - Reipas oli ensimmäisenä valotunnuksen hankkinut, jota sittemmin 'Kattovaloksi' naureskeltiin, vähän kuin Kotivalo-nimisiä.
Haagan rakennuksista korostuivat tusinan kerroksen pilvenpiirtäjät sekä toisaalta makaavat pilvenpiirtäjät, matalat, tavattoman pitkät lamellitalot, jollaisessa saattoi riittää porrasovia kymmenkuntakin, Ohjaajantien ja Tolarintien syliinsä sulkemassa jättikorttelissa. Toisaalta jokin pitkä punatiilinen rivitalo oli viehättävä pienipiirteisessä matalassa vaatimattomuudessaan varpusia kuhisevan pensasaidan takana. Mahtavia ja korkeita julkisia rakennuksia olivat yhteiskoulu ja Tolarin kansakoulu. Näyttelijäntie 14:ään rakennettiin uusi ostoskeskus. Punatiilikirkko valmistui vasta 1963.
Pohjois-Haagan huomattavia taloja oli myös Ilkantiellä sijainnut Sanomain henkilökunnan asuinrakennus, jossa asui Helsingin Sanomien tekijöitä, näkyvimpänä pilapiirtäjä Kari Suomalainen perheineen. Aina ajellessani isompana bussilla ohi tunnistin talon alakerran liiketilassa olleesta Rautakirjan kioskista. Pakinoitsija Pirkko Kolbe eli Pii oli myös haagalaisia, ja muistutti viikoittaisella palstallaan ajoittain Haagan historian erityispiirteistä, kuten aikanaan kuuluisista runkolinjoista.
Autopulan vaivaama Helsingin kaupungin liikennelaitos (HKL) kiusasi vuosina 1955-1958 haagalaisia ns. runkolinja-systeemillä. Siniset kaupunkibussit ajoivat Haagasta ainoastaan Ruskeasuolle, silloiselle raitiovaunun päätepysäkille, eivätkä suoraan keskustaan asti. Pakollinen bussin ja raitiovaunun vaihto ja molempien kulkuvälineiden väistämättömät odotusajat pidensivät haagalaisten matkoja kuulemma sietämättömästi.
Hädissään haagalaiset kutsuivat apuun yksityisen osakeyhtiön Suomen Turistiauton, STA:n, jonka kauniit, näköalaikkunalliset, valkokylkiset ja sinikeulaiset linja--autot olivat alunperin tehneet kesäisin Helsingistä Pariisiin ja jopa Ateenaan asti ulottuneita Euroopan kiertomatkoja.
Vuonna 1956 "turistibussit" ryhtyivät ajamaan etelään vain muutaman kilometrin pituista esikaupunkilinjaa H (myöhemmin numero 40), Haagasta Mannerheimintietä Eduskuntatalon ohi Hankkijan liiketalon kulmalle, sekä toisaalta poikittaislinjaa K (vuodesta 1966 numero 51), Pohjois-Haagasta itään, Maunulaan, Suursuolle, Käpylään ja Kruununhakaan asti.
Asukkaiden vihaamat runkolinjat lopetettiin keväällä 1958. Liikennelaitoksen suorat ja nopeat
'Siniset bussit' pudottivat matka-ajan Etelä-Haagasta Yrjönkadulle, Vanhan Kirkkopuiston eli Ruttopuiston laidalle, ainoastaan pariinkymmeneen minuuttiin. Tämä tapahtui sinä keväänä, jolloin synnyin paljasjalkaiseksi helsinkiläiseksi (52 cm, 3500 g).
Tallinnan kilpailijaksi Vantaanjoen suuhun 1550-luvulla perustettu, aluksi kitulias Helsingforsin kaupunkipahanen tiivistyi vuosisatojen ajan meren melkein joka puolelta kuristamalle Helsinginniemelle, keskeisimmin Senaatintoria ympäröivälle Vironniemelle. Pääkaupungiksi kohotetun Helsingin keskikaupunki alkoi kuitenkin ahtautua täyteen vuosisadan vaihteessa 1899, jolloin väkiluku hipoi jo sataatuhatta asukasta.
Yhä useammat uudet maaltamuuttajat, yrittäjät, ammatinharjoittajat ja virkamiehet kaipasivat lisää asuintilaa. Niinpä lähiympäristöön kaavoitettiin nopeasti Etu-Töölö, Taka-Töölö, Eira ja Katajanokka.
