Tohkeissaan suosittelivat vanhempani hyviä satukirjoja, joita voisin lukea, ja lukutaidottomalle luettiin ääneen. Kotikirjaston tuhansien opusten huoneesta löytyivät Oiva Paloheimon kuvitetut lastenkirjat: 'Tirlittan' tai 'Tinaseppä ja seitsemän', sekä Mika Waltarin 24-vuotiaana vuonna 1932 julkaisema satukirja 'Kiinalainen kissa'.
Usko Laukkasen mehukkaat piirrokset ja värikäs kansikuva tekivät Tinasepästä seitsemine valettuine luomuksineen yhtä karamellinkoreita, iloisia hahmoja kuin Walt Disneyn vuoden 1940 piirrosfilmin puuseppä Gepetto ja Pinokkio-nukke, joita en ollut vielä nähnytkään. Tirlittan taas oli oudosti kiehtova orpotyttö, joka käyskenteli maailmalla avojaloin ja vain yöpukuunsa pyjamaan (lapsen lausumana "piamaan") pukeutuneena. Täti sairasti Tirlittanissa kammottavalta kuulostavaa "luuvaloa".
Mika Waltari lähestyi lapsiyleisöä esittelemällä oman pienen perheensä: 'Satu Marjatasta, Raxista, Mollysta ja Procopesta'. Marjatta oli hänen "rakas, kultainen vaimonsa, aivan kuin Bonzo", ja muut olivat pehmoeläimiä eli pariskunnan kolme lelukoiraa. Vielä nimettömänä esiintynyt vauva ristittiin - Saduksi eli Satu Kaarina Waltariksi vuonna 1932.
Englantilaisen Studdyn piirtämä Bonzo-koira oli ollut sanomalehti Uuden Suomen aivan ensimmäinen sarjakuva 17. maaliskuuta 1929 alkaen. Vasta kahta päivää myöhemmin ehti Helsingin Sanomat painamaan sivuilleen Felix-kissan. Uusi Suomi hankki toiseksi sarjakseen vuonna 1930 Vuorenkaiun nousukasperheen 'Vihtorin ja Klaaran' ja Helsingin Sanomat nosti vasta vuonna 1931 Felix-kissansa rinnalle myös hiiren, erään Mikki-hiiren, jonka Tampereen Aamulehti oli lyhyen kokeilun jälkeen hylännyt!
Sikaria polttelevan Winston Churchillin näköinen Bonzo-koira oli valtavan suosittu 1930-luvulla myös tavaroiden, tyynyjen, rintaneulojen ja guttaperkkalelujen kuva-aiheena. Lapset leikkivät Bonzo-leikkejä ja nuoret aikuiset, kuten Waltarin pariskunta, pohtivat aamukahvipöydissään, että mitähän se Bonzo mahtaa tänään puuhailla lehden takasivulla?
Mika Waltarin satu 'Kengät, jotka kävelivät itsekseen' ulottui mustien maanosaan. "Kuningas Bimbo Suurivatsa Ensimmäinen oli Afrikan mahtavin kuningas, sillä hänellä oli vanha silkkihattu ja rikkinäinen gramofoni. Hän nukkuikin silkkihattu päässään ja gramofoni sängyn alla. Niin mahtava ja arvossapidetty hän oli." Vedettyään toiseen jalkaansa kengän, joka oli liian pieni ja likisti armottomasti varpaita, Bimbo antoi "rumpujen julistaa itsensä Koko Afrikan Imperialistiseksi Hallituskeisariksi ja otti nimekseen Keisari Bimbo Suurivatsa I Julmuri, niin mielissään hän oli."
Pariisissa mustaihoisiin, ainakin naisiin, tutustunut kirjailija tuli aikakautensa valkoisessa ja setämäisessä ylenkatseessaan kuin ennustaneeksi tulevan Keski-Afrikan Keisarikunnan ihmissyöjä-tyrannin Bokassa I:n, Ugandan marsalkka Idi Amin Dadan, Kongon Mobutu Sese Sekon, ja leegion muita. Väliajalla tosin Mussolini, Stalin ja Hitler ehtivät pullistella ja raivota Euroopassa.
Isäni arvosteli Waltarin satukokoelman parhailla mahdollisilla koulunumeroilla niin aiheiltaan (10) kuin tyyliltäänkin (10). Isä piirsi lyijykynällään merkinnän "10/10" viimeisen sivun 218 alalaitaan, päiväyksen perään, ja aivan samoin arkistolaatikkoon aakkostamaansa kirjaluettelokorttiin. Hänen kirjanpitonsa oli kahdenkertaista.
Waltarin vajaan tusinan tarinan loppuhuipennuksena loistaa 'Satu muurahaisesta joka oli Pov'. Siinä ahkeroivat hyönteiset hokevat iskulauseita: "Kol-Top, Kol-Top-Pok" eli "Kesä on lyhyt. Talvi on pitkä. Pesä on korkea." Ainoastaan seikkailija Pov (Päässä On Vikaa) syntyy poikkeavaksi. Lopulta Povistakin muokataan totalitaarisen yhteiskuntakoneiston ratas.
