6. Minkä Esko sai päähänsä?

Ollessani vasta viisivuotias tein kesällä yllättävän löydön metsässäni, runsaan sadan metrin päässä kotiportaikon alaovelta. Näin jalkojeni juuressa pyörivien, lapselle tuiki tuttujen, ruskeiden, avautuneiden, rutikuivien männynkäpyjen joukossa uskomattoman kauniin, kirkkaan vihreän, kostean, tuoreen ja tuoksuvan kuusenkävyn.

Ihmetellen näytin pientä, solakkaa käpyäni paikalle osuneelle, kolme vuotta vanhemmalle alakerran pojalle, Esko 'Eemeli' Miettilälle, joka halusi valistaa minua kertomalla, ettei löytöni ollut maailmanluokan harvinaisuus, vaan että vihreitä käpyjä kasvoi puissa enemmänkin, määrättömän paljon.

Esko keksi saman tien luvata, että voisimme hankkia minulle kymmenen vihreää käpyä, tai sata, tai vaikka kaksisataa lisää, jos ryhtyisimme pommittamaan puita kivillä. Minä olin ollut aivan tyytyväinen yhteen ainoaan löytämääni kauniiseen käpyyn, mutta Eskolle vähä ei vielä riittänyt, koska hän oli nopeasti innostuva, puuhakas, luonteeltaan hieman suuruudenhullu touhuaja.

Sinä kesänä talonmiehen virkaa hoitaneen rouvan jälkeläinen, "pihan pahana poikana" pidetty A-portaan Arvo osui myös samalle tontinkulmalle maleksimaan, heinänkortta pureskellen, tupakanpolttoa imitoiden ja etsien jotakin tekemistä itselleen.

Esko organisoi kolmikollemme Operaatio Kuusenkävyn, jonka tarkoituksena oli tuottaa viisivuotiaalle Heikille käpyjä, joita tämä ei halunnut eikä tarvinnut, ja enemmän kuin kukaan muukaan lapsi olisi toivonut.

Aluksi keräilimme maasta muutamia murikoita ammusvarastoksi. Metsässämme riitti runsaasti lapsen tai aikuisen nyrkin kokoisia irtokiviä. Eskon vanavedessä kapusimme kotitontin luoteiskulmalta kohoilevalle kuivalle Kanervakalliolle, jonka korkeudelta oli lyhin matka yltää heittämään alempana Veneojan ison rapakon partaalla kasvavia havupuita. Aloimme pommittaa kuusia ja mäntyjä kuin sarjatulella, Esko tehokkaimpana, ja jokunen käpy ropisikin alas.

"Tuli seis, Minä - Minä - Minä menen keräämään nyt, älkääkä - älkää - älkää vain heittäkö silloin", huudahti Esko ja laskeutui kalliolta puiden juurelle.

Minä laskin kiven kädestäni maahan, enkä heittänyt enää, vaan odotin. Mutta talonmiehen Arvo ei malttanut tehdä samoin, vaan päätti heittää sittenkin vielä edes yhden kerran.

Arvon kivi osui kopsahtaen puunrunkoon, mutta singahti siitä uuteen suuntaan ja osui alapuolella kyykistelleen Eskon päähän, osapuilleen vasemman ohimon yläpuolella olevan valtimon kohdalle.

Esko parahti kivusta ja lähti vaikeroiden hoipertelemaan kohti kotiaan. Hän puristi tuskaisena päätään käsillään. Sormien välistä näytti valuvan verinoro.

Onneksi Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli kotona ja tilasi ambulanssin, joka nouti pojan ja tätä saattamaan lähteneen äidin. Kävyt unohtuivat putoamispaikoilleen. Tuloksilla ei ollut väliä, kunhan oli ollut toimintaa.

Talonmiehen Arvon isoveli ja muutamia muita raakkuvaäänisiä teinipoikia oli pelaamassa jalkapalloa kasitalon länsipäädyn kuluneeksi potkitulla nurmikolla ja Arvo lähti kehuskelemaan heille:

"Mä heitinki Eskoo kivellä päähän, hähähähähä!"

"Hä hä hä hä hää, hyvin tehty, Arvo!"

"Se oli Eskolle ihan sopivasti, hähä-hähä-hähä-hähä-hää!"

Esko palasi myöhemmin kotiin pää siteisiin käärittyinä.

Sittemmin Arvon kerrottiin käyneen hänen kotonaan pyytämässä anteeksi.

Isojen poikien pallonpotkimisesta talon pihanurmikolla soitettiin toisinaan valituksia isälleni, joka oli taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Nurmikko, istutukset ja kuutostalon alakerran asuntojen ikkunat olivat vaarassa. Lasiruutujen takana pelättiin.

"Äh, meidän poikamme ei ole ollut siellä pelaamassa!" ärähti isäni soittajille ensi töikseen. Sitten hän pyöritti puhelinnumerot talonmiehelle ja isännöitsijälle päästäkseen harmistuksen aiheesta eroon.

Joidenkin vuosien päästä, uudessa kotiosoitteessa ja oltuaan uudenkin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana isäni julisti vakaan päätöksensä olevan, ettei aio tästedes milloinkaan enää osallistua yhdenkään talon yhtiökokoukseen, koska ei ole ikinä päässyt poistumaan niistä, ennen kuin hänet on valittu hallitukseen, vaikka hänellä ei riitä kiinnostusta eikä aikaa.

