lauantai 9. toukokuuta 2009

12. Missä suoritin kansakouluni?

(Aiemmin: 1. Miksi perustin sanomalehden? 2. Mitä ykkösnumero sisälsi? 3. Mihin Haagaan synnyin? 4. Minne muutin Haagassa? 5. Ketkä kiusasivat ketä? 6. Minkä Esko sai päähänsä? 7. Miten syntyi kilometri leikkitietä? 8. Kuinka kakkosnumero kallistui? 9. Mitkä valokuvat puuttuivat? 10. Millaisia ihmissuhteita? 11. Kasvoiko kolmosnumero?)

(HAAGA 1965-66)

Paatsamatien lapset kävivät joukolla Tolarintien kansakoulua, joka oli perustettu Pohjois-Haagaan vuonna 1956. Tolariin joutuivat niin vanhemmat ikäluokat, Eskot ja Mikot, kuin tulevina vuosina minua nuoremmat, Erkit, Lasset ja Pekat, minä vain en!

Tolarista en oppinut tuntemaan kuin pohjakerroksen yhden kulmauksen, laulun mukaan "sen paikan kamalan, koulun hammashoitolan". Siitä laulettiin samansävyisesti kuin joulupuusta, joka oli varastettu ja joulupukista, joka oli hirtetty. Tolarin hammashoitolassa istuttiin keskiaikaisen epämukavassa tuolissa ja porattiin karmivasti surisevalla, antiikkisella masiinalla.

Tolari oli kymmenvuotiaana jo vanhanaikainen, 50-lukulainen, sulkeutunut linnamainen talokolossi, jossa oli kiivettävä raskaita portaita kolme tai neljäkin kerrosta ylimpiin luokkiin. Välituntisin pihamaalla parveili toista tuhatta oppilasta metelöimässä korvia rääkkäävän kakofonisesti ja tappelemassa nyrkkeillen ja painien maankamaran hiekassa, ympärillään pari kehää kannustuksia huutavaa yleisöä:

"Flaidis! Flaidis! Verta! Ver-ta! VER-TA!"

Tolarintien tilat eivät riittäneet kerralla Haagan isoille ikäluokille, vaan koulua käytiin parissa tai kolmessa vuoroluvussa aamuvarhaisesta iltahämäriin. Mikko Miettiläkin palaili Tolarista kotipihallemme vasta kello neljän maissa vuoden 1965 talvi-iltain pimeydessä kertoilemaan minulle, leikkivälle lumilapiotyöläiselle, mikä odottaisi seuraavan syksyn seitsenvuotiasta:

"Tolarin ruoka on jotain räkäklimppilimaa tai tapettiliisteriä joka päivä. Paitsi silloin kun on läskiklönttikeittoa. Jokainen ihranpalanen on pakko syödä lautaselta ja vati pitää nuolla puhtaaksi. Jos oksentaa, on pakko syödä oksennuksensa! Lautaselle ei saa jättää mitään!"

"Opettajat on ankaria. Hirveästi läksyjä joka päivä ja ne on vaikeita. Myöhästymisestä saa kuus tuntia jälki-istuntoa ja voi jäädä luokalle. Pihalla on tosi pahoja isoja kundeja, jotka vetää uusia välitunnilla turpiin..."

Iloisempana tuliaisenaan Mikko tutustutti minut Maikkiin, piirustustunnilla paperista taiteltuun isonokkaiseen lintuun, jonka leuat avautuivat ja sulkeutuivat siivistä vetämällä tai painamalla. Maikki osasi puraista napakasti sormesta.

Olin syksyn -65 ainoa ekaluokkalainen kotitalossani. Sain kuulla, etten joudukaan Tolariin vaan johonkin Kylänevaan.

Arkkitehti Helvi Mether-Borgström oli piirtänyt Etelä-Haagaan uuden keltatiilisen, modernisti vain kaksikerroksisen Kylänevan kansakoulun, joka oli valmistunut helmikuussa 1964.

Rakennustonttina oli Isonnevantien rahkasuo, paikallisten mosaksi kutsuma, jota oli vahvistettu 50 tuhannella kuutiometrillä täytemaata. Koulun hinnaksi oli tullut 2,1 miljoonaa uutta markkaa, millä oli saatu aikaan 21 luokkahuonetta ja 2100 neliömetriä tai 14,7 tuhatta kuutiometriä tilaa 640 oppilaalle ja 27 opettajalle.

Odotin ensimmäisen luokkani alkua sangen huolestuneena kesällä 1965. Hahmotin jälkeenpäin kirkkaasti elokuun viimeiset päivät, sunnuntain, maanantain ja tiistain, kun keskiviikko, syyskuun ensimmäinen, lähestyi kuin giljotiinin terä niskaani. Aistini olivat odotuksesta niin tarkkoina, että muistan iäti, kuinka leikin sunnuntai-iltana huoneessani punaisella peltisellä linja-autollani, linjalla numero 22, ja laskin jäljellä olevia päiviä.

Muistan, miten viimeisenä maanantaina kävin äitini kanssa bussilla kaupungissa ostamassa selkärepuksi ruskean Ryhti-laukun. Se oli kuin olkahihnoilla täydennetty jäykkä pieni keinonahkasalkku. Hihnat poistamalla saattoi ryhtyä salkkuherraksikin, sillä laukkuun kuului myös kantokahva.