Helsingin työväestö rakensi lisäksi omin päin kaava-alueen ulkopuolella asuinsijoikseen Hermannia, Pasilaa, Toukolaa ja Kumpulaa, aivan kuten Tampereen laidalla pystytettiin kuuluisaa Pispalaa harjun rinteeseen, hankalasti rakennettaville, halvoille tonteille. Helsingissäkin alkoi esikaupungistuminen.
Vuosisatoja vanhat kaupunkikeskukset olivat perinteisesti koostuneet vain tiiviisti ryhmitetyistä rakennuksista sekä niiden vastakohtana tyhjästä tilasta, kuten kaduista ja aukioista. Muutamat yksityiset puutarhat ja viljelyspalstat olivat silkkaa reserviä eli tilapäisiä varamaita, jotka nekin tuli tarvittaessa heti luovuttaa rakennettaviksi täyteen. Puistoalueita ei vielä ollut.
Koska puutalokaupungit paloivat toisinaan poroksi, huolimattomasti tulta käsitelleiden piikojen ollessa syntipukkeina, oivallettiin vähitellen alkaa istuttaa lehtipuita riveihin palomuureiksi korttelien väliin. Samalla syntyi geometrisiä, kauniita puistokatuja, jotka soveltuivat mainiosti viehättäviksi promenadeiksi hienosteleville kaupunkilaisille sunnuntaikävelijöille.
Ja sitten keksittiin käsite puutarhakaupunki. Euroopan suurimmissa metropoleissa levisi 1890-luvulla uusi "Garden City" -aate, jonka erityisesti brittiläinen Ebenezer Howard muotoili kirjaksi vuonna 1898. Likaisen, vaarallisen, siveettömän, alkoholisoituvan, lakkoilevan ja mellakoivan suurkaupungin vastakohdaksi kohotettiin harmoninen ja esteettinen maaseutuidylli - ilmavuus, luonto, valo, väljyys ja vihreys, jonka keskellä kukoistaisi tyytyväisempi ihminen, eheämpi perhe-elämä ja rauhallisempi yhteiskunta.
Helsinkikin oli kasvanut muistuttamaan kiireistä, kuumeista ja ahdasta suurkaupunkia, vaikka asukkaat olivat yhä pikkukaupunki-ihmisiä tai vastikään korvesta ja maatiluksilta tulleita. Helsinkiläisille todellinen idylli merkitsi yhä puiden vihreitä oksia aitojen takana ja kodikkaita puutaloja. Metsät toivat heille muistoja menneisyyden maisemista.
Helsingin kaupunkisuunnittelusta oli tullut hidasta, keskusvaltaista ja jäykkää. Muutamat yksityisyrittäjät keksivät ohittaa virkavallan perustamalla maayhtiöitä, jotka yhdistivät pääoman, maanhankinnan, ajanmukaisen suunnittelun, taitavat arkkitehdit, vaikkapa Lars Sonckin tai Eliel Saarisen, sekä laajan rakennusohjelman toteuttamisen.
Maayhtiöiden päämääränä oli väljien ja vehreiden huvilayhdyskuntien pystyttäminen keskiluokan ja hyvin toimeentulevan työväestön tarpeisiin. Rakentaminen oli vapaata maalaiskunnissa, heti Helsingin ahtaiden hallinnollisten rajojen ulkopuolella, jossa yhteiskunnan kontrolli ei puristanut.
Niinpä Helsingin ensimmäisen kukkakauppiaan ja Suomen suurimman kauppapuutarhurin Mårten G. Steniuksen perustama Stenius-yhtiö ryhtyi vuonna 1897 rakentamaan Hagan huvilakaupunkia Helsingin maalaiskunnan Huopalahden kylään, Backaksen tilan maille, jotka Stenius oli ostanut jo vuonna 1886, aluksi kasvihuoneitaan varten.
Paikka sijaitsi sopivasti Pasilasta Karjaalle ja edelleen Turkuun piirretyn rautatien eli Rantaradan varrella. Uusi junarata muodostaisi tarpeellisen kulkuyhteyden Helsinkiin, koska Haga eli Haaga oli luoteessa runsaan kuuden kilometrin tai reippaan tunnin kävelymatkan päässä keskustan Senaatintorilta. Haagan laidalle perustettiinkin Huopalahden rautatieasema.
Ensimmäisen pioneerikohteen Haagan jälkeen synnytettiin aivan vastaavalla tavalla seuraavat huvilakaupungit Kauniainen, Leppävaara, Puistola, Pukinmäki ja Kulosaari. Toisaalta sellaisetkin väliaikaiset uudet paikkakunnat kuin Oulunkylä ja Huopalahti saivat elää itsenäisinä maalaiskuntina neljännesvuosisadan ajan, ennen kuin uusi Suur-Helsinki kokosi ne yhteen vuoden 1946 Suurella Alueliitoksella.