Potkupalloilu Paatsamatie 6-8:n länsipäätyjen nurmikentällä jäi kuitenkin satunnaisiin muutamiin kertoihin kesäisin ja syksyllä. Talonmiehet ja vuokralaiset isoine poikineen vaihtuivat tiheästi. Arvonkin perhe häipyi. Nurmikko vapautui kevyempään käyttöön, istuskeluun, lojuskeluun, hyönteisten tarkkailuun ja Marja Mäkisen sulkapalloiluun Erkki-veljensä tai Sirkku Mikkolan kanssa.

Esko Miettilä hankki, heti kun kynnelle kykeni, komean leveät mäkihyppysukset, jotka hän toisinaan jätti esille pihalle, pystyyn kotinsa keittiön ikkunan alle. Minä ihmettelin, missä sauvat olivat?

Eskosta tuli Haagojen väliseen metsään sotien jälkeen pystytetyn, hiljakseen rapistuvan, maalaamattoman, puurakenteisen hyppyrimäen sankari, paikallisversio suomi-filmien "Kurittoman sukupolven" mäkihyppääjä Pelle Varavaarasta.

Eemeli oli halukas yrittämään temppuja jos jonkinlaisia. Kunhan kainalosauvat, käden kipsaus tai kantoside eivät olleet sillä hetkellä esteinä tai kipeinä muistoina. Hänen kohtalonsa ei ollut harmaantua ja ikääntyä.

Palaillessani ekaluokkalaisena kansakoulusta kotiin näin kerran Paatsamatie 6:n kohdalla jalkakäytävällä lojumassa tajuttoman ruumiin, joka osoittautui läheltä katsoen tuiki tutuksi. Esko Miettilä siinä retkotti tiedottomana, hervottomassa asennossa, kadulle pudonneena ja tällin päähänsä saaneena. Hänen vaurioitunut polkupyöränsä lojui levällään jonkun metrin päässä.

Paatsamatien mäkikukkula oli ennen asfaltointia kaivettu matalammaksi, niin että Paatsamatie 6:n nurmikkoinen piha oli siitä alkaen pari metriä korkeammalla kuin autotie. Suora ajoyhteys tieltä kuutostalon takapihan kahdeksalle autotallille oli jouduttu katkaisemaan ja kierrättämään talon 8 takapihan kautta. Jalankulkijoita varten oli samalla rakennettu uudet jyrkät valkoiset betoniportaat jalkakäytävältä pihalle.

Kahden metrin äkkipudotus tai eräänlainen hyppyri pihalta ajotielle oli tällä kertaa muodostunut Eskolle vastustamattomaksi houkutukseksi. Hän oli kiihdyttänyt polkupyöränsä hurjaan vauhtiin pihan loivassa alamäessä ja hypännyt pyörän päällä hyppyristä ajotielle, nähtävissä olevin seurauksin. Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli onneksi jo haettu paikalle ja hän odotti ambulanssia hakemaan Eskoa.

Noihin aikoihin televisio esitti 1950-luvun mustavalkoisia Puupää-elokuvia, jotka olivat suosituinta lastenohjelmistoa, ei vain kuvaruudulla vaan vielä sen lisäksi Helsingin kymmenien pienten yksisalisten elokuvateatterien lastennäytöksissä sunnuntai-iltapäivisin, piirrettyjen pätkisten, kuten "Tom & Jerry numero 6", vaihtoehtoina. Kaikki lapset olivat nähneet "Pekan ja Pätkän ketjukolarissa", "Pekan ja Pätkän puistotäteinä", "Pekan ja Pätkän lumimiehen jäljillä", sekä kymmenen muuta Puupää-filmiä, pääosissa Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski ja talonmies Pikkarainen.

"Pekkaa ja Pätkää ei nykyään tehdä enää lisää, koska Pätkä on tehnyt itsemurhan", tiesi Mikko Miettilä kerran uutisoida minulle ja muille lapsille. Asia ei tietysti meille kuulunut, mutta syy ja seuraus saattoivat toimia myös toisinpäin.

Eräänä päivänä Mikko Miettilä kertoi innokkaasti pihalla, että heidän kotonaan oli käymässä ulkomaalainen vieras jostakin kaukaa. Tätä kuulemma kannatti tulla katsomaan pihakalliolta, Miettilän ensimmäisen kerroksen olohuoneen ikkunoiden alta. Menimme heti kalliolle ja toden totta, Miettilän ikkunaa vasten painoi kasvojaan leveänenäinen mustaihoinen neekeri, jollaista en ollut vielä nähnytkään elävänä muutoin kuin Tarzan-elokuvissa. Miehen suuret mulkoilevat silmämunat loistivat hohtavan valkoisina synkän tummuuden keskeltä. Silmien iiriksen väriä ei lasin läpi ulos asti erottanutkaan.