Täytettyäni hädin tuskin viisi vuotta luki isäni kesäiltaisin minulle ääneen Lauri Pohjanpään 'Satuaarretta' - vuosina 1928-32 valikoituja ikivanhoja kreikkalaisia, espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia, ranskalaisia ja islantilaisia satuja. "Thessaliassa vallasta syöstyn kuninkaan poika Jason lähetettiin kentaurin kasvatettavaksi. Tällä oli miehen ylävartalo hevosen ruumiissa ja oppilaina myös Herakles, Akilleus ja Asklepios." Konstikkaita sanoja tunki mieleeni tai lehahti ohi korvieni, kun silmäni vahtasivat, äkkäisinkö tänä iltana Nukkumatin hahmon makuuhuoneen seinän varjoista.
"Neekerinainen, yhtä yksinkertainen kuin ruma, kuvitteli näkevänsä oman kuvansa lähteessä ja huudahti: 'On aivan hullua, että tällaisen kaunottaren kuin minun täytyy hakea vettä.' Ja ylpeydessään hän löi saviruukun rikki. Uudellakin hakukerralla hän huokasi: 'Ei, en ole sellainen apina kuin luullaan. Olen kauniimpi kuin emäntäni.' Ja hän löi puupytyn palasiksi. Silloin emäntä antoi palvelustytölleen aika selkäsaunan, haki läkkipullon ja sanoi: 'Jos et tule äkkiä takaisin tämä täynnä vettä, lyön sinua, niin että tulet aivan valkoiseksi. Muista se!'" (Ranskalainen satu oli nimeltään "Kolme sitruunaa").
Ajanmukaisen kuvani mustaihoisista muodosti kuusikymmentäluvulla kirjojen sijasta televisio. Nobelilla palkittu Martin Luther King, älykkään näköinen näyttelijä Sidney Poitier ja lapsirakas laulaja-tanssijatar Josephine Baker olivat tunnustettuja myönteisiä hahmoja. Afrikan valtiot itsenäistyivät ja alikehittyneitä alueita alettiin toiveikkaasti kutsua kehitysmaiksi. (Rusettilettinen luokkatoverini Johanna julisti innokkaasti Suomenkin "kehitysmaaksi", mutta opettaja oikaisi häntä.) Sambian ensimmäinen presidentti Kenneth Kaunda teki arvovaltaisen nelipäiväisen valtiovierailun Suomeen vuonna 1968.
Heinäkuussa isäni luki viisivuotiaalle Ruotsin maantieteen kuvauksen 'Peukaloisen matkat villihanhien seurassa' sekä syyskuussa brittiläisen Eric Linklaterin huikean seikkailun 'Kuussa tuulee', mikä tosin tapahtui Maassa. Marraskuussa ja joulukuussa kuulin filosofisen teosparin Nalle Puhista, joka rakensi talon, helmikuussa Andersenin satukirjan, ja välillä Peppi Pitkätossua sekä ruotsalaisen Hans Pettersonin 'Maunua, Mattia ja Maria', joista ensimmäinen oli pikkupoika, toinen ajoi jo moottoripyörällä ja kolmas oli hevostamma.
Täytettyäni seuraavaksi kuusi vuotta minulle luettiin iltasaduiksi kymmenen kirjaa Pekka Töpöhännästä, Topeliuksen Lukemisia lapsille 1-7, Yrjö Kokon Pessi ja Illusia, Aapelin Koko kaupungin Vinski (Vinsentteineen), sekä Jalmari Finnen kahdeksan ohutta opusta Kiljusen Herrasväen seikkailuista. Seitsenvuotiaana ehdin vielä kuulla isäni lämpimällä äänellä Raul Roineen kokoelman Suomen kansan vanhoja satuja, Tove Janssonin Muumien Taikatalven, Mark Twainin poikakirjat sekä tusinan verran Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja.
Mitä mahdoin oppia kuulemastani? Sanan sieltä, toisen täältä. Moni seikka jäi ymmärtämättä. Isäni olisi voinut kommentoida ja selittää lukemaansa, enemmänkin kuin vain kerran väittää satukuvan verellä täytetyn saavin sisältöä silkaksi laskevan auringon kajon punaamaksi vedeksi.
Kuvakirjat olivat havainnollisimpia. En unohda, miten myyrä sai eläinystäviensä avulla haalarit ja ennen kaikkea taskun tavaroilleen, pallolle ja peilin sirpaleelle. Housujen jokainen tekovaihe kuvattiin tarkoin: pellavaa kasvatettiin, liotettiin ja loukutettiin, lankaa kehrättiin, kangasta kudottiin, värjättiin, leikattiin ja ommeltiin. Toisesta kuvakirjasta muistan vallattomat marakatit, jotka sotkivat maaleilla kodin seinät.