Uskoin viikonpäivien olevan luonnostaan eri värisiä. Maanantai ja torstai olivat punaisia, tiistai ja lauantai keltaisia, keskiviikko ja perjantai vihreitä, sunnuntai musta kuin papin puku. Mistä lie kuvitelma olikaan iskostunut? Kuin Tupun, Hupun ja Lupun erottelu lakin värin perusteella: sininen, punainen ja vihreä (joskus keltainen). Minulle oli järkytys lukea väite, että Hupun ja Lupun lakkien värit olisivat olleet päinvastoin kuin olin luullut.

Koulumatkani oli vajaan kilometrin mittainen: 200 metriä Paatsamatietä etelään, vartioimaton tasoristeys junaradan ylitse, 200 metriä Angervotietä ja 500 metriä Isonnevantietä. Tolariin olisi ollut aivan yhtä pitkä matka, 300 metriä Paatsamatietä pohjoiseen, 300 metriä Aino Acktén tietä ja 300 metriä Tolarintietä, mutta ilman vaarallista, Pasilasta Turkuun vievän junaradan ylitystä.

Äitini saattoi minut perille ensimmäisenä koulupäivänä. Iso hiekkainen pihakenttä Kylänevan koulun itäpuolella kohosi hieman Isonnevantietä ylempänä. Pohjoislaidalta avautui autotie voimistelusalin päätyyn. Muutoin pihamaalle johtivat matalat portaat yli nurmirinteen, johon oli istutettu kitukasvuisia vuorimäntyjä. Pääoven edustaa varjosti karu sadekatos. Aivan koulun ulkoseinän keskipisteeseen oli asennettu selkeä kellotaulu, sekä molempien kerrosten että koko itäisen julkisivun puoliväliin.

Koulun eteläpäässä oli suurta pääpihaa alempana alakoululaisten pikkupiha tai pikkukoululaisten alapiha. Eteläpäädyssä koulun kahden normaalin kerroksen alle mahtui maantasainen pohjakerros, joka työntyi pohjoisempana kellariksi maan alle. Aivan ala- ja yläpihan rajalla avautui ulkoa ovi oppilaiden kellarikäymälään, jossa en eläissäni käynyt. Minulle ei tullut koskaan tarvetta, kiinnostusta tai uskallusta mennä sinne.

Aikamme äitini kanssa seikkailtuamme pitkin ja poikin koulun käytäviä, kylttien ja ihmisten opastamina, päädyimme alakoululaisten siipeen ja löysimme oikean luokan I D oven. Laitoin holhoojani kehotuksesta takkini naulakkoon käytävän vasemmalle seinustalle ja astuimme luokkahuoneeseeni oikealle. Naulakon valinta oli ensimmäinen eksentrinen tekoni, josta syntyi sekaannus pian äitini poistuttua.

Äiti valitsi minulle tarkoituksella pulpetin mielestään kaikkein kilteimmän näköisen pojan vierestä. Vaalea, punertavatukkainen pisamapää osoittautui aikaa myöten läpeensä urheiluhulluksi Juha Hellmaniksi. Joitakin kuukausia myöhemmin hän törmäsi pikkukoulusiiven kokolasisen alaoven läpi, kuin mikäkin Batman - lepakkomies.

Hellman ei kuitenkaan pahemmin haavoittunut. Aikuisena hän opiskeli insinööriksi, päätyi suuren kauppahuoneen toimitusjohtajaksi jonnekin Kulosaareen ja otti motokseen:

"Siellä missä minä olen, on tekemisen meininki! Mutta huumori myös aina mukana."

En tutustunut Juha Hellmaniin. Tuskin vaihdoimme sanaakaan, sillä opettajamme järjesti kaikkien lasten istumapaikat uudelleen, mielensä mukaisiksi, vielä ensimmäisen päivän aikana.

Luokassa istui aluksi hiljaista, odottelevaa ja ihmettelevää porukkaa, kunnes sisään saapui äitiinsä takertunut itkevä poika, jota holhooja raahasi tai kantoi sylissään luokkaan, mutta joka ei suostunut päästämään äidistään irti.

Lapsen kiljunnan ja huudon vain jatkuessa opettajamme Eila Tuurila ehdotti kaksikolle, että he koettaisivat tulla huomenna yrittämään uudelleen.

Koulukammoinen perhe poistui silloin luokasta, äänet käytävällä kaikoten, mutta palasi yhtä kiivaasti kirkuen ja itkien toisenakin koulupäivänä, kuin mikäkin Kiljusen herrasväki. Tällöin opettajamme Eila Tuurila ehdotti viileän rauhallisesti, että he yrittäisivät vasta vuoden päästä uudelleen. Ihmettelin, opettajako sen sai päättää? Kiljusten poistuttua uudelleen en nähnyt heitä enää ikinä.

Munkkivuoressa asuva Eila Tuurila oli kuulemma koulun pidetyin opettaja. Niin häntä kehui Varpu Saarela, äitini käsityökurssikaveri Haagan Angervotieltä. Varpu oli toivonut Tuurilasta oman Annukkansa opettajaa, mutta tämä joutuikin viereiselle, harmahtavan ruttunaamaisen
rouva Esteri Saukon I C -luokalle.