Toisaalta olin aiemmin nähnyt televisiossa saman elokuvan kuin veljeksetkin, "Pekka ja Pätkä neekereinä", joten arvasin nopeasti, ettei Miettilöillä kyläillyt pesunkestävä nigerialainen, vaan outo olento saattoi tuskin olla kukaan muu kuin Esko Miettilä, joka oli keksinyt maalata kasvonsa mustalla kenkävoiteella. Sinisilmäinen Eskohan se tietenkin olikin, joka litisti nenäänsä ikkunaan ja huudahteli iloisesti "Jees pox holirei!", kuten alkuasukaskantajat vanhimmissa

Tarzan-filmeissä vastasivat kuorossa: "Kyllä pomo, kaikki kunnossa!"

Autokuume kohosi 1960-luvulla. Yhä uudet keski-ikäiset perheenisät hankkivat ensimmäisiä kaarojaan. Aiempi jalkamies herra Melonikin ajoi pihalle omalla Simcalla. Yleisradion uutisista kuulin, miten ralliautoilijat Timo Mäkinen, Pauli Toivonen ja Rauno Aaltonen voittivat kukin peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967 Monte Carlon rallin. Poliisi oli vasta keväällä 1964 lopettanut Helsingissä äitienpäivän huippusuositut, Curt Lincolnin 14 kertaa voittamat, jopa 80'000 katsojaa "kuolonkurveihin" vetäneet Eläintarhan Ajot, hengenvaaran ja useiden kuolemantapausten vuoksi. Helsingin maalaiskunnan Keimolaan rakennettiin kuitenkin uusi moottoristadion kesäksi 1966, ja ainakin Kantosen perhe ajeli sinne katselemaan kilpa-autoilua.

Kerrostalojen lapset haaveilivat tavaratalojen virtaviivaisista, punaisista ja metallinsileistä polkuautoista, mutta saattoivat päästä ajamaan vastaavia vain Laakson Liikennepuistossa.

Muutamat pojat innostuivat rakentamaan laudoista, pakkilaatikoista ja tarpeettomiksi jääneiden lastenrattaiden pyöristä omatekoisia, puunruskeita, kulmikkaita ja kömpelöitä mäkiautoja. Paatsamatie 8:ssa sellainen poika oli Esko Miettilä.

Esko kohensi toisinaan pihalla puisen autonsa pieniä yksityiskohtia, kuten ajovalojen, sähköjohtojen, paristojen tai dynamojen kytkentöjä ja koteloita, mutta enimmäkseen auto lojui kellarin säilytystiloissa. En onnistunut itse näkemään Eskon mäkiautolla ajamia onnettomuuksia, vaikka sellaisiakin sattui.

Eräänä päivänä perustin "Klaus-klubin" yhdessä Lasse Kantosen, Erkki Mäkisen ja Pekka Miettilän kanssa. Ajatus omasta kerhosta oli minun ja minusta tuli itseoikeutetusti puheenjohtaja, olinhan vuoden muita vanhempikin.

Päähänpistosta keksimäni nimen taustalla saattoi kummitella, paitsi markan devalvaation vuoksi tapetilla olleen Suomen Pankin pääjohtajan Klaus Wariksen erikoinen etunimi, myös Villin Lännen kirjojen pahamaineisen Ku-Klux-Klanin jännittävä kiväärinlatausääni "kjuu-klax". Suoraan sellaista en olisi tohtinut ottaa salaseurani nimeksi.

Emme olleet vielä ehtineet keksiä kerhollemme minkäänlaista toimintaa, kun vastaamme käveli etupihalla Mikko Miettilä. Kuultuaan Klaus-klubista Mikko halusi heti liittyä viidenneksi jäseneksi, ja koska hän oli minua pari vuotta vanhempi, hän ilmoitti olevansa tästedes puheenjohtaja.

"Heikki on Klaus-klubin varapuheenjohtaja", ilmoitti Mikko.

Seuraavaksi sattui Esko Miettilä tulemaan vastaamme pihalla ja vaikka hän oli neljä vuotta vanhempi kuin Lasse, Erkki ja Pekka, hänkin innostui liittymään, kuudenneksi jäseneksi.

"Minusta tulee Klaus-klubin puheenjohtaja ja Mikko saa olla varapuheenjohtaja", sanoi Esko, eikä kukaan vastustanut päätöstä. Kerhon keksijä päätyi rivijäseneksi.

Tässä vaiheessa äitini huusi avaamastaan keittiön tuuletusikkunasta: "Heikki! Syömään!"

Tuohon aikaan äidit huutelivat kerrostalojen ikkunoista kilpaa lapsilleen, joita pihat vilisivät.

"Kurre, Kurre, Kurre!" huhuili ylimmän kerroksen ruotsinkielinen rouva Horn, eikä tarkoittanut oravaa, kuten kaikki muut noin sanoessaan, vaan poikaansa Kurttia.

Äitien yleisin huuto oli: "Syömään!" Se on monen lapsen korvissa yhtä kaunis sana kuin aikuisena "Rakas!"

Eräät äidit käskivät lapsiaan ostoksille Orapihlajatien Elantoon huutamalla ikkunasta:

"Pekka, tule hakemaan kauppalista ja maitokannu!"

Minä en aina malttanut lähteä kotiin monellakaan huudolla. Isä sai joskus tulla vihaisena hakemaan minua pihalta asti. En pannut merkille, tottelivatko muut lapset paremmin huutoja.

"Tuija, Tuija, tule kotiin ulostamaan ennen kuin lähdemme kylään!" huusi rouva Meloni ikkunastaan.

