maanantai 11. toukokuuta 2009

14. Kävinkö koskaan missään?

(1962-68)

Perheessämme ei ollut ajokorttia saati henkilöautoa. Isä ja äiti eivät olleet löytöretkeilijöitä, vaan heille riittivät tutut paikat, joihin pääsi taksilla tai bussilla. Teimme laiskoja sunnuntaikävelyjä Haagan hiljaisilla kaduilla tai metsien hiekkapoluilla, joista parhaat olivat venäläisten linnoitustöiden aikaisia tykkiteitä.

Pienenä kävin äitini mukana ostoksilla Thalian torin monissa liikkeissä. Minuakin luultiin asiakkaaksi, kun Helsingin Meijerin, HM:n eli Hyvän Maun maitokaupassa kysyttiin: "Entä mitäs pojulle tulee?" Mieleni teki valkoista marenkilevyä, jollaisia myytiin kakun pohjiksi.

Maito hankittiin kotiin kellertävissä litran lasipulloissa, kerma samanvärisissä, mutta viisi kertaa pienemmissä pikkupulloissa. Maitotölkit olivat kalliimpia. Pullojen tilalle olivat tulossa muoviset litran maitopussit, joiden vaarana oli saumojen vuotaminen. Kotona pussi asetettiin punaiseen muovikannuun, yläkulmat leikattiin auki ja maitoa voitiin varovasti kaataa juomalasiin.

Alakerran Miettilät ostivat halvinta vaihtoehtoa, irtomaitoa. Heiltä lähdettiin oman tyhjän kannellisen ja suustaan suppean alumiinisen pystön eli maitotonkan kanssa Orapihlajatien kulman Elantoon, käännettiin seinässä ollut maitohana auki ja täytettiin oma astia. Kadunmiestä esittänyt Leo Jokelakin kanniskeli alumiinikannua Spede-filmissä ja selitti näin ollen aivan tarpeettomasti olevansa vain matkalla maitokauppaan...

Pohjois-Haagan Kirjakaupan pieni näyteikkuna oli somistettu nuortenkirjoilla, joista Enid Blytonin "Teatterikissan salaisuus" kiehtoi eniten. Kansikuvassa lapset katselivat ikkunassa ilmeilevää valtavan suurta kissaa, joka olikin oikeasti "kissannahkaan" pukeutunut kääpiökokoinen näyttelijä, kuten luin myöhemmin. Lukiessani ratkaisin kirjan arvoitusta järjestelmällisesti kynän ja paperin kanssa, listaten epäillyt ja johtolangat. Lopulta syylliseksi paljastui ainoa henkilö, jonka alibista ja syyttömyydestä olin täysin varma. Minua oli huijattu identtisillä kaksosilla.

Kävimme kirjakaupassa maaliskuussa ostamassa tarpeellisen koristeen kotiin, yhden keltaisen, peukalonkokoisen, pörrökarvaisen pääsiäistipun. Keski-ikäinen myyjätär esitteli kiireettömästi liikkeessä olevat mallit. Pientäkin ostosta hierottiin kohteliaalla keskustelulla kuin itämaisessa basaarissa, tosin teetä tarjoamatta. Asiakkaan täytyi ainakin tiedustella myyjättäreltä hinnat, jollei ensin tiskin takana olleita tavaroitakin.

"Minkähän maalaisia nämä ovat?"

"Ensimmäisessä korissa on kotimaisia ja toisessa on japanilaisia."

Kotimainen ja japanilainen olivat minulle uusia sanoja. Koti-niminen maa? Opin, että kotimaiset olivat ulkomaisia kalliimpia ja jykevämpiä tuotteita, kun taas japanilaisiin suhtauduttiin väheksyen, sillä ne olivat heikkolaatuisia pilakapineita, jotka rikkoutuivat helposti.

"Japanilainen!" oli 1960-luvun alussa tuhahdus, joka tarkoitti kelvotonta rihkamaa ja mikkihiirikeksintöjä.

Joskus ajoimme äitini kanssa bussilla kaupunkiin asti, Vanhankirkonpuiston päätepysäkille, mennäksemme Stockmannille, jossa saattoi ajaa kapeilla liukuportailla ylös jopa viidenteen kerrokseen asti ja laskeutua takaisin virkapukuisen hissitytön kyydissä. Usein alas palattiin arkisesti jompaa kumpaa kaariportaikkoa hissirivistön molemmilla sivuilla taikka ulkoseinustojen askeettisia kerrostalorappusia. Paras Stockmannin kerroksista oli neljäs, jossa oli leikkikaluosasto ja kultakala-allas.

Pyöreäkulmainen Sokoksen tavaratalo oli eksyttävä, "sieltä ei löytänyt mitään", joten sitä äitini vältti. Elannolla oli Centrum-tavarataloja Aleksanterinkadun puolivälissä ja kaukana Hakaniemessä. Aleksin "Kuusinen" oli tavarataloksi kooltaan melkein vitsi, mutta sen talossa näin ensimmäisen kerran alaspäin laskeutuvan liukuportaikon, jollaiseen äitini ei uskaltautunut. Stockmannin liukuportaat kuljettivat vain ylöspäin.

Helsingin kauppatorille käveltiin joko autoliikenteen ruuhkaa vilisevän pimeän katukuilun Aleksanterinkadun kapeita jalkakäytäviä tai valoisan Esplanadin leveää pohjoisreunaa. PR-suhdetoimintamiehen, metsänhoitaja Panu Toivosen johtama kauppiasyhdistys Aleksanterinkatu ry. vastusti sinnikkäästi suunnitelmaa rakentaa maleksimiskatu Maleksi eli kävelykatu Aleksi.

Kauppatorin nurkilla oli hauskoja suihkukaivoja. Pidin pienistä vettä suustaan suihkuttavista kalapatsaista, jotka olivat lapsen mittakaavassa, toisin kuin Merenneito Havis Amanda. Itse tori oli valtavan iso: ensin pieni saareke kukkakojuineen, sitten autotien takana marjakojut ja kalaveneet, eikä itäpuolen rihkamakojuille asti yleensä ehdittykään.

Kesäksi aukesi huvipuisto Linnanmäki. Pihan lapset tuntuivat käyvän siellä vuoronperään, ainakin Lasse Kantonen usein. Hän toi tuomisinaan metrin mittaisen muovisen kamman ja muita hyödyllisiä aarteita.

Linnanmäellä tunnistin ensimmäisen kerran jonkun television kautta tutun julkisuuden henkilön viettämässä vapaa-aikaansa. Hän oli Pertsa Reponen, joka istui ravintolan ulkopöydässä lasten ja englantilaisen vaimonsa Angelan kanssa. Vasta vuosia myöhemmin näin Espalla Kirkan, Aleksilla turkisasuisen matkailukuningas Kalevi Keihäsen, sekä kävelin Smolnan seinustalla vieretysten SDP:n puoluesihteerin Erkki Liikasen kanssa, joka alkoi vihellellä itsekseen keventääkseen sosiaalisen törmäyksen kömpelyyttä.

Eksyimme isäni kanssa Linnanmäen lasiseinäisessä labyrintissa niin pahasti, että päädyimme putkahtamaan ulos lähtöovesta. Vartija esti liian helpon poistumisen ja hätisti takaisin etsimään oikean reitin, muutenhan emme olisi saaneet maksamaamme huvia ja olisimme kukaties vaatineet rahoja takaisin.

Isäni laski, että Linnanmäellä kannattaa käydä vain kaksi kertaa kesässä, se on niin kallis: taksimatkat molempiin suuntiin ja syöminen ravintolassa. Muutama markka kului lisäksi kummitusjunaan, sähköautoihin ja karuselliin. Sisäänpääsy oli sunnuntaisin lapsiperheille ilmainen parina ensimmäisenä aukiolotuntina, alkaen klo 13.

En tiedä, mitä Linnanmäeltä hain ja sain, kesäkuussa ja elokuussa. Oliko se vain kuvitelma ikuisen ilon paikasta? Helminään pimeään satumaailmaan sukeltava kummitusjuna, autorata, vanhanaikainen karuselli. Onnenpyöristä ja narunvedoista saattoi voittaa uusia leluja. Hattara oli hötöistä humpuukia, mutta popcorn suolaista maissiherkkua, jota sai vain Linnanmäellä. Hauskin uutuus oli muovista rakennettu Retu Kivisen ja Tahvo Sorasen Kivikylä, joka oli lähimpänä unelmaani Disneylandin satumiljööstä.

Kaikkien pihan lasten mielestä Linnanmäki oli maailman hauskin paikka. Vastaavasti "Pekka ja Pätkä" olivat elokuvista parhaat. Kalifornian Disneyland oli vielä saavuttamaton utopia. Maalaisserkutkin tulivat Helsinkiin kerran kesässä tai kahdessa ja heillekin tärkeintä olivat ensimmäiseksi Linnanmäki, toiseksi Korkeasaari.