Lahnajärven Matka-Mannan pysäkillä unohdin linja-autoon huokean kioskikuvakirjan köyhästä kalastajasta, joka sai pelastamaltaan kummalliselta kalalta tilaisuuden toivoa itselleen mitä tahansa. Kalastajan vaimo äityi tuuma tuumalta ahneemmaksi. Pian ei riittänyt kuninkuus, sitten ei keisariuskaan, kun vielä korkeammaksi muistui mieleen Rooman paavin valta. Mutta kuuseen kurkottajat kapsahtivat katajaan.
Pihalla minua isommat lapset kehuivat kilvan Aku Ankkaa, Maailman Hauskinta Kuvasarjalehteä, mutta väitin vastaan, että se olisi huono lehti! Ohut (32-sivuinen), kehnoa paperia, vähän sanoja puhekuplissa, kapea sanavarasto, niin oli isäni sen tuominnut. Amerikkalaiset sarjakuvat eivät ole kelvollista lukemista, pahimmillaan turmelevat nuorisoa kuvatessaan rikoksia ja kauhua, väittivät tohtori-sedät lehdissä.
Äitini suositteli "Kiekua ja Kaikua" ja luki sen ääneen Kotiliedestä pari kertaa kuussa. Valkoisesta ja mustasta kukosta kertovan jähmeän sarjakuvan käsikirjoitti ja piirsi "A-o" eli Asmo Alho, jonka kömpelöissä ääriviivakuvissa oli luonnosmaisen niukasti viivoja ja yksityiskohtia.
Piirrosruudut, joita oli kuudesta yhdeksään, Alho antoi jo 1930-luvulta alkaen Mika Waltarin riimiteltäviksi:
"Mäki alas viettää hurjasti, Jarrutta voi käydä kurjasti.
Puuhun kiinni köysi kestävä, Se on tapaturman estävä.
Köysi toimii, äkkipysäys, Kukot ilmaan viskaa sysäys.
Lento, joka alkoi loivasti, Rantaliejuun päättyy oivasti."
Aforistisimmillaan Waltari kirjoitti kukoilleen:
"Tärkeintä ei ole tavara, Vaan sydän lämmin ja avara."
Heinäkuun alussa 1963, viisivuotiaana, sain jostakin syystä ensimmäisen oman Aku Ankka -lehteni, numeron 27. Neljä kuukautta myöhemmin minulle ostettiin 30.10.1963 päivätty tuore irtonumero 44 sekä satasivuinen albumi "Aku Ankan Piirileikki" (1963).
- Voi onnen päivää, jolla ei ollut mittaa eikä määrää, kun sain kerralla sekä 60 pennin viikkolehden että kolmin verroin paksumman ja kalliimman vuosijulkaisunkin! Olimme koko perhe tavallisella sunnuntain päiväkävelyllä ja poikkesimme Näyttelijäntien ja Ida Aalbergin tien risteyksen huippumodernin Pohjois-Haagan ostoskeskuksen lehtikioskilla.
Selailin puhki ja kannettomiksi ensimmäiset pari sarjakuvalehteäni. Tanskalaisen mainospiirtäjän Nils Rydahlin kömpelösti rustaamat kansikuvat katosivat muististanikin. Vähitellen kaksi tai useampia alku- ja loppusivuista irtosi niiteistään ja hävisi ties minne, mutta lehtien ytimen säilytin. Mieleeni ei tallentanut niinkään ilontunteita lukemisesta kuin iskostui yksittäisiä piirroskuvia pienine detaljeineen.
Mitä Aku Ankasta oppi? Jokainen lehdykkä oli kuin osanen valtavaa lasten kuvatietosanakirjaa, pullollaan havainnollista kuvakieltä ilman sanojakin, iloisen vauhdikkaasti esitettynä.
Numeron 27/1963 kannessa esitetään vesihiihtoa, mukana moottorivene, lokki ja majakka. Katapultti toimii aloitustarinassa. Ankanpojilla on peitsiä, miekkoja ja ämpärit kypärinä, Roskat keksitään poimia nurmikoilta piikkisauvoilla, peitsien kärjillä. Toisessa tarinassa on pieniä höyrylaivoja, merimaisemia ja rahasäkkejä - sekä nähdään kumiveneen täyttyminen ja kallioluola.
Kolmannessa tarinassa esitellään vanhanaikaisia puhelimia, lato ja viljasiilo, pyörivä betoninsekoitin, tulvaveden eteneminen ja valuminen alavimmille maastopaikoille, hiekkasäkkien täyttö ja käyttö tulvan patoamiseen, kemikaalien sekoittaminen, betonin ruiskuttaminen ja puisen sillan romahtaminen. Neljännessä tarinassa kohdataan laivakissa, nostosilta, purjeet ja rotat.