Kauppapuutarhuri Mårten Gabriel Stenius keksi lainata maittensa markkinointinimen Ruotsista, Tukholman naapurikunnan Solnan suurenmoisesta Hagan puistosta, joka sijaitsee 5 km pohjois-luoteeseen Tukholman vanhastakaupungista kuninkaanlinnoineen.
Turistit ihailevat vielä 2000-luvullakin Tukholman Hagassa, Brunsvikenin lahden rannalla, lukuisia hienoja nähtävyyksiä: 1700-luvun kuninkaallisia huvilinnoja, Kaikutemppeliä, Louis Jean Desprezin suunnittelemaa Kuparitelttaa, kuningattaren ja kuninkaan paviljonkia, turkkilaista kioskia, Piperin englantilaistyylistä puistoa, sekä eksoottista kiinalaista pagodia. Suomen Haagan kuuluisimmaksi tutustumiskohteeksi perustettiin vasta vuonna 1975 Alppiruusupuisto.
Ruotsin Hagan lisäksi ovat Haagojen nimekkäitä kaimoja tai lähes kaimoja Alankomaiden hallituskaupunki Haag, Aabrahamin sivuvaimo Haagar sekä Espoon Hagalund, jonne rakennettiin 1950-luvulla maailman kuuluisin suomalainen puutarhakaupunki, suomennettuna Tapiola.
Nuori arkkitehti, kansallisromantiikan mestariksi myöhemmin yltänyt Lars Sonck piirsi Haagalle vuonna 1901 sen ensimmäisen asemakaavan, jota ei kuitenkaan noudatettu. Amerikassakin kuuluisaksi kohoava kollega Eliel Saarinen laati puolestaan mahtavan Munkkiniemi-Haaga -suunnitelman vuonna 1915.
Haagasta tuli itsehallinnollinen taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1906. Sellaisia perustettiin maalaiskuntien alueille vuosina 1898-1955 yhteensä nelisenkymmentä, joista viimeisinä lakkautettiin niinkin nimekkäät keskukset kuin Haapajärvi, Kemijärvi, Kiuruvesi, Leppävaara, Oulainen ja Tikkurila.
Haaga oli näiden taajaväkisten yhdyskuntien joukossa siksi merkittävä, että se korotettiin kauppalaksi 22 vuoden ajaksi 1923-1945, kunnes sulautettiin vuonna 1946 niin sanottuna "liitosalueena" suureen rajanaapuriinsa Helsinkiin.
Ensiksi vuonna 1917 perustettiin Haagankin sisältänyt Huopalahden kirkkoherrakunta, sitten järjestettiin kunnallislain mukainen kansanäänestys, jonka tuloksena erotettiin Helsingin maalaiskunnasta vuoden 1920 alusta Huopalahden kunta, jonka alueeseen kuuluivat Haagan lisäksi Lövö (Lehtisaari), Drumsö (Lauttasaari), Kånala (Konala), Tali, Vähä-Meilahti ja Munkkiniemi.
Haagalaiset haaveilivat korostetummasta asemasta jo vuodesta 1909 alkaen, kunnes Haaga sai kuin saikin kauppalan oikeudet vuoden 1923 alusta ja erosi puolestaan äskeisestä, vasta kolmivuotiaasta Huopalahden kunnasta. Tällöin Haagassa oli 2786 asukasta 360 hehtaarin alueella ja Huopalahteen jäi vain 673 asukasta 16 neliökilometrin alueelle.
Vanhaan alkuperäiseen Haagaan rakennettiin yhteensä viitisensataa taloa, jotka olivat lähinnä puisia huviloita, seassa muutama kivitalo. Niistä kaikista säilyi 2000-luvulle asti ehjinä vain kahdestoistaosa, 8 prosenttia, nelisenkymmentä rakennusta.
Helsingistä Haagaan rakennettiin myös raitiotielinja, joka oli toiminnassa 40 vuotta, vuodesta 1914 vuoteen 1953. Turun maantietä pitkin kulki maaseudun linja-autoja ja syksystä 1924 alkaen oli omnibusseillakin päätepysäkki Huopalahden rautatieasemalla.