Korkeasaaressa kävin viiden vuoden välein. Äitini valitti, että siellä haisee lannalle. Hän oli vieraantunut omalta maalaistilaltaan Limingan lakeudelta jo pienenä orpolapsena. Ehkä hän pelkäsi täpötäyteen ahdettua Korkeasaaren lauttaa. Saaren ravintolakaan ei ollut kuulemma häävi.

Isäni syytti, että Korkeasaari on eläinten vankila. Hänelle tärkeintä oli keksiä pätevä syy välttää kotikirjastosta lähtemisen vaiva, ero parinsadan tuoreimman lukemattoman ja sadan vielä paperiveitsellä avaamattoman niteen luota. Mutta koska serkut tulivat maalta ja halusivat Korkeasaareen, sinne oli mentävä, ja lautalla Aleksanterinkadun päästä, koska siltaa ei ollut.

Seurasaarikin koettiin kahdesti kesässä. Minulle tärkeintä olivat kesyt oravat, vanhemmilleni saaren ravintola. Ensimmäisen taksimatkan opimme aikaa myöten säästämään ajamalla vain sinisellä bussilla Kuusitien kulmaan, Mannerheimintien mutkaan, ja kävelemällä runsaan kilometrin verran Meilahdentietä ja Tamminiementietä. Matkalla ohitettiin erään juonikkaan kaljupäisen presidentin vartioitu virka-asunto, juuri ennen koristeellista, valkoista, pitkää ja kapeaa kävelysiltaa, jota tosin röyhkeimmät taksitkin ajoivat saaren ravintolalle asti.

Halusin ruokkia oravia pähkinöillä, enkä osannut kuvitella, että sellainen olisi Suomessa mahdollista muualla kuin Seurasaaressa. Saarenkin oravat olivat joskus piilossa tai kylläisiä tai vähälukuisia. Korvikkeeksi sain pullasorsastakin kävelykaverin, rannalta kauas sisämaahan asti, tarjoamalla linnulle pienin väliajoin ja lyhyin välimatkoin uuden pähkinän.

Mieleni teki kiertää koko Seurasaari ja nähdä kaikki museotalot, mutta aikuiset tahtoivat suorinta tietä ravintolaan. Museo oli kerran jo nähty, muistiini oli jäänyt Pertinotsan hämyinen karjalaistalo, jossa karja asui ihmisten alakerrassa, sekä Niemelän torpan pihamaalla laiduntaneet kotieläimet.

Ravintolan kansallisromanttisessa hirsisalissa piti vartoa hidasta tarjoilijatarta tuomaan edes ruokalistaa ja sen jälkeen odottaa varttituntikausia ruoan valmistumista. Pitkästyin. Tosin nuorimmat tarjoilijattaret viehättivät pikkupoikaakin, jos he olivat, kuten Punkaharjun Hotelli Finlandiassakin, pukeutuneet romanttisiin kansallispukuihin nyöritettyine liiveineen, jotka korostivat seksikkäästi ylävartalon naisellisia muotoja, maito-osastoa.

Tilasin poikasena ravintoloissa aina Wienin-leikkeen, jollen joskus Havaijin- tai Sveitsin-leikettä. Kerran syvennyin vakavasti Seurasaaren ruokalistaan ja pyysin poroa, mutta tarjoilija sanoi, ettei suosittelisi sitä, joten isä tilasi minulle taas "Wiener-leikkeen".

Olin yhdeksänvuotias, kun kuulin ensimmäisen kerran Suomenlinnasta. Pääsisin laivalla oikealle linnoitussaarelle ottamaan valokuvia omalla kamerallani. Vanhempani olivat itse jo nähneet linnakkeen nuoruudessaan, mutta halusivat syömään linnoituksen luoliin sisustettuun ravintola Walhallaan.

Liisankadulla asunut tätini vei perheeni kerran Kruununhaan Tervasaareen, jota en olisi muuten nähnyt. Uimarantojen ja nudistien Pihlajasaaresta, pitkän venematkan päässä, en ollut kuullut vielä rihmankaan vertaa.

Äitini ystävätär Varpu Saarela kertoi Helsingin Eläinmuseosta ja Järvenpään Peikkometsästä, Annukastaan ja Jukka-Pekastaan, ja kuuntelin kateellisena. Peikkometsä oli meille liian kaukana ilman autoa. Varpu opasti meidät Pohjois-Haagan lähimetsän nähtävyydelle Peikonhampaalle.

Vasta aikuisena näin Eläinmuseon. Vasta keskikoulun piirustuksenopettaja lähetti Ateneumiin, Taidehalliin, Kluuvin galleriaan ja Amos Andersonin taidemuseoon, vanhempani eivät. Vasta historianlehtori vei luokkani katsomaan kivikirveitä Kansallismuseoon, jota vanhempani eivät näyttäneet minulle. Kaikki olisi ollut kahden taksimatkan päässä.

Vanhempani eivät viitsineet seurata mitä Helsingissä oli tarjolla, tai heillä ei ollut aloitekykyä. He kävivät teatterissa ja taidenäyttelyissä, jos joku tuttava oli esitystä kehunut tai jokin kerhonsa organisoinut retken. Kuvittelin lapsen itsekeskeisyydellä, että Seurasaareen mentiin katsomaan oravia, vaikka vanhemmat halusivat syömään.

"Teatteriin ei nykyaikana uskalla edes mennä, jollei joku ole nähnyt esitystä ensin!" harmitteli äitini kulttuuriradikalismin aikaa.

Kävin kerran Kansallisteatterissa katsomassa lastennäytelmän "Kolme iloista rosvoa". Vaikuttavin oli kohtaus, jossa pyörivää suurta näyttämöä käänneltiin ympäri kuin karusellia, esiripun pysyessä auki, jolloin päähenkilöt Kasper, Jesper ja Jonatan saattoivat marssia pitkästi suoraan eteenpäin, halki koko Kardemumman kaupungin.

Pääsin Moskovan Suuren Sirkuksen esitykseen. Lipputulot menivät ohjelmalehtisen mukaan Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle, mikä harmitti äitiäni, toisin kuin venäläisten taiteilijoiden toivottava pääsy ulkomaankiertueille. Mieleeni jäi, miten ahkerasti käytin osaamaani sivistyssanaa klovni, koska pikkutytöt takanani puhuivat vasta sirkuspelleistä.

Miettilän pojat kehuivat pihalla isänikin kuullen Auroran sairaalan lähellä sijainnutta Laakson Liikennekaupunkia. Isäni suostui yllättävän helposti lähtemään Nordenskiöldinkadulle Eskon ja Mikon opastuksella.

Pojat halusivat isäni mukaan, koska liikennepoliisit suosivat aikuisen kanssa saapuvia perheellisiä lapsia, jotka päästettiin sisään ennen yksin tulevia nulikoita. Lähiseudun kakarat saattoivat norkoilla päivät pitkät verkkoaidan takana päästäkseen ajamaan polkuautoilla asfaltoitujen miniatyyrikatujen liikenneverkossa. Yhteinen etu naapurin veljesten kanssa mahdollisti minullekin kokemuksen liikennekaupungin polkuautoista.

Isäni kävi viikonloppuisin Bibliofiilien Seuran kirjahuutokaupoissa ja otti minutkin mukaansa Balderin saliin, Senaatintorin kulmalle. Ensin kiertelimme kuin messuilla katsomassa pöydillä esillä olleita huutojen kohteita. Isä teki merkintöjä huutokauppaluetteloonsa. Joistakin kirjoista hän huusi tarjouksia, joskus voittaen, mutta useammin luopuen, mikäli hinta kohosi kohtuuttoman korkeaksi. Isä luovutti omiakin kirjojaan huutokaupattavaksi. Tuotto kattoi osan uusien hankintojen kustannuksista.

Isä vei minut vanhoihin antikvariaatteihin, joita ei vuosia myöhemmin enää ollut. Kasarmikadun Libraria kaksine myyjärouvineen oli turhan kallis minun viikkorahoilleni, mutta Tove Olsonin Pohjoismainen Antikvariaatti oli liian kallis isällekin.

"Kirjan hinnasta saa puolet takaisin, kun palauttaa antikvariaattiin", kehui isäni harrastuksensa taloudellisuutta. Kirjastokorttia hänellä ei ollut. Hän ei oikein hyväksynyt kirjojen lainaamista, vaikkakin oli yhden kerran lainannut kirjan minun kortillani Haagan sivukirjastosta.

"Ei laihnoos parane ku varretoon kirves ja kilijuvat kärryt!"

Sananparsi luki kalligrafisesti tekstatussa kartonkikyltissä isäni kirjastohuoneen seinällä. Viisaalle kylliksi: vieraan tuli ymmärtää, että kirjoja ei voi lainata!

Peikon antikvariaatin isäni muisti Korkeavuorenkadun eteläpäästä, numero kakkosesta. Liike oli aikansa Helsingin halvin, kun ei ollut vielä Kaarle Ervastia eikä Halpa-Hiltusta. Kalle Päätalon näköinen vaatimaton hiljainen mies, kuulemma entinen Akateemisen tai Suomalaisen Kirjakaupan poispantu tai omasta aloitteestaan eronnut libristi, istui tiskin takana pölyisessä hämäryydessä, kunnes vuosia myöhemmin liike lopetettiin "sairauden takia".