Viidennessä kertomuksessa havaitaan seinäkello, pistoolit, avaruusraketit, peruukit, sekä pikkuplaneetat (asteroidit). Palkintotehtävässä kysytään missä eri maissa Mikki matkailee, jos hän kohtaa annoksen spagettia, tuulimyllyn ja Towerin linnan vartijan? Aikuinen keksii 32-sivuisesta lehdestä vähintään 33 kuvallisesti opettavaista asiaa, mutta lapsi luultavasti enemmän, aikuisen itsestäänselvyyksinä ohittamiakin.
Jack Bradburyn piirtämä Karhukopla oli mainio veneessään. Yksi konnista roikkui hassusti merisairaana "Miekkakalan" partaan yli. Roope Ankan laukaisema automaattisesti täyttyvä kumivene pusersi konnat vangeiksi ahtaan luolan peräseinää vasten. Ihmettelin ja opin tekniikan hienouksia, joita en olisi ennen tiennyt. Mikki-mestari Paul Murryn jatkosarjassa konnat aikoivat maalata kuun mustaksi, jottei kuutamo enää ikinä kalpealla valollaan kavaltaisi hämäräpuuhia. Vuoden 1961 avaruusraketit lentelivät. Carl Barksin älykkäät yksityiskohdat lumosivat Pelle Pelottoman sekoittaessa betonia tulvapatoa varten kaavalla X-O2, CH2, KU3, RA, FE6...
Lastenlehti kertoi tarua ja totta kemiasta. Seuraavana vuonna numerossa 4/1964 Hessu valmisti vahingossa nitroglyseriiniä - sen tunnetulla kaavalla C3H5(NO3)3 tai C3H5(ONO2)3. Taavi Ankan laboratorion pihaan räjähti monttu, mutta alakuloisesti hän mutisi haaveilleensakin uima-altaasta.
Numerossa 44/1963 Nils Rydahlin pökkelöhahmot kilpailivat, olisivatko nokkelat Tupu, Hupu ja Lupu, onnekas Hannu Hanhi vaiko kovaonninen Aku Ankka nopeimpia keräämään arvotulle listalle valitut erikoiset esineet ja elävät luontokappaleet. Näitä olivat tekohampaat, sarvisankaiset silmälasit, kilipukki sekä puujalka (Tupu) tai vihreän papukaijan sulka, ruskea lehmä ja juovikas kissa (Aku). Ankanpojat voittivat kisan, kun aikuisten petkutukset tulivat ilmi. Lapsellinen seuraleikki kiehtoi lasta!
Tony Stroblin piirtämä Pelle Peloton rakensi samassa lehdessä mainion tientekokoneen sekä ajoväylän "Ruusukunnaan hienostokaupunginosaan". Tästä saattoi itää alku lähimetsäni tientekoleikkeihin. Paul Murryn jatkosarjassa oli herkullisia villin lännen yksityiskohtia Aki Vahaviiksen maatilalta ja lomakodista, josta Musta Pekka ryösti naisen kerrallaan uudeksi ruoanlaittajakseen, vaihtelun vuoksi hehkeän Helunankin.
Al Hubbardin töhertämät Pepi-koira ja Dumbo-norsu olivat turhimmat sarjat. Niiden taustakuvitus oli mielestäni rumaa, ohutviivaista, luonnostelevaa "risuaita-tyyliä". Vaadin kuvien viimeistelyä äärimmäisyyteen asti, selkeällä paksulla viivalla. Myöhemmin sain huomata, miten paljon kehnommin Hiiri-mestari Paul Murry osasi piirtää Ankkoja tai miten paljon rumemmin Ankka-piirtäjä Jack Bradbury luonnosteli Mikin ja Hessun. Toivoin taiteilijoiden pysyvän lestissään, kuten mestari Carl Barks.
Piirtäjien nimiä ei kerrottu eikä tunnettu, mutta useita erilaisia piirrostyylejä, hyviä ja huonoja, erotti helposti toisistaan. Lapsikaan ei kuvitellut Walt Disneyn ehtivän itse piirtää. Päinvastoin eri taiteilijoiden määrää luultiin todellista suuremmaksi, vähintään kymmenien, jollei useiden satojen studiopiirtäjien laumaksi, kuten animaatiofilmien teossa. Vaikka sarjakuvapiirtäjiä olikin vain kourallinen itsenäisiä individualisteja.
Satasivuisessa 'Piirileikissä' Iines Ankka keksi kotiinsa mielikuvituksellisia uutuuksia, kuten pirinän sijasta hajuveden tuoksua pirskottavan ovikellon tai television sijasta kattoon liimattuja sarjakuvasivuja.. Täydensin joidenkin valkoisten pintojen (kuten ankanpyrstöjen) kalpeutta väriliiduillani, niin lapsellinen olin viisivuotiaana.