Kummitätini vasenkätinen tytär Anu Luukkonen Ansaritieltä oli puolestaan saanut III B -luokalla opettajakseen isovatsaisen, hiusrasvatukkaisen ja ankaran herra Eino Saukon, joka koetti pakottaa vasenkätiset oikeakätisiksi, mikä kertoo jo paljon hänestä. Hänen rangaistuksensa tulin kohtaamaan vasta kolmannella luokalla.

Isoikkunainen, vaalean valoisa luokkahuoneeni hohti raikasta tuoreuttaan. Tumman vihreän värinen liitutaulu opettajan pöydän takana oli putipuhtaan kaunis. Liitutaulu avautui kuin alttarikaappi tai triptyykki ja sen kääntyvässä osassa oli valmiiksi painettu ruudukko numeroiden piirtämistä ja laskemista varten.

Oikealla sivuseinällä toiset tyhjät kirjoitustaulut peittivät ovina kaapistoja. Vasemmalla oli ikkunaseinä, kuten jokaisessa luokkahuoneessa, jottei oikea käsi varjostaisi kirjoittamista.

Vaaleanruskea puunvärinen pulpettini oli siisti, lakattu ja uudentuoksuinen. Valmistaja oli Koulukaluste Oy Salon kaupungista, kurkistin tavaramerkkitiedoista pöydän alapinnasta.
Pulpetin kansi ei pettymyksekseni noussut pystyyn, kuten olin odottanut, vaan pöytälevyn alla oli arkipäiväinen, vedettävä laatikko kirjoille, vihkoille ja koulutarvikkeille. Pöytälevyn takareunasta kääntyi auki kynäkotelo, jossa oli kolo mustepullollekin. Pulpetin kaksi putkijalkaa oli taivutettu harmaaksi maalatusta metallista.

Opettaja jakoi lapsille uutukaisen hyväntuoksuisen värikuvitetun Aapisen sekä Toivo Vahervuon oppikirjan 'Pienen koululaisen laskento 1-2', kymmenes painos 1965.

En ikinä tottunut vanhempien ikäpolvien tavoin vetoamaan "Elon laskuopin mukaan", tai vannomaan Ojalan, saatikka Saarialhon laskuoppiin, vaan Vahervuon laskentoon. Keskikoulun Kalle Väisälän Algebra tai alakoulun Toivo Vahervuon nuolilaskut eivät unohdu.

13 -> 6 + ?

Vahervuon teoksen räikeän ruohonvihreässä kansikuvassa seisoskeli iloisia sinisilmäisiä lapsia, vaalealla tytöllä lyhyt punainen hame ja valkoinen esiliina, ruskeatukkaisella pojalla siniset polvihousut ja ruskeat saappaat. Takakannessa punainen tonttu ratsasti aapiskukolla. Kirjan oli kuvittanut väripiirroksin Kylli Koski, televisiossa satujaan kertoillut ja siveltimellä piirrellyt Kylli-täti.

Luokkani pojat käyttivät pitkiä housuja, eikä kukaan polvihousuja, mutta melkein kaikilla tytöillä oli minimittainen tai lyhyt, polvien yläpuolelle päättyvä hame, sekä tummat, valkoiset tai kirkkaanväriset sukkahousut. Poikien jaloissa saattoi olla sinisiä farmareita, mustia keinokuituhousuja, talvella hiihtohousuja, tai vaikkapa ruskeita vakosamettihousuja. Vaatetus oli kotikutoisen kirjavaa, yhtenäisiä muoti-virtauksia ei näkynyt.

Keinokuituisia trikoopuseroita oli monilla lapsilla. Joskus sellaisen tai flanellipaidan päälle oli vedetty villapaita tai liivi tai rennon kevyt lasten pikkutakki. Yhdellä luokkamme pojista oli päivittäin kaulassaan solmio, toisella joskus rusetti. Parilla tytöllä oli hiuksissaan pienet saparot, joita koristivat kirkkaan värikkäät rusetit. Poikien ja tyttöjenkin hiukset leikattiin aika-ajoin lyhyehköiksi.

Uudet koulutavarat olivat kuin ihania lahjoja, melkein kuin olisi ollut joulu! Saimme opettajalta vihkoja, lyijykynän, pyyhekumin, viivoittimen ja askillisen väriliituja, joiden kotelon kannessa oli ikimuistoisen kaunis maisemakuva Porvoosta keskiaikaisine kirkkoineen ja punaisine jokivarren ranta-aittoineen.

Lapsille jaetussa harmahtavan valkoisessa hammasmukissa luki: "Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu". Kaipasin vanhemmilla koululaispolvilla näkemääni kehotusta harjata kahdesti päivässä, aamuin ja illoin, jotta käsky olisi ehkä vaikuttanut kotona. Pesin vain illalla, joskus saatoin laiskotella ja pinnata.

Uusi oppilas tunsi itsensä tärkeämmäksi ja virallisemmaksi ihmiseksi kuin koskaan ennen, kun opettaja selitti kouluuntuloaikoja, välitunteja ja ruokailutaukoja. Oppitunteja oli neljä päivässä, lauantaina saattoi olla kolmekin tuntia vain.

Vuoroin oli lukemista tai laskentoa, välillä piirustusta, laulua, liikuntaa tai uskontoa. Vain opettaja itse tiesi tarkemmin lukujärjestyksen, mitä milloinkin vuorossa. Välituntikellon raastava pirinä kuulosti juhlallisen määräävältä. Keskusradiosta saattoi joskus jyrähtää johtajaopettaja Lauri Kaupin ääni kuin käskynjakona taivaasta.

Opettaja Tuurila vei lapset opastuskierrokselle käytäville. Koulussa oli 17 tavallista luokkaa, sekä tyttöjen ja poikien käsityöluokat, laululuokka, luonnonopetuksen luokka, ruokasali ja voimistelusali.

Opettajatar näytti luokkamme seinää vasten kiinnitetyn pitkän vaatenaulakon, johon meidän tuli ripustaa päällysvaatteemme, ja jonka alle jätettiin kumisaappaat ja talvikengät. Minä kerroin opettajalle, että minun takkini oli roikkumassa naulakossa käytävän vastakkaisella puolella.

Tuurilalta sekosivat pasmat, hän ei tuntunut ymmärtävän minua? Hän alkoi kuulustella ja esittää teorioita, että kuuluisin jollekin toiselle luokalle:

"Veikö äitisi sinut alunperin tuohon toiseen luokkaan? Oletko tullut itse omin päin sieltä tälle puolelle? Mille luokalle sinun piti tulla, A, B, C, D? Kuka opettaja sinulla piti olla?"

Huolestunein pitkin katsein opettaja salli minun lopulta jäädä luokalleen, vaikka olin jo sotkenut vaatenaulakoiden järjestyksen logiikan.

Tuurilan arvostus romahti silmissäni. Hän ei edes tiennyt, keitä hänen luokalleen oli tulossa. Vaikka meitä ei ollut kuin 30 oppilasta, 18 poikaa ja 12 tyttöä. Tuo suhdeluku oli hyvä: mitä useampia poikia ja harvempia tyttöjä luokalla, sen parempi - seitsenvuotiaan pojan mielestä. Tai ei ainakaan liikaa tyttöjä.

Koulun sisäseinät oli osin rapattu ja maalattu valkoisiksi, osaksi niitä koristi esiin jätetty kellanruskea tiilipinta. Käytävä naulakoineen, pari luokkaa kummallakin sivulla, johti pohjoiseen, keskeiseen porrashalliin, joka avautui molempiin kerroksiin. Sen äärelle kokoonnuttiin aamuhartauteen, yläkerran luokista yläkertaan, alakertalaiset alakertaan ja joku luokka asetettiin pitkille leveille portaillekin, tai niitä puolivälissä katkovalle keskitasanteelle.

Porrashallin muodostaman mutkan jälkeen päättyi yläkerran käytävä ulkoseinään ja ikkunaan. Alakerrassa käytävä jatkui edelleen pohjoiseen, jossa olivat rinnakkain kahden kerroksen korkuinen voimistelusali sekä vinokattoinen, juhlasalia kohti avartuva ruokasali, joita erottivat toisistaan pelkät paljeovet. Kaksi salia saattoi yhdistää tilavammaksi juhlasaliksi, jonka länsipäässä oli korotettu ja seinään upotettu näyttämölava raskaine, punaisine esirippuineen.

Käytävän varrella oli lasi-ikkunainen vahtimestarinkoppi. Kulkuväylää vartioivat vahtimestarin sijasta kuitenkin päivystäjät, joita oli pari isoa yläluokkalaista poikaa vuoroillaan istumassa käytävälle siirretyn pöydän takana.

Lasikopin ikkunan läpi näin usein kansakoulun johtajaopettajan Lauri Kaupin. Hän oli isäni kurssitoverin ja perheystävän Kalevi Kaupin aivan yhdennäköinen veli. Rehtori muistutti tavallaan Kauko Saarentausta, mustavalkotelevision alkuaikojen kuivakkaa uutistenlukijaa, opettajaa ja tietokilpailumiestä, mutta toisaalta kaljupäisen silmälasikäärmeen ovelalta ilmeeltään myös nuorekkaan hoikkaa ministeri Urho Kekkosta - ajalta jolloin Kekkonen ei vielä ajellut päätään kokonaan kaljuksi. Lauri Kauppi ei tavannut minua milloinkaan kahden kesken minkään asian yhteydessä.

Kun oppilaat laitettiin pituusjärjestykseen, olin pojista keskimittaisin. Jouduin kahden kaveruksen, Eero Muukkosen ja Jan-Erik Nymanin väliin, mihin osuin aakkosjärjestyksessäkin. Muutamana ensimmäisenä päivänä Eero ja Janne kokeilivat kiusata minua, kaksi yhtä vastaan, mutta se vain loppui, kun en provosoitunut. Heistä tuli tavallisia luokkatovereita, melkeinpä kavereitani. Minulla ei ollut ensimmäisellä luokalla yhtään ystävää, vasta toisella ja kolmannella sain kummallakin yhden todellisen kaverin uusista tulokkaista.

Ruokasaliin marssittiin jonossa ja pöydissä istuttiin vakiojärjestyksen mukaisesti. Ovensuusta jokainen poimi itselleen maitotetran, pyramidin muotoisen pahvitölkin, johon avatusta reiästä imettiin pillillä. Tetroja oli kahta kokoa. Kadehdin yläluokkalaisten isompia, puolentoista tai kahden desilitran mittaisia.

Join kerran vahingossa Eeron maidon, imiessäni pilliä väärältä puolelta lautastani. Silloin Muukkonen tuijotti minua mykistyneen närkästyneenä kalamaisilla mulkosilmillään. Annoin hänelle spontaanisti oman tetrani tilalle. Toisen ihmisen pillin ja juoman käyttäminen vähän ällötti minua.

Helsingin kansakouluruokana oli 1960-luvulla toinen toistaan pahemman makuisia puuroja ja keittoja. Kaiken kuitenkin söin, en osannut ajatellakaan muuta. En jäänyt nälkäiseksi. Ruoan ulkonäkökin petti: paksu puuro saattoi näyttää mämmiltä tai suklaalta, mutta maku oli yllätys, paljon pahempi. Hernekeitto oli parasta mitä tarjottiin. Leiväksi oli kovaa, kuivaa näkkileipää.

Pahinta ja pelottavinta koulussa oli terveydenhoito. Koskaan ei voinut etukäteen tietää, minä päivänä olisi rokotuksia tai tarkastuksia tulossa. Kouluhoitaja oli 'Tenavat' -sarjakuvan Tellun näköinen tiukan määrätietoinen, parasta keski-ikäänsä elänyt täti. Nopeasti hän johdatteli lapsen ajatuksia hoitotoimenpiteestä muualle:

"Mitäs mukavaa on tulossa muutaman viikon päästä?"

"Emmä tiedä... Auts!" (Rokotuspiikki oli äkkiä pistänyt.)

"No mutta etkös sinä joulua tiedä?"

Minua taidettiin, jälleen kerran, pitää idioottina.

Koululääkäri puolestaan oli kammottava, hirviömäinen menninkäisnainen, sairaalloisen hyllyvän lihava lyhytkasvuinen läskimätäs. Vetelien, roikkuvien ihrojensa seasta hän tungetteli paksulla sormellaan oppilaita ja tihrusti tutkivasti kasvopoimujensa alta. Sanoilla "Ryhtivoimisteluun!" tai "ylipainoinen" tämä märehtinyt lehmä tuomitsi pieniä potilaitaan. Kouluhoitaja Tellu pyöriskeli energisenä ympäriinsä, laiskaa, lepäävää lääkäri-buddhaa hännystellen.

Istuskelin kerran kouluterveydenhoitajan odotushuoneessa luokkamme pienikokoisimman ja sirojäsenisimmän ihmishyönteisen Henri Hentovaaran kanssa. Olimme molemmat välttäneet jonkin aiemman rokotuskerran sairauspoissaolojemme vuoksi.

Kaimaani alkoi odotellessa jänistää ja hermostuttaa hetki hetkeltä yhä enemmän. Aikansa paikallaan pyöriskeltyään, nikoteltuaan ja pureskeltuaan kaikki kyntensä tyngiksi hän teki päätöksen lähteä livohkaan, hipsiä muina miehinä takaisin yläkertaan, luokkahuoneeseemme.

Kohta kouluhoitaja avasi ovensa ja kutsui sisään Hentovaaraa! Hentovaara? Missä tämä oli?
Tottumuksesta myönsin totuudenmukaisesti Hentovaaran olleen paikalla, mutta joutuneen äkillisesti hetki sitten poistumaan.

"Minne se meni? Minkä näköinen se on?"

Kuvailu ei Hentovaaran tapauksessa ollut vaikeaa. Tuntomerkkeinä hassut hörökorvat, Jaska Jokusen myrtyneen suun mimiikka biljardipallopäässä, sekä ruskea laastarilappu silmälasien vasenta linssiä peittämässä, oikeanpuoleisen laiskan silmän harjoituttamiseksi.

Nopealiikkeinen Tellu kipaisi terveyskengät kopisten tuoreille jäljille, etsimään kaimaani portaikosta ja ylemmistä kerroksista. Kouluterveydenhoitajan vastaanottotilat olivat puolittain kellarissa, pohjakerroksessa alapihan varrella, naapureinaan veistosali ja apukoululuokka.

Hetken kuluttua kaksi keskikokoista ja keski-ikäistä vantteraa naista, opettaja Eila Tuurila yhdessä Tellu Kouluhoitajan kanssa, kantoivat portaita alas vikisevää ja rimpuilevaa Hentovaaraa kuin porsasta teuraaksi, tosin vain rokotukseen.

Näky oli eriskummallinen, kauhistuttava, mutta yhtä aikaa sairaalla tavalla hupaisakin. Minä odottelin sivussa eleettömästi omaa vuoroani, johon ei sisältynyt dramatiikkaa, kuten ei enää kaimanikaan aivan rauhalliseen ja vaisuun poistumiseen omin jaloin heti pienen piikin saatuaan.

Eila Tuurila oli varsin tavanomainen oman aikansa keski-ikäinen naisopettaja. Täyteläinen pyöreäposkinen pää, lyhyehkö kihara permanentti ruskeissa hiuksissa, tasapaksuhko keskivartalo ryntäistä alaspäin, yllään kotoisa pusero tai villatakki, arkinen hame, ketjussa riippuva kaulakoru. Hän ei tehnyt minuun vaikutusta, eikä hänestä jäänyt mitään persoonallista mieleen.

Viereisen luokan vilkkaasti höpöttävällä mummelilla, rouva Saukolla oli joskus asiaa opettaja Tuurilalle kesken tunnin. Hän saattoi vaikkapa piipahtaa hakemaan jotakin puuttuvaa tarpeellista tavaraa. Tällöin Tuurila kysyi oppilailta, miten tervehdimme vierastamme?

"Päi-vää Sauk-ko!!" mölysi luokka kakofonisesti kuin mullilauma.

Tuurila alkoi kauhistellen opettaa, että meidän pitää sanoa uudelleen kohteliaammin:

"Hyvää Päivää, Opettaja Saukko!"

Mummo hymyili meille ystävällisesti, posket lommollaan, silmät syvällä kuopissaan.

Pienissäkin koululaisissa oli pikkuvanhoja piirteitä ja rentoa ironista epäkunnioitusta auktoriteetteja kohtaan. Pikkupojat eivät Kylänevassa käyttäneet luokkatoveriensa etunimiä vaan kutsuivat toisiaan sukunimillä. Melkein kaikkien poikien välituntipuheista ilmeni heidän vakaa päämääränsä olevan ryhtyä aikuisina ammattilaisurheilijoiksi, vaikkei sellaisista ollut vielä esimerkkejä Suomessa. Urheiluhulluin oli Juha Hellman.

Luokkatovereistani Jarmo Aholalla Kylätieltä oli hassut korvat ja lempeä hymy. Hän muistutti Ohukaista, Stan Laurelia. Puttepossumainen Tomi Johansson tuli kouluun Vihdintien suunnalta ja muistutti kasvoiltaan Oliver Hardya, Paksukaista. Pieni Esa Kaasila ajoi jättimäisellä aikuisten polkupyörällä. Ovelannäköinen Jussi Joutsenlahti oli vilkas, paha poika, Ville Vallaton. Opettaja sijoitti Jussin ja minut vierustovereiksi tasapainottamaan toisiamme.

Vaalea Tapio Oksala kärsi ihottumista. Pikkutakkimies Juha Pullinen oli tyylikäs kuin näyttelijä Tapani Perttu. Tummakulmainen Vesa Patrikka oli kuin Tapio Rautavaara. Opettajatar sanoi kadehtivansa hänen pitkiä silmäripsiään.

Riistavuorenkujan kukkakepillä Kari Karhulla oli lämpimän ruskeat nappisilmät. Kiharatukkainen, virnuileva Olle Sten näytti tyypilliseltä suomenruotsalaiselta Hannu Hanhelta. Pienikokoinen Seppo Välikangas poltti hampaat keltaisina tupakkaa jo 8-vuotiaana. Jenkkitukkainen, paksuposkinen Tarmo Kuusisto muistutti Huukoa Bud Blaken piirtämästä sarjakuvasta 'Tiikeri'.

"Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi: puli puli, Bät-mään!" lauleskeli välitunnilla hassu, silmälasipäinen, lämminhymyinen, leveänaamainen koomikko Juhani Vainikka, tuleva krematorionhoitaja?

"Juhani kertoo taas puujalkavitsejään", kommentoi hänen vakavampi kaksoisveljensä Jorma Vainikka ystävällisesti, tuleva lehdenjakaja?

Kerran luokkamme oveen koputettiin ja sisään kurkisti, tilanteesta hieman hölmistyneen näköisenä, virkapukuinen taksinkuljettaja, herra Tienmutka.

"Jaaha, mutta onhan täällä sentään ihmisiä. Kun tää mun Jari-poikani palasi aamulla kotiin melkein itku kurkussa ja sanoi, ettei löytänyt täältä enää ollenkaan ketään."

Olimme lähteneet aamulla retkelle lähimetsään tutkimaan kasveja. Jari oli myöhästynyt.

Oppilaiden isissä oli useita taksinkuljettajia. Erään taksimiehen perhe muutti kesken lukuvuoden Kanadaan. Muutaman kuukauden päästä hänen kollegansa ja luokkatoverimme perhe seurasi perässä.

Maastamuutto Ruotsiin oli vilkasta. Australian tiedotustoimistokin ryhtyi pian houkuttelemaan lehtimainoksilla siirtolaisia Suomesta. Jos tilasi ilmaisen Australia-tietokirjan, kuten uteliaimmat lapset ja minä teimme, sai lahjaksi kullanvärisen rintaneulan, joka esitti kengurua tai Australian karttaa.

"Haagalaiset perheet edustavat suomalaista keskiluokkaa", valisti Munkkivuoressa asuva Eila Tuurila eräänä päivänä luokkaamme. Hän konkretisoi väitteensä:

"Teidän isänne ansaitsevat 2000 - 3000 markkaa kuukaudessa."

Tällöin Harri, jolla oli kolmikulmainen pää, ohimot tylppinä ja leuka terävimpänä kulmana, sekä vaalea, lyhyeksi kynitty pikkulapsen otsatukka, jollaisesta professori Keijo Korhonen tuli tunnetuksi, alkoi viitata touhukkaasti:

"Opettaja, minun isäni ansaitsee kyllä 4000 markkaa kuukaudessa! Hän on arkkitehti."