Mikään ei näyttänyt Peikon liikkeessä vaihtuvan, ilmakaan. Synkät hyllyt varastoivat samat rispaantuvat paperikantiset kirjat pysyvillä paikoillaan vuodesta toiseen, niin ainakin kuvittelin.

Ostin Karl Mayn intiaani- ja arabikirjat sekä Simo Penttilän Villin Lännen Punavyö-kirjat, joista jokainen maksoi vain 1 markan 20 penniä. Isäni tavoin myin kirjoja takaisinkin 60 pennillä kappale.

"Peikolla taitaa olla Helsingin monopoli" huudahtivat iloiset asiakkaat, piipahtaessaan heinäkuussa, kun muut liikkeet oli suljettu kesäloman ajaksi.

Moni sivistynyt herrasmies kyseli ja jutteli kirjoista omistajan kanssa, mutta isäni ei sanaakaan yli ostamisen ja maksamisen vaatimien ilmausten. Mietin montakohan vuotta hän oli jo käynyt kaupassa pari kertaa kuukaudessa, kenties kauemmin kuin kukaan muu. Jutteleminen olisi ehkä häirinnyt harrasta nautintoa teosten koskettelusta ja selailemisesta kirjojen katedraalissa.

"Ei, valitettavasti meillä ei ole lainkaan... sen kaltaisia tuotteita myynnissä", joutui herra Peikko välillä vastailemaan pöytäpuhelimen luuriin vanhan telefoonin pirahtaessa soimaan.

Peikon hyllyissä ei näkynyt yhtään aikakauslehteä tai sarjakuvalehteä, paitsi kerran taskukirjan kokoinen Masi-nide, Mort Walkerin "Pinnaamisen taidon" jatko-osa, jonka ostin pois.

Useimmat antikvariaatit olivat tuohon aikaan vielä pornografiaa välittäviä tupakkakauppoja. Tiettävästi niissä saattoi tehdä edullisia kirjalöytöjä, jos myyjä ei ymmärtänyt lukemisesta paljonkaan. Joskus poikkesimme kirjojen perään tupakka- ja varmuusvälinekauppaankin, hämmästyksekseni, sillä kotonani oli paljon tabuja, alkaen Hymylehden kaltaisista roskalehdistä.

Eroottiset kohukirjat, kuten Agnar Myklet, Henry Millerit, Kääntöpiirit ja myöhemmin Sexukset, Nexukset ja Plexukset, Vladimir Nabokov, Adat ja Lolitat ("kuin siskokset, nymfettejä molemmat") säilytettiin kotikirjaston kirjoituspöydän lukitussa kaapissa. Etsin myöhemmin avaimen lukitsemattomasta ylälaatikosta, mutten jaksanut lukea montakaan riviä.

Peikon toimeentulo herätti jälkeenpäin historioitsijoiden arveluja. Kaupan väitettiin välittäneen vakoilijoiden viestejä. Näyteikkunan kirjat eivät pysyneetkään samoilla paikoillaan, vaan pieni muutos jonkin Maksim Gorkin sijoittelussa viestitti idän salaisille agenteille uuden viestin saapuneen Tehtaankadulta tai odottavan Tehtaankadulle toimittamista.

Lapsuuteni kaupungissa oli paljon elokuvateattereita, kuten ne Corona, Merano, Ritz, Savoy, Sininen Kuu ja Kino Haaga (myöhemmin Arita), joissa kävin katsomassa lastennäytöksiä. Myöhemmin tutuiksi ehtivät tulla myös Adams, Arena, Astra, Aula, Bio-Bio, Boston, Bristol, Cinema, Diana, Edison, Formia, Gloria, Kultainen Lyhty, Maxim, Orion, Pirtti, Rex, Tapiola ja Tuulensuu. Enkä edes ehtinyt käydä Adlonissa, Alfaromeossa, Alohassa, Apollossa, Astorissa, Axassa, Capitolissa, Casinossa, Elyseessä, Joukolassa, Kentissä, Kit-Katissa, La Scalassa, Reassa tai Kino Helsingissä.

Halusin lapsena vain piirroselokuviin, erityisesti Disneyn, vaikka isäni olisi ehdotellut näyteltyjä perhe-elokuvia, kuten Jules Vernen tarinoita "80 päivässä (tai Sukelluslaivalla) maapallon ympäri".

Televisiosta näki jo kaiken muun, mutta yhä vähemmän piirrosfilmejä. Alkuvuosina TV:stä tuli päiväohjelminakin Väiski Vemmelsäärtä, Topi Kattia, Huckleberry Houndia, Salama-Santeria, Jetsoneita, ja illalla Kivisiä ja Sorasia. Sitten amerikkalaiset piirretyt tuntuivat vähenevän vuosi vuodelta Eino S. Revon ketunhäntäisen Reporadion kehittelemässä punanurkassa. Talvella 1968 jäljelle jäi viikoittainen puolen tunnin Pätkis, kunnes senkin valtasivat itäsaksalaiset savianimaatiot, joiden vuoksi lopetin katselun, ennen kuin kuolin ikävään.

Elokuvateattereissa näin Kaunottaren ja Kulkurin, Hassut tassut eli 101 dalmatialaista, Maija Poppasen, modernin haaksirikkoisen "Luutnantti Robin Crusoen", Aku Ankan lyhytfilmikimaroita, "Hessu hassuttelee" -elokuvan, Tomin ja Jerryn numeroituja koosteita.

Ihastuin eniten Disneyn piirrospätkään Benjamin Franklinista painokoneineen, ukkosenjohdattimineen ja pullahiirineen. Olisin halunnut perustaa samanlaisen vanhanaikaisen kirjapainon!

"Kyllä me voisimme vaikka kerran kuukaudessa käydä elokuvissa!" innostui isä parhaimmista piirrosfilmijuonista. Mutta useimpina sunnuntaina ei olisi lastennäytösten listalla ollut kuin jokin "Tom & Jerry numero 6" tai ikuiset "Pekka ja Pätkä ketjukolarissa tai lumimiehen jäljillä".

Kesäisin äitini kuljetti minua bussilla Kumpulan maauimalaan. Ihmettelin, miten hän saattoi osatakaan niin vaikeaan paikkaan. Pohjois-Haagasta Thalian torilta kulki Suomen Turistiauton poikittaislinja Maunulaan ja Käpylään. Reitin varrelta jäi mieleeni Mäkelänkadun laidalla kiemurteleva Käärmetalo. Koskelantien risteyksen pysäkiltä käveltiin vuonna 1927 perustetun Kumpulan siirtolapuutarhan ohi, jossa sijaitsi kolmisensataa pikkutonttia mökkeineen. Lea-tädilläni oli ollut sellainen mökki Marjaniemessä.

Kesäkuun tapaus oli Juhannus, jota Helsingissä juhlittiin Seurasaaressa, Mustikkamaalla ja Taivaskalliolla. Haagan Vapaapalokunta ja Huopalahden Hurjat järjestivät vuonna 1963 juhlan Orapihlajakalliolla, Haagan korkeimmalla kukkulalla, joka kohosi peräti 36 metriä merenpinnan yläpuolelle. (Haagan kaakkoiskulman Kauppalanpuisto oli vain yhden metrin korkeudella merenpinnasta.)

Ihmettelin kotimetsässäni, miten Jyrkännelaitoksen juhla-alue aidattiin jo kaukaa metsän sisällä pitkillä köysillä, jotka kiersivät puunrungolta toiselle. Järjestysmiehet valvoivat köysiaitaa. Kokko poltettiin, VPK:n paloauto nähtiin, ohjelmaa esitettiin, mutta 5-vuotiaan mieleen ei painunut mitään.

Toisella kertaa perheemme lähti Seurasaaren juhannusjuhlille. Suurin kokko poltettiin pienellä meren luodolla, myös kulovaroituksen tai kulohälytyksen ollessa voimassa. Lapsia varten sytytettiin pikkukokko aikaisemmin. Juhlaohjelmaan kuului kansanomaisia perinneharrastuksia, kuten pukkitappelua tukkitelineen päällä ja kyykän pelaamista, kuorolaulua ja makkaransyöntiä. Lopuksi seurasi hirvittävän pitkä ja sekava taksinodotusjono Seurasaarentien päässä. Pari aloitekykyistä, jonottavaa miestä ryhtyi organisoimaan järjestystä. Kerran ruuhkasta selvittyämme emme tulleet toiste.

Sinä juhannuksena Seurasaarta ja kaupunkia koristivat kaikkialla suuret mainosjulisteet: "Eero ja Jussi", "EERO JA JUSSI". Minulta jäi huomaamatta, esittivätkö Matin ja Tepon edeltäjäveljekset, Ohukaisempi ja Paksukaisempi, vielä silloin koomisen, nulikkaikäisen tulkintansa: "Kaunis nainen valloittaa... Kaunis nainen huomataan... Kaunis nainen!"