Akun veljenpojat tutustuivat Ankkulin linnakkeeseen, jossa melkein kaikkialle oli pantu piiloon irtohiekkaa, joka olikin pankkiryöstäjien salakäytävästä kaivamaa. Ankkalinnan museossa oli muumioita, papyruksia ja dinosauruksen luurankoja, upouusia asioita 5-vuotiaalle, kuten myös matadorit, sombrerot ja härkätaisteluareena. Hämmästyksekseni opin timantin leikkaavan lasia! Keksijä-Pellen hassu "takavetokone" pakotti edellä kävelevät ihmiset peruuttamaan. Leenulla, Liinulla ja Tiinulla oli kiehtova kolmen-ajettava tandem-polkupyörä.
Värilliset sarjakuvat peittivät runsaan puolet "satasivuisen" aukeamista. Lisäksi oli kymmenkunta mustavalkoista (väritettävää) yhden sivun sarjakuvaa. Seitsemän sivun kokoista satukertomusta oli varustettu kukin yhdellä mustavalkoisella otsikkokuvalla. Neljäsosan albumista kattoivat 25 erilaista tehtävä- tai askartelusivua.
Satasivuisessa opetettiin pari lautapeliä ja kolme erilaista tapaa oppia piirtämään tuttuja sarjakuvahahmoja. Sokkeloista etsittiin tietä perille Ankkalinnan eläintarhaan. Ankoille piti hakea oikeat välineet eri askareisiin tai työkalut olivat vaihtuneet, koska haravalla yritettiin kaivaa ja luudalla maalata. Viivasykkyrästä paljastui haikara, kunhan kooditetut ruudut väritti määrätyillä väreillä. Minni askarteli lasipurkista säästölippaan. Mummo teki leijuvista perhosista mobilen eli katosta riippuvan, liikkuvan veistoksen, jonka perhosmallista sain myöhemmin idean Paatsamalehden surullisenkuuluisaan perhos-aiheiseen piirustuskilpailuun.
Huomasin osaavani numerojärjestyksen virheettömästi yhdestä jopa sataankahteen. En osannut lukea ohjetta, mutta arvasin piirtää viivan pisteestä toiseen, tehden näkyväksi kuvan ravusta Aku Ankan eväskorissa. Näytin tuloksen isälleni, joka hämmästyi viisivuotiaan saavutusta niin, että paisuin ylpeydestä: "Ohhoh, sehän on aivan oikein. Näytä äidillekin!"
Ensimmäinen kokoamani palapeli, satujättiläisen kuva, liimattiin tauluksi seinälleni.
Sunnuntaisin kotonamme kävi kyläilijöitä, perhetuttuja, joista tehtiin piirrosteni ihailijoita. Isäni löysi muutaman sanan puheenaiheen, mikä ei ollut hänelle helppoa, kun omat ajatuksensa pyörivät luetussa Leonardo da Vincin elämäkerrassa tai Egon Friedellin Uuden Ajan Kulttuurihistoriassa, mutta vieraan muistikuvat viimeksi nähdyssä urheiluottelussa tai automallissa.
Vuoden 1963 joulunalusviikolla sain ensimmäisen kerran kirjeen postiluukusta omalla nimelläni. Tuskin olin vielä postikorttejakaan saanut, ennen kuin etelänmatkailu yleistyi Aurinkomatkojen perustamisesta ja serkkuni pääsi Riminin rannoille Italiaan.
Saamani piirroskuvitettu painava kuori sisälsi joulutervehdyskortin Aku Ankalta, joka kertoi, että minulle oli tilattu lahjaksi vuosikerta 1964. Maistiaisiksi kuoressa tuli jo oikeaa lehteä puolta pienempi, mutta kaksi kertaa paksumpi, 68-sivuinen 'Joulumanteli' eli Aku Ankka numero 51 B/1963. Lisäksi mukana oli jokin ankka-aiheinen lahjaesine, jollaiset vaihtuivat vuosittain Kolmen Porsaan ja Sepe Suden lautapelistä (isolla paperiarkilla) pehmomuovisiin, litteisiin ankka-maskotteihin, joita eri lapsille arvottiin erilaisia hahmoja.
Joulumantelin tarinassa Roope-setä pakeni kuuraketilla jouluajan lahjatuhlailua, mutta eksyi Pohjoisnavalle. Joulupukki pelasti Ankat rekeensä vain sillä ehdolla, että Roope lahjoittaa tavaratalostaan Ankkalinnan lapsille lelut, jotka eivät kyytiläisten vuoksi mahtuneet kuormaan.
Riemuissani ryntäsin näyttämään saamaani kirjettä rouva Veijosellekin, joka oli kotonani tekemässä joulua edeltävää suursiivousta. Veijonen oli kuin Marita Nordbergin Virtaska-hahmo myöhemmässä televisio-sarjassa Hanski. Helluntailaisiin lukeutunut rouva kuitenkin paheksui nykypäivien maallista menoa, kuten avaruustutkimuksia ja kuuraketteja ylös ihan Herran taivaalle saakka, sekä kummeksui, miksi pienille lapsillekin muka lähetettäisiin postia ja lehtiä.