Vielä Helsingin Olympialaisten aikoihin ja Armi Kuuselan missivuotena 1952 jatkoi "H" -linjan raitiovaunu Ruskeasuon jälkeen Mannerheimintien päätepisteestä alkavaa Nuijamiestentietä pohjoiseen, aina Vespertien kulmaan asti. Siinä autotie alitti junaradan sillan, mutta raitiotie päätettiin siltaesteeseen. Nykyisin Nuijamiestentie alkaa vasta Rantaradan pohjoispuolelta. Eteläpuolella sen ovat korvanneet uusi mahtava Hämeenlinnanväylä sekä kokoojakatuna, aivan vierellä kulkeva, vanha hiljainen Matkamiehentie.
Raitiolinjan lähellä, osoitteessa Sankaritie 2, on säilynyt ehjänä kuuluisimman haagalaisen, klassikkokirjailija Joel Lehtosen puuhuvila. Juuri sen komerossa sääminkiläissyntyinen huutolaispoika, ylioppilas, Putkinotkon kansankuvaaja Joel Lehtonen hirttäytyi kuoliaaksi 20. marraskuuta 1934, viikkoa ennen kuin hän olisi täyttänyt 53 vuotta. Hänen sanottiin olleen masentunut sairaudesta, jonka vuoksi hän ei enää pystynyt nauttimaan edes ajeluista polkupyörällään. Pyöräilyn lisäksi hän oli ollut myös Haagan raitiovaunun tuttu, säännöllinen vakiomatkustaja.
Vanhaa Haagaa oli pelkkä nykyinen Etelä-Haaga. Kaikki Pohjois-Haagan talot, niin törröttävät pilvenpiirtäjät, jopa kaksitoistakerroksiset pistetalot, kuin niiden vierellä matalampina leviävät lamellitalot ja muutama rivitalo, rakennettiin vasta 1950-luvulla entisen Huopalahden kunnan asumattomiin takametsiin.
Pohjois-Haagan uudet kadut nimettiin suomalaisen teatterimaailman näyttämöksi. Synnytettiin Ohjaajantie, Näyttelijäntie, Tolarintie, Ida Aalbergin, Aino Acktén, Ida Ekmanin, Pietari Hannikaisen, Adolf Lindforsin ja Pastori Jussilaisen tiet, Runar Schildtin puisto, Thalian aukio sekä Lavastajan polku. Artturi Järviluoma, Maria Jotuni, Maiju Lassila, Teuvo Pakkala ja lopulta Aku Korhonenkin saivat nimikkotiensä vuosikymmeniä myöhemmin.
Haagan itäosan katunimistö ammennettiin 1500-luvun talonpoikaissodista. Alueella ovat Nuijamiestentie, Huovitie, Linnaleirin aukio, (Jaakko Ilkan) Ilkantie, (Hannu Krankan) Krankantie, (Pentti Poutun) Poutuntie, sekä suurten taistelupaikkojen mukaan Santavuorentie ja Simsiönkuja. Monien kerrostalojen pohjakerroksiin varattiin liiketiloja, jopa lähiseudun ainoalle elokuvateatterille, Huovitien Kino Haagalle.
Samaan aikaan Etelä-Haagakin, entinen kauppalan alue, pääväylänään Kauppalantie, alkoi täyttyä pala palalta moderneista kerrostaloryhmistä, joista kauneimpia tuli olemaan vakuutusyhtiö Pohjolan yhtenäinen punatiilinen vuokrataloalue Ansaritien ympäristössä, Vihdintien länsipuolella. Vuonna 1960 Haagassa oli 21 tuhatta asukasta, joista Pohjois-Haagassa 12 tuhatta ja vanhemmassa eteläosassa yhdeksän tuhatta.
Etelä-Haagan eriaikaisessa katunimistössä on monia teemoja. Henkilöiden mukaan on nimetty puutarhurin ja Haagan perustajan Steniuksentie, arkkitehdin ja asemakaavoittajan Eliel Saarisen tie, suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Artturi Kanniston tie sekä suomalaisen valtiomiehen ja kansainvälisen maineen saavuttaneen oikeustieteilijän Robert Hermansonin tie.
Haagan paikallishistoriasta muistuttavat Kauppalantie, Yhdistystie, Kylätie, Ristolantie, Vanha Turun maantie, Talontie, Ahjokuja, Paljerinne, Tunnelitie, Oskelantie, Ryytimaanpolku, Haagan Pappilantie, Haagan urheilutie ja Palokaivonaukio. Sankaritie sivuaa sankarihautoja. Luonnonympäristöstä on huomioitu useat suot, Laajasuontie, Isonnevantie, Kylänevantie. Lopulta kasvikunnasta on poimittu Angervotie, Seljatie, Orapihlajatie ja - Paatsamatie.