Jokaiseen lapsuuden kesään kuului kesälomamatka, Luumäki 1962, Turku ja Naantali 1963, Lahnajärvi 1964, Sääminki ja Savonlinna 1965, Rhodos ja Ateena 1966, Savonlinna, Punkaharju ja Wien 1967, Punkaharju, Askola ja Jämsä 1968.

Korkealta Turun hotellin ikkunasta näin "keltaisia vaaroja", sinapinvärisiä raitiovaunuja liikkeellä. Aurajoki oli kuvankaunis lukemattomine kiinnittyneine veneineen. Turun linna oli viisivuotiaasta huikean mahtava, vaikka sitä vielä restauroitiin pommitusten jäljiltä.

Naantalissa oli Ukko-Pekan silta ja hotellissa "pahviseinät", joita naapuri naputti päivällä, koska minä leikin ja hän halusi nukkua, juhlittuaan yön. Huoneessamme oli pesuallas, alakaapissa posliiniset yöastiat, ei omaa kylpyhuonetta. Ihmettelin eri hanoja kylmälle ja kuumalle vedelle, juomavesikarahveja ja erityisesti matkustajakodin kummallista, lakanoista tai puhdistusaineista uhoavaa "tärkättyä" siisteyden tuoksua.

Lahnajärven vaatimattoman mökin tunnelma muodostui puuhellan loimuavasta, lumoavasta tulipesästä sekä öljylampusta, jonka valossa luin omiani sekä aiemman kävijän jättämää vanhaa Aku Ankkaa.

Säämingissä piti varoa käärmeitä. Maanviljelijäperhe oli juuri rakentanut valmiiksi ja vuokrattavaksi uuden kesämökin, joka tuoksui maalaamattomalta puulta. Nuorehko maalaisemäntä liiskasi kärpäset yksilasiselta ikkunalta sormiensa väliin kuin hän olisi ollut elukka itsekin.

Savonlinnan Olavinlinnaan soudettiin lapsuusvuosinani isolla puuveneellä. Voimakas Kyrönvirta saattoi olla vaarallinen painaessaan venettä alavirtaan, ellei kesätyöhön palkattu soutaja osannut suunnata aluksi tarpeeksi ylävirtaan. Oopperajuhlien käynnistyessä vuonna 1967 rakennettiin linnasaarelle ponttonisilta.

Savonlinnan satamassa liikennöi samaan aikaan kauniita Saimaan höyrylaivoja, joilla risteilin, ainakin Punkaharjulle asti. Laivasta jätettiin tavaraa monille pienille laitureille.

Punkaharjulla toimi hotelli Finlandia vuonna 1914 valmistuneessa, vapaussodassa murhattujen arkkitehtiveljesten Valter ja Ivar Thomén suunnittelemassa kansallisromanttisessa valkoisessa talossa. Ihastuin hotellin ravintolan kauneimpiin kansallispukuisiin tarjoilijattariin. Minulle oli pettymys kuulla, että suloisimpana pitämäni vaaleakutrisen enkelin tuomat laskut sisälsivät toistuvasti virheitä asiakkaan vahingoksi, jotka isäni päässälaskukone korjasi, herpaantumatta kauneudesta.

Finlandia-hotelli työllisti retkiohjaajan, joka mainosti ilmoitustaululla yhteiskävelyä Punkaharjulle. Painostin vanhempani ilmoittautumaan, mutta peruutimme, kun olisimme olleet ainoat osallistujat. Nainen lupasi kyllä lähteä meidänkin kanssamme, jos vain halusimme.

Kauniista, kuuluisasta harjusta sain tutustua vain lyhyeen pätkään. Soudimme veneellä autiolle hiekkarannalle uimaan. Hotellin seurusteluhuoneessa opin lukemaan usean sanomalehden valikoimaa ja nauttimaan Puruveden, Uuden Suomen ja Suomen Sosialidemokraatin seurasta.

Luumäen täysihoitola Kotkaniemi oli presidentti Ukko-Pekka Svinhufvudin entinen kotitalo. Salin lattialla oli ammutun karhun talja täytettyine päineen ja hampaineen. Svinhufvudin esi-isän kerrotaan voutina pelastaneen kuninkaan raivostuneen villisian hyökkäykseltä. Kun vouti ja talonpoika kantoivat tapetun karjun kuninkaan eteen, tämä aateloi etupään kantajan Sianpääksi ja peräpään kantajan Siansaparoksi (Knorringiksi).

Kotkaniemen yläkerran hallin kirjahyllyissä oli salapoliisiromaaneja, kuten Pyhimystä, jonka hauska symboli oli sädekehä tikku-ukon pään päällä. Pihamaalla ei ollut ison keinun lisäksi paljon tekemistä, eikä kauemmas kuin Kivijärven rantaan ehtinyt lähteä, ei edes Taavetin linnoitukselle, koska täysihoito tarjosi aterioita, päiväkahveja ja välipaloja liian tiheään tahtiin. Isä ehti poltella monta sikaria ja lukea kirjoja, eikä äidin tarvinnut laittaa ruokaa, joten kumpikin olivat onnellisia. Joinakin kesinä tultiin vielä uudelleen!

En nähnyt lapsena Skandinavian maita, en Suomeakaan Jämsää ja Savonlinnaa pohjoisempaa, en nähnyt Hankoa, Tamperetta, Jyväskylää, Kuopiota, Oulua tai Lappia, mutta lensin yhden kerran Etelä-Eurooppaan ja toisen kerran Keski-Eurooppaan.

Budapestin lentokentällä oli ensimmäinen välilaskuni. "Viski on täällä halpaa!" huudahtelivat koneessa olleet lehtimiehet toisilleen. Ajoimme lentokentän erikoisbussilla terminaaliin odottamaan, kunnes Finnairin Super Caravelle oli täytetty polttoaineella valmiiksi jatkamaan kuuden tunnin matkaansa silloin kovin kaukaiselle Rhodoksen saarelle.

Kreikka oli ensimmäinen ulkomaani. Odotin aurinkoista kuivaa kuumuutta sekä käärmeitä, joita en nähnytkään. Hypätessäni ulos turistibussista loukkasin polveeni verta valuvan haavan. Äitini huolestui jäykkäkouristuksesta. Lääkäriukko desinfioi haavan ja teippasi päälle sideharsotyynyn. Viiden sentin arpi jäi muistoksi.

Välimeren siniväri näytti kauniilta. Heinät ja nurmet olivat auringon keltaisiksi polttamia. Maantiesillat ylittivät kuivuneita jokia, joissa virtasi vettä vain kevättalven sadekaudella.

Rhodoksen kaupungissa siististi pukeutuneet lapset tekivät töitä päivällä, mutta leikkivät illalla lapsiporukassa iloisesti hälisten. Tytöillä oli valkoiset hameet eikä pitkiä housuja. Rannoilla lojui sileiksi ja pyöreiksi hioutuneita kiviä, kuten mustavalkoisten lattiamosaiikkien osinakin.

Lensimme Ateenaan monimiljonääri Onassiksen lentoyhtiön Olympicin koneella. Kukaan ei voinut istua penkkiriville 13, sillä sellaista ei ollut. Riviä 12 seurasi rivi 14. Lentoemäntänä oli tumma kreikatar, joka jakoi hedelmäkaramellit ennen laskeutumista, nieleskelyä varten, jotteivät korvat menneet lukkoon.

Ateenassa oli komeita aukioita, kuten Omonia, jolla isä yksinään eksyi, sekä Akropoliin marmoriset antiikin rakennukset ja ensimmäinen näkemäni osittain maanalainen metrojuna, jolla pääsi satamakaupunki Piraeukseen asti. Junassa kreikkalainen mummeli silitti skandinaavisen vitivaaleita lapsenhiuksiani.

Aurinkomatkojen kiertomatkaan sisältyivät Korintin kanava, oraakkelin Delfoi, leijonaportin Mykene, Epidauroksen amfiteatteri, jossa oppaan kolikon pudotus näyttämöllä kuului ylös 57. riville saakka, sekä muutaman tunnin risteily Aigeianmerellä, Piraeuksesta Sounioniin. Jotkut suomalaiset poikkesivat Rhodokselta eksoottiseen Turkkiinkin.

Itävallan Wieniä tuntui varjostavan Tapanin tuomiokirkon korkea, jylhä torni. Kävimme kiertelemässä kirkon alla katakombeissa, joissa hyllyt olivat täynnä kauan sitten kuolleiden vainajien luita. Puistoissa oli kultaisia säveltäjien patsaita ja eläintarhassa norsuja. Sain kioskilta Micky Maus -lehden, josta yritin opetella saksaa. Siinä julkaistiin suomalaisen Aku Ankan sarjakuvat tasan vuotta aikaisemmin, samoin kuin Ruotsin Kalle Ankassa.