Postiljooni alkoi tuoda Akua viikoittain tiistaista 7.1.1964 alkaen. Tanskalainen Nils Rydahl oli piirtänyt vuoden ykkösnumeroon tarinan kalastuksesta ja valokuvauskilpailusta. Sen maisemista aistin suorastaan kotoisuutta, rauhallista suomalaisuutta (ainakin pohjoismaisuutta).
Vakuutustarkastaja Mikki Hiiri puolestaan lensi vesitasolla jäämerelle pelastamaan rahtilaiva 'Ruosteperän' lastia eli sirkuseläimiä. Pepi vartioi taloaan varkailta. Hyvän Ankkapiirtäjän jatkosarjassa muuan "Vaarallinen keksintö" oli pienentänyt Roopen ja Karhukoplan (jopa Rahasäiliönkin) muurahaisten kokoisiksi ja näiden himoitsemiksi aterian aineksiksi, pienemmiksi kuin Roopen ensimmäinen onnenlantti, joka sekin oli joutunut muurahaispesään.
Lehtien kannessa oli niin paljon pientä kooditekstiä (N:o 2 - 15.1.1964 - 14. vsk. - 70 p). että pyysin äitiäni numeroimaan lehdet hiirenkorkuisilla kirjaimilla, jotta voisin pitää karttuvan kokoelmani järjestyksessä. En itse osannut tehdä vaikeita numeroita, kuten kakkosta. Kahdeksikkoakin yritin piirtämällä kaksi rengasta olympiarenkaiden tapaan. Vasta keväällä, täytettyäni kuusi vuotta, lakkasin tarvitsemasta numerointiapua.
Ensimmäisten lehtien sanallista huumoria edustivat sinnikkäät kulkukauppiaat Akun ovella:
"Professori Sumutorven kirja 'Vilkkumajakoiden historiasta' on teos, josta riittää iloa vielä lastenlapsillennekin!"
"Jos haluatte potkaista minut ulos, suosittelen jalkapallokenkiämme ja kahden viikon kotivoimailu-kurssiamme!"
"Milloin ostitte viimeksi lapsille lämpimät sukat?"
"He kulkevat avojaloin kesät talvet. Hyvästi!"
Loppusivujen jatkosarja 'Mikki Hiiri ja oudot äänet' esitti päällikkö Tilkkuviitan Novajo-intiaanit sympaattisessa valossa, jolloin opin alkuperäiskansojen ystäväksi. Ovela Mikki keksi viekoitella Partasuu-roiston latkimaan limonaatia janoonsa. Tarinoista löytyi lisää ulottuvuuksia, kun niitä luki isompana uudelleen.
Kesällä 1964 tutustuin kilpailevaan Nakke Nakuttaja -lehteen. Sivukoko oli valtava, kuin aikuisten viikkolehden, mutta paksuus vaivaiset 24 sivua eli 3/4 Aku Ankasta, ja ilmestymistiheys puolet, joka toinen viikko. Hukkasin ensimmäisen numeroni linja-automatkalla Lahnajärvelle, mutta mieleeni jäi mainio sivuhahmo, maitomiehenä toiminut Valttu Mursu (Walrus).
Seuraava Nakkeni olikin jo 32-sivuinen viikkonumero (11/1966, hinta 70 penniä), joka oli kutistunut A5-vihkoakin pienempään kokoon, 14 cm kertaa 20 cm, josta kasvoi keväällä 1968 yhdellä senttimetrillä pituutta ja leveyttä, venyäkseen syksyllä 1970 suorastaan Aku Ankan mittaan 17 cm kertaa 25 cm, mutta menettäen silloin erilaisuuttaan ja omintakeisuuttaan.
Nakke oli Aku Ankkaa vauhdikkaampi lehti, sitä saattoi lukea nopeammin (kuten myöhemmin japanilaista mangaa). Tarinat olivat lyhyempiä, tehokkaampia ja yksinkertaisempia, lähempänä piirrosfilmejä. Koko ajan juostiin, säntäiltiin, lennettiin, vaihdettiin lennossa valeasujakin. Piirrostyö oli siistin huolellista. Suomessa julkaistiin parhaimmillaan jopa 15 vuotta vanhoja tarinoita sarjakuvan kultakaudelta 1950-luvun alusta. Nakke oli purukumia aivoille.
Mitä Nakesta oppi? Nakuttaja laittoi lisäveron takia talonsa myyntiin ja muutti luontoon. Sade ajoi tikkaperheen takaisin kotiin, jonka Valttu Mursu oli ehtinyt myydä aseistautuneelle pariskunnalle. Ammuskelu ruhjoi talon, kauppa peruuntui. Lisävero pieneni tuhannesta sataan markkaan, mutta talon remontti maksoi 900 mk. - Walter Lantzin piirrostuotantoa.