TULOKAS
Modernin Haagan syntyaikoihin, 1950-luvulla, oli 30-vuotiaan markkinatutkija Olavi Niemisen pariskunta tai pienperhe etenemässä asumisuralla Helsingin Kampin opiskelijaboksista ja Siltasaaren vuokrahuoneesta Kallion kaksion kautta Pohjois-Haagan kolmioon. Osoitteina olivat olleet jo Pohjoinen Rautatiekatu 21, Pitkänsillanranta 15 A 9 ja Mäkelänkatu 3 A 6, kunnes uusimmaksi vaihtui Ohjaajantie 24 A 1 Haagassa, ennen myöhempää muuttoa Paatsamatielle.
Olavi oli Keski-Suomen paperitehdaspaikkakunnalta Jämsästä Helsinkiin opiskelemaan muuttanut mies, omasta mielestään vakaasti hämäläinen, vaikkakin oikeasti puoliksi eteläpohjalainen, vuosisataisilta sukujuuriltaan "nuukuuren" pitäjästä Laihialta, josta kerrotaan enemmän vitsejä kuin mistään muusta Suomen kunnasta. Olavi oli mustatukkainen, 180-senttinen ja painavimmillaan 99-kiloinen, ennen kuin omaksui Atkinsin muotidieetin, joka kevensikin "elopainoa", kuten hän sitä kutsui, neljänneksen.
"Ei Koskaan yli sataa kiloa", hoki Olavi iskulauseena henkilökohtaista päätöstään vuodelta 1967, jolloin hän ryhtyi onnistuneelle dieetille. Hän kuuli yhtä tuhdeilta liiketuttaviltaan ihmeruokavaliosta, joka salli herkutella pitkillä liikelounailla, kokoliha-aterioilla ja muilla valikoiduilla herkuilla, kunhan pudotti arkiset perunat ja leivän pois. Paksuista sikareistakin hän luopui vähitellen.
Olavi oli ajautunut Dionysoksen seuraajaksi ja hänet oli kutsuttu maineikkaan helsinkiläisen ravintolan vuonna 1949 perustaman "Tornin Ritarikunnan" jäseneksi. Tornin Ritarien mottona oli: "Hyvä on ruoka nälättäkin, janotta juomakin jalo". Olavilla oli sijansa Helsingin Pörssiklubissa, mainos- ja liikemiesyhdistyksissä, sekä monien kokousten ja kongressien ryhmäkuvien takarivissä.
Nuoruudenkuvissaan Olavi oli hoikka hujoppi, vasta myöhään pituutta venähtänyt, ja vielä ilman sittemmin paasikivimäisiä, myöhemmin kekkosmaisia, raskaita silmälaseja. Luontokuvissaan hän vaelsi reppuineen metsien sydämessä ja soiden pitkospuilla, mutta oikeasti enimmäkseen luki kirjoja, missä vain milloin istuikin. Tuhansiin omistamiinsa kirjoihin hän liimasi taiteilija Kauko Valta Ylänteen piirtämän exlibriksen, joka esitti Olavia tarpomassa tuohikontti selässään pitkin rämeitä. Liitetarinan mukaan "taideteos kuvaa symbolisesti ihmistä etsimässä tietään".
Nuoren Voiman Liiton kulttuuritilaisuuksissa käydessään Olavi sekä kuorolaulua, runoutta ja yksinlaulua harrastanut Sotatapaturma-arkiston virkailija Aino Lumijoki tutustuivat. Nainen oli Oulun liepeiltä Pohjanmaalta kotoisin ollut vitivaalea pellavapää, alle 160-senttinen ja 53-kiloinen koko ikänsä. Nuoripari avioitui Helsingin Kallion kirkossa vuonna 1950 ja sai myöhemmin lapsia. Aluksi he kuitenkin majoittivat kotiinsa Olavin pikkusiskon sekä kälyn Jämsästä, nämä kun opiskelivat kumpikin farmaseuteiksi asuntopulan siihen aikaan vaivaamassa Helsingissä.
Olavi pyrki elämässään johdonmukaisesti turvallisiin ratkaisuihin, mukavuudesta tinkimättä. Hän otti vastaan niin kaupatut yksilölliset kuin mainostetut ryhmähenkivakuutukset, matkavakuutukset sekä "ISO"-kotivakuutukset, kun koskaan ei voinut olla liian varautunut tulevaisuuteen. Hän teki itse prognooseja, ekstrapoloiden, estimoiden, ennakoiden ja budjetoiden tulevaisuutta, niin työpaikalla kuin kotonaankin.
