perjantai 22. toukokuuta 2009

16. Milloin ehti viides lehti?

(HAAGA 1968)

Paatsama-lehti vaikeni kuukausiksi syystalvella, vaikka maailma kuohui: "Hullu vuosi" 1968 seurasi "Hippivuotta" 1967. Jos lehdessä olisi ollut kotimaan tai ulkomaiden osasto (kotipihan, lähikadun ja kaupunginosan jatkoksi), millaisia uutisia olisikaan kasautunut kerrottaviksi...

Ruotsi vaihtoi vasemmanpuoleisen autoliikenteensä oikeanpuoleiseksi syyskuussa 1967. Taiteilija Eila Hiltunen hitsasi kokoon Sibelius-monumentin Helsingin turistien pakolliseksi kiertoajelukohteeksi. Kiinassa riehui puhemies Mao Tse-tungin lietsoma kulttuurivallankumous.

Suomen markka devalvoitiin 31 prosentilla lokakuussa. Montrealin maailmannäyttely 'Expo 67' päättyi. Helsingin kaupunginteatterin uudisrakennus valmistui Eläintarhantielle ja näyttelijä Marlon Brando esiintyi siellä YK:n lastenavun hyväksi. Argentiinalaissyntyinen onnensoturi Ernesto "Toveri" Guevara ammuttiin Boliviassa.

Neuvostoliitto juhli marraskuussa Lokakuun Vallankumouksen 50-vuotispäivää, Englannin punta devalvoitiin 14 prosentilla ja Yhdysvaltain väkiluku ylitti 200 miljoonan rajan. Vietnamin sotaa vastustaneet mielenosoittajat aivastelivat "Hoh Hoh Ho-Tshi-Minh!" ja toveri Guevaraa sekä puhemies Maoa kannustettiin "tse ja tse!" kuin koiria tai tse-tse-kärpäsiä, jollaiset levittävät veriloisia ja unitautia.

Helsingin rautatieasemalle kaivettu Asematunneli avattiin joulukuussa. Lordi Bertrand Russellin (1872-1970) johtama tribunaali julisti Tukholmassa, että Yhdysvallat oli syyllinen kansanmurhaan Vietnamissa. Pasifistinen filosofi ja matemaatikko Russell oli jo 95-vuotias ja eli vielä lähes 98-vuotiaaksi. Kapkaupungissa kirurgi Christiaan Barnard teki ensimmäisen onnistuneen sydämensiirtoleikkauksen, jonka 55-vuotias potilas kuoli parin viikon päästä keuhkotulehdukseen. Kreikan kuningas Konstantin yritti vallankaappausta sotilasjuntalta. Australian pääministeri katosi uintimatkallaan.

Tammikuussa 1968 valittiin 300 presidentin valitsijamiestä, joista Urho Kekkosen suuri vaaliliitto yhdisti taakseen 201, Matti Virkkunen 66 ja Veikko Vennamo 33. Slovakialainen kommunisti Aleksander Dubcek nousi Tshekkoslovakian kommunistipuolueen johtoon ja maan kulttuurielämää alkoi piristää vapautumisen kausi, "Prahan kevät", jonka Neuvostoliitto murskasi elokuussa panssarivaunuilla.

Kaija Mustonen luisteli kultamitalin Grenoblen talviolympialaisissa helmikuussa. Tohtori Urho Kekkonen valittiin presidentiksi jo kolmannelle kuusivuotiselle kaudelle. Postipankin pääjohtaja Teuvo Aura valittiin Helsingin ylipormestariksi Lauri Ahon jälkeen. Arkkipiispa Makarios III valittiin uudelleen Kyproksen presidentiksi.

Maailman ensimmäinen avaruuslentäjä, Neuvostoliiton kosmonautti Juri Gagarin kuoli vain 33-vuotiaana maaliskuussa. Suomeen nimitettiin tohtori Mauno Koiviston ensimmäinen hallitus. Paatsama-lehden päätoimittaja täytti kymmenen vuotta ja lehti ilmestyi vihdoin viidennen kerran.

Huhtikuussa murhattiin Yhdysvalloissa 39-vuotias mustaihoinen kansalaisoikeustaistelija, tohtori Martin Luther King Jr, joka oli jo 35-vuotiaana 1964 voittanut Nobelin rauhanpalkinnon.

Toukokuussa alkoivat katutaistelut ja ylioppilasmellakat Pariisissa, jonka "katukivien alta löytyi hiekkaranta". Tavaratalon tuhopolttaja Andreas Baader tuomittiin vankeuteen Länsi-Saksassa. Sisällissotaa käyvässä Nigeriassa puhkesi Biafran nälänhätä. Islanti siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen, kuten Ruotsi oli tehnyt edellisenä syksynä.

Paatsama-lehti keskittyi suurten ulkomaanuutisten asemesta kotipihan lasten talvisiin harrastuksiin, kuten liukumäkiin, lumilinnoihin, kynttilöiden polttamiseen ja hiihtolomaan.

"PAATSAMA-lehti numero 1 (1968), Maaliskuu 1968. Hinta 40 penniä."

PÄÄKIRJOITUS. "Nyt on sitten vuosi 1968. Tänä vuonna pitäisi ilmestyä viisi Paatsama-lehteä. Hyvää jatkoa toivottaen, Paatsaman toimitus."

"JÄÄMÄKI METSÄSSÄ (Etelä-Haaga 2.3.68 HN) Erkki ja Heikki tekivät 18. helmikuuta jäämäen. Kun mäkeä jäädytettiin, tuli paikalle eräs ukko B-portaasta (nimeä emme halua mainita) ja hän rupesi lastensa kanssa laskemaan mäestä. Kun pojat estelivät, ukko sanoi: 'Painukaa h-ttoon!' (jatkuu sivulla 3) Pojat lähtivät. Kun he tulivat takaisin, oli mies jo lähtenyt.

"Lasse Kantosen olimme ottaneet mukaan. Kun mäki sitten oltiin saatu valmiiksi ei Erkki tahtonut antaa Lassen laskea mäkeä. Kun Lasse kuitenkin laski, suuttui Erkki ja rikkoi reunavallin. Otin Miettilän Pekan mukaan, kun hän lupasi korjata vallin. Eräänä päivänä mäki oli kuitenkin rikottu."

Väittelin mäkiasioista herra Heinosen kanssa. Hän oli Annelin ja Kare-pojan isä taloni ensimmäisen kerroksen toisen portaan yksiöstä, Paatsamatie 8 B 18.

"KYNTTILÄVARASTO (4.3.68) Heikki alkoi viime syksynä kerätä kynttilävarastoa lumilinnaansa varten. Heikki koetti tehdä kunnon lumilinnan, jossa polttaisi kynttilöitä. Mutta linnoista ei tullut valmiita. Ensimmäisen linnan rikkoivat Erkki ja Lasse. Toisen pilasi pakkanen, joka esti linnan rakentamisen. Kolmas linna oli vain lumipalloilta suojaava muuri. Neljännestä linnasta alkoi jo tulla hieno, kun se rikottiin. Viidennettä (po. viidettä) linnaa tekivät vain Heikki ja Lasse. Mutta kun Erkki otettiin mukaan, tuli heti riita. (Jatkuu takasivulla) Linna hajotettiin. Kuudennen linnan Heikki teki yksin. Mutta aika loppui kesken. Lumi alkoi jo sulaa, eikä enää kannattanut tehdä lumilinnaa. Kolme kynttilää Heikki poltti talvella ilman linnaakin. Heikin varastossa on nyt 17 kynttilää."

Talvella 8-9-vuotiaat pojat saivat polttaa lumihangilla ja lumilinnoissa pieniä nuotioitakin. Aikuiset eivät katsoneet turhan tarkkaan poikiensa perään. Minä ainakin poltin innokkaasti jätepaperia ja leikin kynttilänpätkistä sulavalla steariinilla.

"LUMILINNA (Etelä-Haaga 4.3.68 HN) Erkki ja Heikki tekivät 28.2. lumilinnan. Siinä oli monta huonetta, jotka oli yhdistetty käytävillä (kuva sivulla 3). Otimme Lassen mukaan. Erkki oli vartija. Hänen koppinsa oli lähimpänä taloa. (Jatkuu s. 3) Lasse sai huoneen, joka oli lähinnä tietä. Heikki piti metsään päin olevan huoneen. Keskellä oli ns. keskushuone. Otimme myös Timon mukaan. Linna oli vain kolme päivää ehjä. Neljäntenä päivänä oli seinä rikki. Heikin huoneesta löytyi lisäksi lasinsiruja. Heikki ei viitsinyt enää ruveta korjaamaan seinää ja keräämään lasin palasia. Hän lahjoitti linnan Lasselle ja Erkille."

"POHJAPIIRROS LINNASTA." Karttaan on merkitty ylös itään Paatsamatie, oikealle etelään invalidi Pelkolinin tikanheittopaikka ja sen taakse kotitalo Paatsamatie 8, alas länteen Kanervakallio, vasemmalle pohjoiseen Iso Koivu ja sen ohi kulkeva Polku.

"TÄNÄÄN 24.3.68 sataa vettä", kertoi tuorein säätiedotus.

Etusivulla, kakkossivulla ja nelossivulla on kolme palstaa, kolmossivulla ja muilla sivuilla kaksi palstaa. Kakkossivua täyttävät suurehkot mainokset, toimituksen apinalaatikko ja pilapiirros:

"OSTA Pensas-lehti. Pensas-lehti on hyvä lehti." (Ilmoitus).

"OSTA vuoden 1967 Kevätpörriäinen. Hinta vain 90 penniä. Osoitteesta Paatsamat. 8 C 38." (Hinnassa näkyy olevan kymmenen prosentin alennus).

"OSTA Paatsama-lehti. Se kannattaa."

"HUOMAA sarjakuvat sivulla 7. Yleisön osasto sivulla 5."

"PAATSAMAN toimitus. Päätoimittaja Heikki Nieminen. Toimitus Paatsamat. 8 C 38. Hinta 40 penniä. Vain irtonumeroita."

"LIISA JA MATTI" (pilapiirros). Pikkupoika, jonka hiukset sojottavat pystyssä, astuu ovesta sisälle huoneeseen. Hänen äitinsä seisoo tuolilla ja näyttää tuijottavan lattiaa kauhuissaan, hame tutisten, ellei suorastaan kirkuen. Poika kysäisee äidiltään: "Oletko nähnyt hiirtäni?"

Kolmatta sivua on talvellakin koristeltu kesäkukilla, kolmella mustalla kissankellolla, joita päätoimittaja on hyvä piirtämään. Sitten lehti ottaa kantaa ajankohtaiseen asiaan.

"HIIHTOLOMA MYÖHÄÄN. Hiihtoloma pitäisi olla hiukan aikaisemmin, sillä parhaat hiihtokelit ovat jo menneet ennen kuin loma on edes alkanut. Tänäkin vuonna oli melkein jokainen päivä suojaa. Lomalle pitäisi keksiä uusi nimi, jos se aiotaan pitää näin myöhään. Esimerkiksi Urheiluloma."

"KAMERAVILLITYS (14.3.68) Kylänevan kansakoulussa näkyi tänään hirveästi kameroita, joista suihkusi vettä. Kameraa käytettiin näin: Ensin kehotettiin jotain kaveria katsomaan kuvaajaan päin ja kun toinen pahaa aavistamatta katsoi, painoi kuvaaja nappia ja vesi suihkusi kaverin naamalle. Tämä ei kylläkään kovin usein onnistunut (Jatkuu s. 6), sillä melkein kaikki tiesivät jo kamerasta. Kameroita sai ostaa URMULESTA, Haagan Palokaivonaukion uuden valkoisen talon Urheilu-, Muovi- ja Leikkikaluliikkeestä."

"TÄNÄÄN 14.3.68 oli kova tuuli. Tuuli lennätti lunta joka paikkaan."

Neljättä sivua koristaa piirustaen kuvitettu mainos viiden uutisjutun rinnalla. Toinen piirroksista on abstraktien tummien ja vaaleiden pintojen ja viivojen sykkyrä, jossa voi aavistella Picasson Guernican tunnelmaa. Isompi piirustus kuvaa naivistisesti vuorta, mökkiä, kuusta ja kävelevää poikaa. Taideluomukset ovat selvästi Heikin käsialaa, abstraktin kuvan alla näkyy hinta 90 penniä ja esittävän vieressä hinta 1 mk. Ilmoituksen teksti kuuluu:

"VESA Järvi myy TAULUJA. Osta niitä. Osoitteesta Steniuksentien Ahjokuja 2."

"SÄILIÖAUTO TUKKI LIIKENTEEN (5.3.68) Säiliöauto tukki Orapihlajatiellä Isku-Kaluste Oy:n autolta tien."

"KYYKKYMÄKIÄ (6.3.68) Tänään Heikki tapasi Erkin, Lassen ja Timon Paatsamatie 8-6:n pihalta. He tekivät siellä kyykkymäkiä (kyykkiksiä). Heikkikin alkoi tehdä niitä. Pikkulapset olivat kyllä tiellä, mutta ainakin Heikki sai mäkensä valmiiksi. Timo ja Lasse rikkoivat mäkensä heti kun kyllästyivät, mutta Erkki säästi omansa. Anne Kantonen (3 ja 1/2 vuotta) rikkoi Heikin mäen."

"NAAMIO (10.3.68) Heikki ja Timo keksivät tänään, että he naamioivat itsensä aivan kummituksien näköisiksi ja menevät sitten pikkulasten luokse. Heikki sai naamionsa pian valmiiksi. Timon naamari meni aivan pilalle. Kun Heikki pisti naamion kasvoille, näytti kuin Heikki olisi ollut aivan valkoinen. (Jatkuu takasivulla)

"Heikki ja Timo lähtivät nyt ulos. Timo kulki edellä, varoittaen Heikkiä aina kun joku tuli vastaan. Silloin Heikki veti lakin silmilleen ja kääntyi pois. Timo ja Heikki näkivät Annen ja parin muun pikkulapsen olevan talon päässä. Pojat menivät sinne. Anne Kantonen pelästyi, mutta rauhoittui, kun Heikki repäisi naamarin kasvoiltaan. Heikki ja Timo nauroivat."

"TÄNÄÄN 11.3.68 ajoi eräs kuorma-auto lumihankeen. Auto pääsi kuitenkin hetken ruopittuaan pois ja pystyi jatkamaan matkaansa."

"TÄNÄÄN 11.3.68 Erkki, Lasse ja Pekka heittelivät Annea lumipalloilla."

YLEISÖNOSASTO aloitti viidennen sivun:

"Uusi talonmies pitää keinuja talvellakin. Nehän vain ruostuvat. Nimimerkki Kummallista."

"Miksi Paatsamatie 8 etupihalta (metsänpuoleiselta) ei ole aurattu katolta tiputettuja lumia." (Ei nimimerkkiä).

MAINOS: "Heikki myy Nakke-lehden numero 3, 1968, hinta 20 penniä. Huom. alkuperäinen hinta 80 penniä."

"PIKKU JUTTUJA. (12.3.68) Heli väitti osaavansa laskea kymmeneen, mutta kun hänen äitinsä kehotti häntä laskemaan, Heli sanoi: 'Emmä viitti,'

"ERKIN pyörän päälle pannaan aina eräs viltti."

"HELI ja Vesa leikkivät Erkin vanhassa linnassa."

"PETTERI Palokujan lumilinna on rikottu. Linna oli ehjänä erittäin hieno."

"TIMO heitti tänään Heliä ja Vesaa omenalla."

"PAATSAMATIE 6-8 pihalla on nykyisin hyviä kyykkymäkiä."

Urheilupalsta aloitti kuudennen sivun.

"JUOKSUA (Urheilutoimittaja Erkki Mäkinen) Jari Nyrhilä 13 sekuntia ja Sami Tiihola 23 sek. juoksivat kilpaa. Jari Nyrhilä voitti Samin."

"PIKKU JUTTUJA (21.3.) Tänään satoi vettä."

PILAPIIRROS. Haalarimies ja rintava hamenainen juttelevat, vilkaisten ohi kävelevää nutturapäistä, käsilaukkuaan tiukasti kantavaa pikkuruista eukkoa: "Mitähän tuolle Elviira-tädille kuuluu?" Vastaus: "Ei mitään. Hänhän on kuuro."

"HUOMIO! Huomio! Ristikossa on palkintona hauska kissa-maskotti. Kannattaa osallistua kilpailuun."

"HUOMIO. Varsinaisia uutissivuja ovat sivut 1, 3 ja 8."

Seitsemännen sivun sarjakuvassa kävelevä Kikka-Kalle ei malta odottaa liikennevalon vaihtumista kadunkulmassa. Sen sijaan hän nousee hissillä viereisen talon katolle, taivuttaa siellä olevaa lipputankoa ja sinkoaa itsensä tien vastakkaisella puolella olevan talon katolle. Sieltä hänen tarvitsee enää laskeutua hissillä takaisin katutasolle.

Sarjakuvassa 'Typerykset' toinen typeryksistä kehottaa toista: "Käytä päätäsi". Jälkimmäinen kävelee tivoliin ja hankkii itselleen paikan pallonheittäjien maalitauluna, jollainen työntää päänsä esiin kojun takaseinän aukosta. "Kolme heittoa 1 markalla", lukee taksa. "Näin käytän päätäni", kehuu Typerys.

Ristisanatehtävässä on 5 x 5 eli 25 ruutua, joista täytettäviksi tarkoitettuja reunoilla ja keskellä 21. Mustia ruutuja on symmetrisesti valkoisten lomassa vain neljä. Kuvallisten ja sanallisten vihjeiden avulla haetaan kuutta ristikkäin menevää 5-kirjaimista sanaa. Vastaukseksi saadaan vaakasuoraan Tikut, Kaivo ja Alati, pystysuoraan Tukka, Kuiva ja Tuoli.

"TEHTÄVÄ: Tässä on joukko kirjaimia: KATSNA. Järjestä ne niin, että niistä tulee erään maan nimi". Jälleen kysytään pientä pohjoista maata. Kauas Suomesta ei maantiedossa kuroteta.

Lopuksi seuraa isokokoinen ilmoitus:

"VAIHTOLAATIKKO. Käytä hyväksesi Heikin Vaihtolaatikkoa! Kaikenlaisia pikku esineitä vaihdetaan!"

Kuuluisa vaihtolaatikko oli tyhjennetty pahvinen, valkoinen kenkälaatikko (10 cm x 13 cm x 29 cm), jollaiseen mahtui joitakin kymmeniä taskukokoisia pikkupoikien romuesineitä, siis pientä rihkamaa, josta olin valmis luopumaan. Muilla lapsilla ei tietääkseni ollut vaihtolaatikoita, mutta he saattoivat kantaa tavaroitaan taskuissaan tai laatikkoni vieraili heidän kodeissaan.

Mieluisin aarre, jonka onnistuin vaihtamaan itselleni lähes ilmaiseksi, oli Retu Kivisen Kivikylän nimetöntä kivikautista sivuhahmoa esittävä 5 cm:n korkuinen muovinen pienoisfiguuri.

Pienet lapset, kolmivuotiaat, olivat innokkaimpia vaihtamaan pois mitä tahansa heillä vain olikin, mutta he eivät vielä tajunneet omistusoikeudesta paljonkaan. Lapset luulivat vain leikkivänsä vaihtokaupankäyntiä. Hetken päästä he halusivat peruuttaa vaihdon tai ottaa muitta mutkitta entiset tavaransa takaisin. Selittäminen tai kieltäytyminen oli mahdotonta, koske pienet saattoivat joko alkaa parkua tai kannella vanhemmilleen.

Isomman lapsen harteille jäi vastuu katsoa, että vaihdettavat lelut olisivat tasakokoisia ja samanarvoisia tai yhtä arvottomia, pientä rihkamaa tai rikkinäistä rojua, jotta vanhemmat eivät puuttuisi peliin. Erehdyin kerran kehumaan aikuisille parasta kauppaani ja minut pakotettiin perumaan se.

Kolmivuotias Jari Nyrhilä ei ottanut helposti opikseen. Hän oli mainio asiakas johdateltavaksi mihin tahansa kauppoihin, omaksi vahingokseen. Yllytettynä hän olisi vaihtanut kukaties polkupyöränsäkin pieneen leluautoon, pyyhekumiin, kynäntynkään, taskulampun polttimoon, teippirullan hylsyyn, paukkulangan pätkään taikka kävelykepin siemeniin.

Purukumikuvat, kuvapostikortit, käytetyt postimerkit tai tyttöjen kiiltokuva-arkit olisivat olleet sopivan halpa-arvoisia vaihtokohteita, kappale kappaleelta laskettuina. Monet lapset vaihtoivat sellaisia keskenään enemmän kuin minä.

Muutamaa vuotta myöhemmin alettiin lehtikioskeissa myydä jääkiekkoilijoiden korttisarjoja ja ilman mitään oheispurukumia. Paketissa oli kuusi pelaajakorttia (valokuvin ja henkilötiedoin) ja päämääränä kokonaisen pelaajasarjan kerääminen. Kortit oli sekoitettu kääröihin sattumanvaraisesti, jolloin uuden pakkauksen ostaja sai helposti ennestään omistamiensa korttien kaksoiskappaleita, sitä tiuhemmin, mitä harvempia kohteita häneltä enää puuttui. Keräilijöiden tulikin vaihtaa keskenään ylimääräisiä korttejaan puuttuviin.

Suomen suurin viikkolehti "Apu" julkaisi kohuartikkelin, joka paljasti, miten kalliiksi jääkiekkokorttien kerääminen saattoi tulla. Vallitsi epäilys, oliko kaikkia kortteja edes painettu yhtä paljon, tai jaettu tasaisesti eri puolille maata, vai olisiko viimeisten puuttuvien korttien löytäminen tehty epätoivoisen kalliiksi? Entäpä, jos keräily onnistuisikin, mitä käyttöä olisi täydellisellä sarjalla jonkin kauden kiekkoilijain kuvia?

Lehtiartikkelin parin aukeaman mustavalkokuvat esittelivät onnettoman, hieman hämmentyneen lapsikeräilijän - Jari Nyrhilän Paatsamatieltä - sekä hänen tuohtuneen paksuposkisen isänsä, joka oli joutunut maksamaan tuhansia markkoja pojan joutavanpäiväisestä harrastuksesta, urheilutähtien palvonnasta. Isä ja poika saivat kuitenkin kokea pop-taiteilija Andy Warholin ylistämän "varttitunnin julkisuuden" (peräti viikon ajan), mikä olisi aikakauslehden neljän mustavalkoisen kokosivun ilmoitushinnoilla mitattuna tullut huikean paljon kalliimmaksi kuin pelkkä korttien keruu. Julkisuuteen kohoamisesta, keinolla millä hyvänsä, tuli tavallisten pulliaisten suurin narsistinen haave vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Postimerkkeilyn harrastus levisi huokeammalla tavalla varhaisnuorten keskuuteen, kun Esson huoltoasemaketju alkoi jakaa 20 litraa bensiiniä tankkaaville autoilijoille kylkiäislahjaksi pieniä pergamiinipaperikuoria, joihin oli pakattu neljä postimerkkiä kuhunkin. "Kongolaisia. Irakilaisia. Islantilaisia. Japanilaisia. Merkkejä koko maailmasta", Esso mainosti.

Kuva-aiheet ja painotyö olivat aina loistavia, mutta julkaisijamaat useimmiten "postimerkkivaltioita", joita oikeat filatelistit inhosivat. Erityisesti Lähi--idän pienet öljyntuottajamaat painoivat ylisuuria merkkimääriä lukemattomin värikkäin aihein (kaloja, lintuja, perhosia, kilpikonnia, kukkia, autoja, lentokoneita, maalaustaidetta) ulkomaalaisia aihekeräilijöitä varten, eivätkä suinkaan oman maansa vähäisen postiliikenteen tarpeeseen.

Aku Ankka -lehden joululahjapaketti toi vuositilaajakoteihin "Roope Ankan vaihtokansion". Rahasäkkejä paikkaavan Vanhan Visukintun kuvalla koristetun pienen vihkosen sivujen väliin oli tarkoitus piilottaa satunnaisia vaihdettavia kiiltokuvia, postimerkkejä tai purukumikuvia. Vieraan tuli sokkona tökätä sormensa tai vaihdossa luovuttamansa pienpainotuote johonkin sivujen lomaan, jolloin hän sai tilalle siinä välikössä olleen vaihtokappaleen.

Kaksi Roope-sedän "kassaholveikseen" merkitsemää aukeamaa sai omistaja jättää tyhjiksi. Sellaisilla hiirenloukuilla kansion isäntä saalisti vieraaltaan vastikkeettomia lahjoja asiakkaan saamatta mitään tilalle. Vastaavanlaisen vaihtokansion saattoi kuka tahansa nokkela lapsi tehdä itsekin mistä tahansa vihkosesta, jolloin hän sai päättää itse tyhjien loukkujen määrän.

Erityisesti Hellaksen ja Chymoksen makeistehtaiden 1960-luvulla valmistamat purukumilevyt myytiin suunnilleen A8-paperikoon (noin 5,3 cm x 8 cm) laajuisina äitelän sokerisina ja mattapintaisina, harmahtavan pastellinvärisinä laattoina, joiden pakkausta oli tukevoittamassa samankokoinen kartonkinen purukumikortti. Pahvilevyihin oli painettu mitä moninaisimpia, tyypillisimmin 120 kuvan laajuisia keräilysarjoja.

Purkkakuvien huippuvuosina 1965 ja 1966 aloitettiin joka kuukausi jokin uusi kuvasarja. Purukumilevyt maksoivat ennen vuoden 1963 rahanuudistusta 5 vanhaa markkaa kappaleelta, mutta heti kun markan nimellisarvo satakertaistettiin, hinta tuplattiin 10 penniin.

Suurkerääjät ovat tavoitelleet peräti 24 tuhannen suomalaisen purukumikuvan kokoelmia, joten erilaisia aiheotsikoita lienee ollut yhteensä parisen sataa, kuten vaikkapa huippusuosittu "Batman - Lepakkomies" sekä keinotekoisesti televisiosarjaa varten koottu lauluyhtye "The Monkees".

"Tiedättekö muuten mitä se Monkees tarkoittaa?"

Kansakoulunopettaja kysyi noin luokaltaan ja vastasi itse: "Apinoita!"

Piiloviestinä välittyi mitä semmoiset pitkätukat ovat, jotka soittavat eläimellistä rautalankamusiikkia. Älköön kukaan vain ottako heistä mallia! Vaikkakin toiset aikuiset sedät itse ohjasivat näytellyn Monkeesin tekemään pilaa nuorison oma-aloitteisemmasta kapinallisuudesta.

Purukumiaiheista mieleeni jäi Hellaksen Tietokilpa-Jenkki (vuodelta 1965), kuva 32/120, eläinsarjan kortti 8, joka kysyi laaman värikuvan kääntöpuolella, missä maanosassa laama elää luonnonvaraisena: a) Afrikassa, b) Australiassa vai c) Etelä-Amerikassa? Kuvan laama ei ollut luonnonvarainen, koska sen taustalla erottui eläintarhan metalliverkkoaita. Oikea vastaus oli painettu oikeaan alakulmaan pienellä c-kirjaimella, joka kysyjän tuli peittää peukalolla, kun hän näytti kuvaa vastaajalle.

Itse en mässyttänyt kuin kokeeksi muutamia purukumilaattoja, mutta vaihtokaupoilla, lahjoina ja satunnaisina löytöinä minullekin kertyi parikymmentä kuvaa eri vuosilta, kuten Hellaksen Villieläin-sarjan (1964) antilooppi-, norsu-, tiikeri- ja sarvikuono-kortit; Buffalo Bill (1959) n:ot 35 ja 104; Tarzan (1967) n:o 11 (Poppamiehet naamioineen) sekä pari Beatles-yhtyeen vuoden 1964 mustavalkokuvaa.

Chymoksen kuvasarjoista minulla oli Robinson Crusoe (1964) n:o 5 ("Hän havaitsee olevansa saaressa") sekä hyvin sivistävä Villin Lännen Valloitus (1968) n:o 2, jossa esittäytyy Henry Hudson, yllään aikansa tyylivaatteet, vastassaan puolialaston intiaani, takanaan purjelaiva, etsimässä Hudsonin maata, Hudsonin jokea ja Hudsonin lahtea v. 1608.

Laajimpana kokoelmanani omistin seitsemän purkkakuvan kavalkadin sodankäynnin uusista aseista (vuodelta 1963), kuten Phantom-hävittäjistä ja Pershing-raketeista. Muuan tyttötuttava halusi kypsyessään luopua sotakokoelmastaan, miten lie oli sellaisen hankkinutkaan, ja hänen äitinsä toi kuvakortit minulle.

"Yhdysvaltain uusin ase on Martin Davy Crockett -ammus, joka laukaistaan Jeeppiin kiinnitetyllä rekyylivapaalla rakettilaukaisuputkella. Näitä atomiammuksia on kahta lajia 5-8 km:n kantomatkoille. Käsittely on niin yksinkertaista, että kuljettaja ja yksi mies riittävät saattamaan sen asemiin ja laukaisemaan sen. - Jenkki - maan eniten myyty purukumi. Uudet aseet. 120 kuvaa, numero 113. Hellas." Nämä kuvan takapuolen tekstit oli painettu myös ruotsiksi.

Myöhemmin jopa neljän piirroksen pituisia Aku Ankka -sarjakuvia jaettiin purukumikylkiäisinä. Ne oli mahdutettu 2 x 2:n ruudun neliönä pienen pahvilevyn sijasta pari kertaa isommalle, muovimaisen kiiltävälle, ohuelle ja taitellulle paperille. Ikävä kyllä purukumisarjakuvat eivät olleet parhaiden taiteilijoiden töitä, eivätkä siten yhtä riemastuttavia kuin Al Taliaferron piirtämät kaistaleet Helsingin Sanomissa.

Sarjakuvalehtien tai kirjojen vaihtoa en keksinyt aloittaa, eikä kukaan kavereistanikaan. Omat sarjikset olivat arvokkaita aarteita, jotka säilöttiin talteen loppuelämää varten ja luettiin uudelleen yhä uudestaan, vaikkapa ruokapöydässä jokaisen aterian viihdykkeenä ja äitien ärsykkeenä. Lastenkirjoilla, joista kasvoi ohi, saattoi tehdä tyylikkäämmin ja arvokkaammin kauppaa pääkaupungin kirja-antikvariaateissa.

Vaatteiden vaihtamista en myöskään voinut kuvitellakaan. Olisin inhonnut toisten lasten kuteita liian epäsiisteinä käytettäviksi. Olin valikoivasti hysteerisen hygieeninen. Äitikin olisi ihmetellyt, mikäli pyykkiin olisi tullut vaihdoksia; toisaalta isä ei olisi huomannut mitään. Vaatteiden vaihto saattoi olla vasta teinityttöjen harrastuksia. Nuortenlehtien lukijoiden osto- ja myyntipalstoilla tyrkytettiin käytettyjä, "melkein uusia" tamineita postipaketeiksi kaukaa Kainuun korvista ja Pohjanmaan pikkukaupungeista.

Paatsama-lehti ei keksinyt perustaa tavaran- tai kirjeenvaihtopalstaa eikä luokiteltua pikku-ilmoitusosastoa uutistekstien jälkeen. Televisio-, elokuva-, musiikki-, kuvataide- tai kirjallisuus-arvosteluja ei julkaistu. Talouselämää ei seurattu. En huomannut kopioida kaikkia sisältöideoita sanomalehdistä, toisin kuin urheilusivun, ristisanatehtävät, sarjakuvat ja yleisön osaston.

(c) Haagan Paatsamatien Lehti

1. Miksi perustin sanomalehden?
2. Mitä ykkösnumero sisälsi? #1
3. Mihin Haagaan synnyin?
4. Minne muutin Haagassa?
5. Ketkä kiusasivat ketä?
6. Minkä Esko sai päähänsä?
7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?
8. Kuinka kakkosnumero kallistui? #2
9. Mitkä valokuvat puuttuivat?
10. Millaisia ihmissuhteita?
11. Kasvoiko kolmosnumero? #3
12. Missä suoritin kansakouluni?
13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä? #4
14. Kävinkö koskaan missään?
15. Kirjoitinko, kuvitinko, loinko, luinko?
16. Milloin ehti viides lehti? #5
17. Kaikenko opin sarjakuvista?
18. Koko kortteliko kasvatti?
19. Kevätkö kutisti kuutosnumeron? #6
20. jatkuu...

tiistai 12. toukokuuta 2009

15. Kirjoitinko, kuvitinko, loinko, luinko?

Päällystin vahapintaisella hyllypaperilla kannet rei'itettyyn, nauhalla yhteen nivottuun paperikansioon, johon opettajan ohjeiden mukaan keräsin piirustuksia ja tekstejä, vuoroin molempia, kansakoulun ensimmäisellä luokalla.

Ensimmäisenä kirjoitustehtävänä oli oma nimi. Toistin tasapainoisen jykevillä tikkukirjaimilla "Heikki HEIKKI Heikki" 15 kertaa, yhtä monella eri värillä, joista keltainen ei erottunut paperista. Ennen kouluikää kirjoitin nimeni peilikuvana: IKKIEH - yhtä usein kuin oikein päin.

Piirustustehtävät aloittaa "Minä" itse - siisti omakuva pyhäpuvussa, punaisessa liivitakissa, sinisessä kauluspaidassa ja mustissa housuissa. "Kotini" on naivistinen kerrostalopiirros, jonka tunnistan helposti Paatsamatie 8:n näköiseksi. "Äiti ja isä" ovat hassunkurisia kääpiöhahmoja, joiden pallomaisista kasvoista aavistan silti lapsen sisäistynyttä näkemystä omista vanhemmistaan. Jotain tuttua kaikissa luomuksissani näen.

Muita 7-vuotiaan piirustusaiheita ovat havumetsä asfalttitien takana, pari punaista tulppaania ja sininen kissankello, talven suurihiutaleinen lumipyry, liikennepoliisi ohjaamassa yksinäistä pikkulasta kadun yli, itsenäisyyspäivän viisi kynttilää 6.12.1965, joulutontut ja joulukynttilät, hämmästyttäen vaihtuva vuosiluku 1966, sekä tähtitaivas ja ilotulitus.

Opettajan sanelemia kirjoituksia yhdistää uskonto, koti ja isänmaa: "Joulu on Jeesuksen syntymäpäivä. Kodit valmistautuu juhlaan. Oikea joulumieli on pääasia, se tuo iloa ja siunauksen."

Isänmaan suurmiehet opetellaan: "J. L. Runeberg: Maamme laulu, Vänrikki Stoolin tarinat, Mä silmät luon ylös taivaaseen. Suomen kansallisrunoilija." Piirustuksena vieressä on "Kukkia runoilijalle" eli tulppaani ja kaksi kissankelloa. "J. V. Snellman 12.5. Valtamies, suomalaisuuden herättäjä." (Opettaja on korjannut: valtiomies). Koristuksena viisi punaista tulppaania ja yhtä monta sinistä kissankelloa. Piirsin jatkuvasti samoja helppoja kukkia.

Ensimmäinen luontoaihe JÄNIS tuo mieleen Juhani Ahon Lastut: "Jänis on arka eläin. Päivällä se oleskelee usein pensaan juurella. Pupu hyppii pitkin loikkauksin." Mukaan on liitetty pari piirrosta: jänis lumihangella sekä selostettu "Jäniksen viholliset: kettu, kotka ja metsästäjä". Kaikki piirrokset on tehty koulun liituväreillä, joiden kaunista koteloa koristi Porvoon ranta-aittamaisema.

Syyslukukauden tikkukirjaimet vaihtuvat joulun jälkeen pieneksi tekstaukseksi, keväällä jopa kaunokirjoitukseksi. Tehtävinä ovat kuukausien ja päivien nimet sekä sanelut: "Orava, hevonen, tiiliskivi, kuvakirja, satusaari, tuulimylly, kirkkomatka, myrskylyhty, piirustuspaperi ja huolellinen." Olen kirjoittanut kaiken oikein, paitsi "syyku" (9. kuukausi) ja "kirkomatka".

Pari merkkitapahtumaa kirjataan päiväkirjamaisesti:

"Hiihtokilpailut 15.3.1966". Piirroksessa on hiihtäjä, toisessa kuvassa palkintojen jako. "Otin osaa hiihtokilpailuun. Numeroni oli 31. Paras aika pojilla oli 6.13 ja tytöillä 7.36. Minun aikani oli 10.07. Olin pojista 15." (Poikia oli 18.)

Pari vuotta myöhemmin hiihtokilpailureitti kiertelee kilometrikaupalla Riistavuoren mäkiä ja turvesoita. Näen huonosti, tarvitsisin silmälasit, olen eksyksissä, vihoviimeisenä ladulla ja yksin. Kaikki muut ovat palanneet koululle, luokkahuoneeseen, alkavalle laskennon tunnille, mutta minä jatkan yhä ulkona herra Saukon voimistelu- ja urheilutuntia.

Kun lopulta lähestyn Kylänevan koulua, vastaani hiihtävät kaksoset Jorma ja Juhani Vainikka sekä joku kolmaskin poika, jotka isovatsainen, sukseton opettaja Saukko on lähettänyt etsimään minua. Pojat hiihtelevät huvikseen yhä kauemmas metsään, vaikka löydyin jo hakemattakin, liian pian... Kaksoset ehtivät minua paljon myöhemmin laskennon tunnille, selittäen etsineensä minua. Seppo Välikangas (9 vuotta) ei viitsi palata lainkaan, vaan häipyy omille teilleen, koska hänellä oli tapana käyttää hyväkseen tilaisuudet lintsata tai polttaa tupakkaa.

"Kouluhoitajalla 27.4.1966. Pituus 124 cm, paino 28,8 kg, ikä 8 vuotta. Tahdon varttua ryhdikkäänä. Terveyteni on arvokkain omaisuuteni. Huolehdin siitä."

"Kouluhoitaja tuli luokkaan. Hän puhui basilleista. Niistä tulee sairaaksi. Basillit pelkäävät valoa ja puhtautta. Peseydyn huolellisesti kaksi kertaa päivässä." (Kopioitu vihkoon liitutaululta. Opettajalta arvosanaksi 10 sekä palkinnoksi kolme kärpäsiä esittävää siistiä punaista leimaa).

Maaseutuhenki kukoistaa saneluissa stadissakin: "Lapset poimivat kukkia. Lapset ovat pellolla. Taivas on sininen. Heinä on seipäillä". Piirustuksissani sinilintu istuu oksalla, lintu sininen lentää koivuun kiinnitettyyn pesäpönttöön ja "Lupapäivänä" luistellaan.

Kaupungissa käydään kaupassa. "Myyjät käärivät paketteja. Kaupan hyllyillä on paljon tavaroita. Ostajat tulevat ja menevät. Kauppias istuu puhelimen ääressä. Hän tilaa uutta tavaraa. Minä käyn kaupassa äidin asialla. Osaan käyttäytyä kauniisti." (Sanelun arvosana 10).

Sanelut suggeroivat lapsia: "Kotini. Minulla on oma koti. Sinne menen heti koulusta päästyäni. Vanhempani rakastavat minua. He hankkivat minulle ruokaa ja vaatteita. Tahdon olla vanhemmilleni kiltti. Koti on minulle parhain paikka maailmassa."

"Äiti on hyvä. Hän hoitaa minua. Hän antaa ruokaa. Hän neuvoo. Tottelen äitiä. Autan häntä työssä." (Ansaittu kaunis kukka-leima).

"Perhe asuu kodissa. Koti on ihmiselle rakkain paikka. Siellä eletään sovussa. Siellä autetaan. Siellä levätään. Viihdyn omassa kodissani. Oma koti kullan kallis." (Opettajan käsialalla Oikein-merkki.)

Palkkioksi virheettömyydestä ja toisinaan kauniista käsialastakin opettaja koristelee vihkoani oikein-merkillä, numerolla 10 sekä leimasinkuvioilla, enimmillään yhdellä kerralla jopa 6 isolla ja 4 pienellä tähdellä. Lasken ja kirjaan leimojen karttuneen yhteissumman joka kerta uusimman kuvioryhmän perään.

Lukuvuoden viimeisen sanelun jälkeen leimoja on yhteensä 320 kappaletta. Montakohan 30 oppilaalla yhteensä? Onko opettajan leimasinkäsi iskenyt kymmenen tuhatta kertaa? Leimoilla ei valitettavasti voi käydä kauppaa, kuten kelvoton Tom Sawyer teki pyhäkoulun palkintokupongeilla.

Kansion rinnalla käytettiin niiteillä nidottuja vihkoja: 'Pieni kirjoittaja I, suunnitellut Maija Kahri'. Joka toinen lehti oli viivoitettu, johon harjoiteltiin kirjaimia, joka toinen oli piirustuspaperia, johon askarreltiin vuorossa oleva kirjain leikaten ja liimaten. Viereen piirrettiin alkukirjaimen mukaan auto, ilmapallo, uimari, nalle, mansikka, laiva, viljantähkä, omena, kukka, enkeli, pupu, tonttu, sieni, hiiri, äiti ja yö.

"Me otetaan kaapista aina vain niitä vihkoja, joissa on piirustussivuja!" riemuitsivat Tolarin kansakoululaiset Erkki, Lasse ja Pekka vielä toisella luokallaan.

Kolmannen luokan Kansalaistaidon tunnilla tehtiin havaintoja itsestä ja toisista: "Minä olen parhaimpia laulussa, käsityössä ja laskennossa. Olen huono voimistelussa ja englannissa."

"Minussa virtaa verta noin 4,5 litraa. Maassamme kuolee liikenneonnettomuuksissa joka päivä 3-4 ihmistä. Ole varovainen joka paikassa!"

"Olemme erilaisia ja samanlaisia. Tummatukkaisia on 4, vaaleatukkaisia on 13, siltä väliltä on 13. Hiljaisia ovat Jussi, Johanna, Jan-Erik, Heikki, Taina, Anette, Annika, Susanna, Ursula, Leena, Helena (11). Vilkkaita ovat Vesa J, Ritva, Eija, Eero, Tarja, Tarmo, Jari (7). Tavallisia ovat Mervi, Jorma, Kari, Ole, Juhani, Jarmo, Tomi, Tapio, Harri, Juha, Vesa P, Seppo (12)."

Kaksi kolmasosaa tusinasta tytöstä on hiljaisia, kun taas kaksi kolmannesta puolestatoista tusinasta pojasta on tavallisia. Paras kaverini on pieni ja vilkas Vesa Järvi.

"Sinun osasi. On hauskaa olla perheen ainoa lapsi, koska silloin ei kukaan häiritse, kun tekee läksyjä. On hauskaa olla perheen nuorin lapsi, koska silloin toiset lapset voivat neuvoa läksyissä. On hauskaa olla perheen keskimmäinen, koska voi leikkiä isompien ja pienempien kanssa. On hauskaa olla perheen vanhin lapsi, koska silloin perheessä ei ole ketään vanhempaa lasta."

"Viikon aikana olen syönyt 4 kertaa makeisia ja 5 kertaa hedelmiä. Olen korjannut vuoteeni ja vienyt roskat. En ole tiskannut astioita enkä ole käynyt kaupassa."

"Hyvän ensivaikutelman tekijät ovat kohteliaisuus, ystävällisyys, siisteys, puhdas asu sekä Hymy! Kiinnitän ensiksi huomiota siihen, että toveri on rehellinen, ystävällinen ja mukava. Huonon ensivaikutelman antaa kiroileminen ja riiteleminen."

"Rehellisyys on yhteiselämämme perusta. Yleisessä käymälässä en piirtele seiniin, koska seinien uudelleen maalaamisesta joutuu osaltaan minun isäni maksamaan. Ei kannata särkeä tuoleja baarissa, koska joudun itse korvaamaan aiheuttamani vahingon ja koska on rikollista tahallisesti turmella toisen ihmisen omaisuutta."

Jylhien ilmausten takaa pilkottaa kolmannen luokan kevätlukukauden opettajan, iranilaiseksi itsensä esitelleen mustatukkaisen Ali B. Sadigoklin vakava katse, ohuissa kullanvärisissä silmälasinkehyksissä. Hän oli ulkonäöltään kuin Ville Vallattoman pitkänhuiskea isä Heikki Vallaton tai kotitaloni hoikka ja kireä herra Heinonen. Kolmannen syyslukukauden väritön ja tätimäinen luokanopettaja, rouva Matikka, oli pysytellyt joulun jälkeen poissa koulusta, kenenkään antamatta oppilaille minkäänlaista selitystä.

Herra Ali B. Sadigoklia pidettiin ankarana tai vähintäänkin tiukkana opettajana. Kun Vesa Patrikka oli unohtanut kotitehtävänsä kotiin, hän joutui rangaistukseksi kirjoittamaan kahdensadan sanan ainekirjoituksen otsikolla: "En toiste unohda kotitehtäviäni."

"Silloin sanoin itselleni, että en enää ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä... unohda kotitehtäviäni", kirjoitti Patrikka.

Opettajan käskystä Vesa joutui, hieman virnistellen, lukemaan kirjoituksensa ääneen luokan edessä. Mitään muuta ei siitäkään oppitunnista säilynyt muistiini, mutta kenties kansakoulussa saadut opit ovat huomaamatta painuneet syvälle mieleen, jonkinlaiseen sumeaan tietoisuuteen.

Kolmannen luokan Maantietovihko aloitettiin Suomen lipun oikeilla mittasuhteilla, jotka olivat vaakasuoraan 5-3-10 ja pystysuoraan 4-3-4, keskellä siniristi, kulmissa valkoiset suorakaiteet.

"Isänmaan lipun tulee olla aina puhdas, eikä lippusalkoa saa milloinkaan häväistä ripustamalla siihen pilanpäiten riepua, tyhjää jauhosäkkiä taikka pyykkiä kuivumaan."

Suomen pinta-ala oli tuolloin 337 tuhatta neliökilometriä ja asukkaita oli neljä ja puoli miljoonaa. Jääkauden loppumisesta oli vuonna 1967 tullut kuluneeksi kymmenen tuhatta vuotta, kuten nykyäänkin, ja jäätikön paksuus maan päällä oli aikoinaan ollut yksi kilometri.

Maamme viisi vesistöä olivat Kokemäenjoen, Kymijoen, Vuoksen, Oulujoen ja Paatsjoen vesistöt, joiden yksityiskohtia piirrettiin vihkoon viisi täyttä tiuhaa sivua. Kotimaan rajat jaettiin 14 osaan: Kilpisjärvi, Könkämäeno, Muonionjoki, Tornionjoki, Pohjanlahti, Ahvenanmeri, Itämeri, Suomenlahti, Keinotekoinen raja, Paatsjoki, Keinotekoinen raja, Tenojoki, Inarinjoki, sekä Vedenjakaja.

Olin huono ensimmäisessä ja ainoassa vieraassa kielessä, englannissa. Olin kuin idiootti, koska en kunnolla nähnyt enkä siten ymmärtänyt opettajan käteensä ottamia kuvatauluja, joista olisi pitänyt kertoa mitä ne esittivät. Näin epämääräisiä värikollaaseja enkä osannut vastata. Vaikein sana minulle oli "a pupil", oppilas (joka on myös silmäterä eli pupilli). En tunnistanut kuvaa ja siihen liittyvää sanaa kuudennellakaan näyttökerralla. Olisin tarvinnut silmälasit.

Pidin laskennosta, koska jaoin, kerroin, vähensin ja ynnäsin virheettömästi ja sain pelkkiä kymppejä kymppien perään. Pidin myös ainekirjoituksesta, vaikken menestynytkään yhtä hyvin. Olin hidas ja laiska kirjoittaja. Annetut otsikot olivat tylsiä, mutta omiakaan en olisi keksinyt.

Ensimmäisellä ja toisella luokalla kirjoitettiin aineita kuvien perusteella ja aluksi tekstaten. Opettajan lehtileikevarastoista sai kukin oppilas liimata vihkoonsa haluamansa piirroksen ja otsikoida itse. Valitsin ensiksi joulupaperikuvan kahdesta tuuheiden kuusien varjostamasta mökistä, punaisesta ja vihreästä, kauniissa lumisateessa.

"KAKSI TALOA. Olipa kerran kaksi taloa jotka olivat metsän reunalla. Toisessa talossa asui akka joka rakasti lintuja ja linnut häntä. Toisessa talossa asui ukko joka inhosi lintuja. Eräänä päivänä ukko ajoi linnun akan pihalta. Akka suuttui ja muutti pois. Nyt ukko ei kuullut lintujen viserrystä sillä linnut olivat lähteneet akan mukaan. Ukko kutsui akan takaisin. Metsä vilisi taas lintuja ja ukko oli hyvä kaikille linnuille." (6 tähteä)

"PIENI PORO. Olipa kerran pikku poro nimeltänsä Panda. Pikku Pandan isä veti usein Joulupukkia reessä. Pikku Panda olisi halunnut myös vetää Joulupukkia. Mutta isäporo sanoi että se oli vielä liian pieni. Panda oli hyvin murheellinen. Eräänä päivänä Panda päätti karata kotoa. Seuraavana yönä Panda hiipi kotiluolasta äidin ja isän nukkuessa. Taivallettuaan monta kilometriä Panda huomasi että eihän hän voisi vetää Joulupukkia jos hän karkaisi kotoa. Panda lähti juoksemaan kotia kohti. Hän tuli kotiin jo aamuyöllä eikä kukaan tiennyt mitä yöllä oli tapahtunut. Panda kasvoi isoksi ja sai vetää Joulupukkia." (6 tähteä)

"SALAPOLIISI. Salapoliisi Pekka Rantanen ajoi Eläintarhantietä. Mannerheimintien ja Runeberinkadun kulmassa hän pysähtyi. Hän meni Kansallispankkiin. Johtaja oli huolissaan, sillä pankkiin oli murtauduttu. Varas ei ollut saanut kovin suurta saalista sillä hälytyskello oli toiminut hyvin. Rantanen etsi sormenjälkiä ja löysikin erään jota varas ei ollut huomannut pyyhkiä. Sormenjälki tutkittiin ja todettiin että se oli erään viikko sitten karanneen voron. Rantanen piiloutui parin poliisin kanssa pankkiin, sillä hän oli varma, että varas tulisi uudelleen. Varas tulikin hakemaan suurempaa saalista ja Pekka Rantanen sai hänet kiinni." (2 isoa kukkaa).


"MARJAPAIKKA (ote). Eksynyt Pekka huomasi, että puolukat olivat tippuneet korin suurista rei'istä. Sitten hänen silmänsä osuivat marjajonoon. Pekka seurasi sitä ja löysi kotiin."
Kolmannella luokalla leimat vaihtuivat numeroarvosteluksi: Tekstauksesta oli siirrytty jo edelliskeväänä kaunokirjoitukseen. Valitsin ensimmäiseksi aiheekseni listalta numeron 7:

"MIELUISIN JOULULAHJANI. Kun olin vain muutaman vuoden ikäinen, sain joululahjaksi puusta tehdyn leikkihevosen. Sitä olin kauan toivonut. Hevosen jalat olivat kiinni laudassa, jossa oli neljä pyörää. Hevosen selässä saattoi istua ja hevonen kulki, kun potkaisi jalalla. Sitä ei enää ole minulla, koska se meni rikki." Arvosana 7 1/2 (käsialasta 6).

"MITÄ TEIN TALVISENA LUPAPÄIVÄNÄ. Kello raksutti melkein puolta yhdeksää kun heräsin. Söin hiukan ja luin lehden. Sitten pukeuduin ja lähdin ulos. Kello 14 kipaisin syömässä. Hiihtelin koko iltapäivän. Illalla olikin hirmuinen nälkä. Söin nopeasti, ja aloin katsella televisiota. Kun ohjelma loppui, tarkastin vielä, että läksyt oli tehty ja kaikki kirjat ja vihot olivat laukussa. Loppuajan luin kirjaa ja sitten rupesin nukkumaan." Arvosana 8 1/2 (käsialasta 6 1/2).

"NÄIN TÄMÄN TELEVISIOSTA. Pätkiksessä oli kerran hauska kertomus, jossa Nallepappa ja Eemeli istuivat talojensa kuisteilla ja ampuivat toistensa taloja. He käyttivät vain yhtä luotia. Aina kun Nallepappa oli ampunut Eemeli otti luodin seinästä ja ampui sen Nallen seinään. Nalle teki samoin Eemelin ammuttua. Mutta Eemelin eukko lähetti Eemelin sopimaan riitansa. Nalle rupesi heti tappelemaan ja Eemeli hävisi. Kotimatkalla Eemeli tapasi eläimen, joka opetti hänelle judoa ja karatea. Eemeli meni uudelleen Nallen luo ja voitti hänet (SEN, opettaja korjasi). Lopuksi Nalle vieritti suuren kiven Eemelin päälle. Siitä Eemeli ei selvinnyt. Hän palasi kotiinsa." Arvosana 8 miinus.

"MUISTELMANI. Synnyin Pohjois-Haagassa, Ohjaajantiellä. Ensimmäisistä vuosista en muista mitään. Kun olin kolme vuotta muutimme Paatsamatielle. Siellä oli mukavaa, oli oma huone ja vieressä metsä. Talvella pääsi heti oven edestä hiihtämään. Vuonna 1966 pääsin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni Kreikkaan. Lentomatka kesti kuusi tuntia. Olimme ensin yhden viikon Rhodoksella. Sitten lensimme Ateenaan. Sielläkin olimme viikon. Sen jälkeen palasimme Suomeen. Vuonna 1967 kävimme Itävallan pääkaupungissa Wienissä. Siellä olimme viisi päivää." Arvosana 8 1/2.

Vasta kansakoulun neljännellä saavutin kiitettäviä ainearvosanoja:

"SARJAKUVASANKARINI. Sarjakuvasankarini on Mikki Hiiri. Se seikkailee Aku Ankka nimisessä lehdessä. Mikki joutuu usein jännittäviin seikkailuihin Musta-Pekka -nimisen rosvon karattua vankilasta. Mikin hyvä ystävä Hessu Hopo, joka on kovin yksinkertainen, aiheuttaa usein jännittäviä hetkiä, kun se hölmöilee. Kerran se kertoi kaikille Pelle Pelottoman keksimästä Purjehtijan puhaltimesta ja sotki sillä lailla Pellen, Mikin ja itsensäkin pahaan liisteriin muutamien hämärien tyyppien kuultua asiasta. Kuitenkin Mikki sai jutun selväksi. Joskus Mikki seikkailee myös hauskoissa jutuissa. Näissä jutuissa seikkailevat usein myös Minni Hiiri ja Pluto, Mikin tyttöystävä ja Mikin koira. Mikillä on myös kaksi veljenpoikaa Mortti ja Vertti." Arvosana 9 miinus

"VANHA KOLIKKO KERTOO. Haluatko kuulla tarinani, kysyi vanha kolikko Pekalta. Tietysti Pekka halusi. Kolikko alkoi kertoa: Synnyin vääränrahantekijöiden koneessa. Olin ainoa kolikko, sillä roistot tekivät vain seteleitä. He olivat kokeilleet, pystyisivätkö he tekemään kolikoita, mutta en heistä näyttänyt kovinkaan aidolta. Roistot saivat valmistettua tarpeeksi rahaa loppuiäkseen ja he lähtivät. Poliisi otti heidät kiinni ja minä jouduin poliisille. Poliisi unohti minut pöydälle, josta hänen eukkonsa minut nappasi ja vei kauppaan.

"Kauppaan tuli samana päivänä eräs roisto, joka ryösti kassan. Roistolla oli piilopaikka eräässä luolassa. Hän ei tiennyt, että häntä seurattiin. Poliisi oli huomannut hänet. Eräässä kohdassa luolaa oli niin jyrkkä mäki, että molempien miesten oli ryömittävä. Silloin roisto pudotti minut. Vierin suoraan poliisin suuhun hänen huutaessaan. Poliisi sylkäisi minut ulos ja käytti minua todisteena vääränrahantekijöitä vastaan. Ja sitten hän heitti minut kadulle, josta te minut löysitte."

Arvosanaksi edellisestä aineesta tuli kymmenvuotiaalle täysi 10.

Olin kehittänyt itseäni lukemalla poikakirjoja, joita oli kirjahyllykössäni varmaankin sata.

"Arvaa minkä kustantajan nuortenkirjoja mulla on eniten?" kysyin isältäni.

"Werner Söderströmin tietenkin, koska se on suurin firma!"

"No joo... mutta entä seuraavaksi?"

"Otavan tietysti, kun se on toiseksi suurin!"

"Eikä kun Tammen!"

Oikeastaan aioin intoilla, että minulla olisi kaikkein eniten Tammea, jonka sarjojen ulkoasuun olin ihastunut, mutta muutin äkkiä mieltäni, kun pelästyin, että isäni tajuaisi miten paljon hän oli jo suostunut ostamaan minulle kaavamaista sarjakirjallisuutta kuten kapteeni W. E. Johnsin lentäjäsankari Bigglesiä, Anthony Buckeridgen sisäoppilaitossankari Jenningsiä tai kiisteltyä Enid Blytonia, jonka väitettiin kirjoittaneen kirjan viikossa, kuusisataa lastenkirjaa, kuluttaen työaikaa yhtä teosta kohti vain neljä ja puoli arkipäivää.

"Ne Viisikot on vähän huonoja... kun ne on niin ohuita... kun niissä on vain vähän tekstiä... kun ne on painettu harvalla rivivälillä", yritti isäni valitella.

Isä oli lukenut sanomalehdestä, että Englannin kirjastonhoitajat hylkäsivät ja poistivat Blytonin teokset julkisista kirjastoista. Tosin itsekin isä lueskeli 36 osaa lähes yhtä ohuita Georges Simenonin komisario Maigretin tutkimuksia (joita olisi ollut kaikkiaan 84), pari tusinaa Leslie Charterisin Pyhimys-seikkailua sekä tusinan nidoksen verran James Hadley Chasen kioskikelpoista väkivaltaviihdettä.

"Kyllä ne on suunnilleen yhtä paksuja ja yhtä tiuhoin rivein kuin muutkin nuortenkirjat!" puolustelin Blytonia, ja esittelin kirjojen aukeamia ja sivulukuja.

Isältäni opin, että kirjan keskikoko olisi 250 sivua. Lastenkirjoille jo 130 sivua oli tavallinen mitta ja nuortenkirjoille 170 sivua hyvin tyydyttävä. Alle sata sivua oli "pikkuvauvamaista".

Luokittelin mielelläni asioita. Kirjoja oli helppo ryhmitellä kustantajien ja sarjojen mukaan. Sain joululahjoiksi erityisesti Nuorten Toivekirjaston siniselkäisiä, mutta myös Punaisen Sulan punaselkäisiä sekä Lasten Toivekirjaston vaaleanruskeaselkäisiä kirjoja, kaikki Werner Söderströmiltä, useimmat putipuhtaina suoraan kirjakaupoista ostettuina.

Hyllyssäni oli pari tusinaa Nuorten Toivekirjoja: Väinö Riikkilän lukuisat Pertsat ja Kilut, Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika, John Finnemoren Robin Hood, James Fenimore Cooperin neljä viimeisten mohikaanien kirjaa, Kyösti Wilkunan sissisankari Tapani Löfving, Bengt Bergin Arizonan Kallen poika, Bernt Lien Sven Hankatuuli, Bertil Falconerin Pizarron varjo, Elsa Steinmannin Venetsian poika, Olavi Siippaisen Opossumi ja IV A...

Parin sadan kirjan sarjasta jätin lukematta kolmasosan, koska joitakin kirjoja ei koskaan löytynyt Etelä-Haagan sivukirjastosta, tai mikäli kansikuvassa, esittelytekstissä taikka jo kirjan nimessä näkyi liiaksi tyttöjä, tätejä, mummoja, koiria tai hevosia.

Luin kaikki Juuse Tammisen, Jouko Puhakan, Osmo Ilmarin, Aaro Hongan, Kaarlo Merimaan, Erkki Rekimiehen, Lennart Vapaavuoren, Alfred E. Ingmanin, Kaarlo Hännisen, Hannu Lehtisen, Usko Kempin, Kerttu Juvan, Astrid Lindgrenin, Robert Louis Stevensonin, kapteeni Frederick Marryattin, Erich Kästnerin, Harry Kullmanin, Leif Hamren, Sid Fleischmanin ja Lisa Tetznerin kirjat, mutta Iloinen tyttö, Pikku prinsessa, Setä Pitkäsääri, Pami-tytön paratiisi, Anita mustalaistyttö, Johannan lasitorni ja Villin lännen Kati jäivät lukematta, kuten harmillisesti myös eksoottiset Anne korallisaarella ja Marjaana Madagaskarilla!

Punainen Sulka käsitti 31 poikakirjaa, jotka luin kaikki. Omistin niistä kolmasosan, kuten Doylen Baskervillen koira, Robertsin Tulen löytäjät, Billowin Aaveprikaati ja Sininen naamio, Hans Dominikin Nuori reportteri ja Kultakaivos, Visserin Salaisen armeijan lähetti sekä Verneri Louhivuoren Samppa ja me. Lasten Toivekirjastosta olin saanut Aapelin Koko kaupungin Vinskin (näkymättömyyttä aiheuttavine pulvereineen), Vinskin ja Vinsentin, sekä Pamela Traversin Maija Poppasen.

Pitkien sekasarjojen ulkopuolella WSOY oli julkaissut luettavakseni Muumi-kirjoja, Peppi Pitkätossua, Marjatta Kurenniemen Onnimannin (Maija Karman kuvittamana), Nalle Puhia, Mary Nortonin Kätkijöitä sekä Enid Blytonin paksuimpia, yli 200-sivuisia Seikkailuja.

Kymmenen kirjan Jousi-sarjasta luin monisatasivuisia historiallisia romaaneja, kuten Starbäckin Engelbrekt Engelbrektinpojan, Felix Dahnin Taistelun Roomasta ja Gabriel Ferryn Metsäsissin. Saksalaisen Karl Mayn paksut Arabiaan tai Etelä-Amerikkaan sijoittuvat seikkailut muodostivat oman kokoelmansa, jota keräsin Peikon antikvariaatista.

Tyttöserkkuni lähetti minulle nuorempana lukemiaan Otavan Meidän Lasten Kirjaston punaselkäisiä teoksia, kuten Kerttu Hämerannan Olipa se retki, Kerttu Juvan Kun mansikkahillo loppui sekä Kerttu Suosalmen Uudenkuun juhla.

Kirjastossa opin tuntemaan valkoselkäisen sarjan linjattomiksi jääneitä Otavan Nuortenkirjoja sekä Otavan mustaselkäisiä "Maailman Parhaita Nuorisonkirjoja". Naiivisti uskoin väitettyyn superlatiiviin, mutta petyin Jules Vernen Salaliittoon.

Tammi suolsi yksitoista kelta-vihreä-kantista Jenningsiä, parikymmentä sinistä Viisikkoa, viisitoista punaista Salaisuus-kirjaa sekä radikaalissa valko- ja violettiasuisessa TamTam-sarjassa yhteiskuntakritiikkiä.

Gummerus painoi Pekka Töpöhäntää ja Lasten Kirjavaa Kirjastoa, Valistus Jules Verneä, Karisto Sivar Ahlrudin ruotsalaisia kaksosdekkareita sekä Tom Sawyerin pari ohutta jatko-osaa. Kirjayhtymä ja Weilin & Göös eivät jääneet mieleen. Kirjankustantajia tunnettiin 1960-luvulla nuo kahdeksan, muista ei puhuttu.

Lukemistani lasten ja nuorten kirjoista saatoin erotella runsaan tusinan eri teemoja, kuten sota, lentäminen, meri, intiaanit, rikokset tai partio.

Autiolla saarella selviytyminen kuului mielihaaveisiini. Robinson Crusoeta enemmän pidin Jules Vernen Salaperäisestä saaresta. Vernellä oli samaa teemaa Kahden vuoden loma-aika sekä Robinson-koulu, Ballantynella Korallisaari, Sven Wernströmillä Salaisten saari ja Siviä Heinämaalla Risto Roopenpoika, jonka alakoulun opettaja Eila Tuurila luetutti koko luokalla kotitehtävänä.

Erämaiden, villin lännen ja intiaanien elämää oli Codylla, Cooperilla, Curwoodilla, Edward S. Ellisillä, Footnerilla, Frazeella, Heikki Jylhällä, Jack Londonilla, Karl Maylla, Morrowilla, Penttilällä, Reidillä ja Kenneth Ulyattilla.

Historian hämäryyksiä selvensivät Bulwer-Lytton, Dahn, Dumas, Edström, Falconer, Finnemore, Haggard, Household, Kent, Korpijaakko, Roberts, Sienkiewicz, Stevenson, Juuse Tamminen, Lisa Tezner, Franz Treller ja Mark Twain.

Inhimillisiä eläimiä, taikoja tai satuolentoja esiintyi Aapelilla, Maria Gripellä, Kerttu Hämerannalla, Yrjö Hämäläisellä, Tove Janssonilla, Gösta Knutssonilla, Marjatta Kurenniemellä,
Alan Milnellä ja Gustav Sandgrenilla.

Koulupoikaelämää kuvasivat Anthony Buckeridge, Cecil Day Lewis, Thomas Hughes, Erich Kästner, Bernt Lie, Kaarlo Merimaa, Ferenc Molnar ja Olavi Siippainen.

Köyhyydestä kertoivat Harry Kullman, Hector Malot ja Sven Wernström, mutta ryysyistä rikkauteen -tarinan Hans Dominik.

Lasten, nuorten tai perheen elämää kuvasivat Bristley, Jalmari Finne, Babbis Friis-Baastad, Kerttu Juva, Astrid Lindgren, Asko Martinheimo, Oiva Paloheimo, L. F. Perkins, Hans Peterson, Jouko Puhakka, Väinö Riikkilä, Elsa Steinmann ja Pamela Travers.

Lentäjäsankareista kertoivat Johns, Hamre, Ranivaara, Rekimies, Scheutz, Southall ja Verne.

Merimiehiä tai merirosvoja oli Foresterilla, Hännisellä, Kiplingillä, Koivistoisella, Londonilla, Marryattilla, Riikkilällä, Stevensonilla ja Vernellä.

Partiolaistarinat aloitti Amerikassa Ernest Thompson Seton ja niitä jatkoivat Suomessa Aaro Honka, Kerttu Juva, Hannu Lehtinen, Verneri Louhivuori, Arto Tuovinen ja Lennart Vapaavuori.

Rikosten selvittelyä oli Ahlrudilla, Bergenillä, Billowilla, Blytonilla, Bonzonilla, Etolla, Holmbergilla, Ingvarilla, Karilaalla, Kästnerillä, Lindgrenillä, Twainilla, Valentinilla ja Launo Suomelalla.

Kaikkien aikojen sotia kuvasivat Uula Aapa, Geoffrey Household, Santeri Ivalo, Lauri Jauhiainen, Aarno Kellberg, Usko Kemppi, Jussi Lappi-Seppälä, Yrjö Muuranto, Viljo Rauta, Jalmari Sauli, Sakari Topelius, W. Visser ja Kyösti Wilkuna.

Tieteis- ja avaruustarinoita kehittelivät Edgar Rice Burroughs, Seppo Harjulehto, Osmo Ilmari ja Jules Verne.

Vieraista maanosista minulle kertoivat Bengt Berg, John Buchanin Sinisen antiloopin lähde ja Suuren käärmeen luola, Burroughsin Tarzan, Peter Freuchen, Rider Haggard, Sven Hedin Aasian karavaaniteillään, Aleko Lilius, Karl May, Fridtjof Nansen, Niemannin Nuori buurisankari, Ismo Niemen Viidakko kapinoi, Karl von Schoultzin Seikkailut Suezilla ja Siinailla, Robert Scott, Henryk Sienkiewicz, Annie G. Schmidt, Henry Morton Stanley, Jules Verne, Sven Wernströmin Mateo meksikolainen sekä Percival Wrenin Saharan sissit.

Tutuimmiksi kulttuuriympäristöiksi muodostuivat lastenkirjoissa kaikkien aikojen Britannia Skotlanteineen ja englanninkielinen, sadan vuoden takainen Amerikka. Ruotsalainen yhteiskunta oli käännöskirjoissa kolmanneksi suosituin, muttei erottunut paljon koti-Suomesta. Ranska, Saksa, Italia ja Hollanti olivat yksittäisiä poikkeuksia, Kreikalla oli muinaishistoriansa, mutta Espanjasta, Portugalista, Irlannista, Sveitsistä, Belgiasta tai Itä-Euroopasta luin tuskin lainkaan.

Maailman paras poikakirjailija oli Jules Verne valtavassa runsaudessaan. Vernen sankarit olivat poikamaisia aikuisia ja joskus poikiakin oli sivuhahmoina. Tapahtumapaikat olivat eksoottisia, kuten avaruus Maan ja Kuun välillä, meri tai meren pohja, Afrikan ilmatila, Patagonian Pampa ja 37. eteläinen leveyspiiri, Islanti ja tulivuoren kraatteri, Kiina, Intia, Australia, Kanada ja Venäjä. Kotimaataan Ranskaa ei Verne vaivautunut kuvaamaan.

Poikakirjojen päähenkilöt saattoivat olla 8-19-vuotiaiden poikien lisäksi myös 20-39-vuotiaita poikamiehiä. Villin Lännen tai Karl Mayn itämaiden yksinäiset seikkailijat, Jules Vernen tutkimusmatkailijat, Sherwoodin metsän iloiset veikot tai eri vuosisatojen nuoret sotasankarit olivat kaikki poikakirjahahmoja. Perhesiteet tai koti eivät kahlinneet heitä. He olivat irrallisia ja vapaita kuin taivaan linnut.

Poikakirjat kuuluivat 8-13-vuotiaiden luettaviksi. Viimeistään isompien tuli siirtyä aikuisten kirjoihin. Lapsuuden ahmivan lukemisen keskeisimmät iät olivat 9 ja 10 vuotta, jolloin luin sujuvasti ja tunsin itseni isommaksi kuin koskaan myöhemmin. Itsensä ikäisten kykyihin halusi uskoa enemmän kuin vanhemmat uskoivat.

Kun sain lahjaksi Olavi Siippaisen romaanin 'Opossumi ja IV A' minua harmitti, että sen neljäsluokkalaiset olivat jo 14-vuotiaita oppikoululaisia, eivätkä 10-vuotiaita 4. luokan kansakoululaisia. Kun sain Bernt Lien 'Sven Hankatuulen', toivoin poikamaisten kansikuvahahmojen perusteella, että tyypit olisivat 9-vuotiaita kansakoululaisia, mutta hekin olivat niitä yli-ikäisiä lyseolaisia!

Kaipasin kirjailijoilta suurempaa luottamusta 9-vuotiaisiin, jonka ikäisinä pidin ainakin ankanpoikia Tupua, Hupua ja Lupua, jotka pystyivät mihin vain. Ihailtavan omatoimisia olivat Kerttu Juvan orvot 10- ja 8-vuotiaat Valtteri ja Veera, silloinkin 'Kun mansikkahillo loppui'.

Mark Twainin 'Huckleberry Finn' oli lopulta kaikkien aikojen paras nuortenkirja. Sain isältäni tunnelmalliset vanhat painokset, ensin lapsellisemman 'Tom Sawyerin' 1930-luvulta ja sitten sen jatko-osan Huckleberryn vuodelta 1940. Isäni luki ne seitsenvuotiaalle iltasaduiksi.

Kertasin Huckia uudelleen sängyssä sunnuntaiaamuisin. Kirjassa oli mehukkaita jaksoja, juopon isäukko Finnin tekemä, aarrelöydöllä rikastuneen poikansa kidnappaus, tämän pako telkien takaa erämaakämpästä, Robinson-elämä saaressa ja lopulta pitkä lauttamatka Mississippi-joella kohti Cairon kaupunkia, jossa neekeriorja Jim voisi saada virallisesti vapauden. Oudoksuin sukuviha-episodia, mutta matkaan lyöttäytyneet huijarit Herttua ja Kuningas riemastuttivat.

Huolestuin Huckleberryn esilehdellä olleesta tykistön komentajan G. G:n allekirjoittamasta käskystä. Se uhkasi jokaista kirjasta johtoaiheen, siveellisiä opetuksia taikka juonen löytävää lukijaa vastaavasti syytteen nostamisella, ajamisella maanpakoon taikka joutumisella ammuttavaksi, teloituskomppanian eteen. Enkä edes tiennyt mitä kirjan juoni tai johtoaihe tarkoittivat! Olisin saattanut löytää ne vahingossa ja joutua tuomiolle?

(c) Paatsamalehti

maanantai 11. toukokuuta 2009

14. Kävinkö koskaan missään?

(1962-68)

Perheessämme ei ollut ajokorttia saati henkilöautoa. Isä ja äiti eivät olleet löytöretkeilijöitä, vaan heille riittivät tutut paikat, joihin pääsi taksilla tai bussilla. Teimme laiskoja sunnuntaikävelyjä Haagan hiljaisilla kaduilla tai metsien hiekkapoluilla, joista parhaat olivat venäläisten linnoitustöiden aikaisia tykkiteitä.

Pienenä kävin äitini mukana ostoksilla Thalian torin monissa liikkeissä. Minuakin luultiin asiakkaaksi, kun Helsingin Meijerin, HM:n eli Hyvän Maun maitokaupassa kysyttiin: "Entä mitäs pojulle tulee?" Mieleni teki valkoista marenkilevyä, jollaisia myytiin kakun pohjiksi.

Maito hankittiin kotiin kellertävissä litran lasipulloissa, kerma samanvärisissä, mutta viisi kertaa pienemmissä pikkupulloissa. Maitotölkit olivat kalliimpia. Pullojen tilalle olivat tulossa muoviset litran maitopussit, joiden vaarana oli saumojen vuotaminen. Kotona pussi asetettiin punaiseen muovikannuun, yläkulmat leikattiin auki ja maitoa voitiin varovasti kaataa juomalasiin.

Alakerran Miettilät ostivat halvinta vaihtoehtoa, irtomaitoa. Heiltä lähdettiin oman tyhjän kannellisen ja suustaan suppean alumiinisen pystön eli maitotonkan kanssa Orapihlajatien kulman Elantoon, käännettiin seinässä ollut maitohana auki ja täytettiin oma astia. Kadunmiestä esittänyt Leo Jokelakin kanniskeli alumiinikannua Spede-filmissä ja selitti näin ollen aivan tarpeettomasti olevansa vain matkalla maitokauppaan...

Pohjois-Haagan Kirjakaupan pieni näyteikkuna oli somistettu nuortenkirjoilla, joista Enid Blytonin "Teatterikissan salaisuus" kiehtoi eniten. Kansikuvassa lapset katselivat ikkunassa ilmeilevää valtavan suurta kissaa, joka olikin oikeasti "kissannahkaan" pukeutunut kääpiökokoinen näyttelijä, kuten luin myöhemmin. Lukiessani ratkaisin kirjan arvoitusta järjestelmällisesti kynän ja paperin kanssa, listaten epäillyt ja johtolangat. Lopulta syylliseksi paljastui ainoa henkilö, jonka alibista ja syyttömyydestä olin täysin varma. Minua oli huijattu identtisillä kaksosilla.

Kävimme kirjakaupassa maaliskuussa ostamassa tarpeellisen koristeen kotiin, yhden keltaisen, peukalonkokoisen, pörrökarvaisen pääsiäistipun. Keski-ikäinen myyjätär esitteli kiireettömästi liikkeessä olevat mallit. Pientäkin ostosta hierottiin kohteliaalla keskustelulla kuin itämaisessa basaarissa, tosin teetä tarjoamatta. Asiakkaan täytyi ainakin tiedustella myyjättäreltä hinnat, jollei ensin tiskin takana olleita tavaroitakin.

"Minkähän maalaisia nämä ovat?"

"Ensimmäisessä korissa on kotimaisia ja toisessa on japanilaisia."

Kotimainen ja japanilainen olivat minulle uusia sanoja. Koti-niminen maa? Opin, että kotimaiset olivat ulkomaisia kalliimpia ja jykevämpiä tuotteita, kun taas japanilaisiin suhtauduttiin väheksyen, sillä ne olivat heikkolaatuisia pilakapineita, jotka rikkoutuivat helposti.

"Japanilainen!" oli 1960-luvun alussa tuhahdus, joka tarkoitti kelvotonta rihkamaa ja mikkihiirikeksintöjä.

Joskus ajoimme äitini kanssa bussilla kaupunkiin asti, Vanhankirkonpuiston päätepysäkille, mennäksemme Stockmannille, jossa saattoi ajaa kapeilla liukuportailla ylös jopa viidenteen kerrokseen asti ja laskeutua takaisin virkapukuisen hissitytön kyydissä. Usein alas palattiin arkisesti jompaa kumpaa kaariportaikkoa hissirivistön molemmilla sivuilla taikka ulkoseinustojen askeettisia kerrostalorappusia. Paras Stockmannin kerroksista oli neljäs, jossa oli leikkikaluosasto ja kultakala-allas.

Pyöreäkulmainen Sokoksen tavaratalo oli eksyttävä, "sieltä ei löytänyt mitään", joten sitä äitini vältti. Elannolla oli Centrum-tavarataloja Aleksanterinkadun puolivälissä ja kaukana Hakaniemessä. Aleksin "Kuusinen" oli tavarataloksi kooltaan melkein vitsi, mutta sen talossa näin ensimmäisen kerran alaspäin laskeutuvan liukuportaikon, jollaiseen äitini ei uskaltautunut. Stockmannin liukuportaat kuljettivat vain ylöspäin.

Helsingin kauppatorille käveltiin joko autoliikenteen ruuhkaa vilisevän pimeän katukuilun Aleksanterinkadun kapeita jalkakäytäviä tai valoisan Esplanadin leveää pohjoisreunaa. PR-suhdetoimintamiehen, metsänhoitaja Panu Toivosen johtama kauppiasyhdistys Aleksanterinkatu ry. vastusti sinnikkäästi suunnitelmaa rakentaa maleksimiskatu Maleksi eli kävelykatu Aleksi.

Kauppatorin nurkilla oli hauskoja suihkukaivoja. Pidin pienistä vettä suustaan suihkuttavista kalapatsaista, jotka olivat lapsen mittakaavassa, toisin kuin Merenneito Havis Amanda. Itse tori oli valtavan iso: ensin pieni saareke kukkakojuineen, sitten autotien takana marjakojut ja kalaveneet, eikä itäpuolen rihkamakojuille asti yleensä ehdittykään.

Kesäksi aukesi huvipuisto Linnanmäki. Pihan lapset tuntuivat käyvän siellä vuoronperään, ainakin Lasse Kantonen usein. Hän toi tuomisinaan metrin mittaisen muovisen kamman ja muita hyödyllisiä aarteita.

Linnanmäellä tunnistin ensimmäisen kerran jonkun television kautta tutun julkisuuden henkilön viettämässä vapaa-aikaansa. Hän oli Pertsa Reponen, joka istui ravintolan ulkopöydässä lasten ja englantilaisen vaimonsa Angelan kanssa. Vasta vuosia myöhemmin näin Espalla Kirkan, Aleksilla turkisasuisen matkailukuningas Kalevi Keihäsen, sekä kävelin Smolnan seinustalla vieretysten SDP:n puoluesihteerin Erkki Liikasen kanssa, joka alkoi vihellellä itsekseen keventääkseen sosiaalisen törmäyksen kömpelyyttä.

Eksyimme isäni kanssa Linnanmäen lasiseinäisessä labyrintissa niin pahasti, että päädyimme putkahtamaan ulos lähtöovesta. Vartija esti liian helpon poistumisen ja hätisti takaisin etsimään oikean reitin, muutenhan emme olisi saaneet maksamaamme huvia ja olisimme kukaties vaatineet rahoja takaisin.

Isäni laski, että Linnanmäellä kannattaa käydä vain kaksi kertaa kesässä, se on niin kallis: taksimatkat molempiin suuntiin ja syöminen ravintolassa. Muutama markka kului lisäksi kummitusjunaan, sähköautoihin ja karuselliin. Sisäänpääsy oli sunnuntaisin lapsiperheille ilmainen parina ensimmäisenä aukiolotuntina, alkaen klo 13.

En tiedä, mitä Linnanmäeltä hain ja sain, kesäkuussa ja elokuussa. Oliko se vain kuvitelma ikuisen ilon paikasta? Helminään pimeään satumaailmaan sukeltava kummitusjuna, autorata, vanhanaikainen karuselli. Onnenpyöristä ja narunvedoista saattoi voittaa uusia leluja. Hattara oli hötöistä humpuukia, mutta popcorn suolaista maissiherkkua, jota sai vain Linnanmäellä. Hauskin uutuus oli muovista rakennettu Retu Kivisen ja Tahvo Sorasen Kivikylä, joka oli lähimpänä unelmaani Disneylandin satumiljööstä.

Kaikkien pihan lasten mielestä Linnanmäki oli maailman hauskin paikka. Vastaavasti "Pekka ja Pätkä" olivat elokuvista parhaat. Kalifornian Disneyland oli vielä saavuttamaton utopia. Maalaisserkutkin tulivat Helsinkiin kerran kesässä tai kahdessa ja heillekin tärkeintä olivat ensimmäiseksi Linnanmäki, toiseksi Korkeasaari.

Korkeasaaressa kävin viiden vuoden välein. Äitini valitti, että siellä haisee lannalle. Hän oli vieraantunut omalta maalaistilaltaan Limingan lakeudelta jo pienenä orpolapsena. Ehkä hän pelkäsi täpötäyteen ahdettua Korkeasaaren lauttaa. Saaren ravintolakaan ei ollut kuulemma häävi.

Isäni syytti, että Korkeasaari on eläinten vankila. Hänelle tärkeintä oli keksiä pätevä syy välttää kotikirjastosta lähtemisen vaiva, ero parinsadan tuoreimman lukemattoman ja sadan vielä paperiveitsellä avaamattoman niteen luota. Mutta koska serkut tulivat maalta ja halusivat Korkeasaareen, sinne oli mentävä, ja lautalla Aleksanterinkadun päästä, koska siltaa ei ollut.

Seurasaarikin koettiin kahdesti kesässä. Minulle tärkeintä olivat kesyt oravat, vanhemmilleni saaren ravintola. Ensimmäisen taksimatkan opimme aikaa myöten säästämään ajamalla vain sinisellä bussilla Kuusitien kulmaan, Mannerheimintien mutkaan, ja kävelemällä runsaan kilometrin verran Meilahdentietä ja Tamminiementietä. Matkalla ohitettiin erään juonikkaan kaljupäisen presidentin vartioitu virka-asunto, juuri ennen koristeellista, valkoista, pitkää ja kapeaa kävelysiltaa, jota tosin röyhkeimmät taksitkin ajoivat saaren ravintolalle asti.

Halusin ruokkia oravia pähkinöillä, enkä osannut kuvitella, että sellainen olisi Suomessa mahdollista muualla kuin Seurasaaressa. Saarenkin oravat olivat joskus piilossa tai kylläisiä tai vähälukuisia. Korvikkeeksi sain pullasorsastakin kävelykaverin, rannalta kauas sisämaahan asti, tarjoamalla linnulle pienin väliajoin ja lyhyin välimatkoin uuden pähkinän.

Mieleni teki kiertää koko Seurasaari ja nähdä kaikki museotalot, mutta aikuiset tahtoivat suorinta tietä ravintolaan. Museo oli kerran jo nähty, muistiini oli jäänyt Pertinotsan hämyinen karjalaistalo, jossa karja asui ihmisten alakerrassa, sekä Niemelän torpan pihamaalla laiduntaneet kotieläimet.

Ravintolan kansallisromanttisessa hirsisalissa piti vartoa hidasta tarjoilijatarta tuomaan edes ruokalistaa ja sen jälkeen odottaa varttituntikausia ruoan valmistumista. Pitkästyin. Tosin nuorimmat tarjoilijattaret viehättivät pikkupoikaakin, jos he olivat, kuten Punkaharjun Hotelli Finlandiassakin, pukeutuneet romanttisiin kansallispukuihin nyöritettyine liiveineen, jotka korostivat seksikkäästi ylävartalon naisellisia muotoja, maito-osastoa.

Tilasin poikasena ravintoloissa aina Wienin-leikkeen, jollen joskus Havaijin- tai Sveitsin-leikettä. Kerran syvennyin vakavasti Seurasaaren ruokalistaan ja pyysin poroa, mutta tarjoilija sanoi, ettei suosittelisi sitä, joten isä tilasi minulle taas "Wiener-leikkeen".

Olin yhdeksänvuotias, kun kuulin ensimmäisen kerran Suomenlinnasta. Pääsisin laivalla oikealle linnoitussaarelle ottamaan valokuvia omalla kamerallani. Vanhempani olivat itse jo nähneet linnakkeen nuoruudessaan, mutta halusivat syömään linnoituksen luoliin sisustettuun ravintola Walhallaan.

Liisankadulla asunut tätini vei perheeni kerran Kruununhaan Tervasaareen, jota en olisi muuten nähnyt. Uimarantojen ja nudistien Pihlajasaaresta, pitkän venematkan päässä, en ollut kuullut vielä rihmankaan vertaa.

Äitini ystävätär Varpu Saarela kertoi Helsingin Eläinmuseosta ja Järvenpään Peikkometsästä, Annukastaan ja Jukka-Pekastaan, ja kuuntelin kateellisena. Peikkometsä oli meille liian kaukana ilman autoa. Varpu opasti meidät Pohjois-Haagan lähimetsän nähtävyydelle Peikonhampaalle.

Vasta aikuisena näin Eläinmuseon. Vasta keskikoulun piirustuksenopettaja lähetti Ateneumiin, Taidehalliin, Kluuvin galleriaan ja Amos Andersonin taidemuseoon, vanhempani eivät. Vasta historianlehtori vei luokkani katsomaan kivikirveitä Kansallismuseoon, jota vanhempani eivät näyttäneet minulle. Kaikki olisi ollut kahden taksimatkan päässä.

Vanhempani eivät viitsineet seurata mitä Helsingissä oli tarjolla, tai heillä ei ollut aloitekykyä. He kävivät teatterissa ja taidenäyttelyissä, jos joku tuttava oli esitystä kehunut tai jokin kerhonsa organisoinut retken. Kuvittelin lapsen itsekeskeisyydellä, että Seurasaareen mentiin katsomaan oravia, vaikka vanhemmat halusivat syömään.

"Teatteriin ei nykyaikana uskalla edes mennä, jollei joku ole nähnyt esitystä ensin!" harmitteli äitini kulttuuriradikalismin aikaa.

Kävin kerran Kansallisteatterissa katsomassa lastennäytelmän "Kolme iloista rosvoa". Vaikuttavin oli kohtaus, jossa pyörivää suurta näyttämöä käänneltiin ympäri kuin karusellia, esiripun pysyessä auki, jolloin päähenkilöt Kasper, Jesper ja Jonatan saattoivat marssia pitkästi suoraan eteenpäin, halki koko Kardemumman kaupungin.

Pääsin Moskovan Suuren Sirkuksen esitykseen. Lipputulot menivät ohjelmalehtisen mukaan Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle, mikä harmitti äitiäni, toisin kuin venäläisten taiteilijoiden toivottava pääsy ulkomaankiertueille. Mieleeni jäi, miten ahkerasti käytin osaamaani sivistyssanaa klovni, koska pikkutytöt takanani puhuivat vasta sirkuspelleistä.

Miettilän pojat kehuivat pihalla isänikin kuullen Auroran sairaalan lähellä sijainnutta Laakson Liikennekaupunkia. Isäni suostui yllättävän helposti lähtemään Nordenskiöldinkadulle Eskon ja Mikon opastuksella.

Pojat halusivat isäni mukaan, koska liikennepoliisit suosivat aikuisen kanssa saapuvia perheellisiä lapsia, jotka päästettiin sisään ennen yksin tulevia nulikoita. Lähiseudun kakarat saattoivat norkoilla päivät pitkät verkkoaidan takana päästäkseen ajamaan polkuautoilla asfaltoitujen miniatyyrikatujen liikenneverkossa. Yhteinen etu naapurin veljesten kanssa mahdollisti minullekin kokemuksen liikennekaupungin polkuautoista.

Isäni kävi viikonloppuisin Bibliofiilien Seuran kirjahuutokaupoissa ja otti minutkin mukaansa Balderin saliin, Senaatintorin kulmalle. Ensin kiertelimme kuin messuilla katsomassa pöydillä esillä olleita huutojen kohteita. Isä teki merkintöjä huutokauppaluetteloonsa. Joistakin kirjoista hän huusi tarjouksia, joskus voittaen, mutta useammin luopuen, mikäli hinta kohosi kohtuuttoman korkeaksi. Isä luovutti omiakin kirjojaan huutokaupattavaksi. Tuotto kattoi osan uusien hankintojen kustannuksista.

Isä vei minut vanhoihin antikvariaatteihin, joita ei vuosia myöhemmin enää ollut. Kasarmikadun Libraria kaksine myyjärouvineen oli turhan kallis minun viikkorahoilleni, mutta Tove Olsonin Pohjoismainen Antikvariaatti oli liian kallis isällekin.

"Kirjan hinnasta saa puolet takaisin, kun palauttaa antikvariaattiin", kehui isäni harrastuksensa taloudellisuutta. Kirjastokorttia hänellä ei ollut. Hän ei oikein hyväksynyt kirjojen lainaamista, vaikkakin oli yhden kerran lainannut kirjan minun kortillani Haagan sivukirjastosta.

"Ei laihnoos parane ku varretoon kirves ja kilijuvat kärryt!"

Sananparsi luki kalligrafisesti tekstatussa kartonkikyltissä isäni kirjastohuoneen seinällä. Viisaalle kylliksi: vieraan tuli ymmärtää, että kirjoja ei voi lainata!

Peikon antikvariaatin isäni muisti Korkeavuorenkadun eteläpäästä, numero kakkosesta. Liike oli aikansa Helsingin halvin, kun ei ollut vielä Kaarle Ervastia eikä Halpa-Hiltusta. Kalle Päätalon näköinen vaatimaton hiljainen mies, kuulemma entinen Akateemisen tai Suomalaisen Kirjakaupan poispantu tai omasta aloitteestaan eronnut libristi, istui tiskin takana pölyisessä hämäryydessä, kunnes vuosia myöhemmin liike lopetettiin "sairauden takia".

Mikään ei näyttänyt Peikon liikkeessä vaihtuvan, ilmakaan. Synkät hyllyt varastoivat samat rispaantuvat paperikantiset kirjat pysyvillä paikoillaan vuodesta toiseen, niin ainakin kuvittelin.

Ostin Karl Mayn intiaani- ja arabikirjat sekä Simo Penttilän Villin Lännen Punavyö-kirjat, joista jokainen maksoi vain 1 markan 20 penniä. Isäni tavoin myin kirjoja takaisinkin 60 pennillä kappale.

"Peikolla taitaa olla Helsingin monopoli" huudahtivat iloiset asiakkaat, piipahtaessaan heinäkuussa, kun muut liikkeet oli suljettu kesäloman ajaksi.

Moni sivistynyt herrasmies kyseli ja jutteli kirjoista omistajan kanssa, mutta isäni ei sanaakaan yli ostamisen ja maksamisen vaatimien ilmausten. Mietin montakohan vuotta hän oli jo käynyt kaupassa pari kertaa kuukaudessa, kenties kauemmin kuin kukaan muu. Jutteleminen olisi ehkä häirinnyt harrasta nautintoa teosten koskettelusta ja selailemisesta kirjojen katedraalissa.

"Ei, valitettavasti meillä ei ole lainkaan... sen kaltaisia tuotteita myynnissä", joutui herra Peikko välillä vastailemaan pöytäpuhelimen luuriin vanhan telefoonin pirahtaessa soimaan.

Peikon hyllyissä ei näkynyt yhtään aikakauslehteä tai sarjakuvalehteä, paitsi kerran taskukirjan kokoinen Masi-nide, Mort Walkerin "Pinnaamisen taidon" jatko-osa, jonka ostin pois.

Useimmat antikvariaatit olivat tuohon aikaan vielä pornografiaa välittäviä tupakkakauppoja. Tiettävästi niissä saattoi tehdä edullisia kirjalöytöjä, jos myyjä ei ymmärtänyt lukemisesta paljonkaan. Joskus poikkesimme kirjojen perään tupakka- ja varmuusvälinekauppaankin, hämmästyksekseni, sillä kotonani oli paljon tabuja, alkaen Hymylehden kaltaisista roskalehdistä.

Eroottiset kohukirjat, kuten Agnar Myklet, Henry Millerit, Kääntöpiirit ja myöhemmin Sexukset, Nexukset ja Plexukset, Vladimir Nabokov, Adat ja Lolitat ("kuin siskokset, nymfettejä molemmat") säilytettiin kotikirjaston kirjoituspöydän lukitussa kaapissa. Etsin myöhemmin avaimen lukitsemattomasta ylälaatikosta, mutten jaksanut lukea montakaan riviä.

Peikon toimeentulo herätti jälkeenpäin historioitsijoiden arveluja. Kaupan väitettiin välittäneen vakoilijoiden viestejä. Näyteikkunan kirjat eivät pysyneetkään samoilla paikoillaan, vaan pieni muutos jonkin Maksim Gorkin sijoittelussa viestitti idän salaisille agenteille uuden viestin saapuneen Tehtaankadulta tai odottavan Tehtaankadulle toimittamista.

Lapsuuteni kaupungissa oli paljon elokuvateattereita, kuten ne Corona, Merano, Ritz, Savoy, Sininen Kuu ja Kino Haaga (myöhemmin Arita), joissa kävin katsomassa lastennäytöksiä. Myöhemmin tutuiksi ehtivät tulla myös Adams, Arena, Astra, Aula, Bio-Bio, Boston, Bristol, Cinema, Diana, Edison, Formia, Gloria, Kultainen Lyhty, Maxim, Orion, Pirtti, Rex, Tapiola ja Tuulensuu. Enkä edes ehtinyt käydä Adlonissa, Alfaromeossa, Alohassa, Apollossa, Astorissa, Axassa, Capitolissa, Casinossa, Elyseessä, Joukolassa, Kentissä, Kit-Katissa, La Scalassa, Reassa tai Kino Helsingissä.

Halusin lapsena vain piirroselokuviin, erityisesti Disneyn, vaikka isäni olisi ehdotellut näyteltyjä perhe-elokuvia, kuten Jules Vernen tarinoita "80 päivässä (tai Sukelluslaivalla) maapallon ympäri".

Televisiosta näki jo kaiken muun, mutta yhä vähemmän piirrosfilmejä. Alkuvuosina TV:stä tuli päiväohjelminakin Väiski Vemmelsäärtä, Topi Kattia, Huckleberry Houndia, Salama-Santeria, Jetsoneita, ja illalla Kivisiä ja Sorasia. Sitten amerikkalaiset piirretyt tuntuivat vähenevän vuosi vuodelta Eino S. Revon ketunhäntäisen Reporadion kehittelemässä punanurkassa. Talvella 1968 jäljelle jäi viikoittainen puolen tunnin Pätkis, kunnes senkin valtasivat itäsaksalaiset savianimaatiot, joiden vuoksi lopetin katselun, ennen kuin kuolin ikävään.

Elokuvateattereissa näin Kaunottaren ja Kulkurin, Hassut tassut eli 101 dalmatialaista, Maija Poppasen, modernin haaksirikkoisen "Luutnantti Robin Crusoen", Aku Ankan lyhytfilmikimaroita, "Hessu hassuttelee" -elokuvan, Tomin ja Jerryn numeroituja koosteita.

Ihastuin eniten Disneyn piirrospätkään Benjamin Franklinista painokoneineen, ukkosenjohdattimineen ja pullahiirineen. Olisin halunnut perustaa samanlaisen vanhanaikaisen kirjapainon!

"Kyllä me voisimme vaikka kerran kuukaudessa käydä elokuvissa!" innostui isä parhaimmista piirrosfilmijuonista. Mutta useimpina sunnuntaina ei olisi lastennäytösten listalla ollut kuin jokin "Tom & Jerry numero 6" tai ikuiset "Pekka ja Pätkä ketjukolarissa tai lumimiehen jäljillä".

Kesäisin äitini kuljetti minua bussilla Kumpulan maauimalaan. Ihmettelin, miten hän saattoi osatakaan niin vaikeaan paikkaan. Pohjois-Haagasta Thalian torilta kulki Suomen Turistiauton poikittaislinja Maunulaan ja Käpylään. Reitin varrelta jäi mieleeni Mäkelänkadun laidalla kiemurteleva Käärmetalo. Koskelantien risteyksen pysäkiltä käveltiin vuonna 1927 perustetun Kumpulan siirtolapuutarhan ohi, jossa sijaitsi kolmisensataa pikkutonttia mökkeineen. Lea-tädilläni oli ollut sellainen mökki Marjaniemessä.

Kesäkuun tapaus oli Juhannus, jota Helsingissä juhlittiin Seurasaaressa, Mustikkamaalla ja Taivaskalliolla. Haagan Vapaapalokunta ja Huopalahden Hurjat järjestivät vuonna 1963 juhlan Orapihlajakalliolla, Haagan korkeimmalla kukkulalla, joka kohosi peräti 36 metriä merenpinnan yläpuolelle. (Haagan kaakkoiskulman Kauppalanpuisto oli vain yhden metrin korkeudella merenpinnasta.)

Ihmettelin kotimetsässäni, miten Jyrkännelaitoksen juhla-alue aidattiin jo kaukaa metsän sisällä pitkillä köysillä, jotka kiersivät puunrungolta toiselle. Järjestysmiehet valvoivat köysiaitaa. Kokko poltettiin, VPK:n paloauto nähtiin, ohjelmaa esitettiin, mutta 5-vuotiaan mieleen ei painunut mitään.

Toisella kertaa perheemme lähti Seurasaaren juhannusjuhlille. Suurin kokko poltettiin pienellä meren luodolla, myös kulovaroituksen tai kulohälytyksen ollessa voimassa. Lapsia varten sytytettiin pikkukokko aikaisemmin. Juhlaohjelmaan kuului kansanomaisia perinneharrastuksia, kuten pukkitappelua tukkitelineen päällä ja kyykän pelaamista, kuorolaulua ja makkaransyöntiä. Lopuksi seurasi hirvittävän pitkä ja sekava taksinodotusjono Seurasaarentien päässä. Pari aloitekykyistä, jonottavaa miestä ryhtyi organisoimaan järjestystä. Kerran ruuhkasta selvittyämme emme tulleet toiste.

Sinä juhannuksena Seurasaarta ja kaupunkia koristivat kaikkialla suuret mainosjulisteet: "Eero ja Jussi", "EERO JA JUSSI". Minulta jäi huomaamatta, esittivätkö Matin ja Tepon edeltäjäveljekset, Ohukaisempi ja Paksukaisempi, vielä silloin koomisen, nulikkaikäisen tulkintansa: "Kaunis nainen valloittaa... Kaunis nainen huomataan... Kaunis nainen!"

Jokaiseen lapsuuden kesään kuului kesälomamatka, Luumäki 1962, Turku ja Naantali 1963, Lahnajärvi 1964, Sääminki ja Savonlinna 1965, Rhodos ja Ateena 1966, Savonlinna, Punkaharju ja Wien 1967, Punkaharju, Askola ja Jämsä 1968.

Korkealta Turun hotellin ikkunasta näin "keltaisia vaaroja", sinapinvärisiä raitiovaunuja liikkeellä. Aurajoki oli kuvankaunis lukemattomine kiinnittyneine veneineen. Turun linna oli viisivuotiaasta huikean mahtava, vaikka sitä vielä restauroitiin pommitusten jäljiltä.

Naantalissa oli Ukko-Pekan silta ja hotellissa "pahviseinät", joita naapuri naputti päivällä, koska minä leikin ja hän halusi nukkua, juhlittuaan yön. Huoneessamme oli pesuallas, alakaapissa posliiniset yöastiat, ei omaa kylpyhuonetta. Ihmettelin eri hanoja kylmälle ja kuumalle vedelle, juomavesikarahveja ja erityisesti matkustajakodin kummallista, lakanoista tai puhdistusaineista uhoavaa "tärkättyä" siisteyden tuoksua.

Lahnajärven vaatimattoman mökin tunnelma muodostui puuhellan loimuavasta, lumoavasta tulipesästä sekä öljylampusta, jonka valossa luin omiani sekä aiemman kävijän jättämää vanhaa Aku Ankkaa.

Säämingissä piti varoa käärmeitä. Maanviljelijäperhe oli juuri rakentanut valmiiksi ja vuokrattavaksi uuden kesämökin, joka tuoksui maalaamattomalta puulta. Nuorehko maalaisemäntä liiskasi kärpäset yksilasiselta ikkunalta sormiensa väliin kuin hän olisi ollut elukka itsekin.

Savonlinnan Olavinlinnaan soudettiin lapsuusvuosinani isolla puuveneellä. Voimakas Kyrönvirta saattoi olla vaarallinen painaessaan venettä alavirtaan, ellei kesätyöhön palkattu soutaja osannut suunnata aluksi tarpeeksi ylävirtaan. Oopperajuhlien käynnistyessä vuonna 1967 rakennettiin linnasaarelle ponttonisilta.

Savonlinnan satamassa liikennöi samaan aikaan kauniita Saimaan höyrylaivoja, joilla risteilin, ainakin Punkaharjulle asti. Laivasta jätettiin tavaraa monille pienille laitureille.

Punkaharjulla toimi hotelli Finlandia vuonna 1914 valmistuneessa, vapaussodassa murhattujen arkkitehtiveljesten Valter ja Ivar Thomén suunnittelemassa kansallisromanttisessa valkoisessa talossa. Ihastuin hotellin ravintolan kauneimpiin kansallispukuisiin tarjoilijattariin. Minulle oli pettymys kuulla, että suloisimpana pitämäni vaaleakutrisen enkelin tuomat laskut sisälsivät toistuvasti virheitä asiakkaan vahingoksi, jotka isäni päässälaskukone korjasi, herpaantumatta kauneudesta.

Finlandia-hotelli työllisti retkiohjaajan, joka mainosti ilmoitustaululla yhteiskävelyä Punkaharjulle. Painostin vanhempani ilmoittautumaan, mutta peruutimme, kun olisimme olleet ainoat osallistujat. Nainen lupasi kyllä lähteä meidänkin kanssamme, jos vain halusimme.

Kauniista, kuuluisasta harjusta sain tutustua vain lyhyeen pätkään. Soudimme veneellä autiolle hiekkarannalle uimaan. Hotellin seurusteluhuoneessa opin lukemaan usean sanomalehden valikoimaa ja nauttimaan Puruveden, Uuden Suomen ja Suomen Sosialidemokraatin seurasta.

Luumäen täysihoitola Kotkaniemi oli presidentti Ukko-Pekka Svinhufvudin entinen kotitalo. Salin lattialla oli ammutun karhun talja täytettyine päineen ja hampaineen. Svinhufvudin esi-isän kerrotaan voutina pelastaneen kuninkaan raivostuneen villisian hyökkäykseltä. Kun vouti ja talonpoika kantoivat tapetun karjun kuninkaan eteen, tämä aateloi etupään kantajan Sianpääksi ja peräpään kantajan Siansaparoksi (Knorringiksi).

Kotkaniemen yläkerran hallin kirjahyllyissä oli salapoliisiromaaneja, kuten Pyhimystä, jonka hauska symboli oli sädekehä tikku-ukon pään päällä. Pihamaalla ei ollut ison keinun lisäksi paljon tekemistä, eikä kauemmas kuin Kivijärven rantaan ehtinyt lähteä, ei edes Taavetin linnoitukselle, koska täysihoito tarjosi aterioita, päiväkahveja ja välipaloja liian tiheään tahtiin. Isä ehti poltella monta sikaria ja lukea kirjoja, eikä äidin tarvinnut laittaa ruokaa, joten kumpikin olivat onnellisia. Joinakin kesinä tultiin vielä uudelleen!

En nähnyt lapsena Skandinavian maita, en Suomeakaan Jämsää ja Savonlinnaa pohjoisempaa, en nähnyt Hankoa, Tamperetta, Jyväskylää, Kuopiota, Oulua tai Lappia, mutta lensin yhden kerran Etelä-Eurooppaan ja toisen kerran Keski-Eurooppaan.

Budapestin lentokentällä oli ensimmäinen välilaskuni. "Viski on täällä halpaa!" huudahtelivat koneessa olleet lehtimiehet toisilleen. Ajoimme lentokentän erikoisbussilla terminaaliin odottamaan, kunnes Finnairin Super Caravelle oli täytetty polttoaineella valmiiksi jatkamaan kuuden tunnin matkaansa silloin kovin kaukaiselle Rhodoksen saarelle.

Kreikka oli ensimmäinen ulkomaani. Odotin aurinkoista kuivaa kuumuutta sekä käärmeitä, joita en nähnytkään. Hypätessäni ulos turistibussista loukkasin polveeni verta valuvan haavan. Äitini huolestui jäykkäkouristuksesta. Lääkäriukko desinfioi haavan ja teippasi päälle sideharsotyynyn. Viiden sentin arpi jäi muistoksi.

Välimeren siniväri näytti kauniilta. Heinät ja nurmet olivat auringon keltaisiksi polttamia. Maantiesillat ylittivät kuivuneita jokia, joissa virtasi vettä vain kevättalven sadekaudella.

Rhodoksen kaupungissa siististi pukeutuneet lapset tekivät töitä päivällä, mutta leikkivät illalla lapsiporukassa iloisesti hälisten. Tytöillä oli valkoiset hameet eikä pitkiä housuja. Rannoilla lojui sileiksi ja pyöreiksi hioutuneita kiviä, kuten mustavalkoisten lattiamosaiikkien osinakin.

Lensimme Ateenaan monimiljonääri Onassiksen lentoyhtiön Olympicin koneella. Kukaan ei voinut istua penkkiriville 13, sillä sellaista ei ollut. Riviä 12 seurasi rivi 14. Lentoemäntänä oli tumma kreikatar, joka jakoi hedelmäkaramellit ennen laskeutumista, nieleskelyä varten, jotteivät korvat menneet lukkoon.

Ateenassa oli komeita aukioita, kuten Omonia, jolla isä yksinään eksyi, sekä Akropoliin marmoriset antiikin rakennukset ja ensimmäinen näkemäni osittain maanalainen metrojuna, jolla pääsi satamakaupunki Piraeukseen asti. Junassa kreikkalainen mummeli silitti skandinaavisen vitivaaleita lapsenhiuksiani.

Aurinkomatkojen kiertomatkaan sisältyivät Korintin kanava, oraakkelin Delfoi, leijonaportin Mykene, Epidauroksen amfiteatteri, jossa oppaan kolikon pudotus näyttämöllä kuului ylös 57. riville saakka, sekä muutaman tunnin risteily Aigeianmerellä, Piraeuksesta Sounioniin. Jotkut suomalaiset poikkesivat Rhodokselta eksoottiseen Turkkiinkin.