Merirosvoasuinen Papu-kaija antoi kyytiä Sylvester-kissalle ja Tipi-linnulle. Nämä väärensivät aarrekartan houkutellakseen Papun matkoihinsa, mutta tämä pakotti "maakravut" kaivutöihin "vaikka Kiinaan asti", kunnes aarre löytyisi. Alkoikin suihkuta mustaa maaöljyä! Papu joutui vankilaan öljyputken rikkomisesta. Täti toi Sylvesterille uudeksi kaveriksi - merirosvo-kissan, joka ryhtyi vuorostaan komentamaan maakrapuja. - Warner Bros. Pictures -tuotantoa.
Repe Sorsa opetti lapsen tuntemaan makuupussit. Jos vetokeju jumittui ja karhu ajoi takaa, saattoi voittaa pussijuoksukilpailun ykköspalkinnon ja nauttia pakenevien retkeilijöiden jättämät eväät. Ville Viluinen neuvoi iglujen rakentamisen sahatuista jäälohkareista. Termiitit olivat syödä Nasulammen teatterilaivan. Putte Possu pukeutui kilt-hameeseen ja harjoitteli säkkipillin soittoa, jolloin Viiksi-Vallu toimitti hänet majakalle sumusireeniksi. Hymyilyttää!
Kesällä raahasin magnetofonin parvekkeelle ja äänitin Antti-serkun kanssa kuunnelman, jossa Repe kokosi Elmerille (vastoin käyttöohjetta) "raivostuvan" ruohonleikkurin, joka täytyi lopulta ampua mäsäksi. Vihainen Elmeri etsi keittokirjasta sorsapaistin reseptin ja alkoi jahdata Repeä haulikolla. Tarinassa oli yksinkertainen rakenne ja helppo dialogi lapsi-dramaturgille. Eläydyin itse molempiin luonnerooleihin ja delegoin Antille lukuisat tehosteäänet, joissa hän oli verraton!
"Putt, Putt, Putt. Hrrrrrrrr. Viuuuh. Krash! Räiskis! Surrrrrr, Murrrr, Viuh, Gurrrr, Viuh, Murrrr, Murrrr, Murrrr, Pumm! Pussst, Putt, Putt, Pop. Pam! Pam!", sanoi Antti.
Varminta Naken laatua olivat Walter Lantzin sarjat, joita oli keskimäärin vajaa kolmannes sisällöstä. Nimihenkilö Nakuttajan osuus oli kuudesosa ja Anselmi Pandan kahdeksan prosenttia. Pingviini Ville Viluinen, Avaruushiiri sekä mökissä puun oksalla asuva Pikku Pulu vierailivat toisinaan omissa tasokkaissa tarinoissaan. Päähenkilöiden ystäviä olivat Valttu Mursu ja Kalle Kukko, vastustajia häikäilemätön korppikotka Pusse, mainioita kaikki!
Yli puolet Naken sisällöstä toimitti Warner Bros, päärooleissaan Nasulammen asukkaat. Harmaakarvainen Pelle Pupu, joka muutti nimensä Väiski Vemmelsääreksi kesäkuussa 1968, tähditti viidesosaa näytännöistä, räväkänmusta Repe Sorsa kuudesosaa, ihrainen Putte Possu viittä prosenttia. Punakarvaturpainen merirosvo Viiksi-Vallu, biljardipallon lailla kaljupäinen porkkananviljelijä Herra Elmeri sekä kyltymätön ahmatti Tasmanian Tuholainen olivat korvaamattomia ystävinä tai vihollisina.
Warnerin puisevimpia täytesarjoja olivat takaa-ajetut Maantiekiitäjät ja Tipi-lintu kojootteineen ja kissoineen, mutta erikoisuuksia arkinen haalarityttö Susanna, meksikolaispoika Pepe Pikkujalka, meksikolaishiiri Speedy Gonzales sekä kutistumaan kykenevä Marjukka-tyttönen, jonka perässä opin hokemaan, tosin tuloksettomasti:
"Silmät suljen lujasti ja toivon oikein kovasti.
Taikasana tokko tikko, tulen pieneksi kuin Mikko"
Seitsemäsosan Nakke-lehdistä tuhlasi valitettavasti kolmas ja ikävin tarinatehdas M-G-M Cartoons ikuisesti sotivine Tom-kolleineen, Jerri-hiirineen ja jopa hiirimusketööreineen. Joukon jatkona roikkui flegmaattinen Lurppa-koira ja sellaisia unohtuvia parivaljakoita kuin oravat Manu ja Tanu tai koirat Iso-Roope ja Pikku-Toope.
Ostin kahdeksan- ja yhdeksän-vuotiaana kioskeilta 14 Naken irtonumeroa, kunnes sain tilattua lehden kolmeksi kesäkuukaudeksi vajaalla seitsemällä markalla. Sitten ostin vielä 6 irtonumeroa, ennen kuin aloin suorastaan vuositilaajaksi.
Jo lokakuussa 1965 syvennyin ensimmäiseen Retu ja kumppanit -lehteeni, numeroon 12. Kivikautiset perheet Kiviset ja Soraset olivat tuttuja televisiosta, kuten Topi Katti ja Huckleberry Hound eli Hakki-koira ystävineen.
Aloitustarinassaan Retu hääti talostaan veljenpoikansa Rudin pärinäpoikayhtyeen. Kun Narri-Harrin vitsikäs nimetön sähkösanoma lupasi Rudille miljoonan, Retu kutsui porukan takaisin ja tarjosi kalliin illallisen. Kivikautinen miljöö paransi vaatimatonta juonta.
Jetsonien kotiapulaisrobotti Roosa ohjelmoitiin varkaaksi. Ennustaja varoitti jonkun ystävän ryöstävän Retun ja tämä alkoi epäillä - Tahvoa! Tavanomaiset eläinsarjakuvat Hukki-Hukka ja Uljas Konna haukkasivat seitsemän ja viisi sivua. Kilpikonnien viralliseksi eläkeiäksi ilmoitettiin 165 vuotta!
Toisen Retuni ostin helmikuussa 1967. Apulaisjohtaja Jetson kyllästyi työhönsä, joka oli paneelin tuijottamista ja parin napin painamista. Jori palasi aikakoneella nuoruutensa vuoteen 2041 valitakseen jännittävän uran rakettilentäjänä. Salainen agentti Retu sinkosi maailmanherruuden tavoittelijat raketilla avaruuteen. Uljas Konna pelasti Villin Lännen paaluaitaisen linnakkeen - filmatulta intiaanihyökkäykseltä. Topi-Katti valmensi Tuukkaa ja Unskia juoksussa - hevosravien mustaksi hevoseksi. Jogi-Karhu tutustutti lukijat Jellystonen luonnonpuistoon.
Suurten viikkolehtien Akun, Naken ja Retun varjosta en huomannut pienten kustantajien pikkulehdistä kuin M-G-M:n ja tamperelaisen Sarjakustannuksen koiralehden Lassien, jonka kesänumero 4/1964 oli värikäs elämys. "Irtonumero mk 1:15. Palautus aikaisintaan syyskuun lopussa", luki kannessa. - Ihmettelin vuosia palautusvaatimusta.
Kannessa oli vain herttainen kuva koirasta ja apinasta, mutta Lassie ei osoittautunutkaan lastenlehdeksi, jollaisia vasta muuten luin. Siksi Lassien numero jäi sarjansa ainoaksi ostokseksi.
Lassien avaustarina "Vaarojen joki" oli vuodelta 1956 ja heitti lukijan selityksittä suoraan Amazonin sademetsäluontoon. Lassien vaalea isäntä Rocky ja tumma emäntä Gerry ryhtyivät vetämään moottoriveneellään tukkilauttaa uudelle sahalle. Uppotukit ja hyökyaallot muodostivat vaaroja, mutta lopputuloksena oli Brasilian puutavarateollisuuden laajentuminen.
Toisessa tarinassa Lassie auttoi intiaaninuorukaista Timbua vapauttamaan viidakon kätkössä orjaleirille vangitut intiaanit. "Savustetut kumipallot ovat aseitamme. Hyökätkää veljet!" sanoi Timbu. Lassie opasti hallituksen joukot paikalle.
Musta jaguaari Reina löysi pelastustien metsäpalon saartamille intiaaneille. Sirkus saapui Matto Grosson Rosarioon, Lassiekin pääsi esiintymään ja Rocky voitti ammattipainija Cesarin 10'000 cruzeiron haasteen. Lopuksi otettiin kiinni sairaalan rakennusrahaston ryöstäneet miehet.
Lassien valtti oli eksotiikka. Se kertoi eri maailmasta kuin muiden lehtien esikaupunkimiljöö ja realistisemmin kuin Tarzan. Väritelevisiota ei vielä ollut, ei paljon lähetyksiä, eikä kotonani heti vastaanotintakaan. Lassie toi jo ennen televisiota värillisen kuvan kaukomaista
Sarjakuvamaailmani laajeni hitaasti vuoteen 1968 asti. Kieku vuonna 1962, Aku 1963, Nakke (ja Lassie) 1964, Retu 1965. Vilaukselta näin vaikkapa Batmania, Puupäätä, Tarzania, kovakantista WSOY-Tinttiä ja Pellefanttia, mutta en ostanut ja lukenut niitä. Ne eivät voineet vaikuttaa siten kuin lehdet, joita luin moneen kertaan yhä uudelleen, pöydässä syödessänikin, ja jotka avarsivat kuvaani maailmasta.
Vasta Paatsamalehden julkaisemisen jälkeen, kymmenvuotiaana vuoden 1968 lopulla, aloin ostaa esimerkiksi Teräsmiestä, Tenavia ja Ville Vallatonta.
(c) Haagan Paatsamatien Lehti