Sitten kun perhe alkoi matkustaa junalla, Olavi varasi aina etukäteen paikkaliput ensimmäiseen luokkaan. Jos perhe matkusti linja-auton pikavuorolla, hän varasi siihenkin paikat lippuja ostaessaan, hyvissä ajoin ennen lähtöä. Bussissa päätyi silloin eturiviin aivan kuljettajan taakse. Linja-autoissa ei useampia varaajia yleensä ollut.
Joihinkin kaupunkeihin kulkivat lentokoneetkin, joten Helsingistä Lappeenrantaan lennettiin edestakaisin parina kesänä. Mökkilomille Askolaan tai Suomusjärvelle muutettiin taksiautoilla sata kilometriä ovelta ovelle. Helsingin sisällä ajettiin taksilla muutamat kilometrit Linnanmäelle tai Seurasaareen, kyläilypaikkoihin tai sunnuntaiaterioille ravintoloihin.
"Olen hyvin tarkoin ja huolellisesti harkiten laskenut ja puntaroinut, kuinka pitkälle ja miten usein kannattaa ajaa taksilla, ennemmin kuin milloinkaan hankkia yksityisautoa", korosti Olavi.
Arkisin Olavi lähti töihin bussilla. Ajokorttia hänellä ei ollut, vaihteeton polkupyörä kylläkin. Mutta jos ulkona satoi pisarankin verran vettä, hän päätti tilata taksin. Tällöin hän joutui yleensä aloittamaan vimmatun puhelimen valintalevyn pyörittämisen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä jostakin merkillisestä syystä ula-taksikeskus ruuhkautui erityisesti sadesäällä ja autot olivat silloin vaikeimmin saatavissa. Ruuhka oli joka kerta yhtä himskatin yllättävää ja harmillista!
Olavi luonnehti mielellään itseään konservatiiviseksi teknokraatiksi. Hän äänesti pilapiirtäjä Kari Suomalaista Viikkosanomien hakemaksi "Vuoden Suosituimmaksi Suomalaiseksi". Olavi oli itse viimeisenä mohikaanina vastustamassa uusia kulutustottumuksia, vaikka tutkikin sellaisia työkseen. Omissa kymmenissä lehtiartikkeleissaan hän saattoi esitellä pyöreän positiiviseen sävyyn teknisiä uutuuksia, joiden käyttöä hän ei olisi koskaan suin surminkaan viitsinyt alkaa opetella. Televisio löysi tiensä kotiin vasta 1965, jolloin viimeisilläkin helsinkiläisillä alkoi olla sellainen, väritelevisio vasta 1987, mutta stereoihin tai videoihin Olavi ei sikarinpaksuilla sormillaan ikinä ehtinyt koskemaankaan.
"Hyvään ruokaan kannattaa aina käyttää keskimääräistä enemmän rahaa, samoin asumismukavuuteen!" esitelmöi Olavi vierailleen arvattavasti amerikan-kiinalaiselta Lin Jutangilta tai muista kirjoista lainaamaansa elämänfilosofiaa. Hän otti harvoin, jos ollenkaan, riskejä aivan omista mielipiteistä, jos saattoi pienemmällä vaivalla, rationaalisesti ja teknokraattisesti, nojata valitsemiensa auktoriteettien asiantunteviin arvioihin.
Olavi piti paljon rakennusmestari-kirjailija Kalle Päätalon elämäkerrallisista romaaneista jo silloin, kun näitä vielä yleisesti väheksyttiin, mutta hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa Päätaloa Sillanpään, Waltarin, Väinö Linnan, Toivo Pekkasen, Joel Lehtosen ja Volter Kilven rinnalle kirjahyllyynsä. Vaan aikanaan kun Päätalo lopulta nostettiin kunniaan jopa professorin arvonimellä, osittain kiitokseksi sopivasta poliittisesta tuenilmauksesta sosiaalidemokraateille, Olavi kiirehti ostamaan itselleen takaisin kaikki jo eteenpäin antikvariaatteihin kierrättämänsä hyllymetrilliset lukemiaan Päätalon kirjoja, kootakseen nekin vihdoin talteen kirjahyllyihin, jotka peittivät kodin kirjastohuoneen kaikki seinät lattiasta kattoon.