Itävallan Wieniä tuntui varjostavan Tapanin tuomiokirkon korkea, jylhä torni. Kävimme kiertelemässä kirkon alla katakombeissa, joissa hyllyt olivat täynnä kauan sitten kuolleiden vainajien luita. Puistoissa oli kultaisia säveltäjien patsaita ja eläintarhassa norsuja. Sain kioskilta Micky Maus -lehden, josta yritin opetella saksaa. Siinä julkaistiin suomalaisen Aku Ankan sarjakuvat tasan vuotta aikaisemmin, samoin kuin Ruotsin Kalle Ankassa.

Ajoimme junalla Wienistä Linzin ja Salzburgin kautta Müncheniin, josta lähti sopiva Finnairin paluulento. Junassa istuttiin kuuden matkustajan hyteissä vastakkain vierasmaalaisten ihmisten kanssa, mikä tuntui uudelta Suomen avovaunujen ja harvahkojen ulkomaalaisten turistien jälkeen.

Lapsuuden talvet kuluivat kotona, koulussa, kirjastossa ja kotipihalla. Hiihtolomilla en käynyt lähimetsän hiihtolenkkejä kauempana, paitsi Haagan urheilukentän luistinradalla, jonka pukuhuoneessa myytiin uskomattoman ihanalta maistuvaa kuumaa mehua. En tunnistanut mausta marjaa, oliko se vadelmaa vai mustaherukkaa.

Haagan vapaapalokunnan talolla, Kylänevan kansakoulua vastapäätä, vieraili kiertävä käärmenäyttely, joka houkutteli erityisesti koululaisia taskurahoineen. Matelijat oli ahdettu lasisäiliöihin vieri viereen parille pitkälle esittelytasolle. Tunsin juuri ja juuri saaneeni vastineen pääsymaksulle.

Kylänevan koulustani tehtiin vain yksi luokkaretki, toisen luokan keväällä, tilausbussilla Pirttimäen ulkoilualueelle Espooseen. Kolmantena talvena luokkani kävi neljästi bussilla uimahallissa, tytöt upouudessa Urheiluliiton talossa Töölössä ja pojat klassisessa Yrjönkadun uimahallissa, jossa oli uitava alasti. Lintsasin puolet käynneistä, toisen ja neljännen.

(c) PAATSAMALEHTI

Aiemmin:
1. Miksi perustin sanomalehden?
2. Mitä ykkösnumero sisälsi?
3. Mihin Haagaan synnyin?
4. Minne muutin Haagassa?
5. Ketkä kiusasivat ketä?
6. Minkä Esko sai päähänsä?
7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?
8. Kuinka kakkosnumero kallistui?
9. Mitkä valokuvat puuttuivat?
10. Millaisia ihmissuhteita?
11. Kasvoiko kolmosnumero?
12. Missä suoritin kansakouluni?
13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä?
jatkuu...

13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä?

(HAAGA 1967)

Ensimmäinen lehtikesäni kellastui kohti syyskuuta 1967 ja uhkaavan uuden kouluvuoden alkua. Kolmas luokka pelotti. Se merkitsisi siirtymistä alakoululaisten pikkupihalta ylemmällä tasolla olevalle pääpihalle.

Yläpihaa olin tarkkaillut vasta etäältä, nähden vieraita isoja pahoja poikia rajussa tappeluissa, maassa, hiekassakin painien. Isot kundit flaidasivat. Ja luokanopettajakin vaihtuisi uuteen tuntemattomaan.

Tulevaisuuteni näytti niin synkältä, ettei sitä valaissut edes isän jouluksi lupailema magnetofoni. Joulu oli vasta vaarojen tuolla puolen. Jatkuisiko elämäni edes niin kauas? Sitä mietin aina. Katsoin horisonttiin enintään muutaman kuukauden päähän.

Kiinnostuin magnetofoneista kummisetäni Alpo Luukkosen nauhoittaessa perhevierailuamme Haagan Ansaritiellä. (Pariskunta oli tutustunutkin ääninauhojen äärellä, Linguaphonen kielikurssilla.)

Minulle äänten tallentaminen oli jotain uutta. Suunnittelin tekeväni haastatteluja, kuunnelmia, sketsejä ja tietokilpailuohjelmia. Muiden tekemän musiikin taikka radio-ohjelmien tallennus ja toisto eivät kiinnostaneet pätkääkään.

Luukkosilta ei päässyt lähtemään, ennen kuin myhäilevä, korkeaotsainen ja rusettikaulainen isäntä oli kaivanut kirjahyllystään esiin vieraskirjan. Minunkin piti raapustaa nimeni jokaisella sunnuntaivierailulla - kerran talvessa.

Isäni hankki vieraskirjan vasta 50-vuotispäivilleen, mutta kävijät unohtivat kirjoittaa nimensä tai kirja unohdettiin näyttää heille. Jälkeenpäin isä listasi itse tyhjille sivuille vieraiden nimiä omalla kekkosmaisen minimalistiseksi pelkistyneellä käsialallaan, joka oli lähes suoraa horisontaalista viivaa vasemmalta oikealle, muutamin mutkin, kohoamin ja koukeroin. Tyhjän albumin sadasta sivusta ei milloinkaan täyttynyt kuin kolme ensimmäistä.

Luukkosen perheestä sain myös haaveen Capricorn -lautapelistä, jota pelasin pari vuotta minua vanhemman, viehättävän Anu-tyttären kanssa. Varustimme purjelaivoja Euroopassa, seilasimme Australiaan, haimme aarteita, käännyimme kotimatkalle ja myimme saaliin. Peli jakautui yksitoikkoisiin jaksoihin, mutta taustatarina ja pahvikortteihin seikkailuromanttisesti kuvatut laivan varusteet, pumput, varapurjeet, vesitynnyrit, musketit, ankkurit ja laahausankkurit olivat jännittäviä.

Capricorn maksoi 8 markkaa Stockmannin tavaratalon 4. kerroksen leluosastolla, kultakaloja kuhisevan vesialtaan lähellä. Pakkauslaatikon yltiöromanttisen räikeä merimaalaus purjelaivoineen oli minusta parasta taidetta mitä olin nähnyt. Harkitsin kuvan kehystämistä seinälleni.

Yllättäen isäni kantoi Grundig-merkkisen magnetofonin kotiimme jo eräänä elokuun lopun iltana. Kulmikas, kömpelö, neliskanttinen harmaanruskea laatikko painoi useita kiloja ja oli isompi kuin Luukkosten siro, pyöreämuotoinen Philips.

Grundig tarvitsi verkkovirtaa, eikä sitä voinut käyttää ulkona, kuten A-portaan teinipojan Nikulan yhtä kookasta avokelanauhuria, jonka kelat pyörivät komeasti pystyasennossa läpinäkyvän lasikannen alla, ja jonka kaiutin levitti pihalle Beatlesien ääntä tonttiamme suojanneen sementtiaidan harjalta.

Haastoin Erkki Mäkisen ja Lasse Kantosen tietokilpailuun, joka nauhoitettiin kotonani. Isä ei uskonut kallista laitetta käyttööni ilman koulutusta, vaan ryhtyi omilla paksuilla sikarisormillaan vääntelemään kytkintä, jolla nauhan sai joko lipumaan eteenpäin, pysähtymään tai kelautumaan pikavauhdilla vaihtuviin kahteen suuntaan. Isä sääteli äänen väriä ja voimakkuutta sekä painoi alas äänitysnappulan, jolloin nauhoitus alkoi.

"Kuka on Suomen pääministeri?" tiukkasin kuin hymytön Kauko Saarentaus.

"Ahti Karjalainen!" arvasi Erkki Mäkinen.

"Väärin! Oikea vastaus on Rafael Pää... pöö... Paasio!"

"Ai mut kun mä luulin et se olis Yrgen Rupelovits", hihitti Lasse Kantonen.

"Rrrr... Rrapelope!" säesti Erkki Mäkinen.

"Kuka on kirjoittanut Pekka Töpöhännän?"

"Gösta Knutsson", osasi Erkki sanoa luntattuaan kirjan kannesta.

"Kuka piirtää Aku Ankkaa? Tosin tämä henkilö on jo kuollut..."

"Walt Disney!" vastasi Erkki salamannopeasti ja kirjaimellisesti.

"Hei, siis mä oon tienny jo kauan, kau-an sitten, ett' se on kuollu!" päivitteli Lasse. Disneyn menehtymisestä oli kulunut lähes yhdeksän kuukautta.

Loppujen lopuksi julistin Erkki Mäkisen saaneen kolme pistettä ja Lasse Kantosen kaksi. Erkki aloitti voitonjuhlinnan kaikkia raajojaan heilutellen ja kiljuen:

"Hurraa, huraa, huraa! Erkki Mäkinen on voittanut tämän... tämän pelin!"

"Sanos vielä kerran se voittaja!" huomautti nauhuria käyttävä isäni, joka pelkäsi, etteivät sanani kuuluneet mikrofoniin taustametelöinnin vuoksi.

Täpärästi juuri ennen kuin nauhoitus katkaistiin kerkesi innostunut voittaja huutaa vielä loppukaneetiksi takapihalla suositun sananparren:

"Plöntsä pökäle, Pelkoliinin paska on ruskeaa!"

Kilpailun tulos uutisoitiin siististi neljännessä Paatsama-lehdessä, lisänimeltään Syys-Uutiset.

Etusivun sensaatiomainen pääotsikko kysyi: "Onko Haagassa pääkallonmetsästäjiä?"

Päätoimittaja kertoi kauhistuttavista kokemuksistaan pimenevässä syysillassa neljän hehtaarin metsässä:

"Pensaiden takaa hiiviskeli julmasti naamioituneita isoja intiaaneja keihäät käsissään. Äkkiä muuan villi hyökkäsi toimittajamme kimppuun ja vangitsi väkivalloin tämän kädet männyn paksua runkoa vasten. 'Täällä jäi yksi kiinni!' karjahti kidnappaaja piiloon jääneelle toverilleen, joka sähisi puoliääneen: 'Täällä toinen! Katkaise kaula, ota pääkallo mukaan ja tule!'

"Intiaani hellitti otteensa toimittajastamme, tarttui keihääseensä ja harppoi tiehensä kätkeytyen puiden varjoihin."

Olin ennättänyt tunnistaa naamioinnin takaa Petteri Palokujan kasvot. Intiaanin toveri oli takuulla hänen veljensä Jukka, molemmat Paatsamatien itäpuolen paritonnumeroisten kerrostalojen asukkaita.

"Vielä myöhään illalla erotin toimituksen ikkunasta intiaaniveljesten yhä heittelevän keihäitään ja liikuskelevan metsässä."

Pääkallonmetsästäjät eivät herättäneet lehdessä kritiikkiä edes yleisönosastossa, olivatpahan vain mitä tervetullein jännittävä uutisaihe.

Syys-Uutisten pääkirjoitus keskittyi kotitalon ikuisuusongelmaan, häirikköön nimeltä Timo Räisälä:

"Täällä Haagassa olisi varmasti paljon mukavampaa asua, jos Timo muuttaisi pois. Hän on muuten aina kiusaamassa pienempiä ja riitelemässä ja räkimässä toisten päälle, mutta pahinta on sittenkin se, että hän hosuu puukollaan. Hän on myös opettanut Jarin ja muita pikkulapsia kiroilemaan. Monta muutakin ilkityötä Timo Räisälä on jo pihassamme tehnyt."

Pääkirjoitukselle oli varattu kokonainen sivu, jonka laitamille jäi reippaasti valkoista tyhjää tilaa. Tekstin ensimmäinen T-kirjain oli muotoiltu jättikokoiseksi initiaaliksi eli anfangiksi. Ylälaidassa oli arvokkuutta korostamassa lehden tyylitelty nimi ja tunnusvaakuna. Niiden alla koreili apinalaatikossa päätoimittajan nimi, jota seurasivat toimituksen osoite, puhelinnumero ja julkaisutiedot. Taittaja oli ottanut mallia arvokkaimmasta tuntemastaan esikuvasta, päätoimittaja Leo Tujusen Suomen Kuvalehdestä, kangistuneen mustavalkoisesta 'kuivalehdestä'.

Palokujan veljekset olivat jo isoja poikia, iältään toisella kymmenellä, ja sellaisina arvostelematta kunnioitusta herättäviä, enemmän kuin aikuiset, jotka olivat tyhmiä ja joita lapset pystyivät manipuloimaan tai huiputtamaan mennen tullen. Teinipojilla olivat edut puolellaan, sekä lasten oveluus ja nokkeluus että aikuisten äly, taidot ja voimavarat. Halutessaan he kykenivät olemaan arvaamattomia ja häijyjä.

"Venaas, ku mä käväsen himassa skruudaamassa", sanoi Nikula Fagerlundille eli teini toiselle pihan teinille.

Pienemmät lapset kuuntelivat sivusta hiljaa, millaisia sanan jyviä isompien poikien huulilta putoili. Nikula oli ihailtava henkilö siksi, että hänen kaimansa Pentti Nikula oli ylittänyt seiväshypyssä 5 metrin korkeuden ensimmäisenä maailmassa. Lapsi oppi urheilijoiden nimiä yksi kerrallaan. Jokainen heistä tuntui alansa ainokaiselta, elämää suuremmalta käsitteeltä, kreikkalaisten jumalien veroiselta.

Miettilän Esko ja Mikko houkuttelivat pihaan isoja koulukavereitaan Tolarista tai myöhemmin Pohjois-Haagan Yhteiskoulusta. Erään sävyisän pojan nimi oli Aikki eli Aimo ja hän vaikutti mukavalta. En puhunut hänelle mitään, eikä hän minulle, mutta kuuntelin kuitenkin lähimetsässä hänen ja Eskon verkkaisia juttuja ja katselin, mitä kaikkea Aimo osasi veistää puukollaan, vaikkapa pajupillejä!

Toisella kertaa, nähdessäni likinäköisillä silmilläni Aimon taas tulevan Eskoa tapaamaan, innostuin jopa tervehtimään:

"Moi!"

Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Sain huomata, että tulijalla olikin vieras, raaka ääni, joka lähti raspikurkusta keskeltä kirveellä veistettyjä, ynseitä näppyläkasvoja. Poika sähähti turvonneilta huuliltaan halveksuvan vastauksen:

"Häh? Tunnetaaks me muka? Kuka sä oot ja kuka mä siis oon? Häh? Mitä auot päätäsi? Häh?"

Oli myöhäistä vastata: "Aikki." Hän olikin ihan toinen tyyppi, joku Taisto. Onneksi Eskolla oli hänelle isompien poikien asioita. Esko hoputti vierasta sisään Miettilöille ja sivuuttamaan ylenkatseella pihamaan pikkuväen.

Gösta Knutssonin kirjasarja Pekka Töpöhäntä kuvasi hyvin lasten alati arvaamatonta häijyyttä toisiaan kohtaan. Kissat Risto ja Rauha, Metsäkulman Murre, Rikkovaaran Riku, Arkadian Ulla sekä Pilli ja Pulla olivat alati yllytettävissä ilkeyksiin Pekka Töpöhäntää vastaan, vaikka välillä olivatkin kohteliaan ystävällisiä. Töpöhäntä ei voinut ennakolta tietää, mistä päin milloinkin tuuli.

Charles Schulzin sarjakuvan Jaska Jokusen tavoin tunsin olevani liikaa jokaisessa lapsiryhmässä, jossa oli itseäni useampia ihmisen alkuja. Toiset puhuivat varmaankin keskenään pahaa minusta? Havaitsin olevani erilainen kuin muut ja tilaisuuden ilmetessä pilkattu. Olin varhaiskypsästi joitakin aikuisten aiheita esitelmöivä pikku professori. Milloin ja missä tahansa saattoivat kaikki muut kääntyä minua vastaan.

En mennyt kertaakaan mukaan ryhmäleikkeihin, kuten Kirkonrottaan tai Purkkikseen. Kukaan ei ikinä pyytänyt minua liittymään sellaisiin. Seurasin seuraleikit sivusta.

"Rotta kotona! Mikko nähty! Pekka nähty!" huusivat lapset. Minua ei kuitenkaan nähty, koska olin lähistöllä esillä koko ajan, yrittämättä kätkeytyä ja osallistua.

Alamäkijuoksu oli paras urheilulajini. Paatsamatie 8:n etupihalla vietti mainio asfaltoitu rinne talon itäpäädyn suorakulmaiseen mutkaan, jossa harmaa betoniaita suojasi pihaa jyrkältä äkkipudotukselta alas Paatsamatielle, joka sillä kohdin laskeutui harjanteelta Laajasuon pohjatasolle. Päästin jalkani kuin vapaiksi kontrollista, annoin niiden pyöriä hervottomasti ja käytin painovoimaa edukseni. Syöksyin mäkeä hillittömästi, jarruttamatta, ja ohitin Erkit, Lasset ja Pekat, jotka eivät tuntuneet ymmärtävän kaikkia alamäen antamia mahdollisuuksia.

Toisella kertaa syöksyin samaa rinnettä alas polkupyörälläni, pyörät ja polkimet vapaalla, kontrollitta, jarruttamatta, tahtomattani. Taitamattomuuttani olin menettänyt kosketuksen polkimiin. Onnekseni törmäsin edelläni lähteneeseen, mutta jarrutelleeseen Esko Miettilään ja kaaduimme molemmat, enkä hetkeä myöhemmin syöksynyt betoniaidan yli kahdeksan metriä alemmas Paatsamatien asfaltille. Elämä on sattumien summaa. Joka sekunti jossakin joku ihminen tekee kohtalokkaan virheen ja kuolee ennenaikaisesti.

Vaelsin lähimetsässä yksikseni niinä päivinä, joina minulla ei ollut ainuttakaan kaveria. Ulos oli pakko mennä joka päivä, äiti pakotti. Jyrkännelaitoksen ja Orapihlajakallion pieni metsä oli melkein tyhjä ja tunsin sen kuin James-farmarihousujeni viisi taskua, joten saatoin helposti väistellä ja vältellä satunnaisia kulkijoita.

Taskuissani minulla oli ehdottoman tarpeellisia tavaroita, kuten linkkuveitsi, lyijykynä, muistilehtiö ja ruutupaperia. Tietoisesti olin joka päivä varustautunut siihen mahdollisuuteen, että joutuisin yllättäen seikkailuun ja haaksirikkoutuisin autiolle saarelle, kuten Robinson Crusoe, Risto Roopenpoika tai Robert Louis Stevensonin 'Aarresaaren' sankarit.

Luin Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan seikkailukertomukset suomalaisista sankareista, osat 1 ja 2, erityisesti Isonvihan, Pikkuvihan ja Suomen Sodan sisseistä, ns. kivekkäistä, Tapani Löfvingistä, Taneli Luukkosesta, Olli Tiaisesta, Pietari Longströmistä sekä Rothista ja Spoofista. Sotia varten en sentään varustautunut, vaikka olin käynyt niitä mielikuvituksessani ja nähnyt unissani pommikoneita Haagan yllä.

Olin jo lukutaidottomana viisivuotiaana tietoinen siitä, että natsisaksalaiset olivat suursodassa olleet koko maailman vihollisia. Sodin kuvitelmissani natseja vastaan, mutta saksalaisia oli lopultakin liian vähän, vain joitakin kymmeniä miljoonia, joten he loppuivat minulta kesken, ehdittyäni tappaa koko löasin.

Wilkunaa luettuani tajusinkin venäläiset perivihollisiksi ja heitä riittikin parisataa miljoonaa, isovenäläiset, valkovenäläiset sekä vähävenäläiset (ukrainalaiset) yhteen laskien. Kun nämäkin kävivät vähiin, etenin kiinalaisiin, opittuani tietämään, että maolaiset olivat kommunisteina venäläisten liittolaisia ja kommunistit natsien kaltaisia. Kiinalaisia riitti 700 miljoonaa. Marsilaisia avaruuden piruja olisi kai voinut kuvitella vaikka triljoonia.

Omistin Villin Lännen leikkeihin liittyneen sulavalinjaisen, hopeankiiltoisen, tähtikuvioisen, metallisen nallipyssyn. Ammuskelu oli hauskinta, jos osti kaupasta lisävarusteeksi vihreän paperirullallisen ruskealäikkäisiä nalleja, jotka paukahtivat ja synnyttivät pienen pilven rikinhajuista ruudinkäryä. Isoilla pojilla oli komeammin räjähtäviä irtonalleja, joita iskettiin kalliolla kivellä.

Kerran näin Angervotien kemikaliossa, kerrostalon kivijalassa, Lindenin pikkuruisen K-valinnan ja käyttämäni parturiliikkeen välissä, ison mustan muovisen hernepyssyn, jonka pakkaukseen kuului herneitä paljon pienempiä, räikeän oransseja muoviammuksia. Pyysin spontaanisti äitiä ostamaan revolverin minulle ja hän suostui ilman vastaväitteitä, omien kosmetiikkaostostensa yhteydessä, joiden takia olimme poikenneet kauppaan.

Lelu kuin lelu, ei aseisiin liittynyt problematiikkaa, kunhan eivät maksaneet liikaa. Leikkikouluunkin vein lelupäivänä pienen metallisen panssarivaunun eli tankin, jolla jyräsin yksikseni piirustuspöydillä, eikä sellainen herättänyt ihmetystä.

Käytännön aseita olivat omatekoiset jousipyssyt ja ritsat. Jousipyssyjen teossa piti oppia, että vastoin äidin luuloja ei harmaa kuminauha lumpuiksi revittyjen kuluneiden valkoisten alushousujen vyötäröltä ollut jousen jänteeksi parempi kuin karkea, vahva ja jäykkä nuora, vaan huonompi ja täysin kelvoton.

Ammuskelin toisinaan metsässä omatekoisia, pajunoksista veisteltyjä, kieroja ja vääriä nuolia, mutta menestyksettä. Tähtäyskilpailuihin tai joukkosotiin en osallistunut. En haavoittanut ihmisiä tai eläimiä, enkä haavoittunut itsekään.

Kunnioitin kaikkea elävää, enkä halunnut tappaa oikeasti kärpästäkään tai matoakaan. Minua kammotti, kun Miettilän Pekka ryhtyi muurahaisten jumalaksi. Housunpolviaan kuluttaen hän konttasi metsän kalliolla nyrkin kokoinen kivi kädessään ja seurasi murkkujen liikkeitä julmin aikein.

"Nyt kuolet! Nyt tapan sut! Seuraavaksi sut! Kuolit! Seuraava!"

Pekka valitsi ääneen muurahaisia. Kivikäsi kopsahti ja kitiinikuori rusahti.

Rakensin yksikseni itselleni majaa lähelle isoa koivua, Paatsamatielle viettävän rinteen yläosiin, tiheän nuoren sekametsän siimekseen ja pajupensaiden ryteikön suojaan. Keräsin materiaaliksi luonnollisista syistä katkenneita kuivia oksia ja kuusista jo irronneita havuja.

Kasasin aineksista seinät hatarahkoon risumajaan, joka kaikitenkin pystyi kätkemään ahtaasti yhden tai kaksikin pientä ihmistä ja kätkeytyi itsekin luontoon. Kotoa tuotuja apuvälineitä en käyttänyt. Majaan ei kuulunut naruja eikä nauloja, saati sahan, puukon, poran tai vasaran jälkiä.

Risumajani oli niin huomiota herättämätön, että se sai olla rauhassa hävitykseltä tai epätervetulleiden ulkopuolisten lyöttäytymiseltä mukaan.

Ystäväni Erkki Mäkinen osallistui rakennustöihin joinakin päivinä, mutta ei ollut pitkäjänteinen. Hänellä oli muutakin tekemistä, kuten ramlaus, pyörien sudittaminen, polkupyörällä sotkeminen ympäri esikaupunkiamme sekä vieraiden autojen rekisterinumeroiden kerääminen muistivihkoon. Apu-lehti keksi listata lapsille etsittäviksi varastettujen autojen rekkareita, mutta en ikinä kuullut tai lukenut ensimmäisestäkään onnistumisesta.

Innostuin majojen rakentamiseen alunperin lukiessani Anthony Buckeridgen jo vuonna 1951 Englannissa julkaistua sisäoppilaitosromaania 'Jenningsin maja'. Täyttäessäni 9 vuotta maaliskuussa 1967 olin saanut Ulf Erik Qvickströmin tuoreen suomennoksen syntymäpäivälahjaksi Lasse Kantoselta.

Lasse halusi korostaa moneen kertaan, miten hänen hoitomummonsa kanssa kirjakaupasta valitsemansa kelta-vihreäkantinen poikakirja oli todellakin kirjoitettu isoille kundeille eikä pikkulapsille, jolloin Esko ja Mikko alkoivat kilvan vähätellä Lassen ylisanoja.

Minua kirja kiehtoi heti kansikuvasta ja takakansitekstistä alkaen. Koskaan en ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Päähenkilöt olivat 11-vuotiaita koulupoikia, opettajansa 33-vuotiaita miehiä, koulu jossain Kaakkois-Englannissa, Sussexissa. Kustannusliike Tammi suomennutti sarjan 25 alkuperäisestä osasta 11 ensimmäistä seitsemän vuoden aikana (1965-71), ja luin niitä sitä mukaa kuin käsiini sain.

Jennings ehti englantilaisen kouluvuoden kolmen lukukauden aikana kokeilla useimpia ikäistensä poikien harrastuksenkohteita. Majanrakennuksen lisäksi hän toimi salapoliisina, kokosi pienoismalleja, keräsi postimerkkejä ja perhosia sekä sammakoita, hoivaili marsuja ja kultakaloja, järjesti salaisia yöllisiä herkuttelujuhlia makuusalissa numero 6, kirjoitti päiväkirjaa, kokosi antiikiksi luulemiensa esineiden museon, urheili ja kilpaili, näytteli, naamioitui, retkeili ja perusti jopa lehden, jota painoi rivin kerrallaan kumisilla irtokirjasimilla.

Havainnollisempi malli majalleni löytyi omasta neljän hehtaarin metsästäni, alempaa samasta rinteestä, johon minäkin rakensin, joitakin viikkoja aiemmin. Esikuva oli mitä taidokkaimmin tehty piilo, kuin metsästäjän tai luontokuvaajan väijymispaikka. Sen täytyi olla isojen teinipoikien töitä, ellei jopa aikuisten. Tuuheita havuja oli ripustettu tiheän säännöllisesti nylonsiimaan ja johdettu monin kerroksin kiertämään nurkkapylväiden kautta, pienen neliskanttisen maalattian muodostaman säännöllisen pohjakaavan ympärille. Lopputulos oli mielestäni rakennustaidetta.

"Sehän voi olla vaikka puliukkojen maja! Älä mene sinne enää!" kauhisteli äiti, kun kerroin löydöstäni ja ylistelin sen hienoja yksityiskohtia.

Kotona ei puhuttu majoista sen enempää, ei omasta eikä vieraasta. Isäni ei lasten leikkien kaltaisista asioista kuullutkaan, saati että vanhemmat olisivat viitsineet lähteä metsään majaa katsomaan. 1960-luvun aikuiset eivät osallistuneet paljonkaan lastensa touhuihin vaan antoivat näiden peuhata omin päin. Pienille lapsille opetettiin enintään iltarukous ja ankarien varoitusten jälkeen heidät jätettiin omien suojelusenkeliensä huomaan.

Vieraiden tekijöiden taidokas koija oli jonkin ajan päästä kadonnut jäljettömiin. Se oli kai helppo purkaa pois, oli vain käärittävä siististi kokoon ongensiima ja siinä roikkuvat tuoreet havut. Kenties rakennuselementit saattoi pakata ja siirtää uuteen paikkaan, eri metsään.

Minun majani säilyi ympäristön suotuisien olosuhteiden määräämällä paikallaan, rapistuen vähitellen luonnonmukaisesti, kun seinät tai katto jäivät korjailematta. Jonkinlaisen risukasan saattoi löytää paikalta vuosia myöhemminkin ja rakennustontti säilyi tunnistettavissa vuosikymmeniä.

Isot pojat rakensivat koijia myös ylös puihin. Korkeuksissa näkyi oksien väliin naulattujen lautojen muodostamia lavoja. Vaikka en nähnytkään rakentajia itse teossa, tuskin asialla olivat olleet oravat.

Metsästys- ja majauutisia seurasivat Paatsamalehdessä laivauutiset. Lasse, Pekka, Erkki ja Timo olivat löytäneet jostakin suuren valkoisen kuutiomaisen möhkäleen kevyttä ja rakeista styrox-muovia. Paksu levy kevyttä ainetta kellui vedessä lauttana ja kannatteli ison metsälammikon pinnalla kolmekymmenkiloisia lapsia. Siten syntyi alus, joka risteili muutamien metrien matkoja rannalta toiselle, yksi tai kaksi pitkävartisilla Nokian kumisaappailla varustautunutta lapsimatkustajaa kyydissään.

Neljän hehtaarin metsän Orapihlajakujaan rajoittuvalla sivulla oli pieni suo, johon liittyi muutamien neliömetrien laajuinen ja vajaan puolen metrin syvyinen lammikko, jota minä kutsuin ojaksi, koska äitini oli varhaisempina vuosinani nimittänyt sitä niin. Samalla paikalla oli Esko saanut kiven päähänsä. Tämän lätäkön vedessä Timo pesi polkupyöränsä ja siihen oli moni lapsi vahingossa plutannut, kastellen mustien nokialaistensa harmaat sisävuoritkin.

Styroxisesta lautasta riitti vuorotellen iloa kaikille matkustushaluisille lapsille joidenkin päivien ajan, jotka alus säilyi lammella. Kun se hävisi jäljettömiin, siihen oli jo kyllästytty. Monet asiat katosivat lasten elämästä kenenkään koskaan ihmettelemättä miksi tai minne. Elämä oli vain sattumanvarainen seikkailu. Jokainen päivä toi uusia asioita, eikä vanhoilla ollut enää paljon väliä.

Kansakoulun kolmas luokka alkoi, luokkahuoneen kerros vaihtui. Uusi luokanopettaja oli rouva Matikka. Oppilaista kaksi kolmasosaa oli vielä samoja kuin ensimmäisellä luokalla. Poikien määrä pysyi 18:ssa, tyttöjen nousi yhdellä 13:een, käytyään toisella luokalla vain yhdeksässä.

Kolmas opiskeluvuosi toi lukujärjestykseeni ensimmäisen vieraan kielen, englannin. Syyskuussa heti ensimmäisen oppitunnin jälkeen, opittuani vasta muutaman sanan, palasin tohkeissani kotipihalleni vastavalmistuneena kieltenopettajana. Etsin käsiini Erkkiä, Lassea tai Pekkaa pitääkseni oppitunnin ja pari heistä löysinkin. Lasten keskittymiskyky oli vain muutaman minuutin mittainen, mutta siinä ajassa ehdin tyhjentää kaiken vasta oppimani.

Itsekseni johduin miettimään filosofisia kysymyksiä. Olin saanut kuulla, että talo oli englanniksi 'house', mutta house oli minulle pelkkä irrallinen, päälle liimattava nimilappu talon päällä. Ajattelin kaikki asiat suomeksi ja koin, että talon todellinen nimi saattoi olla vain juuri talo, vaikka sitä kutsuisi millä tahansa muunkielisellä nimityksellä. Eskokin oli oikeasti Esko, vaikka häntä nimiteltäisiin välillä Eemeliksi tai vaikka Pelle Varavaaraksi.

Oli luonnollista, että otin esimerkikseni juuri talon, sillä ajattelin filosofisesti oleskellessani pihalla, istuskellessani pihakallioilla. Silloin suurin näkemäni konkreettinen esine oli kotitalo tai tämän sisartalo, Erkki Mäkisen kuutostalo, koska katsoin etelään, kun olin kääntänyt selkäni pohjoiselle. Se mitä näin, oli lähtemättömästi ja syvällisesti TALO.

Ymmärrykseni oli kytkeytynyt äidinkieleeni. Kotikieleni oli koko maailmani, ilman sitä en olisi pystynyt ajattelemaan ja ympäristö olisi muuttunut mielettömäksi, kaaosmaiseksi painajaiseksi. Jumalan täytyi puhua äidinkielenään suomea. Muut kielet olivat kalpeita variaatioita suomesta ja alkuperäiset oikeat sanat oli niissä korvattu keksityillä nimityksillä.

Kolmannen luokan poikien voimistelunopettajaksi osoitettiin herra Eino Saukko. Kahden luokan pojat koottiin yhteen, eihän vain pariakymmentä kannattanut opettaa, vaan neljääkymmentä kerrallaan.

Opettaja Saukko tunkeutui kellarin pukuhuoneeseen voimisteluvaatteita vaihtavia poikia vahtimaan ja viihdytti heitä kertoilemalla karmaisevia tarinoita sotainvalidien ruumiinvammoista. Saukko tiesi minkälaisia avanteita, letkuja, putkia, säiliöitä ja proteeseja ihmisillä voi olla puuttuvien elinten korvikkeiksi ja miten luonnolliset ruumiintoiminnot sujuvat sellaisten kanssa. Pojat viihdyttivät itse itseään tekemällä kainalopieruääniä.

Luokkamme Oliver Hardy, kirjapainon poika Vihdintien länsipuolelta, sanoi opettajalle nimekseen Johansson, aivan kirjaimellisesti niin kuin suomen kielellä kirjoitettiin, mutta Saukko määräsi, että nimi pitää lausua tästedes "Juuhansson, JUU-hansson".

Voimistelusalissa poikien oli kiipeiltävä ylimmille puolapuille, mielestäni huimaavan korkealle. Apinoiden lailla osasivat eräät pojat kivuta köyttä pitkin katon rajaan asti. Jotkut tekivät voltteja narujen päissä roikkuneilla renkailla. Välillä varastosta haettiin hyppyarkku tai keinotekoinen nahkapintainen hevonen, jonka ympärille levitettiin paksuja pehmustemattoja.

Eino Saukko toteutti armeijan sulkeisharjoituksia päästäkseen möhömahaisena, lyhyenläntänä diktaattorina simputtamaan pikkupoikia, kun ei isompia voinut:

"Ylös! Alas! Päinmakuulle! Vatsalihasliikkeitä! Riviin järjestäytykää! Mars, vasen, vasen, vasen, kaks, kol, nel, vasen, vasen! SEIS!"

"Jättiläiskäyntiä, jättiläiskäyntiä, kädet ja sormet ylös korkealle, koor-kealle kurkottaen! SEIS!"

"Kääpiökäyntiä, kääpiökäyntiä kyyryssä, kyykyssä, pienen-pieninä, maata mataen, jalat koukussa harppoen! SEIS!"

Muutamat pojista, minä ja joskus joku muu, sotkivat Saukon kuvioita kömpelyydellään tai niskoittelullaan. Hyppy-yritys hevoselle epäonnistui, jäi lyhyeksi tai lipsahti sivuun ja ohijuoksemiseen. Tai marssiminen oli kömpelöä tai tahallisenkin pölkkypäistä. Silloin Saukko suuttui ja tempaisi epäonnistujan pois rivistä.

"Sinä, sinä... juuri sinä siinä... Painu... painu heti nurkkaan! Nurkkaan siitä nulikka pilaamasta koko harjoitusta!" huusi herra Saukko, tarttui olkapäästä kiinni ja ohjasi poikaa töytäisten kohti lähintä tyhjää nurkkaa.

Salin neljä sisäkulmaa eivät aina edes riittäneet rangaistaville pojille, vaan seinustojen puoliväliin täytyi lisätä ylimääräisiä häpeänurkkia kuudennelle tai viidennelle vintiölle. Olin kaikista pojista eniten nurkassa, suuren osan voimistelutunteja, usein ensimmäisenä ja ainoanakin.

Parhaat kansakoulun voimistelutuntini vietin seinänkulmia tuijottaen ja omissa mietteissäni tai haaveillen. Lattia tömisi, hikipisarat hajustivat ilmaa ja taustalta kuului Saukon komentoja muille pojille:

"Kääpiökäyntiä! Kääpiökäyntiä! Mars! 1-2-3-4! Huomio! Seis! Päinmakuulle käykää!"

(c) PAATSAMALEHTI