Ajoimme junalla Wienistä Linzin ja Salzburgin kautta Müncheniin, josta lähti sopiva Finnairin paluulento. Junassa istuttiin kuuden matkustajan hyteissä vastakkain vierasmaalaisten ihmisten kanssa, mikä tuntui uudelta Suomen avovaunujen ja harvahkojen ulkomaalaisten turistien jälkeen.

Lapsuuden talvet kuluivat kotona, koulussa, kirjastossa ja kotipihalla. Hiihtolomilla en käynyt lähimetsän hiihtolenkkejä kauempana, paitsi Haagan urheilukentän luistinradalla, jonka pukuhuoneessa myytiin uskomattoman ihanalta maistuvaa kuumaa mehua. En tunnistanut mausta marjaa, oliko se vadelmaa vai mustaherukkaa.

Haagan vapaapalokunnan talolla, Kylänevan kansakoulua vastapäätä, vieraili kiertävä käärmenäyttely, joka houkutteli erityisesti koululaisia taskurahoineen. Matelijat oli ahdettu lasisäiliöihin vieri viereen parille pitkälle esittelytasolle. Tunsin juuri ja juuri saaneeni vastineen pääsymaksulle.

Kylänevan koulustani tehtiin vain yksi luokkaretki, toisen luokan keväällä, tilausbussilla Pirttimäen ulkoilualueelle Espooseen. Kolmantena talvena luokkani kävi neljästi bussilla uimahallissa, tytöt upouudessa Urheiluliiton talossa Töölössä ja pojat klassisessa Yrjönkadun uimahallissa, jossa oli uitava alasti. Lintsasin puolet käynneistä, toisen ja neljännen.

(c) PAATSAMALEHTI

Aiemmin:
1. Miksi perustin sanomalehden?
2. Mitä ykkösnumero sisälsi?
3. Mihin Haagaan synnyin?
4. Minne muutin Haagassa?
5. Ketkä kiusasivat ketä?
6. Minkä Esko sai päähänsä?
7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?
8. Kuinka kakkosnumero kallistui?
9. Mitkä valokuvat puuttuivat?
10. Millaisia ihmissuhteita?
11. Kasvoiko kolmosnumero?
12. Missä suoritin kansakouluni?
13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä?
jatkuu...

13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä?

(HAAGA 1967)

Ensimmäinen lehtikesäni kellastui kohti syyskuuta 1967 ja uhkaavan uuden kouluvuoden alkua. Kolmas luokka pelotti. Se merkitsisi siirtymistä alakoululaisten pikkupihalta ylemmällä tasolla olevalle pääpihalle.

Yläpihaa olin tarkkaillut vasta etäältä, nähden vieraita isoja pahoja poikia rajussa tappeluissa, maassa, hiekassakin painien. Isot kundit flaidasivat. Ja luokanopettajakin vaihtuisi uuteen tuntemattomaan.

Tulevaisuuteni näytti niin synkältä, ettei sitä valaissut edes isän jouluksi lupailema magnetofoni. Joulu oli vasta vaarojen tuolla puolen. Jatkuisiko elämäni edes niin kauas? Sitä mietin aina. Katsoin horisonttiin enintään muutaman kuukauden päähän.

Kiinnostuin magnetofoneista kummisetäni Alpo Luukkosen nauhoittaessa perhevierailuamme Haagan Ansaritiellä. (Pariskunta oli tutustunutkin ääninauhojen äärellä, Linguaphonen kielikurssilla.)

Minulle äänten tallentaminen oli jotain uutta. Suunnittelin tekeväni haastatteluja, kuunnelmia, sketsejä ja tietokilpailuohjelmia. Muiden tekemän musiikin taikka radio-ohjelmien tallennus ja toisto eivät kiinnostaneet pätkääkään.

Luukkosilta ei päässyt lähtemään, ennen kuin myhäilevä, korkeaotsainen ja rusettikaulainen isäntä oli kaivanut kirjahyllystään esiin vieraskirjan. Minunkin piti raapustaa nimeni jokaisella sunnuntaivierailulla - kerran talvessa.

Isäni hankki vieraskirjan vasta 50-vuotispäivilleen, mutta kävijät unohtivat kirjoittaa nimensä tai kirja unohdettiin näyttää heille. Jälkeenpäin isä listasi itse tyhjille sivuille vieraiden nimiä omalla kekkosmaisen minimalistiseksi pelkistyneellä käsialallaan, joka oli lähes suoraa horisontaalista viivaa vasemmalta oikealle, muutamin mutkin, kohoamin ja koukeroin. Tyhjän albumin sadasta sivusta ei milloinkaan täyttynyt kuin kolme ensimmäistä.

Luukkosen perheestä sain myös haaveen Capricorn -lautapelistä, jota pelasin pari vuotta minua vanhemman, viehättävän Anu-tyttären kanssa. Varustimme purjelaivoja Euroopassa, seilasimme Australiaan, haimme aarteita, käännyimme kotimatkalle ja myimme saaliin. Peli jakautui yksitoikkoisiin jaksoihin, mutta taustatarina ja pahvikortteihin seikkailuromanttisesti kuvatut laivan varusteet, pumput, varapurjeet, vesitynnyrit, musketit, ankkurit ja laahausankkurit olivat jännittäviä.

Capricorn maksoi 8 markkaa Stockmannin tavaratalon 4. kerroksen leluosastolla, kultakaloja kuhisevan vesialtaan lähellä. Pakkauslaatikon yltiöromanttisen räikeä merimaalaus purjelaivoineen oli minusta parasta taidetta mitä olin nähnyt. Harkitsin kuvan kehystämistä seinälleni.

Yllättäen isäni kantoi Grundig-merkkisen magnetofonin kotiimme jo eräänä elokuun lopun iltana. Kulmikas, kömpelö, neliskanttinen harmaanruskea laatikko painoi useita kiloja ja oli isompi kuin Luukkosten siro, pyöreämuotoinen Philips.

Grundig tarvitsi verkkovirtaa, eikä sitä voinut käyttää ulkona, kuten A-portaan teinipojan Nikulan yhtä kookasta avokelanauhuria, jonka kelat pyörivät komeasti pystyasennossa läpinäkyvän lasikannen alla, ja jonka kaiutin levitti pihalle Beatlesien ääntä tonttiamme suojanneen sementtiaidan harjalta.

Haastoin Erkki Mäkisen ja Lasse Kantosen tietokilpailuun, joka nauhoitettiin kotonani. Isä ei uskonut kallista laitetta käyttööni ilman koulutusta, vaan ryhtyi omilla paksuilla sikarisormillaan vääntelemään kytkintä, jolla nauhan sai joko lipumaan eteenpäin, pysähtymään tai kelautumaan pikavauhdilla vaihtuviin kahteen suuntaan. Isä sääteli äänen väriä ja voimakkuutta sekä painoi alas äänitysnappulan, jolloin nauhoitus alkoi.

"Kuka on Suomen pääministeri?" tiukkasin kuin hymytön Kauko Saarentaus.

"Ahti Karjalainen!" arvasi Erkki Mäkinen.

"Väärin! Oikea vastaus on Rafael Pää... pöö... Paasio!"

"Ai mut kun mä luulin et se olis Yrgen Rupelovits", hihitti Lasse Kantonen.

"Rrrr... Rrapelope!" säesti Erkki Mäkinen.

"Kuka on kirjoittanut Pekka Töpöhännän?"

"Gösta Knutsson", osasi Erkki sanoa luntattuaan kirjan kannesta.

"Kuka piirtää Aku Ankkaa? Tosin tämä henkilö on jo kuollut..."

"Walt Disney!" vastasi Erkki salamannopeasti ja kirjaimellisesti.

"Hei, siis mä oon tienny jo kauan, kau-an sitten, ett' se on kuollu!" päivitteli Lasse. Disneyn menehtymisestä oli kulunut lähes yhdeksän kuukautta.

Loppujen lopuksi julistin Erkki Mäkisen saaneen kolme pistettä ja Lasse Kantosen kaksi. Erkki aloitti voitonjuhlinnan kaikkia raajojaan heilutellen ja kiljuen:

"Hurraa, huraa, huraa! Erkki Mäkinen on voittanut tämän... tämän pelin!"

"Sanos vielä kerran se voittaja!" huomautti nauhuria käyttävä isäni, joka pelkäsi, etteivät sanani kuuluneet mikrofoniin taustametelöinnin vuoksi.

Täpärästi juuri ennen kuin nauhoitus katkaistiin kerkesi innostunut voittaja huutaa vielä loppukaneetiksi takapihalla suositun sananparren:

"Plöntsä pökäle, Pelkoliinin paska on ruskeaa!"

Kilpailun tulos uutisoitiin siististi neljännessä Paatsama-lehdessä, lisänimeltään Syys-Uutiset.

Etusivun sensaatiomainen pääotsikko kysyi: "Onko Haagassa pääkallonmetsästäjiä?"

Päätoimittaja kertoi kauhistuttavista kokemuksistaan pimenevässä syysillassa neljän hehtaarin metsässä:

"Pensaiden takaa hiiviskeli julmasti naamioituneita isoja intiaaneja keihäät käsissään. Äkkiä muuan villi hyökkäsi toimittajamme kimppuun ja vangitsi väkivalloin tämän kädet männyn paksua runkoa vasten. 'Täällä jäi yksi kiinni!' karjahti kidnappaaja piiloon jääneelle toverilleen, joka sähisi puoliääneen: 'Täällä toinen! Katkaise kaula, ota pääkallo mukaan ja tule!'

"Intiaani hellitti otteensa toimittajastamme, tarttui keihääseensä ja harppoi tiehensä kätkeytyen puiden varjoihin."

Olin ennättänyt tunnistaa naamioinnin takaa Petteri Palokujan kasvot. Intiaanin toveri oli takuulla hänen veljensä Jukka, molemmat Paatsamatien itäpuolen paritonnumeroisten kerrostalojen asukkaita.

"Vielä myöhään illalla erotin toimituksen ikkunasta intiaaniveljesten yhä heittelevän keihäitään ja liikuskelevan metsässä."

Pääkallonmetsästäjät eivät herättäneet lehdessä kritiikkiä edes yleisönosastossa, olivatpahan vain mitä tervetullein jännittävä uutisaihe.

Syys-Uutisten pääkirjoitus keskittyi kotitalon ikuisuusongelmaan, häirikköön nimeltä Timo Räisälä:

"Täällä Haagassa olisi varmasti paljon mukavampaa asua, jos Timo muuttaisi pois. Hän on muuten aina kiusaamassa pienempiä ja riitelemässä ja räkimässä toisten päälle, mutta pahinta on sittenkin se, että hän hosuu puukollaan. Hän on myös opettanut Jarin ja muita pikkulapsia kiroilemaan. Monta muutakin ilkityötä Timo Räisälä on jo pihassamme tehnyt."

Pääkirjoitukselle oli varattu kokonainen sivu, jonka laitamille jäi reippaasti valkoista tyhjää tilaa. Tekstin ensimmäinen T-kirjain oli muotoiltu jättikokoiseksi initiaaliksi eli anfangiksi. Ylälaidassa oli arvokkuutta korostamassa lehden tyylitelty nimi ja tunnusvaakuna. Niiden alla koreili apinalaatikossa päätoimittajan nimi, jota seurasivat toimituksen osoite, puhelinnumero ja julkaisutiedot. Taittaja oli ottanut mallia arvokkaimmasta tuntemastaan esikuvasta, päätoimittaja Leo Tujusen Suomen Kuvalehdestä, kangistuneen mustavalkoisesta 'kuivalehdestä'.

Palokujan veljekset olivat jo isoja poikia, iältään toisella kymmenellä, ja sellaisina arvostelematta kunnioitusta herättäviä, enemmän kuin aikuiset, jotka olivat tyhmiä ja joita lapset pystyivät manipuloimaan tai huiputtamaan mennen tullen. Teinipojilla olivat edut puolellaan, sekä lasten oveluus ja nokkeluus että aikuisten äly, taidot ja voimavarat. Halutessaan he kykenivät olemaan arvaamattomia ja häijyjä.

"Venaas, ku mä käväsen himassa skruudaamassa", sanoi Nikula Fagerlundille eli teini toiselle pihan teinille.

Pienemmät lapset kuuntelivat sivusta hiljaa, millaisia sanan jyviä isompien poikien huulilta putoili. Nikula oli ihailtava henkilö siksi, että hänen kaimansa Pentti Nikula oli ylittänyt seiväshypyssä 5 metrin korkeuden ensimmäisenä maailmassa. Lapsi oppi urheilijoiden nimiä yksi kerrallaan. Jokainen heistä tuntui alansa ainokaiselta, elämää suuremmalta käsitteeltä, kreikkalaisten jumalien veroiselta.

Miettilän Esko ja Mikko houkuttelivat pihaan isoja koulukavereitaan Tolarista tai myöhemmin Pohjois-Haagan Yhteiskoulusta. Erään sävyisän pojan nimi oli Aikki eli Aimo ja hän vaikutti mukavalta. En puhunut hänelle mitään, eikä hän minulle, mutta kuuntelin kuitenkin lähimetsässä hänen ja Eskon verkkaisia juttuja ja katselin, mitä kaikkea Aimo osasi veistää puukollaan, vaikkapa pajupillejä!

Toisella kertaa, nähdessäni likinäköisillä silmilläni Aimon taas tulevan Eskoa tapaamaan, innostuin jopa tervehtimään:

"Moi!"

Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Sain huomata, että tulijalla olikin vieras, raaka ääni, joka lähti raspikurkusta keskeltä kirveellä veistettyjä, ynseitä näppyläkasvoja. Poika sähähti turvonneilta huuliltaan halveksuvan vastauksen:

"Häh? Tunnetaaks me muka? Kuka sä oot ja kuka mä siis oon? Häh? Mitä auot päätäsi? Häh?"

Oli myöhäistä vastata: "Aikki." Hän olikin ihan toinen tyyppi, joku Taisto. Onneksi Eskolla oli hänelle isompien poikien asioita. Esko hoputti vierasta sisään Miettilöille ja sivuuttamaan ylenkatseella pihamaan pikkuväen.

Gösta Knutssonin kirjasarja Pekka Töpöhäntä kuvasi hyvin lasten alati arvaamatonta häijyyttä toisiaan kohtaan. Kissat Risto ja Rauha, Metsäkulman Murre, Rikkovaaran Riku, Arkadian Ulla sekä Pilli ja Pulla olivat alati yllytettävissä ilkeyksiin Pekka Töpöhäntää vastaan, vaikka välillä olivatkin kohteliaan ystävällisiä. Töpöhäntä ei voinut ennakolta tietää, mistä päin milloinkin tuuli.

Charles Schulzin sarjakuvan Jaska Jokusen tavoin tunsin olevani liikaa jokaisessa lapsiryhmässä, jossa oli itseäni useampia ihmisen alkuja. Toiset puhuivat varmaankin keskenään pahaa minusta? Havaitsin olevani erilainen kuin muut ja tilaisuuden ilmetessä pilkattu. Olin varhaiskypsästi joitakin aikuisten aiheita esitelmöivä pikku professori. Milloin ja missä tahansa saattoivat kaikki muut kääntyä minua vastaan.

En mennyt kertaakaan mukaan ryhmäleikkeihin, kuten Kirkonrottaan tai Purkkikseen. Kukaan ei ikinä pyytänyt minua liittymään sellaisiin. Seurasin seuraleikit sivusta.

"Rotta kotona! Mikko nähty! Pekka nähty!" huusivat lapset. Minua ei kuitenkaan nähty, koska olin lähistöllä esillä koko ajan, yrittämättä kätkeytyä ja osallistua.

Alamäkijuoksu oli paras urheilulajini. Paatsamatie 8:n etupihalla vietti mainio asfaltoitu rinne talon itäpäädyn suorakulmaiseen mutkaan, jossa harmaa betoniaita suojasi pihaa jyrkältä äkkipudotukselta alas Paatsamatielle, joka sillä kohdin laskeutui harjanteelta Laajasuon pohjatasolle. Päästin jalkani kuin vapaiksi kontrollista, annoin niiden pyöriä hervottomasti ja käytin painovoimaa edukseni. Syöksyin mäkeä hillittömästi, jarruttamatta, ja ohitin Erkit, Lasset ja Pekat, jotka eivät tuntuneet ymmärtävän kaikkia alamäen antamia mahdollisuuksia.

Toisella kertaa syöksyin samaa rinnettä alas polkupyörälläni, pyörät ja polkimet vapaalla, kontrollitta, jarruttamatta, tahtomattani. Taitamattomuuttani olin menettänyt kosketuksen polkimiin. Onnekseni törmäsin edelläni lähteneeseen, mutta jarrutelleeseen Esko Miettilään ja kaaduimme molemmat, enkä hetkeä myöhemmin syöksynyt betoniaidan yli kahdeksan metriä alemmas Paatsamatien asfaltille. Elämä on sattumien summaa. Joka sekunti jossakin joku ihminen tekee kohtalokkaan virheen ja kuolee ennenaikaisesti.

Vaelsin lähimetsässä yksikseni niinä päivinä, joina minulla ei ollut ainuttakaan kaveria. Ulos oli pakko mennä joka päivä, äiti pakotti. Jyrkännelaitoksen ja Orapihlajakallion pieni metsä oli melkein tyhjä ja tunsin sen kuin James-farmarihousujeni viisi taskua, joten saatoin helposti väistellä ja vältellä satunnaisia kulkijoita.

Taskuissani minulla oli ehdottoman tarpeellisia tavaroita, kuten linkkuveitsi, lyijykynä, muistilehtiö ja ruutupaperia. Tietoisesti olin joka päivä varustautunut siihen mahdollisuuteen, että joutuisin yllättäen seikkailuun ja haaksirikkoutuisin autiolle saarelle, kuten Robinson Crusoe, Risto Roopenpoika tai Robert Louis Stevensonin 'Aarresaaren' sankarit.