Kun Pohjois-Haagaan perustettiin 1950-luvulla uusi "Akateeminen Asunto-Osakeyhtiö Ohjaajantie 20-24", se kuulosti silloin 30-vuotiaasta Olavista varmasti sopivan turvalliselta asuinyhteisöltä, jonne hänkin voisi muuttaa. Naapureiksi tulisi ehkä kollegoja. Samalla kadulla nähtiin sittemmin ainakin runoilija Viljo Kajavaa ja tähtitieteilijä Paul Kustaanheimoa. Olavin läheisimmistä ystäväperheistä kolme asui myöhemmin Haagassa, yksi Ohjaajantiellä, ja neljäskin samalla suunnalla, Vihdintien varrella. Uudetkin perheystävät löytyivät Haagasta, niin pariviikkoisella Kreikan kiertomatkalla osoitteita vaihdettaessa kuin rouvien kesken vaikkapa hatuntekokurssilla.
MILJÖÖ
Ohjaajantien uudet pulpettikattoiset talot valmistuivat betonista ja tiilistä vuonna 1954, arkkitehtinään Olof Hansson ja rakennusmestarina Lauri Olavi Salo. Asuinkerroksia oli kolme, joiden lisäksi tulivat sekä ullakko- että kellarikerrokset. Sokkeli oli päällystetty liuskekivellä ja seinät oli roiskerapattu sekä maalattu aurinkoisen keltaisiksi. Talot olivat osa rakennustaiteellisesti merkittävää kokonaisuutta ja niiden arkkitehtuuri oli harkittua sekä viimeisteltyä, myöhempien arkkitehtuurin tutkijoiden käyttämällä arvotuskielellä.
Ohjaajantie 24:sta tuli synnyinkotini, jota en itse muista. Olen vain nähnyt useita mustavalkoisia sekä muutamia pahoin haalistuneita värikuvia 1950-luvun kulmikkaista lastenvaunuista ja yhtä kömpelöistä, hassuista lastenvaatteista, sekä pelkällä vedenpaineella ilman sähköä toimivasta astianpesukoneesta ja ensimmäisen kerroksen pienen parvekkeen tarjoamista näkymistä pihaa ympäröivään Haagan metsään.
Valokuvissa ajelin kotitaloni lähimetsässä lastenrattaiden kyydissä retkeilypolkuja, joista monet olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia tykkiteitä. Tienviitat niiden varrella osoittivat hämmästyttävästi kilometrejä Lapin Haltiatunturille asti, kuten lukemaan opittuani luin, tai Helsingin Haltialaan vain, kuten vähän vielä isompana ymmärsin.
Pohjois-Haaga oli syntymävuotenani 1958 raikas, nuorekas, uutuuttaan hohtava asumalähiö. Siellä oli yhtä viehättävä tunnelma kuin Tukholman samanaikaisessa maailmankuulussa Vällingbyn mallilähiössä. Puolikuun muodossa rauhallisesti kaartuvat tiet, suuret pihamaat, luonnonläheinen väljä asemakaava, vapaasti tonteille ryhmitellyt lamellitalot, jotka eivät varjostaneet toisiaan, idylliset rivitalot, muutama uljaana taivasta kohti kohoava tornitalo, tiuha havu- ja sekametsä kaikkialla ympärillä. Henkilöautojakaan ei ollut tuontisäännöstelyn vuoksi vielä kaduilla kiusana kuin vasta vähän.
Uudenaikainen tyylikäs ostoskeskus rajasi L-muodossa Thalian toriaukion kahta sivua. Puistikon syliinsä sulkevassa pitkässä kulmatalossa sijaitsi katutasossa Helsingin Meijerin, HM:n eli "Hyvän Maun" maitokauppa ja konditoria, Helsingin Talous-Osakekauppa, kattoon asti keramiikkalaatoilla kaakeloitu Hultin lihakauppa, Raken rautakauppa, apteekki kummallisine lääkehajuineen (jollaisille vanhimmat tädit lemusivat myös), ihanalta tuoksahtava kirjakauppa Pekka Töpöhäntineen ja värikkäine liimapapereineen, kemikalio kirjavine muovileluineen, ikivihreä talvipuutarhamainen tuoksukas kukkakauppa, hiussuihkeilla ilmansa kyllästävä parturi-kampaamo, vaatekauppa "Liitos-Asuste" näyteikkunan korsetteineen ja Kansallis-Osake-Pankki (KOP) Roope Ankan muotoisine säästölippaineen. Liiketalossa oli kauppojen yläpuolella kaksi asuinkerrosta ja katolle oli pystytetty neljä suurta mainoskirjainta: RAKE.