Koska minä en tiennyt, mitä ulostaminen tarkoitti, kysyin Erkiltä, joka ystävällisesti valisti minua kansankielisellä käännöksellä. Ere itse toimitti isojakin asioitaan metsän pusikoihin, jottei hänen tarvinnut vaivautua käymään kotonaan asti. Kaikki pikkupojat heittivät vettä ulkona. Minulla oli metsän notkossa valikoituna erityinen pisuaarin paikka, jossa kävin. Vain pihan pienimmät kehtasivat pissiä kerrostalon seinustalle tai nurkalle.

"Heikki! Syömään nyt! Heti! Ruoka jäähtyy!" Äitini kurkotti uudestaan ulos keittiön ikkunan raosta..

"Mitä ruokaa?"

"Tule nyt vain äkkiä! On porsaankyljyksiä, herneitä, perunamuhennosta..."

Porsaankyljykset olivat herkkuani, sen olin omaksunut pienempänä Isolta Pahalta Sudelta. Yritin myös oppia Sepe Suden tavoin lapioimaan herneitä suuhuni veitsen lappeella. Pidin kurkuista, mutta tomaatin lohkoja, lehtisalaattia, parsaa ja kukkakaalia äitini tyrkytti liian paljon.
"Veitsi iski... kurkku katkesi..." lausui Erkki, värisyttäen ääntään dramaattisesti kuin radion kotimaisen kauhukuunnelman selostaja, mutta jatkoi jännitystä nostattaneen tauon jälkeen tavallisella lapsen äänellään: "Äiti teki lapsille kurkkuvoileipiä..."

Luin syödessäni samalla uudelleen vanhoja Aku Ankkoja, tai joskus kirjastosta lainattuja poikakirjoja, kuten Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan "Suomalaisia sankareita", jos olin joutunut aterialle vaikkapa kesken Isonvihan "kivekkäiden" sissitaistelun. Äiti valitti tavoistani, muttei ehdottomasti jaksanut kieltää lukemista arkiaterioilla, keittiössä, vahakangaspeitteisen ruokapöydän ikkunanurkassa.

Kun lähdin kotiin syömään, jäivät muut viisi poikaa pihalle jatkamaan Klaus-klubin kerhoa. He hakivat Eskon aloitteesta kodeistaan kynttilöitä ja tulitikkuja ja menivät pitämään ensimmäisen kokouksen Erkin talon Paatsamatie 6:n kellariin, kanaverkkoisten varastohäkkien käytävän perälle.

Kellarissa klubilaisille sattui vahinko. Kynttilöistä levisi pieni tulipalo, jonka pojat saivat hätäisesti sammutettua. Yhden varastokomeron puiset seinälaudat kärventyivät pinnalta hiilenmustiksi.

Klaus-klubin toiminta loppui kuin seinään, ensimmäisen päivän ensimmäiseen kokoukseen. Kerho hajaantui palopaikalta vähin äänin, eikä siitä kuultu koskaan enää sen enempää.

Kun isälleni soitettiin jonkin ajan päästä havaituista vahingoista, hän murahteli: "Äh, meidän pojallamme ei ole ainakaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa!" Sitten hän siirsi harmin isännöitsijän ja talonmiehen huoleksi ja palasi kaunokirjan tai kulttuurihistorian ääreen, ehtiäkseen lukea jonkin monisatasivuisen teoksen kokonaan sinäkin päivänä.

Vaihtelevan onnekas puheenjohtajamme Esko Miettilä oli opiskellut Tolarin kansakoulussa ja sen jälkeen naapurissa, Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa. Muutettuani kymmenvuotiaana pois Paatsamatieltä en kuullut neljään ja puoleen vuoteen mitään sille tielle jääneestä Eskosta.

Vuosien kuluttua, helmikuussa 1973, koittivat jännityksellä odotetut viidensadan oppikoulun ensimmäiset kouluneuvostovaalit. Kunkin kouluneuvoston jäseniksi äänestettiin neljä opettajaa ja neljä oppilasta, joiden ensimmäiseksi tehtäväksi tuli Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys-, Yhteistyö- ja Avunantosopimuksen 25-vuotisjuhlan tilaisuuksien järjestäminen koulussa (neuvostoliittolaisia elokuvia, YYA:n sopimustekstin lukemista ääneen kemiantunnilla, venäläisiä ruokia, veteraanikommunistien juhlaesitelmiä) sekä toiseksi järjestyssääntöjen laatiminen.

Kokoomuksen "Porvaririntama" menestyi vaaleissa maanlaajuisesti parhaiten, saaden 43 prosenttia äänistä. Itäsaksalaista yhteiskuntamallia ihannoineet "Yleisdemokraatit" yltivät 34 prosenttiin punaisilla julisteilla: "Rauha Vietnamiin! Pois ehdot ja luokallejäänti!" Epäpoliittiset ja sitoutumattomat ryhmät jätettiin kolmanneksi.

Sanomalehdet uutisoivat vaalivoittajien tuloslistat koulu koululta:

"Pohjois-Haagan Yhteiskoulu: 1) Miettilä, Esko (KOK), 2) Laine, Paula (Sit), 3) Jussila, Arja (KOK), 4) Jokinen, Seppo (KOK).

Eskon oli täytynyt tempaista tavalla tai toisella, koska hän oli kyennyt nousemaan koulunsa ensimmäiseksi ääniharavaksi. Mietin mielessäni, oliko hän tehnyt räväkän vaalikampanjan ("Nyt Uusi Esko Oikealta"), vai olisiko ollut jo ennestään oman yhteiskoulunsa kuuluisuus, Pohjois-Haagassa tunnettu mäkihyppääjä "Pelle Varavaara"?

Kun sitten seuraavan kerran luin sanomalehdestä Eskosta, ei häntä enää ollutkaan. Eskon isä oli jo aiemmin ehtinyt huomaamattani poistua puhelinluettelosta ja ekonomimatrikkelista, mutta äidin ja nuorimpien veljesten nimet esiintyivät hyvästelijöinä Paatsama-lehden entisen kesätoimittajan (elokuu 1967) kuolinilmoituksessa (1955-2000).

5. Ketkä kiusasivat ketä?

(HAAGA 1961-68)

Vasemman jalkansa sodassa tai onnettomuudessa menettänyt invalidimies Pelkolin sekä hänen vaimonsa asuivat C-rapun ykköskerroksessa, toisessa 25 neliömetrin yksiöistä, jotka sijoittuivat myyntipäällikkö Kantosen perheen 44-neliöisen kaksion ja konttoripäällikkö Miettilän 76-neliöisen työsuhdeasunnon väliin.

Toinen yksiöistä, peilikuvan lailla identtinen, jäi lapsille merkityksettömäksi, päinvastoin kun "Invalidin" salaperäinen kotiluola. Pelkolinin naapuri oli pelkästään postiluukku, jonka takana vuokralainen vaihtui usein tai eleli huomaamattomasti, olipa vuorollaan milloin Tuppurainen, Tappurainen, Ryynänen tai Horttanainen, kenties opiskelijapoika, lapseton nuoripari, taikka työssä käyvä poikamiestyttö.

Eläkeläinen A. Pelkolin oli Kekkos-kalloinen, jykevän raskastekoinen mies, joka nojaten vankkaan, ajan patinoimaan, ryhmysauvamaiseen kävelykeppiinsä raahusti päivittäin ulos metsän kallioille paahtamaan itseään auringossa ruskeaksi kuin papu (tai "kuin neekeri", noihin aikoihin sanottiin). Mies istua röhnötti metsäaukiolla itse tuomassaan, kannettavassa ja taitettavassa alumiinirunkoisessa, markiisikankaisessa matkanojatuolissa, aurinkolasit päässään, veistoksellisen jähmettyneenä kuin Buddhan patsas.

Aurinkoa palvoessaan Pelkolin säihkyi ja sädehti muiden ihmisten silmiin kuin tähtisadetikku. Hän näet piti sylissään suurta alumiinifoliolevyä isona peilinä, jolla hän pyrki moninkertaistamaan auringonsäteiden määrän päivettämään tehokkaammin alastomaksi riisumaansa ylävartaloaan. Satunnaiset hajasäteet taittuivat epätasaiseksi rypistyneeltä foliolta milloin mihinkin suuntaan, myös talon ikkunoihin ja toisten kallioilla liikkuvien kasvoille.

Pelkolinin yksiöön ei kuulunut parveketta, jolla hän olisi voinut oleksia, ainoastaan keittokomeron ja olohuoneen eteläikkunat. Hänen oli mentävä pihalle. Joskus Pelkolin ripusti koivun kylkeen naulaamaansa vanerilevyyn vanhanaikaisen suomalaisen tikkataulun, jonka kehien numerointi kasvoi ulkoreunoilta keskipisteen napakymppiin saakka. Pelkolinin heittelemät nuolet kopsahtelivat äänekkäästi reunavaneriin.

Hiuksettoman päälakensa Pelkolin peitti epäsymmetrisesti kallelleen asettamallaan vanhalla baskerilla, jonka keskeltä törrötti ärsykekieleke. Lapsille Pelkolin toi ennemmin mieleen puliukon kuin jonkin boheemin ranskalaisen taiteilijan, vaikkei hän esiintynytkään päihtyneenä.

Jaloissaan vanhuksella roikkuivat mustat, kiilteleviksi kuluneet henkselihousut, ja hänen suurten korviensa käytävistä tursusi ulos valkoista pumpulia. Muutoin hän oli yrmeä, jalkansa takia huojuvasti paarustava uurteinen ukko, jolla oli harmaakarvaiset ja maksaläikkäiset käsivarret ja lapiokourat.

Saunailtoinaan, kerran viikossa kello kuusi, Pelkolin ruuvasi jo kotonaan tekojalkansa irti ja keinotteli itseään kahden vahvan kainalosauvan tuella hitaasti (klonks! klonks!), hyvin hitaasti (klonks! klonks!), porras kerrallaan, kuusitoista askelmaa alas kellarisaunaan, tyhjänä roikkuva housunlahje liikkumisen aiheuttamasta ilmavirrasta vipattaen.

Se tyhjä lahje oli lapsista selkäpiitä karmivaa katsottavaa, kuin kohtaus lapsilta kielletystä Hitchcockin televisiosarjasta. Pelkolin oli myös kuin Disneyn alkuperäinen konnahahmo Jopi Jalkapuoli, Pegleg-Pete, myöhemmin Mustaksi Pekaksi parantunut. Ajatollah Ruhollah Khomeinin julma, synkkä hahmo olisi sekin käynyt vertailukohteeksi. ellei olisi ollut vielä Suomessa ja maailmanlaajuisesti tuntematon.

Pelkolinin saunavuoron aikaan oli lasten pysähdyttävä ulko-oven portaille odottamaan ja katsomaan, kuinka Pelkolinin hidas "liikekannallepano" eteni ja tukki portaikon muilta kulkijoilta muutamaksi toviksi. Sodasta oli tuolloin kulunut parikymmentä vuotta ja Pelkolin oli muistutus siitä.

Taloyhtiön yhteiseen kellarisaunaan kuului lapsen mittasuhteilla valtavan pitkä löylyhuone, joka tosin jo 1960-luvun lopulla jaettiin väliseinällä kahteen osaan, energian säästämiseksi. Kiukaita oli yksi, joten löylyhuoneesta erotettu pienempi pätkä jäi tuulikaapiksi, vaikka pitkän seinän kolme laudetta jatkuivat edelleen sinnekin. Löylyhuoneen molemmilla puolilla oli ikkunallinen pesuhuone suihkuineen, ämpäreineen, vateineen ja puupenkkeineen, ja kummankin pesuhuoneen takana oli sen oma pukuhuone.

Saunavuorot oli limitetty ajatellen kiuashuoneen mahdollisimman tehokasta käyttöä. Perhe saattoi pesuhuone ykkösessä huuhtoa itseään suihkussa, pukea vaatteitaan tai nauttia kaikessa rauhassa saunajuomiaan, Apsia, Stepiä tai Jaffaa, kun samaan aikaan pukuhuone kakkosessa toinen perhe jo riisuutui ja siirtyi alasti toiseen pesuhuoneeseen. Jos ainoassa löylyhuoneessa vitkaili aivan saunavuoronsa loppuun saakka, ehti kuulla varoitukseksi vesihanan lorinaa toisesta pesuhuoneesta, jossa jo pesuvateja ja löylyämpäreitä täytettiin. Yhteentörmäyksistä väärällä vuorolla tai heittävään kellonaikaan ei minulla tai pihan lapsilla ollut tietoa. Minun perheeni saunavuoro oli tiistaisin klo 19.

Saunan pesuhuoneiden kahden ikkunalasin väliin oli asetettu sopivan kokoiseksi leikattu laatta vaaleaa vaahtomuovia, jotta kukaan ei näkisi ulkoa sisälle, vaikka toisaalta luonnonvaloa siilautui läpi valoisina aikoina. Kuitenkin joku tuntematon viikari (Eskoa epäiltiin) oli keksinyt kaivertaa toisen ikkunan muoviin pienen huomaamattoman tirkistysreiän.

Aukon salaisuus levisi hihkuen pihan lasten keskuudessa ja toisinaan iltaisin joku kakara kävi vilkaisemassa keitä oli saunomassa, jos sisältä kuului veden loiskintaa. Jonkun Pelkolinin sijasta haluttiin nähdä nuoria neitejä nakuina, mutta jouduttiin näkemään vanhoja ämmiä, nelikymppisten äitien ikäisiä. Todellisuudessa ikkunasta pilkahti näkyviin korkeintaan kuvitelma punertavan ruskeasta ihosta vesihuurun keskeltä, ilman tarkempia yksityiskohtia, joita saattoi vain kuvitella. Joskus pesuhuoneeseen kuului aivan ikkunan takaa lasten huudahduksia, havaitsin saunomassa ollessani, mutta vanhempien huomiota siihen ei kiinnitetty.

Herra Pelkolin harrasti ajankulukseen asuntonsa ovien lukitsemista. Lasten ravatessa päivät pääksytysten portaikkoa ylös ja alas, kipin kapin kotiinsa ja ulos, Pelkolin tuntui puolestaan viettävän merkittävän osan päivästään rappukäytävässä. Hän kompuroi oman ovensa edessä kaivellen lapiokourallaan teryleenihousujen sivutaskusta runsasta ja painavaa avainnippua.

Avainten kilinä, ketjujen kalina ja lukkojen rapina kuului parhaimmillaan muihin koteihin asti, ellei jompikumpi radion tai television kahdesta kanavasta (Yleisohjelma, Rinnakkaisohjelma, TV1, TV2) ollut auki, eikä jäänyt koskaan epäilystä, kenen ovelta ääni kuului. Pelkolin aloitti lukitsemisen tuulikaapin valkoiseksi maalatusta väliovesta, sitten seurasi varsinaisen ruskean postiluukkuoven virittäminen takalukitukseen ja ylimääräisten varmuuslukkojen kiertäminen kiinni. Monen eri avaimen nippu tarjosi Pelkolinille paljon valinnanvaraa ja hitaan hakemisen älyllistä ponnistusta.

Lapsista oli luonnostaan lankeavaa, että kaikki tavalliset, ilkeät nuoret kakarat vihasivat ja pelkäsivät Pelkoliniä, koska tämä tukki liiaksi rappukäytävää ja ennen kaikkea oli tavallisuudesta poikkeava henkilö ja vieläpä invalidi. Pelkolin puolestaan ei yrittänyt olla nuorten ystävä. Hänen huhuttiin saattavan huitoa sauvallaan lapsia tai jopa lyövän heitä.

Syntyi taloyhtiön kokoinen skandaali, kun pikkuinen Pentti-poika oli pissannut rappuun Pelkolinin nähdessään. Pelkolin oli kiivastunut ja piiskannut kepillään itkevää Penttiä.

Pikkupojan nuori yksinäinen äiti nosti äläkän ja haali ovi ovelta naapureita todistajiksi, mutta kukaan sivullinen ei ollut nähnyt milloinkaan mitään. Nyt vasta näimme rapussa itkevän Pentin ja yrmeästi mulkoilevan, keppiinsä nojaavan Pelkolinin. Pentin kaksihenkinen perhe muutti pois ja Pelkolin jäi, vuosikymmeniksi, kaiketi loppuelämäkseen.

Pelkolinin pikkuinen mustatukkainen vaimo oli työssäkäyvä, jäntevä, vikkeläliikkeinen kärppä, joka puolusti vanhaa ukkoaan kuin sinnikäs terrieri. Hän näytti niin paljon miestään nuoremmalta, että olisi saattanut olla vanhapiikatytärkin, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, oliko hän. Ehkä hän oli vain sinnikkään ikääntymätön ja laihansitkeän nuorekas. Hän oli itse lapseton ja sotajalalla pihan lasten kanssa. Jos ukko jalkoineen olikin hidas, niin vaimo oli nopea kuin salama ja siksi vaarallinen vastustaja!

Pihan lasten tapoihin kuului kiusata kaikista aikuisista juuri Pelkoliniä, eikä kai ketään muuta. Esimerkiksi kulkiessaan tämän kotioven ohi lapset pudottelivat karkkipapereita, käpyjä, havunneulasia ja muita irtoroskiaan postiluukusta. Ainakin Miettilän pojat näyttivät sellaisen käytäntönsä minulle. "Kato Heka, mitä me tehdään!"

Porrashuoneen seinälle, alaoven pieleen, oli ripustettu lasilevyinen kotelo, jonka sisällä oli irtokirjasimilla ladottu luettelo kaikkien asukkaiden sukunimistä ovinumeroineen ja kerroksineen. Sukunimikaimoilta mainittiin myös etunimen alkukirjain. Talossa asuivat nimittäin lähekkäin parin tai kolmen suvun kaksi sukupolvea, äiti tai anoppi yksiössä ja vävyn tai miniän perhe isommassa asunnossa.

Jotkut lapset (Eskoa epäiltiin) osasivat avata nimikotelon joko tiirikalla tai sopivalla avaimella, ellei sitten talonmies ollut joskus unohtanut lukita sitä. Tällöin avautui mahdollisuus muokata mielin määrin sukunimiä vaihtamalla valkoisten irtokirjasinten paikkoja mustan taustalevyn urissa. Esimerkiksi Pelkolinista oli helppo muokata Kelpolin tai vaikkapa Koipeliini, lainaamalla joitakin kirjaimia naapurien nimistä. Pieni hävytön muutos saattoi jäädä huomaamatta joksikin aikaa, ennen kuin suututti ainakin Pelkolinit.

Vaihtoehtoisesti Pelkolinin pariskunnan oven takana tuli mölytä tavallista enemmän ja huudella lauseita, joissa mainittiin korostetusti Pelkolinin nimi. Tällaista tekivät lapset, joka uskalsivat ja olivat tarpeeksi nopsajalkaisia selviytyäkseen jäämättä kiinni.

Herra Pelkolin oli itse liian hidas ryntäämään ovelle ja nappaamaan häiritsijöitään, vaikka lisälukot, varmuusketjua lukuun ottamatta, olivatkin auki asukkaiden ollessa sisällä, mutta hänen vaimonsa saattoi kärkkyä ja väijyä lapsia aivan oven takana, jotta yllättäisi viimeinkin kiusanhenget itse teosta.

Eräänä syyspäivänä leikin flegmaattisen rauhallisesti yksinäni talotontin ja metsäalueen rajalla, kun C-portaan ulko-ovesta ampaisi ulos kuin rasvattu salama - Mikko Miettilä. Hän syöksyi hippulat vinkuen mäenrinnettä alas ja vilahti seuraavasta B-portaan ovesta sisään. Muutamaa sekuntia myöhemmin C:n ulko-ovesta säntäsi ulos rouva Pelkolin, joka vilkaisi nopeasti kolmeen ilmansuuntaan ja huudahti minulle: "Minne se meni?"

Minua ei epäilty, kun olin niin pöllämystyneen rauhallinen omilla jalansijoillani, toljotellessani ihmeissäni, että mitä nyt oli tapahtumassa?

"B-rappuun", osoitin sormellani ja rouva Pelkolin pinkoi sinne nopeammin kuin tuskin ehdin sanoakaan. Arvelin Mikko Miettilän ehtineen jo pujahtaa pyöräkellarin kautta talon toiselle
puolelle. Pyöräkellariin pääsi nimittäin nopeasti rapusta ilman avainta, jota sen sijaan tarvittiin, jos halusi kulkea vastakkaiseen suuntaan, pyöräkellarista B-portaaseen. Myös saunan ja verkkokellarien pitkään käytävään kerrosta ylempänä tarvittaisiin avainta. mutta ehtisikö Mikko käyttää sitä? Portaiden nouseminen yläkertaan olisi paha umpikuja, koska ullakkoa ei ollut, eikä hissiä vaihtoehtoreitiksi. Entä päättelisikö rouva Pelkolin samalla tavoin vai tekisikö hän arviointivirheen?

Mutta minne Mikko aikoisi jatkaa talon toisella puolella? Kiertäisikö hän äkkiä itäpään roskakatoksen suojassa takaisin pohjoispuolelle ja metsään, vaiko piiloon harmaan betoniaidan taakse? Painuisiko hän Paatsamatien jyrkkää alarinnettä pohjoiseen, korkean Pääkallokallion peittämänä, taikka Laajasuontietä itään punatiilitalon taakse? Lähtisikö hän Paatsamatietä etelään nurmirinteen suojassa vai yrittäisikö hän ehtiä vilistää kuin orava pihan yli kuutostalon kellariin?

Mitä Mikolle voisi tapahtua, jos hän jäisi kiinni? Jos hänet nähtäisiin ja tunnistettaisiin? Miksi rouva Pelkolin kysyi minulta "Minne Se meni?" eikä "Kuka tästä juoksi?" Olisinko lie vastannut, vai ollut näkemättä ja tuntematta? Osoitin hämmentyneenä B-rappua kuin pelastaakseni oman nahkani, ettei minua itseäni olisi epäilty. Tällä kertaa olin viaton, mutten aina.

Eräänä kauniina kesäpäivänä oleskelimme Marie-serkkuni kanssa jouten C-rappuhuoneessa. Me serkukset nojailimme ulko-oveen sisäpuolelta, kun taas nuori Pekka Miettilä istuskeli porrasaskelmalla puolta kerrosta ylempänä. Mikko Miettilä ja Lasse Kantonen roikkuivat raollaan olleilla vastakkaisilla ensimmäisen kerroksen kotiovillaan ja juttelivat. Tai juttelimme kaikki viisi, minä ja Marie kuitenkin vähiten.

Äkkiä päähäni pälkähti ilkeä ajatus tai yksinkertaisesti matkin muiden aikaisempia sankaritekoja. Aloin huudella täyttä kurkkua lasten keskuudessa tunnettua sotahuutoa:

"Pelkoliini tulee! Pelkoliini tulee!!"

Marie-serkku älysi heti ajatustakin nopeammin syöksähtää alaovesta ulos. Mikko Miettilä vetäisi samalla sekunnilla ovensa kiinni, sen perään Lasse Kantosen ovi paukahti lukkoon kuin kaikuna edellisestä. Minä juoksin Marien perässä ulos. Livahdimme serkkuni kanssa yksinkertaisesti vain länsikulman taakse, pois näkösältä. En uskonut, että meitä epäiltäisiin - eikä sitten epäiltykään.

Jonkin ajan päästä ulos pihalle laahusti sydäntä särkevästi itkevä, minua vuotta nuorempi Pekka Miettilä. Poikaparka oli jäänyt kuumimpaan paikkaan jumiin eikä ollut ehtinyt yhtään minnekään karkuun. Kotiovet ja ystävien ovet läimähtivät kiinni hänen nenänsä edestä ja ulko-ovelle saati kellariin oli liian pitkä matka. Pelkolin oli ehtinyt napata hänet kiinni. Pekka nyyhki kertomustaan, miten Pelkolin oli läksyttänyt häntä ja uhkaillut, mutta yksityiskohdista en saanut itkun takaa selvää.

Vuosien kuluessa Paatsamatien lapset vanhenivat ja muuttivat pois. Kun palasin katsomaan entistä kotitaloani eräänä kesäpäivänä parikymmentä vuotta myöhemmin, en löytänyt enää kotirappuni nimitaulusta kuin yhden tutun nimen...

Pihamaa oli autio ja kuolleen hiljainen, ei näkynyt lainkaan leikkiviä, juoksevia, meluavia tai kiusaavia lapsia! Kerrostalon yksiöt ja kaksiot, 25-44 neliömetrin asunnot, eivät tuntuneet riittävän 1980-luvun lapsiperheille. Loputkaan jäljelle jääneet lapset eivät enää kuluttaneet vapaa-aikaansa Kirkonrottaan ja vetelehtimiseen kotipihallaan, vaan "harjoituksiin" joissakin moderneissa urheiluhalleissa.

Kun saavuin pihaan, huomasin, että vanhan neljän hehtaarin leikkimetsäni kalliolla istuskeli telttatuolissa joku "puliukkomainen" baskeripäinen puolialaston aurinkolasipäinen vanhus, joka näytti yksinään kaikessa rauhassa ottavan aurinkoa paljaalle ylävartalolleen. Tästä ei automaattisesti tullut mieleeni muistoja, ennen kuin olin käynyt kotirapussani ja nähnyt yhden ainoan tutun nimen paikallaan nimitaulussa ja postiluukussa C 32. Sama mies, sama harrastus. Hänhän siellä yhä oli, viimeinen mohikaani neljännesvuosisadan takaa, 1960-luvulta.