Haagan Paatsamatien Lehti

17. Kaikenko opin sarjakuvista?

2009-09-09T09:35:00.000-07:00

Tohkeissaan suosittelivat vanhempani hyviä satukirjoja, joita voisin lukea, ja lukutaidottomalle luettiin ääneen. Kotikirjaston tuhansien opusten huoneesta löytyivät Oiva Paloheimon kuvitetut lastenkirjat: 'Tirlittan' tai 'Tinaseppä ja seitsemän', sekä Mika Waltarin 24-vuotiaana vuonna 1932 julkaisema satukirja 'Kiinalainen kissa'.

Usko Laukkasen mehukkaat piirrokset ja värikäs kansikuva tekivät Tinasepästä seitsemine valettuine luomuksineen yhtä karamellinkoreita, iloisia hahmoja kuin Walt Disneyn vuoden 1940 piirrosfilmin puuseppä Gepetto ja Pinokkio-nukke, joita en ollut vielä nähnytkään. Tirlittan taas oli oudosti kiehtova orpotyttö, joka käyskenteli maailmalla avojaloin ja vain yöpukuunsa pyjamaan (lapsen lausumana "piamaan") pukeutuneena. Täti sairasti Tirlittanissa kammottavalta kuulostavaa "luuvaloa".

Mika Waltari lähestyi lapsiyleisöä esittelemällä oman pienen perheensä: 'Satu Marjatasta, Raxista, Mollysta ja Procopesta'. Marjatta oli hänen "rakas, kultainen vaimonsa, aivan kuin Bonzo", ja muut olivat pehmoeläimiä eli pariskunnan kolme lelukoiraa. Vielä nimettömänä esiintynyt vauva ristittiin - Saduksi eli Satu Kaarina Waltariksi vuonna 1932.

Englantilaisen Studdyn piirtämä Bonzo-koira oli ollut sanomalehti Uuden Suomen aivan ensimmäinen sarjakuva 17. maaliskuuta 1929 alkaen. Vasta kahta päivää myöhemmin ehti Helsingin Sanomat painamaan sivuilleen Felix-kissan. Uusi Suomi hankki toiseksi sarjakseen vuonna 1930 Vuorenkaiun nousukasperheen 'Vihtorin ja Klaaran' ja Helsingin Sanomat nosti vasta vuonna 1931 Felix-kissansa rinnalle myös hiiren, erään Mikki-hiiren, jonka Tampereen Aamulehti oli lyhyen kokeilun jälkeen hylännyt!

Sikaria polttelevan Winston Churchillin näköinen Bonzo-koira oli valtavan suosittu 1930-luvulla myös tavaroiden, tyynyjen, rintaneulojen ja guttaperkkalelujen kuva-aiheena. Lapset leikkivät Bonzo-leikkejä ja nuoret aikuiset, kuten Waltarin pariskunta, pohtivat aamukahvipöydissään, että mitähän se Bonzo mahtaa tänään puuhailla lehden takasivulla?

Mika Waltarin satu 'Kengät, jotka kävelivät itsekseen' ulottui mustien maanosaan. "Kuningas Bimbo Suurivatsa Ensimmäinen oli Afrikan mahtavin kuningas, sillä hänellä oli vanha silkkihattu ja rikkinäinen gramofoni. Hän nukkuikin silkkihattu päässään ja gramofoni sängyn alla. Niin mahtava ja arvossapidetty hän oli." Vedettyään toiseen jalkaansa kengän, joka oli liian pieni ja likisti armottomasti varpaita, Bimbo antoi "rumpujen julistaa itsensä Koko Afrikan Imperialistiseksi Hallituskeisariksi ja otti nimekseen Keisari Bimbo Suurivatsa I Julmuri, niin mielissään hän oli."

Pariisissa mustaihoisiin, ainakin naisiin, tutustunut kirjailija tuli aikakautensa valkoisessa ja setämäisessä ylenkatseessaan kuin ennustaneeksi tulevan Keski-Afrikan Keisarikunnan ihmissyöjä-tyrannin Bokassa I:n, Ugandan marsalkka Idi Amin Dadan, Kongon Mobutu Sese Sekon, ja leegion muita. Väliajalla tosin Mussolini, Stalin ja Hitler ehtivät pullistella ja raivota Euroopassa.

Isäni arvosteli Waltarin satukokoelman parhailla mahdollisilla koulunumeroilla niin aiheiltaan (10) kuin tyyliltäänkin (10). Isä piirsi lyijykynällään merkinnän "10/10" viimeisen sivun 218 alalaitaan, päiväyksen perään, ja aivan samoin arkistolaatikkoon aakkostamaansa kirjaluettelokorttiin. Hänen kirjanpitonsa oli kahdenkertaista.

Waltarin vajaan tusinan tarinan loppuhuipennuksena loistaa 'Satu muurahaisesta joka oli Pov'. Siinä ahkeroivat hyönteiset hokevat iskulauseita: "Kol-Top, Kol-Top-Pok" eli "Kesä on lyhyt. Talvi on pitkä. Pesä on korkea." Ainoastaan seikkailija Pov (Päässä On Vikaa) syntyy poikkeavaksi. Lopulta Povistakin muokataan totalitaarisen yhteiskuntakoneiston ratas.

Täytettyäni hädin tuskin viisi vuotta luki isäni kesäiltaisin minulle ääneen Lauri Pohjanpään 'Satuaarretta' - vuosina 1928-32 valikoituja ikivanhoja kreikkalaisia, espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia, ranskalaisia ja islantilaisia satuja. "Thessaliassa vallasta syöstyn kuninkaan poika Jason lähetettiin kentaurin kasvatettavaksi. Tällä oli miehen ylävartalo hevosen ruumiissa ja oppilaina myös Herakles, Akilleus ja Asklepios." Konstikkaita sanoja tunki mieleeni tai lehahti ohi korvieni, kun silmäni vahtasivat, äkkäisinkö tänä iltana Nukkumatin hahmon makuuhuoneen seinän varjoista.

"Neekerinainen, yhtä yksinkertainen kuin ruma, kuvitteli näkevänsä oman kuvansa lähteessä ja huudahti: 'On aivan hullua, että tällaisen kaunottaren kuin minun täytyy hakea vettä.' Ja ylpeydessään hän löi saviruukun rikki. Uudellakin hakukerralla hän huokasi: 'Ei, en ole sellainen apina kuin luullaan. Olen kauniimpi kuin emäntäni.' Ja hän löi puupytyn palasiksi. Silloin emäntä antoi palvelustytölleen aika selkäsaunan, haki läkkipullon ja sanoi: 'Jos et tule äkkiä takaisin tämä täynnä vettä, lyön sinua, niin että tulet aivan valkoiseksi. Muista se!'" (Ranskalainen satu oli nimeltään "Kolme sitruunaa").