Thalian aukion, Näyttelijäntien ja Aino Acktén tien kulmauksen muilla laidoilla olivat värikkäiksi maalatuissa kerrostaloissa ainakin Pohjoismaiden Yhdyspankin eli PYP:n sekä Työväen Säästöpankin konttorit, Elannon pikamyymälä eli itsepalveluun perustuva moderni ruokakauppa, ja vielä hännänhuippuna lähistöllä suutarinverstas pikkuruisessa liiman- ja nahantuoksuisessa pimeänhämärässä kellariloukossa, jonne laskeuduttiin talon päädystä puoliksi maan alle, tuomaan tai hakemaan korjattavia kenkiä ongelmallisine korkolappuineen tai puolipohjineen.
Thalian torille sijoittuivat myös taksiasema sekä Pohjois-Haagan keskeisin bussipysäkki. Vuokra-autoina olivat suosittuja olympiavuodeksi tuodut Dodget, 1950-luvun puolivälin Pobedat ja sen jälkeen venäläiset Volgat. "Volga vie perille", väitti mainos, jota lapset jatkoivat: "muttei tuo takaisin". Takseilla ei ollut vielä niin selkeää tunnusta kuin myöhempi merkkivalo katolla. Niiden rekisterikylteissä oli keltainen kehys ja numeroissa AX-alku. - Reipas oli ensimmäisenä valotunnuksen hankkinut, jota sittemmin 'Kattovaloksi' naureskeltiin, vähän kuin Kotivalo-nimisiä.
Haagan rakennuksista korostuivat tusinan kerroksen pilvenpiirtäjät sekä toisaalta makaavat pilvenpiirtäjät, matalat, tavattoman pitkät lamellitalot, jollaisessa saattoi riittää porrasovia kymmenkuntakin, Ohjaajantien ja Tolarintien syliinsä sulkemassa jättikorttelissa. Toisaalta jokin pitkä punatiilinen rivitalo oli viehättävä pienipiirteisessä matalassa vaatimattomuudessaan varpusia kuhisevan pensasaidan takana. Mahtavia ja korkeita julkisia rakennuksia olivat yhteiskoulu ja Tolarin kansakoulu. Näyttelijäntie 14:ään rakennettiin uusi ostoskeskus. Punatiilikirkko valmistui vasta 1963.
Pohjois-Haagan huomattavia taloja oli myös Ilkantiellä sijainnut Sanomain henkilökunnan asuinrakennus, jossa asui Helsingin Sanomien tekijöitä, näkyvimpänä pilapiirtäjä Kari Suomalainen perheineen. Aina ajellessani isompana bussilla ohi tunnistin talon alakerran liiketilassa olleesta Rautakirjan kioskista. Pakinoitsija Pirkko Kolbe eli Pii oli myös haagalaisia, ja muistutti viikoittaisella palstallaan ajoittain Haagan historian erityispiirteistä, kuten aikanaan kuuluisista runkolinjoista.
Autopulan vaivaama Helsingin kaupungin liikennelaitos (HKL) kiusasi vuosina 1955-1958 haagalaisia ns. runkolinja-systeemillä. Siniset kaupunkibussit ajoivat Haagasta ainoastaan Ruskeasuolle, silloiselle raitiovaunun päätepysäkille, eivätkä suoraan keskustaan asti. Pakollinen bussin ja raitiovaunun vaihto ja molempien kulkuvälineiden väistämättömät odotusajat pidensivät haagalaisten matkoja kuulemma sietämättömästi.
Hädissään haagalaiset kutsuivat apuun yksityisen osakeyhtiön Suomen Turistiauton, STA:n, jonka kauniit, näköalaikkunalliset, valkokylkiset ja sinikeulaiset linja--autot olivat alunperin tehneet kesäisin Helsingistä Pariisiin ja jopa Ateenaan asti ulottuneita Euroopan kiertomatkoja.
Vuonna 1956 "turistibussit" ryhtyivät ajamaan etelään vain muutaman kilometrin pituista esikaupunkilinjaa H (myöhemmin numero 40), Haagasta Mannerheimintietä Eduskuntatalon ohi Hankkijan liiketalon kulmalle, sekä toisaalta poikittaislinjaa K (vuodesta 1966 numero 51), Pohjois-Haagasta itään, Maunulaan, Suursuolle, Käpylään ja Kruununhakaan asti.
Asukkaiden vihaamat runkolinjat lopetettiin keväällä 1958. Liikennelaitoksen suorat ja nopeat
'Siniset bussit' pudottivat matka-ajan Etelä-Haagasta Yrjönkadulle, Vanhan Kirkkopuiston eli Ruttopuiston laidalle, ainoastaan pariinkymmeneen minuuttiin. Tämä tapahtui sinä keväänä, jolloin synnyin paljasjalkaiseksi helsinkiläiseksi (52 cm, 3500 g).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)