Luin Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan seikkailukertomukset suomalaisista sankareista, osat 1 ja 2, erityisesti Isonvihan, Pikkuvihan ja Suomen Sodan sisseistä, ns. kivekkäistä, Tapani Löfvingistä, Taneli Luukkosesta, Olli Tiaisesta, Pietari Longströmistä sekä Rothista ja Spoofista. Sotia varten en sentään varustautunut, vaikka olin käynyt niitä mielikuvituksessani ja nähnyt unissani pommikoneita Haagan yllä.

Olin jo lukutaidottomana viisivuotiaana tietoinen siitä, että natsisaksalaiset olivat suursodassa olleet koko maailman vihollisia. Sodin kuvitelmissani natseja vastaan, mutta saksalaisia oli lopultakin liian vähän, vain joitakin kymmeniä miljoonia, joten he loppuivat minulta kesken, ehdittyäni tappaa koko löasin.

Wilkunaa luettuani tajusinkin venäläiset perivihollisiksi ja heitä riittikin parisataa miljoonaa, isovenäläiset, valkovenäläiset sekä vähävenäläiset (ukrainalaiset) yhteen laskien. Kun nämäkin kävivät vähiin, etenin kiinalaisiin, opittuani tietämään, että maolaiset olivat kommunisteina venäläisten liittolaisia ja kommunistit natsien kaltaisia. Kiinalaisia riitti 700 miljoonaa. Marsilaisia avaruuden piruja olisi kai voinut kuvitella vaikka triljoonia.

Omistin Villin Lännen leikkeihin liittyneen sulavalinjaisen, hopeankiiltoisen, tähtikuvioisen, metallisen nallipyssyn. Ammuskelu oli hauskinta, jos osti kaupasta lisävarusteeksi vihreän paperirullallisen ruskealäikkäisiä nalleja, jotka paukahtivat ja synnyttivät pienen pilven rikinhajuista ruudinkäryä. Isoilla pojilla oli komeammin räjähtäviä irtonalleja, joita iskettiin kalliolla kivellä.

Kerran näin Angervotien kemikaliossa, kerrostalon kivijalassa, Lindenin pikkuruisen K-valinnan ja käyttämäni parturiliikkeen välissä, ison mustan muovisen hernepyssyn, jonka pakkaukseen kuului herneitä paljon pienempiä, räikeän oransseja muoviammuksia. Pyysin spontaanisti äitiä ostamaan revolverin minulle ja hän suostui ilman vastaväitteitä, omien kosmetiikkaostostensa yhteydessä, joiden takia olimme poikenneet kauppaan.

Lelu kuin lelu, ei aseisiin liittynyt problematiikkaa, kunhan eivät maksaneet liikaa. Leikkikouluunkin vein lelupäivänä pienen metallisen panssarivaunun eli tankin, jolla jyräsin yksikseni piirustuspöydillä, eikä sellainen herättänyt ihmetystä.

Käytännön aseita olivat omatekoiset jousipyssyt ja ritsat. Jousipyssyjen teossa piti oppia, että vastoin äidin luuloja ei harmaa kuminauha lumpuiksi revittyjen kuluneiden valkoisten alushousujen vyötäröltä ollut jousen jänteeksi parempi kuin karkea, vahva ja jäykkä nuora, vaan huonompi ja täysin kelvoton.

Ammuskelin toisinaan metsässä omatekoisia, pajunoksista veisteltyjä, kieroja ja vääriä nuolia, mutta menestyksettä. Tähtäyskilpailuihin tai joukkosotiin en osallistunut. En haavoittanut ihmisiä tai eläimiä, enkä haavoittunut itsekään.

Kunnioitin kaikkea elävää, enkä halunnut tappaa oikeasti kärpästäkään tai matoakaan. Minua kammotti, kun Miettilän Pekka ryhtyi muurahaisten jumalaksi. Housunpolviaan kuluttaen hän konttasi metsän kalliolla nyrkin kokoinen kivi kädessään ja seurasi murkkujen liikkeitä julmin aikein.

"Nyt kuolet! Nyt tapan sut! Seuraavaksi sut! Kuolit! Seuraava!"

Pekka valitsi ääneen muurahaisia. Kivikäsi kopsahti ja kitiinikuori rusahti.

Rakensin yksikseni itselleni majaa lähelle isoa koivua, Paatsamatielle viettävän rinteen yläosiin, tiheän nuoren sekametsän siimekseen ja pajupensaiden ryteikön suojaan. Keräsin materiaaliksi luonnollisista syistä katkenneita kuivia oksia ja kuusista jo irronneita havuja.

Kasasin aineksista seinät hatarahkoon risumajaan, joka kaikitenkin pystyi kätkemään ahtaasti yhden tai kaksikin pientä ihmistä ja kätkeytyi itsekin luontoon. Kotoa tuotuja apuvälineitä en käyttänyt. Majaan ei kuulunut naruja eikä nauloja, saati sahan, puukon, poran tai vasaran jälkiä.

Risumajani oli niin huomiota herättämätön, että se sai olla rauhassa hävitykseltä tai epätervetulleiden ulkopuolisten lyöttäytymiseltä mukaan.

Ystäväni Erkki Mäkinen osallistui rakennustöihin joinakin päivinä, mutta ei ollut pitkäjänteinen. Hänellä oli muutakin tekemistä, kuten ramlaus, pyörien sudittaminen, polkupyörällä sotkeminen ympäri esikaupunkiamme sekä vieraiden autojen rekisterinumeroiden kerääminen muistivihkoon. Apu-lehti keksi listata lapsille etsittäviksi varastettujen autojen rekkareita, mutta en ikinä kuullut tai lukenut ensimmäisestäkään onnistumisesta.

Innostuin majojen rakentamiseen alunperin lukiessani Anthony Buckeridgen jo vuonna 1951 Englannissa julkaistua sisäoppilaitosromaania 'Jenningsin maja'. Täyttäessäni 9 vuotta maaliskuussa 1967 olin saanut Ulf Erik Qvickströmin tuoreen suomennoksen syntymäpäivälahjaksi Lasse Kantoselta.

Lasse halusi korostaa moneen kertaan, miten hänen hoitomummonsa kanssa kirjakaupasta valitsemansa kelta-vihreäkantinen poikakirja oli todellakin kirjoitettu isoille kundeille eikä pikkulapsille, jolloin Esko ja Mikko alkoivat kilvan vähätellä Lassen ylisanoja.

Minua kirja kiehtoi heti kansikuvasta ja takakansitekstistä alkaen. Koskaan en ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Päähenkilöt olivat 11-vuotiaita koulupoikia, opettajansa 33-vuotiaita miehiä, koulu jossain Kaakkois-Englannissa, Sussexissa. Kustannusliike Tammi suomennutti sarjan 25 alkuperäisestä osasta 11 ensimmäistä seitsemän vuoden aikana (1965-71), ja luin niitä sitä mukaa kuin käsiini sain.

Jennings ehti englantilaisen kouluvuoden kolmen lukukauden aikana kokeilla useimpia ikäistensä poikien harrastuksenkohteita. Majanrakennuksen lisäksi hän toimi salapoliisina, kokosi pienoismalleja, keräsi postimerkkejä ja perhosia sekä sammakoita, hoivaili marsuja ja kultakaloja, järjesti salaisia yöllisiä herkuttelujuhlia makuusalissa numero 6, kirjoitti päiväkirjaa, kokosi antiikiksi luulemiensa esineiden museon, urheili ja kilpaili, näytteli, naamioitui, retkeili ja perusti jopa lehden, jota painoi rivin kerrallaan kumisilla irtokirjasimilla.

Havainnollisempi malli majalleni löytyi omasta neljän hehtaarin metsästäni, alempaa samasta rinteestä, johon minäkin rakensin, joitakin viikkoja aiemmin. Esikuva oli mitä taidokkaimmin tehty piilo, kuin metsästäjän tai luontokuvaajan väijymispaikka. Sen täytyi olla isojen teinipoikien töitä, ellei jopa aikuisten. Tuuheita havuja oli ripustettu tiheän säännöllisesti nylonsiimaan ja johdettu monin kerroksin kiertämään nurkkapylväiden kautta, pienen neliskanttisen maalattian muodostaman säännöllisen pohjakaavan ympärille. Lopputulos oli mielestäni rakennustaidetta.

"Sehän voi olla vaikka puliukkojen maja! Älä mene sinne enää!" kauhisteli äiti, kun kerroin löydöstäni ja ylistelin sen hienoja yksityiskohtia.

Kotona ei puhuttu majoista sen enempää, ei omasta eikä vieraasta. Isäni ei lasten leikkien kaltaisista asioista kuullutkaan, saati että vanhemmat olisivat viitsineet lähteä metsään majaa katsomaan. 1960-luvun aikuiset eivät osallistuneet paljonkaan lastensa touhuihin vaan antoivat näiden peuhata omin päin. Pienille lapsille opetettiin enintään iltarukous ja ankarien varoitusten jälkeen heidät jätettiin omien suojelusenkeliensä huomaan.

Vieraiden tekijöiden taidokas koija oli jonkin ajan päästä kadonnut jäljettömiin. Se oli kai helppo purkaa pois, oli vain käärittävä siististi kokoon ongensiima ja siinä roikkuvat tuoreet havut. Kenties rakennuselementit saattoi pakata ja siirtää uuteen paikkaan, eri metsään.

Minun majani säilyi ympäristön suotuisien olosuhteiden määräämällä paikallaan, rapistuen vähitellen luonnonmukaisesti, kun seinät tai katto jäivät korjailematta. Jonkinlaisen risukasan saattoi löytää paikalta vuosia myöhemminkin ja rakennustontti säilyi tunnistettavissa vuosikymmeniä.

Isot pojat rakensivat koijia myös ylös puihin. Korkeuksissa näkyi oksien väliin naulattujen lautojen muodostamia lavoja. Vaikka en nähnytkään rakentajia itse teossa, tuskin asialla olivat olleet oravat.

Metsästys- ja majauutisia seurasivat Paatsamalehdessä laivauutiset. Lasse, Pekka, Erkki ja Timo olivat löytäneet jostakin suuren valkoisen kuutiomaisen möhkäleen kevyttä ja rakeista styrox-muovia. Paksu levy kevyttä ainetta kellui vedessä lauttana ja kannatteli ison metsälammikon pinnalla kolmekymmenkiloisia lapsia. Siten syntyi alus, joka risteili muutamien metrien matkoja rannalta toiselle, yksi tai kaksi pitkävartisilla Nokian kumisaappailla varustautunutta lapsimatkustajaa kyydissään.

Neljän hehtaarin metsän Orapihlajakujaan rajoittuvalla sivulla oli pieni suo, johon liittyi muutamien neliömetrien laajuinen ja vajaan puolen metrin syvyinen lammikko, jota minä kutsuin ojaksi, koska äitini oli varhaisempina vuosinani nimittänyt sitä niin. Samalla paikalla oli Esko saanut kiven päähänsä. Tämän lätäkön vedessä Timo pesi polkupyöränsä ja siihen oli moni lapsi vahingossa plutannut, kastellen mustien nokialaistensa harmaat sisävuoritkin.

Styroxisesta lautasta riitti vuorotellen iloa kaikille matkustushaluisille lapsille joidenkin päivien ajan, jotka alus säilyi lammella. Kun se hävisi jäljettömiin, siihen oli jo kyllästytty. Monet asiat katosivat lasten elämästä kenenkään koskaan ihmettelemättä miksi tai minne. Elämä oli vain sattumanvarainen seikkailu. Jokainen päivä toi uusia asioita, eikä vanhoilla ollut enää paljon väliä.

Kansakoulun kolmas luokka alkoi, luokkahuoneen kerros vaihtui. Uusi luokanopettaja oli rouva Matikka. Oppilaista kaksi kolmasosaa oli vielä samoja kuin ensimmäisellä luokalla. Poikien määrä pysyi 18:ssa, tyttöjen nousi yhdellä 13:een, käytyään toisella luokalla vain yhdeksässä.

Kolmas opiskeluvuosi toi lukujärjestykseeni ensimmäisen vieraan kielen, englannin. Syyskuussa heti ensimmäisen oppitunnin jälkeen, opittuani vasta muutaman sanan, palasin tohkeissani kotipihalleni vastavalmistuneena kieltenopettajana. Etsin käsiini Erkkiä, Lassea tai Pekkaa pitääkseni oppitunnin ja pari heistä löysinkin. Lasten keskittymiskyky oli vain muutaman minuutin mittainen, mutta siinä ajassa ehdin tyhjentää kaiken vasta oppimani.

Itsekseni johduin miettimään filosofisia kysymyksiä. Olin saanut kuulla, että talo oli englanniksi 'house', mutta house oli minulle pelkkä irrallinen, päälle liimattava nimilappu talon päällä. Ajattelin kaikki asiat suomeksi ja koin, että talon todellinen nimi saattoi olla vain juuri talo, vaikka sitä kutsuisi millä tahansa muunkielisellä nimityksellä. Eskokin oli oikeasti Esko, vaikka häntä nimiteltäisiin välillä Eemeliksi tai vaikka Pelle Varavaaraksi.

Oli luonnollista, että otin esimerkikseni juuri talon, sillä ajattelin filosofisesti oleskellessani pihalla, istuskellessani pihakallioilla. Silloin suurin näkemäni konkreettinen esine oli kotitalo tai tämän sisartalo, Erkki Mäkisen kuutostalo, koska katsoin etelään, kun olin kääntänyt selkäni pohjoiselle. Se mitä näin, oli lähtemättömästi ja syvällisesti TALO.

Ymmärrykseni oli kytkeytynyt äidinkieleeni. Kotikieleni oli koko maailmani, ilman sitä en olisi pystynyt ajattelemaan ja ympäristö olisi muuttunut mielettömäksi, kaaosmaiseksi painajaiseksi. Jumalan täytyi puhua äidinkielenään suomea. Muut kielet olivat kalpeita variaatioita suomesta ja alkuperäiset oikeat sanat oli niissä korvattu keksityillä nimityksillä.

Kolmannen luokan poikien voimistelunopettajaksi osoitettiin herra Eino Saukko. Kahden luokan pojat koottiin yhteen, eihän vain pariakymmentä kannattanut opettaa, vaan neljääkymmentä kerrallaan.

Opettaja Saukko tunkeutui kellarin pukuhuoneeseen voimisteluvaatteita vaihtavia poikia vahtimaan ja viihdytti heitä kertoilemalla karmaisevia tarinoita sotainvalidien ruumiinvammoista. Saukko tiesi minkälaisia avanteita, letkuja, putkia, säiliöitä ja proteeseja ihmisillä voi olla puuttuvien elinten korvikkeiksi ja miten luonnolliset ruumiintoiminnot sujuvat sellaisten kanssa. Pojat viihdyttivät itse itseään tekemällä kainalopieruääniä.

Luokkamme Oliver Hardy, kirjapainon poika Vihdintien länsipuolelta, sanoi opettajalle nimekseen Johansson, aivan kirjaimellisesti niin kuin suomen kielellä kirjoitettiin, mutta Saukko määräsi, että nimi pitää lausua tästedes "Juuhansson, JUU-hansson".

Voimistelusalissa poikien oli kiipeiltävä ylimmille puolapuille, mielestäni huimaavan korkealle. Apinoiden lailla osasivat eräät pojat kivuta köyttä pitkin katon rajaan asti. Jotkut tekivät voltteja narujen päissä roikkuneilla renkailla. Välillä varastosta haettiin hyppyarkku tai keinotekoinen nahkapintainen hevonen, jonka ympärille levitettiin paksuja pehmustemattoja.

Eino Saukko toteutti armeijan sulkeisharjoituksia päästäkseen möhömahaisena, lyhyenläntänä diktaattorina simputtamaan pikkupoikia, kun ei isompia voinut:

"Ylös! Alas! Päinmakuulle! Vatsalihasliikkeitä! Riviin järjestäytykää! Mars, vasen, vasen, vasen, kaks, kol, nel, vasen, vasen! SEIS!"

"Jättiläiskäyntiä, jättiläiskäyntiä, kädet ja sormet ylös korkealle, koor-kealle kurkottaen! SEIS!"

"Kääpiökäyntiä, kääpiökäyntiä kyyryssä, kyykyssä, pienen-pieninä, maata mataen, jalat koukussa harppoen! SEIS!"

Muutamat pojista, minä ja joskus joku muu, sotkivat Saukon kuvioita kömpelyydellään tai niskoittelullaan. Hyppy-yritys hevoselle epäonnistui, jäi lyhyeksi tai lipsahti sivuun ja ohijuoksemiseen. Tai marssiminen oli kömpelöä tai tahallisenkin pölkkypäistä. Silloin Saukko suuttui ja tempaisi epäonnistujan pois rivistä.

"Sinä, sinä... juuri sinä siinä... Painu... painu heti nurkkaan! Nurkkaan siitä nulikka pilaamasta koko harjoitusta!" huusi herra Saukko, tarttui olkapäästä kiinni ja ohjasi poikaa töytäisten kohti lähintä tyhjää nurkkaa.

Salin neljä sisäkulmaa eivät aina edes riittäneet rangaistaville pojille, vaan seinustojen puoliväliin täytyi lisätä ylimääräisiä häpeänurkkia kuudennelle tai viidennelle vintiölle. Olin kaikista pojista eniten nurkassa, suuren osan voimistelutunteja, usein ensimmäisenä ja ainoanakin.

Parhaat kansakoulun voimistelutuntini vietin seinänkulmia tuijottaen ja omissa mietteissäni tai haaveillen. Lattia tömisi, hikipisarat hajustivat ilmaa ja taustalta kuului Saukon komentoja muille pojille:

"Kääpiökäyntiä! Kääpiökäyntiä! Mars! 1-2-3-4! Huomio! Seis! Päinmakuulle käykää!"

(c) PAATSAMALEHTI