Opettajan ja Harrin sanat mietityttivät, vaikka vaikenin. Isäni kielsi kertomasta tuloja, jotka olivat verokalenterissa, jonka hän osti joka vuosi ja selasi kannesta kanteen, ruksaten naapurien, tuttavien ja julkisuuden ihmisten tulot, löytääkseen jollakin kaavalla perusteen omalle palkkatasolleen, joka oli sama kuin Harrin isällä, mutta varmasti vähemmän kuin Orapihlajatien rivitaloasukkailla.

Luokkamme tytöt olivat toinen toistaan herttaisempia. Joukon pienin, räiskyvän pirteä ja iloinen Tarja innostui kerran kesken biologiantunnin huudahtamaan estottoman iloisesti:

"Jumala on kerran luonut kaiken kauniin, kukat, perhoset, ihmiset ja koko maan!"

"Aivan niin, niinhän se on..." opettajamme, joka selitti juuri kasvioppia, myötäili opetuksensa väliin tyynnyttelevästi.

Minä pidin Tarjan lausetta lapsellisena, varsinkin kun meneillään ei ollut uskonnon tunti.

Uskonnon oppikirja hämmensi minua, koska alussa kerrottiin vakavissaan ensimmäisistä ihmisistä, Aatamista ja Eevasta. Olin tuohduksissani ja minun teki mieleni oikaista opetusta. En kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen:

"Opettaja, epäilen tätä kirjaa vähän vanhentuneeksi. Olen jo ainakin vuosi sitten kuullut uudempia tietoja, joiden mukaan ihmisen esi-isät ovat kehittyneet apinoista!"

Johanna, suloinen pieni vaalea lettipää punaisine rusetteineen ja vitivalkoisine sukkahousuineen, väitti kerran innokkaasti Suomenkin olevan kehitysmaa. Opettaja korjasi, että oikeastaan Suomi on jo kehittynyt maa. Afrikassa olivat kehitysmaat, jotka olivat myös kehittymättömiä ja alikehittyneitä.

Hymyilevä nappisilmäinen ruskeaverikkö Ursula Rytökoski, kahden lääkärin tytär, höpötti kaiken aikaa ajatuksiaan puoliääneen itsekseen, ollessaan vaikkapa teroittamassa lyijykynäänsä luokan roskakorin äärellä yhtä aikaa kanssani. Ursulan naapuri Orapihlajatien rivitalosta oli luokkamme täydellisin nainen, lumikuningatar Kristiina eli Tenni, joka tähtäsi Suomalaiseen Yhteiskouluun.

Tyylikäs joutsenkaulainen lyhythiuksinen vaaleaverikkö Mari, kuin näyttelijätär Elina Pohjanpää, pyörtyili naisellisesti. Helenalla puolestaan oli hymykuopat, Peppi Pitkätossun pisamat ja tulen liekkien värinen punainen tukka. Pyöreä, mutkattoman mukava Eija työnsi liimaa sieraimiinsa.

Ritva oli mausteisen tyylikäs kauneuspilkkuinen ruskeatukka. Susanna oli tumma ja kuuma kuin kartanon neito Yhdysvaltain etelävaltioista. Silmälasipäinen Heidi oli kuin Ville Vallattoman ystävätär Tytti. Raija oli luokan isoin, tytöistä kehittynein, kuin ylemmältä luokalta.

Eila Tuurila opetti kaksi ensimmäistä lukuvuotta liikuntaakin molemmille sukupuolille yhteisesti. Syksyisin ja keväisin pelattiin pihalla pesäpalloa. Talvella oli hiihtoa ja luistelua, ellei pakkasta ollut seitsemältä aamulla yli 20 astetta, kuten 1960-luvun talvina toisinaan olikin Helsingissä.

Kaikilla lapsilla ei ollut omia urheiluvälineitä, mutta koulu antoi lainaksi. Kaupungin suksiin eivät kuuluneet oikeisiin monoihin kiinnitettävät rautaiset rotanloukkusiteet vaan kaiken sorttisiin kumisaappaisiinkin sopivat kömpelöt kumilenksut, mäystimet. Sellaisilla välineillä ei tumman urheilullinen Vesa Patrikkakaan pystynyt kovaan vauhtiin.

Kotiluokkaamme tuli toisinaan vierailijoita, esimerkiksi rehtori tai tarkastaja tai tutkija, asettuen kuuntelemaan opetusta ääneti takarivistä. Aina löytyi peräseinältä tyhjä pulpetti, jossa hiljainen aikuinen syventyi tekemään merkintöjä papereihinsa, mikäli ei korjannutkin omia kokeitaan ja kuunnellut vain toisella korvallaan opettajaamme? En kääntynyt ja katsonut.

"Hyvää päivää, Johtajaopettaja!" Lapset kapsahtivat seisomaan ja tervehtimään rehtoria opettajan kehotuksesta.

"Istukaa, istukaa vain!" rauhoitteli tulokas ripeästi lapsia, kämmenillään alas vilkuttaen. Sitten hän livahti ovensuusta, luokan oikeasta etunurkasta, mahdollisimman kiireisesti takarivin taakse, piiloon oppilaiden näkökentästä.

Vakituisesti luokkamme takarivissä istui hiljakseen Hönö, samannimisen sarjakuvahahmon kaksoisolento. Hänellä olivat silmät ja huulet alati ihmetyksestä pyöreinä, mutta hän ei koskaan puhunut mitään, vaikka suu olikin unohtunut auki. Isot yläetuhampaat törröttivät ja lyhyehkö pörröinen vaalea harjastukka sojotti kaikkiin suuntiin. Vaatteet olivat liian suuret, niissä oli kasvunvaraa, mutta Hönö olikin pynttäytynyt joka päivä pyhäpukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon.

Siisti tummapukuinen herrasmies saatteli joinakin aamuina Hönön kouluun ja häipyi kiireisesti autolla. Hönö pysytteli koko päivän omissa oloissaan, lapset eivät jutelleet hänelle eivätkä puhuneet hänestä mitään, kukaan ei kiusannut häntä. Hän vaikutti luokkatovereitaan vuoden verran vanhemmalta ja isommalta. Oliko hän edes suomalainen, sekään ei varmistunut.

Opettajakaan ei kysynyt mitään Hönöltä eikä puhunut hänestä. Hönöllä oli pulpetillaan paperia ja väriliituja ja hän saattoi piirustella kaikki tunnit, ellei kirjoittanutkin opettajan sanelujen tai taululle piirtämien mallien mukaan kirjaimia tai laskeskellut laskuja, paljonko olikaan 1+3 tai 2+2.

Hönö jäi ensimmäisen luokan suurimmaksi arvoitukseksi. Toisena vuonna näin häntä enää välitunneilla, kun hän oli siirtynyt pohjakerroksen apukoululuokkaan, tusinan muun keskivertokoululaisia erikoisemman näköisen pojan (ja yhden tytön) joukkoon.

Kylänevan koulu järjesti ahkerasti paperinkeräyskampanjoita televisioiden hankkimiseksi. Lapset eivät päässeet mustavalkolähetyksiä näkemään, opettajia ne ehkä viihdyttivät.

Hyväntuulinen ja hymyilevä luokkatoverini, Pekka Töpöhäntä -tuntija Tarmo Kuusisto rahtasi koululle paperia useita kuutiometrejä isänsä pakettiautolla. Mietin, oliko tuollainen lahjus? Jotkut vanhemmat tuntuivat olevan valmiita tekemään mitä tahansa koulumenestyksen hyväksi, kunhan lasten ei tarvitsisi itse vaivautua opiskelemaan.

Minun äitini pakkasi ryhtilaukkuuni kaksi vanhaa Eevaa, satasivuista naistenlehteä, ja sanoi niiden riittävän, koska ne olivat painavia, liitupaperia. Panokseni oli pienin, mitä kukaan toi.

En ikinä vienyt opettajille kevätlahjaakaan, kukkia, suklaata tai omenaa. Äitini mielestä sellaiset olivat lahjuksia. Opettaja sai normaalisti palkkaa, jolla eli.

Eräänä päivänä luokkaani asteli virkapukuinen poliisikonstaapeli. Hän oli hymynaamainen, paksuposkinen ja mahakas keski-ikäinen mies, jota kutsuin mielessäni Fjalar Jarvaksi, televisiossa nähdyn joviaalin ylipoliisipäällikön mukaan.

Konstaapelin lähetystehtävä oli opettaa koululaisille esittelemiensä liikennemerkkien tuntemusta. Hän kuulusteli oppilaita rivi riviltä järjestyksessä. Minunkin vuoroni lähestyi uhkaavasti.

Olin muiden vastausvuoroilla tuntenut vuorenvarmasti ne liikennemerkit, joilla oli merkitystä jalankulkijoille, mutta autoilijan näkökulmaa en ollut kohdannut autottomassa perheessä. En ymmärtänyt mitään etuajo-oikeudesta tai ohituskiellosta.

Kauhistuksekseni konstaapeli "Jarva" kaivoi juuri esiin sinisiä neliöitä, joissa oli valkoisia nuolia. En ollut eläissäni jalankulkijana, busseissa taikka taksien takapenkeiltä huomannut sellaisia tai ainakaan ajatellut niiden merkitystä. Äitini ja isänikään eivät olisi tunteneet niitä?

"Eilen Maunulan kansakoulussa yksi mustalaispoika väitti minulle, että nämä ovat - viemäriputkia! Minä nappasin sitä niskasta kiinni ja panin nurkkaan seisomaan, kunnes oppii käyttäytymään", konstaapeli hekotteli suu messingillä.

Sitten hän suuntasi katseensa ja paksun sormensa minua kohti:

"Seuraava poju siinä keskellä! Sanopa sinä, mitä merkkejä nämä ovat?"

Nousin seisomaan pulpettini viereen, kuten vastatessa kuului tehdä, mutten avannut suutani. En keksinyt mitä olisin sanonut.

"No, miten on? Vai ovatko nämä sinustakin ehkä viemäriputkia?" kysyi poliisi haastavasti.

En vastannut mitään. Muistini katoaa, enkä muista enempää.

(c) PAATSAMALEHTI

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti