maanantai 11. toukokuuta 2009

13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä? #4

(HAAGA 1967)

Ensimmäinen lehtikesäni kellastui kohti syyskuuta 1967 ja uhkaavan uuden kouluvuoden alkua. Kolmas luokka pelotti. Se merkitsisi siirtymistä alakoululaisten pikkupihalta ylemmällä tasolla olevalle pääpihalle.

Yläpihaa olin tarkkaillut vasta etäältä, nähden vieraita isoja pahoja poikia rajussa tappeluissa, maassa, hiekassakin painien. Isot kundit flaidasivat. Ja luokanopettajakin vaihtuisi uuteen tuntemattomaan.

Tulevaisuuteni näytti niin synkältä, ettei sitä valaissut edes isän jouluksi lupailema magnetofoni. Joulu oli vasta vaarojen tuolla puolen. Jatkuisiko elämäni edes niin kauas? Sitä mietin aina. Katsoin horisonttiin enintään muutaman kuukauden päähän.

Kiinnostuin magnetofoneista kummisetäni Alpo Luukkosen nauhoittaessa perhevierailuamme Haagan Ansaritiellä. (Pariskunta oli tutustunutkin ääninauhojen äärellä, Linguaphonen kielikurssilla.)

Minulle äänten tallentaminen oli jotain uutta. Suunnittelin tekeväni haastatteluja, kuunnelmia, sketsejä ja tietokilpailuohjelmia. Muiden tekemän musiikin taikka radio-ohjelmien tallennus ja toisto eivät kiinnostaneet pätkääkään.

Luukkosilta ei päässyt lähtemään, ennen kuin myhäilevä, korkeaotsainen ja rusettikaulainen isäntä oli kaivanut kirjahyllystään esiin vieraskirjan. Minunkin piti raapustaa nimeni jokaisella sunnuntaivierailulla - kerran talvessa.

Isäni hankki vieraskirjan vasta 50-vuotispäivilleen, mutta kävijät unohtivat kirjoittaa nimensä tai kirja unohdettiin näyttää heille. Jälkeenpäin isä listasi itse tyhjille sivuille vieraiden nimiä omalla kekkosmaisen minimalistiseksi pelkistyneellä käsialallaan, joka oli lähes suoraa horisontaalista viivaa vasemmalta oikealle, muutamin mutkin, kohoamin ja koukeroin. Tyhjän albumin sadasta sivusta ei milloinkaan täyttynyt kuin kolme ensimmäistä.

Luukkosen perheestä sain myös haaveen Capricorn -lautapelistä, jota pelasin pari vuotta minua vanhemman, viehättävän Anu-tyttären kanssa. Varustimme purjelaivoja Euroopassa, seilasimme Australiaan, haimme aarteita, käännyimme kotimatkalle ja myimme saaliin. Peli jakautui yksitoikkoisiin jaksoihin, mutta taustatarina ja pahvikortteihin seikkailuromanttisesti kuvatut laivan varusteet, pumput, varapurjeet, vesitynnyrit, musketit, ankkurit ja laahausankkurit olivat jännittäviä.

Capricorn maksoi 8 markkaa Stockmannin tavaratalon 4. kerroksen leluosastolla, kultakaloja kuhisevan vesialtaan lähellä. Pakkauslaatikon yltiöromanttisen räikeä merimaalaus purjelaivoineen oli minusta parasta taidetta mitä olin nähnyt. Harkitsin kuvan kehystämistä seinälleni.

Yllättäen isäni kantoi Grundig-merkkisen magnetofonin kotiimme jo eräänä elokuun lopun iltana. Kulmikas, kömpelö, neliskanttinen harmaanruskea laatikko painoi useita kiloja ja oli isompi kuin Luukkosten siro, pyöreämuotoinen Philips.

Grundig tarvitsi verkkovirtaa, eikä sitä voinut käyttää ulkona, kuten A-portaan teinipojan Nikulan yhtä kookasta avokelanauhuria, jonka kelat pyörivät komeasti pystyasennossa läpinäkyvän lasikannen alla, ja jonka kaiutin levitti pihalle Beatlesien ääntä tonttiamme suojanneen sementtiaidan harjalta.

Haastoin Erkki Mäkisen ja Lasse Kantosen tietokilpailuun, joka nauhoitettiin kotonani. Isä ei uskonut kallista laitetta käyttööni ilman koulutusta, vaan ryhtyi omilla paksuilla sikarisormillaan vääntelemään kytkintä, jolla nauhan sai joko lipumaan eteenpäin, pysähtymään tai kelautumaan pikavauhdilla vaihtuviin kahteen suuntaan. Isä sääteli äänen väriä ja voimakkuutta sekä painoi alas äänitysnappulan, jolloin nauhoitus alkoi.

"Kuka on Suomen pääministeri?" tiukkasin kuin hymytön Kauko Saarentaus.

"Ahti Karjalainen!" arvasi Erkki Mäkinen.

"Väärin! Oikea vastaus on Rafael Pää... pöö... Paasio!"

"Ai mut kun mä luulin et se olis Yrgen Rupelovits", hihitti Lasse Kantonen.

"Rrrr... Rrapelope!" säesti Erkki Mäkinen.

"Kuka on kirjoittanut Pekka Töpöhännän?"

"Gösta Knutsson", osasi Erkki sanoa luntattuaan kirjan kannesta.

"Kuka piirtää Aku Ankkaa? Tosin tämä henkilö on jo kuollut..."

"Walt Disney!" vastasi Erkki salamannopeasti ja kirjaimellisesti.

"Hei, siis mä oon tienny jo kauan, kau-an sitten, ett' se on kuollu!" päivitteli Lasse. Disneyn menehtymisestä oli kulunut lähes yhdeksän kuukautta.

Loppujen lopuksi julistin Erkki Mäkisen saaneen kolme pistettä ja Lasse Kantosen kaksi. Erkki aloitti voitonjuhlinnan kaikkia raajojaan heilutellen ja kiljuen:

"Hurraa, huraa, huraa! Erkki Mäkinen on voittanut tämän... tämän pelin!"

"Sanos vielä kerran se voittaja!" huomautti nauhuria käyttävä isäni, joka pelkäsi, etteivät sanani kuuluneet mikrofoniin taustametelöinnin vuoksi.

Täpärästi juuri ennen kuin nauhoitus katkaistiin kerkesi innostunut voittaja huutaa vielä loppukaneetiksi takapihalla suositun sananparren:

"Plöntsä pökäle, Pelkoliinin paska on ruskeaa!"

Kilpailun tulos uutisoitiin siististi neljännessä Paatsama-lehdessä, lisänimeltään Syys-Uutiset.

Etusivun sensaatiomainen pääotsikko kysyi: "Onko Haagassa pääkallonmetsästäjiä?"

Päätoimittaja kertoi kauhistuttavista kokemuksistaan pimenevässä syysillassa neljän hehtaarin metsässä:

"Pensaiden takaa hiiviskeli julmasti naamioituneita isoja intiaaneja keihäät käsissään. Äkkiä muuan villi hyökkäsi toimittajamme kimppuun ja vangitsi väkivalloin tämän kädet männyn paksua runkoa vasten. 'Täällä jäi yksi kiinni!' karjahti kidnappaaja piiloon jääneelle toverilleen, joka sähisi puoliääneen: 'Täällä toinen! Katkaise kaula, ota pääkallo mukaan ja tule!'

"Intiaani hellitti otteensa toimittajastamme, tarttui keihääseensä ja harppoi tiehensä kätkeytyen puiden varjoihin."

Olin ennättänyt tunnistaa naamioinnin takaa Petteri Palokujan kasvot. Intiaanin toveri oli takuulla hänen veljensä Jukka, molemmat Paatsamatien itäpuolen paritonnumeroisten kerrostalojen asukkaita.

"Vielä myöhään illalla erotin toimituksen ikkunasta intiaaniveljesten yhä heittelevän keihäitään ja liikuskelevan metsässä."

Pääkallonmetsästäjät eivät herättäneet lehdessä kritiikkiä edes yleisönosastossa, olivatpahan vain mitä tervetullein jännittävä uutisaihe.

Syys-Uutisten pääkirjoitus keskittyi kotitalon ikuisuusongelmaan, häirikköön nimeltä Timo Räisälä:

"Täällä Haagassa olisi varmasti paljon mukavampaa asua, jos Timo muuttaisi pois. Hän on muuten aina kiusaamassa pienempiä ja riitelemässä ja räkimässä toisten päälle, mutta pahinta on sittenkin se, että hän hosuu puukollaan. Hän on myös opettanut Jarin ja muita pikkulapsia kiroilemaan. Monta muutakin ilkityötä Timo Räisälä on jo pihassamme tehnyt."

Pääkirjoitukselle oli varattu kokonainen sivu, jonka laitamille jäi reippaasti valkoista tyhjää tilaa. Tekstin ensimmäinen T-kirjain oli muotoiltu jättikokoiseksi initiaaliksi eli anfangiksi. Ylälaidassa oli arvokkuutta korostamassa lehden tyylitelty nimi ja tunnusvaakuna. Niiden alla koreili apinalaatikossa päätoimittajan nimi, jota seurasivat toimituksen osoite, puhelinnumero ja julkaisutiedot. Taittaja oli ottanut mallia arvokkaimmasta tuntemastaan esikuvasta, päätoimittaja Leo Tujusen Suomen Kuvalehdestä, kangistuneen mustavalkoisesta 'kuivalehdestä'.

Palokujan veljekset olivat jo isoja poikia, iältään toisella kymmenellä, ja sellaisina arvostelematta kunnioitusta herättäviä, enemmän kuin aikuiset, jotka olivat tyhmiä ja joita lapset pystyivät manipuloimaan tai huiputtamaan mennen tullen. Teinipojilla olivat edut puolellaan, sekä lasten oveluus ja nokkeluus että aikuisten äly, taidot ja voimavarat. Halutessaan he kykenivät olemaan arvaamattomia ja häijyjä.

"Venaas, ku mä käväsen himassa skruudaamassa", sanoi Nikula Fagerlundille eli teini toiselle pihan teinille.

Pienemmät lapset kuuntelivat sivusta hiljaa, millaisia sanan jyviä isompien poikien huulilta putoili. Nikula oli ihailtava henkilö siksi, että hänen kaimansa Pentti Nikula oli ylittänyt seiväshypyssä 5 metrin korkeuden ensimmäisenä maailmassa. Lapsi oppi urheilijoiden nimiä yksi kerrallaan. Jokainen heistä tuntui alansa ainokaiselta, elämää suuremmalta käsitteeltä, kreikkalaisten jumalien veroiselta.

Miettilän Esko ja Mikko houkuttelivat pihaan isoja koulukavereitaan Tolarista tai myöhemmin Pohjois-Haagan Yhteiskoulusta. Erään sävyisän pojan nimi oli Aikki eli Aimo ja hän vaikutti mukavalta. En puhunut hänelle mitään, eikä hän minulle, mutta kuuntelin kuitenkin lähimetsässä hänen ja Eskon verkkaisia juttuja ja katselin, mitä kaikkea Aimo osasi veistää puukollaan, vaikkapa pajupillejä!

Toisella kertaa, nähdessäni likinäköisillä silmilläni Aimon taas tulevan Eskoa tapaamaan, innostuin jopa tervehtimään:

"Moi!"

Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Sain huomata, että tulijalla olikin vieras, raaka ääni, joka lähti raspikurkusta keskeltä kirveellä veistettyjä, ynseitä näppyläkasvoja. Poika sähähti turvonneilta huuliltaan halveksuvan vastauksen:

"Häh? Tunnetaaks me muka? Kuka sä oot ja kuka mä siis oon? Häh? Mitä auot päätäsi? Häh?"

Oli myöhäistä vastata: "Aikki." Hän olikin ihan toinen tyyppi, joku Taisto. Onneksi Eskolla oli hänelle isompien poikien asioita. Esko hoputti vierasta sisään Miettilöille ja sivuuttamaan ylenkatseella pihamaan pikkuväen.

Gösta Knutssonin kirjasarja Pekka Töpöhäntä kuvasi hyvin lasten alati arvaamatonta häijyyttä toisiaan kohtaan. Kissat Risto ja Rauha, Metsäkulman Murre, Rikkovaaran Riku, Arkadian Ulla sekä Pilli ja Pulla olivat alati yllytettävissä ilkeyksiin Pekka Töpöhäntää vastaan, vaikka välillä olivatkin kohteliaan ystävällisiä. Töpöhäntä ei voinut ennakolta tietää, mistä päin milloinkin tuuli.

Charles Schulzin sarjakuvan Jaska Jokusen tavoin tunsin olevani liikaa jokaisessa lapsiryhmässä, jossa oli itseäni useampia ihmisen alkuja. Toiset puhuivat varmaankin keskenään pahaa minusta? Havaitsin olevani erilainen kuin muut ja tilaisuuden ilmetessä pilkattu. Olin varhaiskypsästi joitakin aikuisten aiheita esitelmöivä pikku professori. Milloin ja missä tahansa saattoivat kaikki muut kääntyä minua vastaan.

En mennyt kertaakaan mukaan ryhmäleikkeihin, kuten Kirkonrottaan tai Purkkikseen. Kukaan ei ikinä pyytänyt minua liittymään sellaisiin. Seurasin seuraleikit sivusta.

"Rotta kotona! Mikko nähty! Pekka nähty!" huusivat lapset. Minua ei kuitenkaan nähty, koska olin lähistöllä esillä koko ajan, yrittämättä kätkeytyä ja osallistua.

Alamäkijuoksu oli paras urheilulajini. Paatsamatie 8:n etupihalla vietti mainio asfaltoitu rinne talon itäpäädyn suorakulmaiseen mutkaan, jossa harmaa betoniaita suojasi pihaa jyrkältä äkkipudotukselta alas Paatsamatielle, joka sillä kohdin laskeutui harjanteelta Laajasuon pohjatasolle. Päästin jalkani kuin vapaiksi kontrollista, annoin niiden pyöriä hervottomasti ja käytin painovoimaa edukseni. Syöksyin mäkeä hillittömästi, jarruttamatta, ja ohitin Erkit, Lasset ja Pekat, jotka eivät tuntuneet ymmärtävän kaikkia alamäen antamia mahdollisuuksia.

Toisella kertaa syöksyin samaa rinnettä alas polkupyörälläni, pyörät ja polkimet vapaalla, kontrollitta, jarruttamatta, tahtomattani. Taitamattomuuttani olin menettänyt kosketuksen polkimiin. Onnekseni törmäsin edelläni lähteneeseen, mutta jarrutelleeseen Esko Miettilään ja kaaduimme molemmat, enkä hetkeä myöhemmin syöksynyt betoniaidan yli kahdeksan metriä alemmas Paatsamatien asfaltille. Elämä on sattumien summaa. Joka sekunti jossakin joku ihminen tekee kohtalokkaan virheen ja kuolee ennenaikaisesti.

Vaelsin lähimetsässä yksikseni niinä päivinä, joina minulla ei ollut ainuttakaan kaveria. Ulos oli pakko mennä joka päivä, äiti pakotti. Jyrkännelaitoksen ja Orapihlajakallion pieni metsä oli melkein tyhjä ja tunsin sen kuin James-farmarihousujeni viisi taskua, joten saatoin helposti väistellä ja vältellä satunnaisia kulkijoita.

Taskuissani minulla oli ehdottoman tarpeellisia tavaroita, kuten linkkuveitsi, lyijykynä, muistilehtiö ja ruutupaperia. Tietoisesti olin joka päivä varustautunut siihen mahdollisuuteen, että joutuisin yllättäen seikkailuun ja haaksirikkoutuisin autiolle saarelle, kuten Robinson Crusoe, Risto Roopenpoika tai Robert Louis Stevensonin 'Aarresaaren' sankarit.

Luin Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan seikkailukertomukset suomalaisista sankareista, osat 1 ja 2, erityisesti Isonvihan, Pikkuvihan ja Suomen Sodan sisseistä, ns. kivekkäistä, Tapani Löfvingistä, Taneli Luukkosesta, Olli Tiaisesta, Pietari Longströmistä sekä Rothista ja Spoofista. Sotia varten en sentään varustautunut, vaikka olin käynyt niitä mielikuvituksessani ja nähnyt unissani pommikoneita Haagan yllä.

Olin jo lukutaidottomana viisivuotiaana tietoinen siitä, että natsisaksalaiset olivat suursodassa olleet koko maailman vihollisia. Sodin kuvitelmissani natseja vastaan, mutta saksalaisia oli lopultakin liian vähän, vain joitakin kymmeniä miljoonia, joten he loppuivat minulta kesken, ehdittyäni tappaa koko löasin.

Wilkunaa luettuani tajusinkin venäläiset perivihollisiksi ja heitä riittikin parisataa miljoonaa, isovenäläiset, valkovenäläiset sekä vähävenäläiset (ukrainalaiset) yhteen laskien. Kun nämäkin kävivät vähiin, etenin kiinalaisiin, opittuani tietämään, että maolaiset olivat kommunisteina venäläisten liittolaisia ja kommunistit natsien kaltaisia. Kiinalaisia riitti 700 miljoonaa. Marsilaisia avaruuden piruja olisi kai voinut kuvitella vaikka triljoonia.

Omistin Villin Lännen leikkeihin liittyneen sulavalinjaisen, hopeankiiltoisen, tähtikuvioisen, metallisen nallipyssyn. Ammuskelu oli hauskinta, jos osti kaupasta lisävarusteeksi vihreän paperirullallisen ruskealäikkäisiä nalleja, jotka paukahtivat ja synnyttivät pienen pilven rikinhajuista ruudinkäryä. Isoilla pojilla oli komeammin räjähtäviä irtonalleja, joita iskettiin kalliolla kivellä.

Kerran näin Angervotien kemikaliossa, kerrostalon kivijalassa, Lindenin pikkuruisen K-valinnan ja käyttämäni parturiliikkeen välissä, ison mustan muovisen hernepyssyn, jonka pakkaukseen kuului herneitä paljon pienempiä, räikeän oransseja muoviammuksia. Pyysin spontaanisti äitiä ostamaan revolverin minulle ja hän suostui ilman vastaväitteitä, omien kosmetiikkaostostensa yhteydessä, joiden takia olimme poikenneet kauppaan.

Lelu kuin lelu, ei aseisiin liittynyt problematiikkaa, kunhan eivät maksaneet liikaa. Leikkikouluunkin vein lelupäivänä pienen metallisen panssarivaunun eli tankin, jolla jyräsin yksikseni piirustuspöydillä, eikä sellainen herättänyt ihmetystä.

Käytännön aseita olivat omatekoiset jousipyssyt ja ritsat. Jousipyssyjen teossa piti oppia, että vastoin äidin luuloja ei harmaa kuminauha lumpuiksi revittyjen kuluneiden valkoisten alushousujen vyötäröltä ollut jousen jänteeksi parempi kuin karkea, vahva ja jäykkä nuora, vaan huonompi ja täysin kelvoton.

Ammuskelin toisinaan metsässä omatekoisia, pajunoksista veisteltyjä, kieroja ja vääriä nuolia, mutta menestyksettä. Tähtäyskilpailuihin tai joukkosotiin en osallistunut. En haavoittanut ihmisiä tai eläimiä, enkä haavoittunut itsekään.

Kunnioitin kaikkea elävää, enkä halunnut tappaa oikeasti kärpästäkään tai matoakaan. Minua kammotti, kun Miettilän Pekka ryhtyi muurahaisten jumalaksi. Housunpolviaan kuluttaen hän konttasi metsän kalliolla nyrkin kokoinen kivi kädessään ja seurasi murkkujen liikkeitä julmin aikein.

"Nyt kuolet! Nyt tapan sut! Seuraavaksi sut! Kuolit! Seuraava!"

Pekka valitsi ääneen muurahaisia. Kivikäsi kopsahti ja kitiinikuori rusahti.

Rakensin yksikseni itselleni majaa lähelle isoa koivua, Paatsamatielle viettävän rinteen yläosiin, tiheän nuoren sekametsän siimekseen ja pajupensaiden ryteikön suojaan. Keräsin materiaaliksi luonnollisista syistä katkenneita kuivia oksia ja kuusista jo irronneita havuja.

Kasasin aineksista seinät hatarahkoon risumajaan, joka kaikitenkin pystyi kätkemään ahtaasti yhden tai kaksikin pientä ihmistä ja kätkeytyi itsekin luontoon. Kotoa tuotuja apuvälineitä en käyttänyt. Majaan ei kuulunut naruja eikä nauloja, saati sahan, puukon, poran tai vasaran jälkiä.

Risumajani oli niin huomiota herättämätön, että se sai olla rauhassa hävitykseltä tai epätervetulleiden ulkopuolisten lyöttäytymiseltä mukaan.

Ystäväni Erkki Mäkinen osallistui rakennustöihin joinakin päivinä, mutta ei ollut pitkäjänteinen. Hänellä oli muutakin tekemistä, kuten ramlaus, pyörien sudittaminen, polkupyörällä sotkeminen ympäri esikaupunkiamme sekä vieraiden autojen rekisterinumeroiden kerääminen muistivihkoon. Apu-lehti keksi listata lapsille etsittäviksi varastettujen autojen rekkareita, mutta en ikinä kuullut tai lukenut ensimmäisestäkään onnistumisesta.

Innostuin majojen rakentamiseen alunperin lukiessani Anthony Buckeridgen jo vuonna 1951 Englannissa julkaistua sisäoppilaitosromaania 'Jenningsin maja'. Täyttäessäni 9 vuotta maaliskuussa 1967 olin saanut Ulf Erik Qvickströmin tuoreen suomennoksen syntymäpäivälahjaksi Lasse Kantoselta.

Lasse halusi korostaa moneen kertaan, miten hänen hoitomummonsa kanssa kirjakaupasta valitsemansa kelta-vihreäkantinen poikakirja oli todellakin kirjoitettu isoille kundeille eikä pikkulapsille, jolloin Esko ja Mikko alkoivat kilvan vähätellä Lassen ylisanoja.

Minua kirja kiehtoi heti kansikuvasta ja takakansitekstistä alkaen. Koskaan en ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Päähenkilöt olivat 11-vuotiaita koulupoikia, opettajansa 33-vuotiaita miehiä, koulu jossain Kaakkois-Englannissa, Sussexissa. Kustannusliike Tammi suomennutti sarjan 25 alkuperäisestä osasta 11 ensimmäistä seitsemän vuoden aikana (1965-71), ja luin niitä sitä mukaa kuin käsiini sain.

Jennings ehti englantilaisen kouluvuoden kolmen lukukauden aikana kokeilla useimpia ikäistensä poikien harrastuksenkohteita. Majanrakennuksen lisäksi hän toimi salapoliisina, kokosi pienoismalleja, keräsi postimerkkejä ja perhosia sekä sammakoita, hoivaili marsuja ja kultakaloja, järjesti salaisia yöllisiä herkuttelujuhlia makuusalissa numero 6, kirjoitti päiväkirjaa, kokosi antiikiksi luulemiensa esineiden museon, urheili ja kilpaili, näytteli, naamioitui, retkeili ja perusti jopa lehden, jota painoi rivin kerrallaan kumisilla irtokirjasimilla.

Havainnollisempi malli majalleni löytyi omasta neljän hehtaarin metsästäni, alempaa samasta rinteestä, johon minäkin rakensin, joitakin viikkoja aiemmin. Esikuva oli mitä taidokkaimmin tehty piilo, kuin metsästäjän tai luontokuvaajan väijymispaikka. Sen täytyi olla isojen teinipoikien töitä, ellei jopa aikuisten. Tuuheita havuja oli ripustettu tiheän säännöllisesti nylonsiimaan ja johdettu monin kerroksin kiertämään nurkkapylväiden kautta, pienen neliskanttisen maalattian muodostaman säännöllisen pohjakaavan ympärille. Lopputulos oli mielestäni rakennustaidetta.

"Sehän voi olla vaikka puliukkojen maja! Älä mene sinne enää!" kauhisteli äiti, kun kerroin löydöstäni ja ylistelin sen hienoja yksityiskohtia.

Kotona ei puhuttu majoista sen enempää, ei omasta eikä vieraasta. Isäni ei lasten leikkien kaltaisista asioista kuullutkaan, saati että vanhemmat olisivat viitsineet lähteä metsään majaa katsomaan. 1960-luvun aikuiset eivät osallistuneet paljonkaan lastensa touhuihin vaan antoivat näiden peuhata omin päin. Pienille lapsille opetettiin enintään iltarukous ja ankarien varoitusten jälkeen heidät jätettiin omien suojelusenkeliensä huomaan.

Vieraiden tekijöiden taidokas koija oli jonkin ajan päästä kadonnut jäljettömiin. Se oli kai helppo purkaa pois, oli vain käärittävä siististi kokoon ongensiima ja siinä roikkuvat tuoreet havut. Kenties rakennuselementit saattoi pakata ja siirtää uuteen paikkaan, eri metsään.

Minun majani säilyi ympäristön suotuisien olosuhteiden määräämällä paikallaan, rapistuen vähitellen luonnonmukaisesti, kun seinät tai katto jäivät korjailematta. Jonkinlaisen risukasan saattoi löytää paikalta vuosia myöhemminkin ja rakennustontti säilyi tunnistettavissa vuosikymmeniä.

Isot pojat rakensivat koijia myös ylös puihin. Korkeuksissa näkyi oksien väliin naulattujen lautojen muodostamia lavoja. Vaikka en nähnytkään rakentajia itse teossa, tuskin asialla olivat olleet oravat.

Metsästys- ja majauutisia seurasivat Paatsamalehdessä laivauutiset. Lasse, Pekka, Erkki ja Timo olivat löytäneet jostakin suuren valkoisen kuutiomaisen möhkäleen kevyttä ja rakeista styrox-muovia. Paksu levy kevyttä ainetta kellui vedessä lauttana ja kannatteli ison metsälammikon pinnalla kolmekymmenkiloisia lapsia. Siten syntyi alus, joka risteili muutamien metrien matkoja rannalta toiselle, yksi tai kaksi pitkävartisilla Nokian kumisaappailla varustautunutta lapsimatkustajaa kyydissään.

Neljän hehtaarin metsän Orapihlajakujaan rajoittuvalla sivulla oli pieni suo, johon liittyi muutamien neliömetrien laajuinen ja vajaan puolen metrin syvyinen lammikko, jota minä kutsuin ojaksi, koska äitini oli varhaisempina vuosinani nimittänyt sitä niin. Samalla paikalla oli Esko saanut kiven päähänsä. Tämän lätäkön vedessä Timo pesi polkupyöränsä ja siihen oli moni lapsi vahingossa plutannut, kastellen mustien nokialaistensa harmaat sisävuoritkin.

Styroxisesta lautasta riitti vuorotellen iloa kaikille matkustushaluisille lapsille joidenkin päivien ajan, jotka alus säilyi lammella. Kun se hävisi jäljettömiin, siihen oli jo kyllästytty. Monet asiat katosivat lasten elämästä kenenkään koskaan ihmettelemättä miksi tai minne. Elämä oli vain sattumanvarainen seikkailu. Jokainen päivä toi uusia asioita, eikä vanhoilla ollut enää paljon väliä.

Kansakoulun kolmas luokka alkoi, luokkahuoneen kerros vaihtui. Uusi luokanopettaja oli rouva Matikka. Oppilaista kaksi kolmasosaa oli vielä samoja kuin ensimmäisellä luokalla. Poikien määrä pysyi 18:ssa, tyttöjen nousi yhdellä 13:een, käytyään toisella luokalla vain yhdeksässä.

Kolmas opiskeluvuosi toi lukujärjestykseeni ensimmäisen vieraan kielen, englannin. Syyskuussa heti ensimmäisen oppitunnin jälkeen, opittuani vasta muutaman sanan, palasin tohkeissani kotipihalleni vastavalmistuneena kieltenopettajana. Etsin käsiini Erkkiä, Lassea tai Pekkaa pitääkseni oppitunnin ja pari heistä löysinkin. Lasten keskittymiskyky oli vain muutaman minuutin mittainen, mutta siinä ajassa ehdin tyhjentää kaiken vasta oppimani.

Itsekseni johduin miettimään filosofisia kysymyksiä. Olin saanut kuulla, että talo oli englanniksi 'house', mutta house oli minulle pelkkä irrallinen, päälle liimattava nimilappu talon päällä. Ajattelin kaikki asiat suomeksi ja koin, että talon todellinen nimi saattoi olla vain juuri talo, vaikka sitä kutsuisi millä tahansa muunkielisellä nimityksellä. Eskokin oli oikeasti Esko, vaikka häntä nimiteltäisiin välillä Eemeliksi tai vaikka Pelle Varavaaraksi.

Oli luonnollista, että otin esimerkikseni juuri talon, sillä ajattelin filosofisesti oleskellessani pihalla, istuskellessani pihakallioilla. Silloin suurin näkemäni konkreettinen esine oli kotitalo tai tämän sisartalo, Erkki Mäkisen kuutostalo, koska katsoin etelään, kun olin kääntänyt selkäni pohjoiselle. Se mitä näin, oli lähtemättömästi ja syvällisesti TALO.

Ymmärrykseni oli kytkeytynyt äidinkieleeni. Kotikieleni oli koko maailmani, ilman sitä en olisi pystynyt ajattelemaan ja ympäristö olisi muuttunut mielettömäksi, kaaosmaiseksi painajaiseksi. Jumalan täytyi puhua äidinkielenään suomea. Muut kielet olivat kalpeita variaatioita suomesta ja alkuperäiset oikeat sanat oli niissä korvattu keksityillä nimityksillä.

Kolmannen luokan poikien voimistelunopettajaksi osoitettiin herra Eino Saukko. Kahden luokan pojat koottiin yhteen, eihän vain pariakymmentä kannattanut opettaa, vaan neljääkymmentä kerrallaan.

Opettaja Saukko tunkeutui kellarin pukuhuoneeseen voimisteluvaatteita vaihtavia poikia vahtimaan ja viihdytti heitä kertoilemalla karmaisevia tarinoita sotainvalidien ruumiinvammoista. Saukko tiesi minkälaisia avanteita, letkuja, putkia, säiliöitä ja proteeseja ihmisillä voi olla puuttuvien elinten korvikkeiksi ja miten luonnolliset ruumiintoiminnot sujuvat sellaisten kanssa. Pojat viihdyttivät itse itseään tekemällä kainalopieruääniä.

Luokkamme Oliver Hardy, kirjapainon poika Vihdintien länsipuolelta, sanoi opettajalle nimekseen Johansson, aivan kirjaimellisesti niin kuin suomen kielellä kirjoitettiin, mutta Saukko määräsi, että nimi pitää lausua tästedes "Juuhansson, JUU-hansson".

Voimistelusalissa poikien oli kiipeiltävä ylimmille puolapuille, mielestäni huimaavan korkealle. Apinoiden lailla osasivat eräät pojat kivuta köyttä pitkin katon rajaan asti. Jotkut tekivät voltteja narujen päissä roikkuneilla renkailla. Välillä varastosta haettiin hyppyarkku tai keinotekoinen nahkapintainen hevonen, jonka ympärille levitettiin paksuja pehmustemattoja.

Eino Saukko toteutti armeijan sulkeisharjoituksia päästäkseen möhömahaisena, lyhyenläntänä diktaattorina simputtamaan pikkupoikia, kun ei isompia voinut:

"Ylös! Alas! Päinmakuulle! Vatsalihasliikkeitä! Riviin järjestäytykää! Mars, vasen, vasen, vasen, kaks, kol, nel, vasen, vasen! SEIS!"

"Jättiläiskäyntiä, jättiläiskäyntiä, kädet ja sormet ylös korkealle, koor-kealle kurkottaen! SEIS!"

"Kääpiökäyntiä, kääpiökäyntiä kyyryssä, kyykyssä, pienen-pieninä, maata mataen, jalat koukussa harppoen! SEIS!"

Muutamat pojista, minä ja joskus joku muu, sotkivat Saukon kuvioita kömpelyydellään tai niskoittelullaan. Hyppy-yritys hevoselle epäonnistui, jäi lyhyeksi tai lipsahti sivuun ja ohijuoksemiseen. Tai marssiminen oli kömpelöä tai tahallisenkin pölkkypäistä. Silloin Saukko suuttui ja tempaisi epäonnistujan pois rivistä.

"Sinä, sinä... juuri sinä siinä... Painu... painu heti nurkkaan! Nurkkaan siitä nulikka pilaamasta koko harjoitusta!" huusi herra Saukko, tarttui olkapäästä kiinni ja ohjasi poikaa töytäisten kohti lähintä tyhjää nurkkaa.

Salin neljä sisäkulmaa eivät aina edes riittäneet rangaistaville pojille, vaan seinustojen puoliväliin täytyi lisätä ylimääräisiä häpeänurkkia kuudennelle tai viidennelle vintiölle. Olin kaikista pojista eniten nurkassa, suuren osan voimistelutunteja, usein ensimmäisenä ja ainoanakin.

Parhaat kansakoulun voimistelutuntini vietin seinänkulmia tuijottaen ja omissa mietteissäni tai haaveillen. Lattia tömisi, hikipisarat hajustivat ilmaa ja taustalta kuului Saukon komentoja muille pojille:

"Kääpiökäyntiä! Kääpiökäyntiä! Mars! 1-2-3-4! Huomio! Seis! Päinmakuulle käykää!"

(c) PAATSAMALEHTI

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti