22. Myöhempi Haagan-muisto, v. 1977

Kaksi Haagaa kuvailevaa katkelmaa toisesta blogistani Aihelmisto A-o.

Aihelmisto A-o: Opiskelo-8
.
Espoossa, katseltuani kansakoulun luokkakuvia, tajusin miten vieraantunut olen. Elämäni jakaantui kahteen osaa: onnelliseen(?) lapsuuteen Haagassa 10-vuotiaaksi ja sitten puolitietoiseen olemiseen siroteltujen betonimöykkylähiöiden kolkossa Espoossa.
.
Olihan Haagan aikanakin kurjia asioita: uinti, pyöräily, jengin vieroksunta, inhottava koululääkäri Läskimöttönen jne. mutta siellä olin kotonani tuntien pihan nurkatkin ja lähimetsän jokaisen kiven, puun ja kallionkolon. Olin onnellinen lapsena kouriessani multaa ja rakentaessani leikisti autoteitä. Espoossa en enää leikkinyt eikä minulla ollut kosketusta luontoon. Tai ehkä rajana on vasta murrosikä, jolloin lopullisesti aloin tuntea itseni erilaiseksi, sillä sopeuduin vielä Vapaaniemen kansakoulun neljänteen luokkaan, jolloin pelasin jalkapalloa ja juttelin monien luokkatoverien kanssa.
.
*
.
Torstaina lokakuun 20. päivä 1977 lähdin vihdoin retkelle Haagaan, jossa en ollut käynyt yhdeksään vuoteen, Espooseen muutettuani. Bussilippu maksaa 2,50 markkaa, autolinjan numero on yhä 32. Riistavuoren vanhainkodin päätepysäkiltä lähden kävelemään. Valinta Linden, jossa kauppias pelkäsi valtavan Eka-marketin rakentamista Kannelmäkeen, onkin nyt Valinta Auvinen. Heikin Valintakin vastapäätä on muuttanut nimensä ja sen talon keltaoranssit pienet tiilet häikäisevät minut räikeydellään. Angervotiellä on yhä lapsuuteni parturi ja kemikalio.
.
Rautatien tasoristeys on muutettu jalankulkutunneliksi. Enää eivät Miettilän pojat leikkisi kuka uskaltaa kauimmin odottaa radalla junaa, joka lähestyy pilli ulvoen ja lämmittäjä nyrkkiään raivokkaasti puiden. Radan alittaa myös Eliel Saarisen tietä varten kaivettu kuoppa, joka ruohottuu vuosikausien toimettomuudessa, keskeneräisenä.
.
Ohitan Kahan varaston eli entisen Coca-Colan varaston kotini vieressä. Näen kotini ikkunat tuttuine vihreine säleverhoineen. Katson Iskun varaston Pohjois-Haagan rajalla. Palaan Tolarintieltä ja Ohjaajantieltä hyppyrimäen ja Pyynikin varaston ohi kotimetsääni, Jyrkännelaitoksen ensimmäisen maailmansodan varustuksille ja lapsuuteni metsän leikkipaikoille.
.
Veneleikkieni ojaa on täytetty pihalta haravoiduilla aineksilla. Välimatkat ovat lyhentyneet ja pihametsän pinnanvaihtelut pienentyneet. Metsään on vedetty pyykkinaruja ja naulattu lauta puiden väliin. Naapuritontin omakotitalo lännessä on purettu ja sen tilalla on rivitalo.
.
C-porras on tuttu ja vieras: paikoillaan asuvat Pelkolin ja Miettilä. Kotiovessani lukee Tikkanen, ei enää Dahlström, jolle asunto myytiin. Pihalla on tyly läpikulkukielto, jota rikon.
.
Kävelen Orapihlajatien Elannon ohi Laajasuontielle. Mormonikirkko, Ammattikoulu, Ilkantie, Thalian tori, Aino Ackten tie taas. Eräät lapsuudesta tutut talot näyttävät nyt ummehtuneen vanhoilta, varsinkin Pohjois-Haagassa.
.
Palaan Paatsamatien ja Orapihlajantien uuden puiston kautta radan varteen pohjoispuolelle Asemaa vastapäätä. Näen radan alittavan tunnelikuopan, joka on kaivettu tulevaa Eliel Saarisen joukkoliikennetietä varten! Aseman jalankulkutunneli on uusittu. Aseman vieressä on edelleen R-kioski.
.
Kylätie, Urheilutie, Palokaivonaukio, Steniuksentie Ahjokujalle, Ristolantie, Isonnevantie, Vihdintietä poliisiasemalle. Takaisin Isonnevantietä SYK:in ja Kylänevan koulun ja ruotsinkielisen oppikoulun ohi bussipysäkille. Kello 14:50 aloitan paluumatkan bussilla 32.
.
***
.
Aihelmisto A-o: Opiskelo-1
.
Näin sinisen bussin ikkunasta Helsingin Kauppakorkeakoulun kauniin rakennuksen Töölössä, kun liikennelaitoksen linja 22 ajoi Haagan Seljatieltä Vanhankirkonpuiston laitaan 1960-luvulla. Minullakin oli kotona iso metallinen (punainen) leikkibussi, jonka keulaotsassa oli linjan numero 22.
.
Lapsuuteni Aku Ankkojen takakanteen liimattujen osoitelappujen mukaan kotiosoitteeni oli Paatsamatie 8 C 38, Helsinki 8, mutta vuoden 1966 alussa kaupunginosan numeroksi muutettiin Helsinki 30 ja maaliskuussa 1966 Helsinki 32. Bussilinjan numeroksikin tuli 32 ja uusiksi päätepysäkeiksi Riistavuorenkuja Haagassa ja Simonkenttä Kampissa.
.
Lähdin toisinaan äitini kanssa ostoksille kauppatorille. Bussi ajoi Haagan Kauppalantietä ja kääntyi punatiilisen Elannon luona Vanhalle Turun maantielle, kaartaen alamäkeen hiekkatien pätkää kapealle Mätäojan puusillalle, jatkaakseen nykyiselle Lapinmäentielle ja 6 km pitkän Mannerheimintien pohjoispäähän.
.
Ruskeasuon kohdalla aloin kerran voida pahoin, mutta tuhti rahastaja-rouva ojensi ruskean oksennuspussin, jonka täytettyäni hän avasi takaoven ja viskasi vauhdissa pussin ulos tien sivuun, auton pysähtymättä. Mannerheimintien länsipuolta reunusti metsä Ruskeasuolla, jossa raitiovaunut kulkivat tien itäpuolella erotettuina autoista, mielestäni sitten kuin junanrataa.
.
Kivikaupunki alkoi Kuusitien kulmasta. Pilvenpiirtäjät idässä Keskuspuiston laidalla. Korkeat umpikorttelit lännessä. Raitiovaunukiskot nurmipenkereineen Meilahdessa jo keskellä katua.
.
Tullinpuomin ja elokuvateatteri Sinisen Kuun kohdalla bussi kääntyi Topeliuksenkadulle ylittääkseen kohta leveän Tukholmankadun. Vasemmalla kohosi valkea valtava Aura-talo kuin legopalikoista sommiteltuna ainakin 12 kerroksen korkeuteen.
.
Isän työpaikka oli Topeliuksenkadulla, Eino Leinon kadun kulmassa. Suomen Markkinatiedot - Finnish Marketing Facts Ltd, asuinrakennuksen pohjakerroksen konttorihuoneistossa. Sisäänkäynti molemmista porraskäytävistä, kahdelta puolelta. Kävin joskus toimiston tomuisissa nurkissa, virallisten papereiden ja konttorikalusteiden keskellä, kun isäni poikkesi lomapäivänään työasialle.
.
Töölöntorilla bussi sivusi liikenneympyrää, jatkoi Runeberginkatua etelään ja ylitti Hesperian puistokadut. Tarkkailin maamerkkejä, kaupunki oli iso ja matka pitkä.
.
Arkadiankadun kulmassa loisti arkkitehtuurin kohokohta: Kauppakorkeakoulun rakennuskompleksi. Talokolossin eriluonteiset osat hahmottuivat selkeästi itäpuolen etupihalle. Lämpöisen auringonhehkuiset ulkoseinät olivat vaaleankellertävää klinkkeritiiltä. Pohjoisessa, avaran urheilukentän laidalla, kohosi jylhä seitsenkerroksinen rakennusviipale umpinaisen pieni-ikkunaisena keltatiilimuurina. Arkadian ja Runebergin kulmaan päin levitteli isoja ikkunoitaan lasilaatikkomainen kolmikerroksinen eteläsiipi.
.
Huomiota herättävintä olivat ainutlaatuiset sarjakuvamaiset korkokuvat umpiseinässä. Pääovien lasirivistön yllä oli parin kerroksen korkuinen umpimöhkäle suuren luentosalin ulkoseinää, joka oli koristeltu hauskoilla hieroglyfeillä: piirissä tanssivat ihmiset siirsivät kauppatavaroita kädestä käteen. Egyptiläinen mieshahmo punnitsi tavaraa alkeellisella vaa'alla. Pyhä Raha esiintyi valtavan kokoisena kolikkona.
.
Seinään oli kuvattu jättikoossa nykyaikainen, jämerä, paasikivimäisen jenkkitukkainen, sarvisankainen toimitusjohtaja-liikemies pikkutakissa ja leveälahkeisissa suorissa housuissa. Hänen kätensä alla valmisti pieni orja tai lapsityöläinen saviruukkua. Ihmetteleviä turisteja ja ohikulkijoita varten oli seinään kirjoitettu yksisanainen selitysteksti: PANKKI.
.
Pankkiko? Neuvostoliiton vakoilijat olivat uskoneet ja merkinneet talon salaiseen karttaansa pankiksi, mutta minä tiesin jo lapsena paremmin: Kauppakorkeakoulu. Sinnekö menisin opiskelemaan? Oppiakseniko tekemään rahaa?
.
Roope Ankasta oli tullut idolini, halusin kai miljonääriksi verokalenteriin, olihan minulla Kansallispankin Roope-säästölipas. Omaksuin kalvinistisen säästäväisyyden. En tuhlannut kulutukseen, jossa raha katoaisi, vaan halusin rahan muuttuvan esineinä pysyväksi omaisuudeksi, vaikkapa vanhoiksi sarjakuvalehdiksi, joita säilytin aarteenani.
.
- Laihialainen! minua haukuttiin kotona tapojeni vuoksi. Isoisäni Aleksanteri oli syntynyt Laihialla ja karannut kotoaan voidakseen mennä kauppakouluun kaupunkiin, Tampereelle. Konservatiivinen, jääräpäinen isoisoisäni, talollinen Matti Jaakonpoika (1855-1942) ei hyväksynyt koulunkäyntiä tarpeelliseksi, vaan katsoi maanviljelyn riittävän Laihian Isossakylässä, Santeri Alkion naapurissa.
.
Ensimmäisen kerran pääsin tenavana Kauppakorkeaan, lastenjuhlaan isäni kanssa. Penkkirivi riviltä kohoavassa suuressa luentosalissa lauloimme: 'Porsaita äidin oomme kaikki'. Setämiehet olivat vitsikkäitä ja heittelivät yleisön joukkoon lakritsipatukoita, joista sain poimittua yhden. Aikuiset olivat kaiketi ekonomeja, kuten isänikin, joka oli opiskellut ensimmäisen kolmivuotisen tutkinnon (kaksivuotisen sijaan) heti sotavuosien jälkeen, vähän ennen uuden koulutalon valmistumista vuonna 1950.
.