Ajanmukaisen kuvani mustaihoisista muodosti kuusikymmentäluvulla kirjojen sijasta televisio. Nobelilla palkittu Martin Luther King, älykkään näköinen näyttelijä Sidney Poitier ja lapsirakas laulaja-tanssijatar Josephine Baker olivat tunnustettuja myönteisiä hahmoja. Afrikan valtiot itsenäistyivät ja alikehittyneitä alueita alettiin toiveikkaasti kutsua kehitysmaiksi. (Rusettilettinen luokkatoverini Johanna julisti innokkaasti Suomenkin "kehitysmaaksi", mutta opettaja oikaisi häntä.) Sambian ensimmäinen presidentti Kenneth Kaunda teki arvovaltaisen nelipäiväisen valtiovierailun Suomeen vuonna 1968.

Heinäkuussa isäni luki viisivuotiaalle Ruotsin maantieteen kuvauksen 'Peukaloisen matkat villihanhien seurassa' sekä syyskuussa brittiläisen Eric Linklaterin huikean seikkailun 'Kuussa tuulee', mikä tosin tapahtui Maassa. Marraskuussa ja joulukuussa kuulin filosofisen teosparin Nalle Puhista, joka rakensi talon, helmikuussa Andersenin satukirjan, ja välillä Peppi Pitkätossua sekä ruotsalaisen Hans Pettersonin 'Maunua, Mattia ja Maria', joista ensimmäinen oli pikkupoika, toinen ajoi jo moottoripyörällä ja kolmas oli hevostamma.

Täytettyäni seuraavaksi kuusi vuotta minulle luettiin iltasaduiksi kymmenen kirjaa Pekka Töpöhännästä, Topeliuksen Lukemisia lapsille 1-7, Yrjö Kokon Pessi ja Illusia, Aapelin Koko kaupungin Vinski (Vinsentteineen), sekä Jalmari Finnen kahdeksan ohutta opusta Kiljusen Herrasväen seikkailuista. Seitsenvuotiaana ehdin vielä kuulla isäni lämpimällä äänellä Raul Roineen kokoelman Suomen kansan vanhoja satuja, Tove Janssonin Muumien Taikatalven, Mark Twainin poikakirjat sekä tusinan verran Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja.

Mitä mahdoin oppia kuulemastani? Sanan sieltä, toisen täältä. Moni seikka jäi ymmärtämättä. Isäni olisi voinut kommentoida ja selittää lukemaansa, enemmänkin kuin vain kerran väittää satukuvan verellä täytetyn saavin sisältöä silkaksi laskevan auringon kajon punaamaksi vedeksi.

Kuvakirjat olivat havainnollisimpia. En unohda, miten myyrä sai eläinystäviensä avulla haalarit ja ennen kaikkea taskun tavaroilleen, pallolle ja peilin sirpaleelle. Housujen jokainen tekovaihe kuvattiin tarkoin: pellavaa kasvatettiin, liotettiin ja loukutettiin, lankaa kehrättiin, kangasta kudottiin, värjättiin, leikattiin ja ommeltiin. Toisesta kuvakirjasta muistan vallattomat marakatit, jotka sotkivat maaleilla kodin seinät.

Lahnajärven Matka-Mannan pysäkillä unohdin linja-autoon huokean kioskikuvakirjan köyhästä kalastajasta, joka sai pelastamaltaan kummalliselta kalalta tilaisuuden toivoa itselleen mitä tahansa. Kalastajan vaimo äityi tuuma tuumalta ahneemmaksi. Pian ei riittänyt kuninkuus, sitten ei keisariuskaan, kun vielä korkeammaksi muistui mieleen Rooman paavin valta. Mutta kuuseen kurkottajat kapsahtivat katajaan.

Pihalla minua isommat lapset kehuivat kilvan Aku Ankkaa, Maailman Hauskinta Kuvasarjalehteä, mutta väitin vastaan, että se olisi huono lehti! Ohut (32-sivuinen), kehnoa paperia, vähän sanoja puhekuplissa, kapea sanavarasto, niin oli isäni sen tuominnut. Amerikkalaiset sarjakuvat eivät ole kelvollista lukemista, pahimmillaan turmelevat nuorisoa kuvatessaan rikoksia ja kauhua, väittivät tohtori-sedät lehdissä.

Äitini suositteli "Kiekua ja Kaikua" ja luki sen ääneen Kotiliedestä pari kertaa kuussa. Valkoisesta ja mustasta kukosta kertovan jähmeän sarjakuvan käsikirjoitti ja piirsi "A-o" eli Asmo Alho, jonka kömpelöissä ääriviivakuvissa oli luonnosmaisen niukasti viivoja ja yksityiskohtia.

Piirrosruudut, joita oli kuudesta yhdeksään, Alho antoi jo 1930-luvulta alkaen Mika Waltarin riimiteltäviksi:

"Mäki alas viettää hurjasti, Jarrutta voi käydä kurjasti.
Puuhun kiinni köysi kestävä, Se on tapaturman estävä.
Köysi toimii, äkkipysäys, Kukot ilmaan viskaa sysäys.
Lento, joka alkoi loivasti, Rantaliejuun päättyy oivasti."

Aforistisimmillaan Waltari kirjoitti kukoilleen:

"Tärkeintä ei ole tavara, Vaan sydän lämmin ja avara."

Heinäkuun alussa 1963, viisivuotiaana, sain jostakin syystä ensimmäisen oman Aku Ankka -lehteni, numeron 27. Neljä kuukautta myöhemmin minulle ostettiin 30.10.1963 päivätty tuore irtonumero 44 sekä satasivuinen albumi "Aku Ankan Piirileikki" (1963).

- Voi onnen päivää, jolla ei ollut mittaa eikä määrää, kun sain kerralla sekä 60 pennin viikkolehden että kolmin verroin paksumman ja kalliimman vuosijulkaisunkin! Olimme koko perhe tavallisella sunnuntain päiväkävelyllä ja poikkesimme Näyttelijäntien ja Ida Aalbergin tien risteyksen huippumodernin Pohjois-Haagan ostoskeskuksen lehtikioskilla.

Selailin puhki ja kannettomiksi ensimmäiset pari sarjakuvalehteäni. Tanskalaisen mainospiirtäjän Nils Rydahlin kömpelösti rustaamat kansikuvat katosivat muististanikin. Vähitellen kaksi tai useampia alku- ja loppusivuista irtosi niiteistään ja hävisi ties minne, mutta lehtien ytimen säilytin. Mieleeni ei tallentanut niinkään ilontunteita lukemisesta kuin iskostui yksittäisiä piirroskuvia pienine detaljeineen.

Mitä Aku Ankasta oppi? Jokainen lehdykkä oli kuin osanen valtavaa lasten kuvatietosanakirjaa, pullollaan havainnollista kuvakieltä ilman sanojakin, iloisen vauhdikkaasti esitettynä.

Numeron 27/1963 kannessa esitetään vesihiihtoa, mukana moottorivene, lokki ja majakka. Katapultti toimii aloitustarinassa. Ankanpojilla on peitsiä, miekkoja ja ämpärit kypärinä, Roskat keksitään poimia nurmikoilta piikkisauvoilla, peitsien kärjillä. Toisessa tarinassa on pieniä höyrylaivoja, merimaisemia ja rahasäkkejä - sekä nähdään kumiveneen täyttyminen ja kallioluola.

Kolmannessa tarinassa esitellään vanhanaikaisia puhelimia, lato ja viljasiilo, pyörivä betoninsekoitin, tulvaveden eteneminen ja valuminen alavimmille maastopaikoille, hiekkasäkkien täyttö ja käyttö tulvan patoamiseen, kemikaalien sekoittaminen, betonin ruiskuttaminen ja puisen sillan romahtaminen. Neljännessä tarinassa kohdataan laivakissa, nostosilta, purjeet ja rotat.

Viidennessä kertomuksessa havaitaan seinäkello, pistoolit, avaruusraketit, peruukit, sekä pikkuplaneetat (asteroidit). Palkintotehtävässä kysytään missä eri maissa Mikki matkailee, jos hän kohtaa annoksen spagettia, tuulimyllyn ja Towerin linnan vartijan? Aikuinen keksii 32-sivuisesta lehdestä vähintään 33 kuvallisesti opettavaista asiaa, mutta lapsi luultavasti enemmän, aikuisen itsestäänselvyyksinä ohittamiakin.

Jack Bradburyn piirtämä Karhukopla oli mainio veneessään. Yksi konnista roikkui hassusti merisairaana "Miekkakalan" partaan yli. Roope Ankan laukaisema automaattisesti täyttyvä kumivene pusersi konnat vangeiksi ahtaan luolan peräseinää vasten. Ihmettelin ja opin tekniikan hienouksia, joita en olisi ennen tiennyt. Mikki-mestari Paul Murryn jatkosarjassa konnat aikoivat maalata kuun mustaksi, jottei kuutamo enää ikinä kalpealla valollaan kavaltaisi hämäräpuuhia. Vuoden 1961 avaruusraketit lentelivät. Carl Barksin älykkäät yksityiskohdat lumosivat Pelle Pelottoman sekoittaessa betonia tulvapatoa varten kaavalla X-O2, CH2, KU3, RA, FE6...

Lastenlehti kertoi tarua ja totta kemiasta. Seuraavana vuonna numerossa 4/1964 Hessu valmisti vahingossa nitroglyseriiniä - sen tunnetulla kaavalla C3H5(NO3)3 tai C3H5(ONO2)3. Taavi Ankan laboratorion pihaan räjähti monttu, mutta alakuloisesti hän mutisi haaveilleensakin uima-altaasta.

Numerossa 44/1963 Nils Rydahlin pökkelöhahmot kilpailivat, olisivatko nokkelat Tupu, Hupu ja Lupu, onnekas Hannu Hanhi vaiko kovaonninen Aku Ankka nopeimpia keräämään arvotulle listalle valitut erikoiset esineet ja elävät luontokappaleet. Näitä olivat tekohampaat, sarvisankaiset silmälasit, kilipukki sekä puujalka (Tupu) tai vihreän papukaijan sulka, ruskea lehmä ja juovikas kissa (Aku). Ankanpojat voittivat kisan, kun aikuisten petkutukset tulivat ilmi. Lapsellinen seuraleikki kiehtoi lasta!

Tony Stroblin piirtämä Pelle Peloton rakensi samassa lehdessä mainion tientekokoneen sekä ajoväylän "Ruusukunnaan hienostokaupunginosaan". Tästä saattoi itää alku lähimetsäni tientekoleikkeihin. Paul Murryn jatkosarjassa oli herkullisia villin lännen yksityiskohtia Aki Vahaviiksen maatilalta ja lomakodista, josta Musta Pekka ryösti naisen kerrallaan uudeksi ruoanlaittajakseen, vaihtelun vuoksi hehkeän Helunankin.

Al Hubbardin töhertämät Pepi-koira ja Dumbo-norsu olivat turhimmat sarjat. Niiden taustakuvitus oli mielestäni rumaa, ohutviivaista, luonnostelevaa "risuaita-tyyliä". Vaadin kuvien viimeistelyä äärimmäisyyteen asti, selkeällä paksulla viivalla. Myöhemmin sain huomata, miten paljon kehnommin Hiiri-mestari Paul Murry osasi piirtää Ankkoja tai miten paljon rumemmin Ankka-piirtäjä Jack Bradbury luonnosteli Mikin ja Hessun. Toivoin taiteilijoiden pysyvän lestissään, kuten mestari Carl Barks.

Piirtäjien nimiä ei kerrottu eikä tunnettu, mutta useita erilaisia piirrostyylejä, hyviä ja huonoja, erotti helposti toisistaan. Lapsikaan ei kuvitellut Walt Disneyn ehtivän itse piirtää. Päinvastoin eri taiteilijoiden määrää luultiin todellista suuremmaksi, vähintään kymmenien, jollei useiden satojen studiopiirtäjien laumaksi, kuten animaatiofilmien teossa. Vaikka sarjakuvapiirtäjiä olikin vain kourallinen itsenäisiä individualisteja.

Satasivuisessa 'Piirileikissä' Iines Ankka keksi kotiinsa mielikuvituksellisia uutuuksia, kuten pirinän sijasta hajuveden tuoksua pirskottavan ovikellon tai television sijasta kattoon liimattuja sarjakuvasivuja.. Täydensin joidenkin valkoisten pintojen (kuten ankanpyrstöjen) kalpeutta väriliiduillani, niin lapsellinen olin viisivuotiaana.

Akun veljenpojat tutustuivat Ankkulin linnakkeeseen, jossa melkein kaikkialle oli pantu piiloon irtohiekkaa, joka olikin pankkiryöstäjien salakäytävästä kaivamaa. Ankkalinnan museossa oli muumioita, papyruksia ja dinosauruksen luurankoja, upouusia asioita 5-vuotiaalle, kuten myös matadorit, sombrerot ja härkätaisteluareena. Hämmästyksekseni opin timantin leikkaavan lasia! Keksijä-Pellen hassu "takavetokone" pakotti edellä kävelevät ihmiset peruuttamaan. Leenulla, Liinulla ja Tiinulla oli kiehtova kolmen-ajettava tandem-polkupyörä.

Värilliset sarjakuvat peittivät runsaan puolet "satasivuisen" aukeamista. Lisäksi oli kymmenkunta mustavalkoista (väritettävää) yhden sivun sarjakuvaa. Seitsemän sivun kokoista satukertomusta oli varustettu kukin yhdellä mustavalkoisella otsikkokuvalla. Neljäsosan albumista kattoivat 25 erilaista tehtävä- tai askartelusivua.

Satasivuisessa opetettiin pari lautapeliä ja kolme erilaista tapaa oppia piirtämään tuttuja sarjakuvahahmoja. Sokkeloista etsittiin tietä perille Ankkalinnan eläintarhaan. Ankoille piti hakea oikeat välineet eri askareisiin tai työkalut olivat vaihtuneet, koska haravalla yritettiin kaivaa ja luudalla maalata. Viivasykkyrästä paljastui haikara, kunhan kooditetut ruudut väritti määrätyillä väreillä. Minni askarteli lasipurkista säästölippaan. Mummo teki leijuvista perhosista mobilen eli katosta riippuvan, liikkuvan veistoksen, jonka perhosmallista sain myöhemmin idean Paatsamalehden surullisenkuuluisaan perhos-aiheiseen piirustuskilpailuun.

Huomasin osaavani numerojärjestyksen virheettömästi yhdestä jopa sataankahteen. En osannut lukea ohjetta, mutta arvasin piirtää viivan pisteestä toiseen, tehden näkyväksi kuvan ravusta Aku Ankan eväskorissa. Näytin tuloksen isälleni, joka hämmästyi viisivuotiaan saavutusta niin, että paisuin ylpeydestä: "Ohhoh, sehän on aivan oikein. Näytä äidillekin!"

Ensimmäinen kokoamani palapeli, satujättiläisen kuva, liimattiin tauluksi seinälleni.

Sunnuntaisin kotonamme kävi kyläilijöitä, perhetuttuja, joista tehtiin piirrosteni ihailijoita. Isäni löysi muutaman sanan puheenaiheen, mikä ei ollut hänelle helppoa, kun omat ajatuksensa pyörivät luetussa Leonardo da Vincin elämäkerrassa tai Egon Friedellin Uuden Ajan Kulttuurihistoriassa, mutta vieraan muistikuvat viimeksi nähdyssä urheiluottelussa tai automallissa.

Vuoden 1963 joulunalusviikolla sain ensimmäisen kerran kirjeen postiluukusta omalla nimelläni. Tuskin olin vielä postikorttejakaan saanut, ennen kuin etelänmatkailu yleistyi Aurinkomatkojen perustamisesta ja serkkuni pääsi Riminin rannoille Italiaan.

Saamani piirroskuvitettu painava kuori sisälsi joulutervehdyskortin Aku Ankalta, joka kertoi, että minulle oli tilattu lahjaksi vuosikerta 1964. Maistiaisiksi kuoressa tuli jo oikeaa lehteä puolta pienempi, mutta kaksi kertaa paksumpi, 68-sivuinen 'Joulumanteli' eli Aku Ankka numero 51 B/1963. Lisäksi mukana oli jokin ankka-aiheinen lahjaesine, jollaiset vaihtuivat vuosittain Kolmen Porsaan ja Sepe Suden lautapelistä (isolla paperiarkilla) pehmomuovisiin, litteisiin ankka-maskotteihin, joita eri lapsille arvottiin erilaisia hahmoja.

Joulumantelin tarinassa Roope-setä pakeni kuuraketilla jouluajan lahjatuhlailua, mutta eksyi Pohjoisnavalle. Joulupukki pelasti Ankat rekeensä vain sillä ehdolla, että Roope lahjoittaa tavaratalostaan Ankkalinnan lapsille lelut, jotka eivät kyytiläisten vuoksi mahtuneet kuormaan.

Riemuissani ryntäsin näyttämään saamaani kirjettä rouva Veijosellekin, joka oli kotonani tekemässä joulua edeltävää suursiivousta. Veijonen oli kuin Marita Nordbergin Virtaska-hahmo myöhemmässä televisio-sarjassa Hanski. Helluntailaisiin lukeutunut rouva kuitenkin paheksui nykypäivien maallista menoa, kuten avaruustutkimuksia ja kuuraketteja ylös ihan Herran taivaalle saakka, sekä kummeksui, miksi pienille lapsillekin muka lähetettäisiin postia ja lehtiä.

Postiljooni alkoi tuoda Akua viikoittain tiistaista 7.1.1964 alkaen. Tanskalainen Nils Rydahl oli piirtänyt vuoden ykkösnumeroon tarinan kalastuksesta ja valokuvauskilpailusta. Sen maisemista aistin suorastaan kotoisuutta, rauhallista suomalaisuutta (ainakin pohjoismaisuutta).

Vakuutustarkastaja Mikki Hiiri puolestaan lensi vesitasolla jäämerelle pelastamaan rahtilaiva 'Ruosteperän' lastia eli sirkuseläimiä. Pepi vartioi taloaan varkailta. Hyvän Ankkapiirtäjän jatkosarjassa muuan "Vaarallinen keksintö" oli pienentänyt Roopen ja Karhukoplan (jopa Rahasäiliönkin) muurahaisten kokoisiksi ja näiden himoitsemiksi aterian aineksiksi, pienemmiksi kuin Roopen ensimmäinen onnenlantti, joka sekin oli joutunut muurahaispesään.

Lehtien kannessa oli niin paljon pientä kooditekstiä (N:o 2 - 15.1.1964 - 14. vsk. - 70 p). että pyysin äitiäni numeroimaan lehdet hiirenkorkuisilla kirjaimilla, jotta voisin pitää karttuvan kokoelmani järjestyksessä. En itse osannut tehdä vaikeita numeroita, kuten kakkosta. Kahdeksikkoakin yritin piirtämällä kaksi rengasta olympiarenkaiden tapaan. Vasta keväällä, täytettyäni kuusi vuotta, lakkasin tarvitsemasta numerointiapua.

Ensimmäisten lehtien sanallista huumoria edustivat sinnikkäät kulkukauppiaat Akun ovella:

"Professori Sumutorven kirja 'Vilkkumajakoiden historiasta' on teos, josta riittää iloa vielä lastenlapsillennekin!"

"Jos haluatte potkaista minut ulos, suosittelen jalkapallokenkiämme ja kahden viikon kotivoimailu-kurssiamme!"

"Milloin ostitte viimeksi lapsille lämpimät sukat?"

"He kulkevat avojaloin kesät talvet. Hyvästi!"

Loppusivujen jatkosarja 'Mikki Hiiri ja oudot äänet' esitti päällikkö Tilkkuviitan Novajo-intiaanit sympaattisessa valossa, jolloin opin alkuperäiskansojen ystäväksi. Ovela Mikki keksi viekoitella Partasuu-roiston latkimaan limonaatia janoonsa. Tarinoista löytyi lisää ulottuvuuksia, kun niitä luki isompana uudelleen.

Kesällä 1964 tutustuin kilpailevaan Nakke Nakuttaja -lehteen. Sivukoko oli valtava, kuin aikuisten viikkolehden, mutta paksuus vaivaiset 24 sivua eli 3/4 Aku Ankasta, ja ilmestymistiheys puolet, joka toinen viikko. Hukkasin ensimmäisen numeroni linja-automatkalla Lahnajärvelle, mutta mieleeni jäi mainio sivuhahmo, maitomiehenä toiminut Valttu Mursu (Walrus).

Seuraava Nakkeni olikin jo 32-sivuinen viikkonumero (11/1966, hinta 70 penniä), joka oli kutistunut A5-vihkoakin pienempään kokoon, 14 cm kertaa 20 cm, josta kasvoi keväällä 1968 yhdellä senttimetrillä pituutta ja leveyttä, venyäkseen syksyllä 1970 suorastaan Aku Ankan mittaan 17 cm kertaa 25 cm, mutta menettäen silloin erilaisuuttaan ja omintakeisuuttaan.

Nakke oli Aku Ankkaa vauhdikkaampi lehti, sitä saattoi lukea nopeammin (kuten myöhemmin japanilaista mangaa). Tarinat olivat lyhyempiä, tehokkaampia ja yksinkertaisempia, lähempänä piirrosfilmejä. Koko ajan juostiin, säntäiltiin, lennettiin, vaihdettiin lennossa valeasujakin. Piirrostyö oli siistin huolellista. Suomessa julkaistiin parhaimmillaan jopa 15 vuotta vanhoja tarinoita sarjakuvan kultakaudelta 1950-luvun alusta. Nakke oli purukumia aivoille.

Mitä Nakesta oppi? Nakuttaja laittoi lisäveron takia talonsa myyntiin ja muutti luontoon. Sade ajoi tikkaperheen takaisin kotiin, jonka Valttu Mursu oli ehtinyt myydä aseistautuneelle pariskunnalle. Ammuskelu ruhjoi talon, kauppa peruuntui. Lisävero pieneni tuhannesta sataan markkaan, mutta talon remontti maksoi 900 mk. - Walter Lantzin piirrostuotantoa.

Merirosvoasuinen Papu-kaija antoi kyytiä Sylvester-kissalle ja Tipi-linnulle. Nämä väärensivät aarrekartan houkutellakseen Papun matkoihinsa, mutta tämä pakotti "maakravut" kaivutöihin "vaikka Kiinaan asti", kunnes aarre löytyisi. Alkoikin suihkuta mustaa maaöljyä! Papu joutui vankilaan öljyputken rikkomisesta. Täti toi Sylvesterille uudeksi kaveriksi - merirosvo-kissan, joka ryhtyi vuorostaan komentamaan maakrapuja. - Warner Bros. Pictures -tuotantoa.

Repe Sorsa opetti lapsen tuntemaan makuupussit. Jos vetokeju jumittui ja karhu ajoi takaa, saattoi voittaa pussijuoksukilpailun ykköspalkinnon ja nauttia pakenevien retkeilijöiden jättämät eväät. Ville Viluinen neuvoi iglujen rakentamisen sahatuista jäälohkareista. Termiitit olivat syödä Nasulammen teatterilaivan. Putte Possu pukeutui kilt-hameeseen ja harjoitteli säkkipillin soittoa, jolloin Viiksi-Vallu toimitti hänet majakalle sumusireeniksi. Hymyilyttää!

Kesällä raahasin magnetofonin parvekkeelle ja äänitin Antti-serkun kanssa kuunnelman, jossa Repe kokosi Elmerille (vastoin käyttöohjetta) "raivostuvan" ruohonleikkurin, joka täytyi lopulta ampua mäsäksi. Vihainen Elmeri etsi keittokirjasta sorsapaistin reseptin ja alkoi jahdata Repeä haulikolla. Tarinassa oli yksinkertainen rakenne ja helppo dialogi lapsi-dramaturgille. Eläydyin itse molempiin luonnerooleihin ja delegoin Antille lukuisat tehosteäänet, joissa hän oli verraton!

"Putt, Putt, Putt. Hrrrrrrrr. Viuuuh. Krash! Räiskis! Surrrrrr, Murrrr, Viuh, Gurrrr, Viuh, Murrrr, Murrrr, Murrrr, Pumm! Pussst, Putt, Putt, Pop. Pam! Pam!", sanoi Antti.

Varminta Naken laatua olivat Walter Lantzin sarjat, joita oli keskimäärin vajaa kolmannes sisällöstä. Nimihenkilö Nakuttajan osuus oli kuudesosa ja Anselmi Pandan kahdeksan prosenttia. Pingviini Ville Viluinen, Avaruushiiri sekä mökissä puun oksalla asuva Pikku Pulu vierailivat toisinaan omissa tasokkaissa tarinoissaan. Päähenkilöiden ystäviä olivat Valttu Mursu ja Kalle Kukko, vastustajia häikäilemätön korppikotka Pusse, mainioita kaikki!

Yli puolet Naken sisällöstä toimitti Warner Bros, päärooleissaan Nasulammen asukkaat. Harmaakarvainen Pelle Pupu, joka muutti nimensä Väiski Vemmelsääreksi kesäkuussa 1968, tähditti viidesosaa näytännöistä, räväkänmusta Repe Sorsa kuudesosaa, ihrainen Putte Possu viittä prosenttia. Punakarvaturpainen merirosvo Viiksi-Vallu, biljardipallon lailla kaljupäinen porkkananviljelijä Herra Elmeri sekä kyltymätön ahmatti Tasmanian Tuholainen olivat korvaamattomia ystävinä tai vihollisina.

Warnerin puisevimpia täytesarjoja olivat takaa-ajetut Maantiekiitäjät ja Tipi-lintu kojootteineen ja kissoineen, mutta erikoisuuksia arkinen haalarityttö Susanna, meksikolaispoika Pepe Pikkujalka, meksikolaishiiri Speedy Gonzales sekä kutistumaan kykenevä Marjukka-tyttönen, jonka perässä opin hokemaan, tosin tuloksettomasti:

"Silmät suljen lujasti ja toivon oikein kovasti.
Taikasana tokko tikko, tulen pieneksi kuin Mikko"

Seitsemäsosan Nakke-lehdistä tuhlasi valitettavasti kolmas ja ikävin tarinatehdas M-G-M Cartoons ikuisesti sotivine Tom-kolleineen, Jerri-hiirineen ja jopa hiirimusketööreineen. Joukon jatkona roikkui flegmaattinen Lurppa-koira ja sellaisia unohtuvia parivaljakoita kuin oravat Manu ja Tanu tai koirat Iso-Roope ja Pikku-Toope.

Ostin kahdeksan- ja yhdeksän-vuotiaana kioskeilta 14 Naken irtonumeroa, kunnes sain tilattua lehden kolmeksi kesäkuukaudeksi vajaalla seitsemällä markalla. Sitten ostin vielä 6 irtonumeroa, ennen kuin aloin suorastaan vuositilaajaksi.

Jo lokakuussa 1965 syvennyin ensimmäiseen Retu ja kumppanit -lehteeni, numeroon 12. Kivikautiset perheet Kiviset ja Soraset olivat tuttuja televisiosta, kuten Topi Katti ja Huckleberry Hound eli Hakki-koira ystävineen.

Aloitustarinassaan Retu hääti talostaan veljenpoikansa Rudin pärinäpoikayhtyeen. Kun Narri-Harrin vitsikäs nimetön sähkösanoma lupasi Rudille miljoonan, Retu kutsui porukan takaisin ja tarjosi kalliin illallisen. Kivikautinen miljöö paransi vaatimatonta juonta.

Jetsonien kotiapulaisrobotti Roosa ohjelmoitiin varkaaksi. Ennustaja varoitti jonkun ystävän ryöstävän Retun ja tämä alkoi epäillä - Tahvoa! Tavanomaiset eläinsarjakuvat Hukki-Hukka ja Uljas Konna haukkasivat seitsemän ja viisi sivua. Kilpikonnien viralliseksi eläkeiäksi ilmoitettiin 165 vuotta!

Toisen Retuni ostin helmikuussa 1967. Apulaisjohtaja Jetson kyllästyi työhönsä, joka oli paneelin tuijottamista ja parin napin painamista. Jori palasi aikakoneella nuoruutensa vuoteen 2041 valitakseen jännittävän uran rakettilentäjänä. Salainen agentti Retu sinkosi maailmanherruuden tavoittelijat raketilla avaruuteen. Uljas Konna pelasti Villin Lännen paaluaitaisen linnakkeen - filmatulta intiaanihyökkäykseltä. Topi-Katti valmensi Tuukkaa ja Unskia juoksussa - hevosravien mustaksi hevoseksi. Jogi-Karhu tutustutti lukijat Jellystonen luonnonpuistoon.

Suurten viikkolehtien Akun, Naken ja Retun varjosta en huomannut pienten kustantajien pikkulehdistä kuin M-G-M:n ja tamperelaisen Sarjakustannuksen koiralehden Lassien, jonka kesänumero 4/1964 oli värikäs elämys. "Irtonumero mk 1:15. Palautus aikaisintaan syyskuun lopussa", luki kannessa. - Ihmettelin vuosia palautusvaatimusta.

Kannessa oli vain herttainen kuva koirasta ja apinasta, mutta Lassie ei osoittautunutkaan lastenlehdeksi, jollaisia vasta muuten luin. Siksi Lassien numero jäi sarjansa ainoaksi ostokseksi.

Lassien avaustarina "Vaarojen joki" oli vuodelta 1956 ja heitti lukijan selityksittä suoraan Amazonin sademetsäluontoon. Lassien vaalea isäntä Rocky ja tumma emäntä Gerry ryhtyivät vetämään moottoriveneellään tukkilauttaa uudelle sahalle. Uppotukit ja hyökyaallot muodostivat vaaroja, mutta lopputuloksena oli Brasilian puutavarateollisuuden laajentuminen.

Toisessa tarinassa Lassie auttoi intiaaninuorukaista Timbua vapauttamaan viidakon kätkössä orjaleirille vangitut intiaanit. "Savustetut kumipallot ovat aseitamme. Hyökätkää veljet!" sanoi Timbu. Lassie opasti hallituksen joukot paikalle.

Musta jaguaari Reina löysi pelastustien metsäpalon saartamille intiaaneille. Sirkus saapui Matto Grosson Rosarioon, Lassiekin pääsi esiintymään ja Rocky voitti ammattipainija Cesarin 10'000 cruzeiron haasteen. Lopuksi otettiin kiinni sairaalan rakennusrahaston ryöstäneet miehet.

Lassien valtti oli eksotiikka. Se kertoi eri maailmasta kuin muiden lehtien esikaupunkimiljöö ja realistisemmin kuin Tarzan. Väritelevisiota ei vielä ollut, ei paljon lähetyksiä, eikä kotonani heti vastaanotintakaan. Lassie toi jo ennen televisiota värillisen kuvan kaukomaista

Sarjakuvamaailmani laajeni hitaasti vuoteen 1968 asti. Kieku vuonna 1962, Aku 1963, Nakke (ja Lassie) 1964, Retu 1965. Vilaukselta näin vaikkapa Batmania, Puupäätä, Tarzania, kovakantista WSOY-Tinttiä ja Pellefanttia, mutta en ostanut ja lukenut niitä. Ne eivät voineet vaikuttaa siten kuin lehdet, joita luin moneen kertaan yhä uudelleen, pöydässä syödessänikin, ja jotka avarsivat kuvaani maailmasta.

Vasta Paatsamalehden julkaisemisen jälkeen, kymmenvuotiaana vuoden 1968 lopulla, aloin ostaa esimerkiksi Teräsmiestä, Tenavia ja Ville Vallatonta.

(c) Haagan Paatsamatien Lehti

16. Milloin ehti viides lehti?

2009-05-22T05:58:00.000-07:00

(HAAGA 1968)

Paatsama-lehti vaikeni kuukausiksi syystalvella, vaikka maailma kuohui: "Hullu vuosi" 1968 seurasi "Hippivuotta" 1967. Jos lehdessä olisi ollut kotimaan tai ulkomaiden osasto (kotipihan, lähikadun ja kaupunginosan jatkoksi), millaisia uutisia olisikaan kasautunut kerrottaviksi...

Ruotsi vaihtoi vasemmanpuoleisen autoliikenteensä oikeanpuoleiseksi syyskuussa 1967. Taiteilija Eila Hiltunen hitsasi kokoon Sibelius-monumentin Helsingin turistien pakolliseksi kiertoajelukohteeksi. Kiinassa riehui puhemies Mao Tse-tungin lietsoma kulttuurivallankumous.

Suomen markka devalvoitiin 31 prosentilla lokakuussa. Montrealin maailmannäyttely 'Expo 67' päättyi. Helsingin kaupunginteatterin uudisrakennus valmistui Eläintarhantielle ja näyttelijä Marlon Brando esiintyi siellä YK:n lastenavun hyväksi. Argentiinalaissyntyinen onnensoturi Ernesto "Toveri" Guevara ammuttiin Boliviassa.

Neuvostoliitto juhli marraskuussa Lokakuun Vallankumouksen 50-vuotispäivää, Englannin punta devalvoitiin 14 prosentilla ja Yhdysvaltain väkiluku ylitti 200 miljoonan rajan. Vietnamin sotaa vastustaneet mielenosoittajat aivastelivat "Hoh Hoh Ho-Tshi-Minh!" ja toveri Guevaraa sekä puhemies Maoa kannustettiin "tse ja tse!" kuin koiria tai tse-tse-kärpäsiä, jollaiset levittävät veriloisia ja unitautia.

Helsingin rautatieasemalle kaivettu Asematunneli avattiin joulukuussa. Lordi Bertrand Russellin (1872-1970) johtama tribunaali julisti Tukholmassa, että Yhdysvallat oli syyllinen kansanmurhaan Vietnamissa. Pasifistinen filosofi ja matemaatikko Russell oli jo 95-vuotias ja eli vielä lähes 98-vuotiaaksi. Kapkaupungissa kirurgi Christiaan Barnard teki ensimmäisen onnistuneen sydämensiirtoleikkauksen, jonka 55-vuotias potilas kuoli parin viikon päästä keuhkotulehdukseen. Kreikan kuningas Konstantin yritti vallankaappausta sotilasjuntalta. Australian pääministeri katosi uintimatkallaan.

Tammikuussa 1968 valittiin 300 presidentin valitsijamiestä, joista Urho Kekkosen suuri vaaliliitto yhdisti taakseen 201, Matti Virkkunen 66 ja Veikko Vennamo 33. Slovakialainen kommunisti Aleksander Dubcek nousi Tshekkoslovakian kommunistipuolueen johtoon ja maan kulttuurielämää alkoi piristää vapautumisen kausi, "Prahan kevät", jonka Neuvostoliitto murskasi elokuussa panssarivaunuilla.

Kaija Mustonen luisteli kultamitalin Grenoblen talviolympialaisissa helmikuussa. Tohtori Urho Kekkonen valittiin presidentiksi jo kolmannelle kuusivuotiselle kaudelle. Postipankin pääjohtaja Teuvo Aura valittiin Helsingin ylipormestariksi Lauri Ahon jälkeen. Arkkipiispa Makarios III valittiin uudelleen Kyproksen presidentiksi.

Maailman ensimmäinen avaruuslentäjä, Neuvostoliiton kosmonautti Juri Gagarin kuoli vain 33-vuotiaana maaliskuussa. Suomeen nimitettiin tohtori Mauno Koiviston ensimmäinen hallitus. Paatsama-lehden päätoimittaja täytti kymmenen vuotta ja lehti ilmestyi vihdoin viidennen kerran.

Huhtikuussa murhattiin Yhdysvalloissa 39-vuotias mustaihoinen kansalaisoikeustaistelija, tohtori Martin Luther King Jr, joka oli jo 35-vuotiaana 1964 voittanut Nobelin rauhanpalkinnon.

Toukokuussa alkoivat katutaistelut ja ylioppilasmellakat Pariisissa, jonka "katukivien alta löytyi hiekkaranta". Tavaratalon tuhopolttaja Andreas Baader tuomittiin vankeuteen Länsi-Saksassa. Sisällissotaa käyvässä Nigeriassa puhkesi Biafran nälänhätä. Islanti siirtyi oikeanpuoleiseen liikenteeseen, kuten Ruotsi oli tehnyt edellisenä syksynä.

Paatsama-lehti keskittyi suurten ulkomaanuutisten asemesta kotipihan lasten talvisiin harrastuksiin, kuten liukumäkiin, lumilinnoihin, kynttilöiden polttamiseen ja hiihtolomaan.

"PAATSAMA-lehti numero 1 (1968), Maaliskuu 1968. Hinta 40 penniä."

PÄÄKIRJOITUS. "Nyt on sitten vuosi 1968. Tänä vuonna pitäisi ilmestyä viisi Paatsama-lehteä. Hyvää jatkoa toivottaen, Paatsaman toimitus."

"JÄÄMÄKI METSÄSSÄ (Etelä-Haaga 2.3.68 HN) Erkki ja Heikki tekivät 18. helmikuuta jäämäen. Kun mäkeä jäädytettiin, tuli paikalle eräs ukko B-portaasta (nimeä emme halua mainita) ja hän rupesi lastensa kanssa laskemaan mäestä. Kun pojat estelivät, ukko sanoi: 'Painukaa h-ttoon!' (jatkuu sivulla 3) Pojat lähtivät. Kun he tulivat takaisin, oli mies jo lähtenyt.

"Lasse Kantosen olimme ottaneet mukaan. Kun mäki sitten oltiin saatu valmiiksi ei Erkki tahtonut antaa Lassen laskea mäkeä. Kun Lasse kuitenkin laski, suuttui Erkki ja rikkoi reunavallin. Otin Miettilän Pekan mukaan, kun hän lupasi korjata vallin. Eräänä päivänä mäki oli kuitenkin rikottu."

Väittelin mäkiasioista herra Heinosen kanssa. Hän oli Annelin ja Kare-pojan isä taloni ensimmäisen kerroksen toisen portaan yksiöstä, Paatsamatie 8 B 18.

"KYNTTILÄVARASTO (4.3.68) Heikki alkoi viime syksynä kerätä kynttilävarastoa lumilinnaansa varten. Heikki koetti tehdä kunnon lumilinnan, jossa polttaisi kynttilöitä. Mutta linnoista ei tullut valmiita. Ensimmäisen linnan rikkoivat Erkki ja Lasse. Toisen pilasi pakkanen, joka esti linnan rakentamisen. Kolmas linna oli vain lumipalloilta suojaava muuri. Neljännestä linnasta alkoi jo tulla hieno, kun se rikottiin. Viidennettä (po. viidettä) linnaa tekivät vain Heikki ja Lasse. Mutta kun Erkki otettiin mukaan, tuli heti riita. (Jatkuu takasivulla) Linna hajotettiin. Kuudennen linnan Heikki teki yksin. Mutta aika loppui kesken. Lumi alkoi jo sulaa, eikä enää kannattanut tehdä lumilinnaa. Kolme kynttilää Heikki poltti talvella ilman linnaakin. Heikin varastossa on nyt 17 kynttilää."

Talvella 8-9-vuotiaat pojat saivat polttaa lumihangilla ja lumilinnoissa pieniä nuotioitakin. Aikuiset eivät katsoneet turhan tarkkaan poikiensa perään. Minä ainakin poltin innokkaasti jätepaperia ja leikin kynttilänpätkistä sulavalla steariinilla.

"LUMILINNA (Etelä-Haaga 4.3.68 HN) Erkki ja Heikki tekivät 28.2. lumilinnan. Siinä oli monta huonetta, jotka oli yhdistetty käytävillä (kuva sivulla 3). Otimme Lassen mukaan. Erkki oli vartija. Hänen koppinsa oli lähimpänä taloa. (Jatkuu s. 3) Lasse sai huoneen, joka oli lähinnä tietä. Heikki piti metsään päin olevan huoneen. Keskellä oli ns. keskushuone. Otimme myös Timon mukaan. Linna oli vain kolme päivää ehjä. Neljäntenä päivänä oli seinä rikki. Heikin huoneesta löytyi lisäksi lasinsiruja. Heikki ei viitsinyt enää ruveta korjaamaan seinää ja keräämään lasin palasia. Hän lahjoitti linnan Lasselle ja Erkille."

"POHJAPIIRROS LINNASTA." Karttaan on merkitty ylös itään Paatsamatie, oikealle etelään invalidi Pelkolinin tikanheittopaikka ja sen taakse kotitalo Paatsamatie 8, alas länteen Kanervakallio, vasemmalle pohjoiseen Iso Koivu ja sen ohi kulkeva Polku.

"TÄNÄÄN 24.3.68 sataa vettä", kertoi tuorein säätiedotus.

Etusivulla, kakkossivulla ja nelossivulla on kolme palstaa, kolmossivulla ja muilla sivuilla kaksi palstaa. Kakkossivua täyttävät suurehkot mainokset, toimituksen apinalaatikko ja pilapiirros:

"OSTA Pensas-lehti. Pensas-lehti on hyvä lehti." (Ilmoitus).

"OSTA vuoden 1967 Kevätpörriäinen. Hinta vain 90 penniä. Osoitteesta Paatsamat. 8 C 38." (Hinnassa näkyy olevan kymmenen prosentin alennus).

"OSTA Paatsama-lehti. Se kannattaa."

"HUOMAA sarjakuvat sivulla 7. Yleisön osasto sivulla 5."

"PAATSAMAN toimitus. Päätoimittaja Heikki Nieminen. Toimitus Paatsamat. 8 C 38. Hinta 40 penniä. Vain irtonumeroita."

"LIISA JA MATTI" (pilapiirros). Pikkupoika, jonka hiukset sojottavat pystyssä, astuu ovesta sisälle huoneeseen. Hänen äitinsä seisoo tuolilla ja näyttää tuijottavan lattiaa kauhuissaan, hame tutisten, ellei suorastaan kirkuen. Poika kysäisee äidiltään: "Oletko nähnyt hiirtäni?"

Kolmatta sivua on talvellakin koristeltu kesäkukilla, kolmella mustalla kissankellolla, joita päätoimittaja on hyvä piirtämään. Sitten lehti ottaa kantaa ajankohtaiseen asiaan.

"HIIHTOLOMA MYÖHÄÄN. Hiihtoloma pitäisi olla hiukan aikaisemmin, sillä parhaat hiihtokelit ovat jo menneet ennen kuin loma on edes alkanut. Tänäkin vuonna oli melkein jokainen päivä suojaa. Lomalle pitäisi keksiä uusi nimi, jos se aiotaan pitää näin myöhään. Esimerkiksi Urheiluloma."

"KAMERAVILLITYS (14.3.68) Kylänevan kansakoulussa näkyi tänään hirveästi kameroita, joista suihkusi vettä. Kameraa käytettiin näin: Ensin kehotettiin jotain kaveria katsomaan kuvaajaan päin ja kun toinen pahaa aavistamatta katsoi, painoi kuvaaja nappia ja vesi suihkusi kaverin naamalle. Tämä ei kylläkään kovin usein onnistunut (Jatkuu s. 6), sillä melkein kaikki tiesivät jo kamerasta. Kameroita sai ostaa URMULESTA, Haagan Palokaivonaukion uuden valkoisen talon Urheilu-, Muovi- ja Leikkikaluliikkeestä."

"TÄNÄÄN 14.3.68 oli kova tuuli. Tuuli lennätti lunta joka paikkaan."

Neljättä sivua koristaa piirustaen kuvitettu mainos viiden uutisjutun rinnalla. Toinen piirroksista on abstraktien tummien ja vaaleiden pintojen ja viivojen sykkyrä, jossa voi aavistella Picasson Guernican tunnelmaa. Isompi piirustus kuvaa naivistisesti vuorta, mökkiä, kuusta ja kävelevää poikaa. Taideluomukset ovat selvästi Heikin käsialaa, abstraktin kuvan alla näkyy hinta 90 penniä ja esittävän vieressä hinta 1 mk. Ilmoituksen teksti kuuluu:

"VESA Järvi myy TAULUJA. Osta niitä. Osoitteesta Steniuksentien Ahjokuja 2."

"SÄILIÖAUTO TUKKI LIIKENTEEN (5.3.68) Säiliöauto tukki Orapihlajatiellä Isku-Kaluste Oy:n autolta tien."

"KYYKKYMÄKIÄ (6.3.68) Tänään Heikki tapasi Erkin, Lassen ja Timon Paatsamatie 8-6:n pihalta. He tekivät siellä kyykkymäkiä (kyykkiksiä). Heikkikin alkoi tehdä niitä. Pikkulapset olivat kyllä tiellä, mutta ainakin Heikki sai mäkensä valmiiksi. Timo ja Lasse rikkoivat mäkensä heti kun kyllästyivät, mutta Erkki säästi omansa. Anne Kantonen (3 ja 1/2 vuotta) rikkoi Heikin mäen."

"NAAMIO (10.3.68) Heikki ja Timo keksivät tänään, että he naamioivat itsensä aivan kummituksien näköisiksi ja menevät sitten pikkulasten luokse. Heikki sai naamionsa pian valmiiksi. Timon naamari meni aivan pilalle. Kun Heikki pisti naamion kasvoille, näytti kuin Heikki olisi ollut aivan valkoinen. (Jatkuu takasivulla)

"Heikki ja Timo lähtivät nyt ulos. Timo kulki edellä, varoittaen Heikkiä aina kun joku tuli vastaan. Silloin Heikki veti lakin silmilleen ja kääntyi pois. Timo ja Heikki näkivät Annen ja parin muun pikkulapsen olevan talon päässä. Pojat menivät sinne. Anne Kantonen pelästyi, mutta rauhoittui, kun Heikki repäisi naamarin kasvoiltaan. Heikki ja Timo nauroivat."

"TÄNÄÄN 11.3.68 ajoi eräs kuorma-auto lumihankeen. Auto pääsi kuitenkin hetken ruopittuaan pois ja pystyi jatkamaan matkaansa."

"TÄNÄÄN 11.3.68 Erkki, Lasse ja Pekka heittelivät Annea lumipalloilla."

YLEISÖNOSASTO aloitti viidennen sivun:

"Uusi talonmies pitää keinuja talvellakin. Nehän vain ruostuvat. Nimimerkki Kummallista."

"Miksi Paatsamatie 8 etupihalta (metsänpuoleiselta) ei ole aurattu katolta tiputettuja lumia." (Ei nimimerkkiä).

MAINOS: "Heikki myy Nakke-lehden numero 3, 1968, hinta 20 penniä. Huom. alkuperäinen hinta 80 penniä."

"PIKKU JUTTUJA. (12.3.68) Heli väitti osaavansa laskea kymmeneen, mutta kun hänen äitinsä kehotti häntä laskemaan, Heli sanoi: 'Emmä viitti,'

"ERKIN pyörän päälle pannaan aina eräs viltti."

"HELI ja Vesa leikkivät Erkin vanhassa linnassa."

"PETTERI Palokujan lumilinna on rikottu. Linna oli ehjänä erittäin hieno."

"TIMO heitti tänään Heliä ja Vesaa omenalla."

"PAATSAMATIE 6-8 pihalla on nykyisin hyviä kyykkymäkiä."

Urheilupalsta aloitti kuudennen sivun.

"JUOKSUA (Urheilutoimittaja Erkki Mäkinen) Jari Nyrhilä 13 sekuntia ja Sami Tiihola 23 sek. juoksivat kilpaa. Jari Nyrhilä voitti Samin."

"PIKKU JUTTUJA (21.3.) Tänään satoi vettä."

PILAPIIRROS. Haalarimies ja rintava hamenainen juttelevat, vilkaisten ohi kävelevää nutturapäistä, käsilaukkuaan tiukasti kantavaa pikkuruista eukkoa: "Mitähän tuolle Elviira-tädille kuuluu?" Vastaus: "Ei mitään. Hänhän on kuuro."

"HUOMIO! Huomio! Ristikossa on palkintona hauska kissa-maskotti. Kannattaa osallistua kilpailuun."

"HUOMIO. Varsinaisia uutissivuja ovat sivut 1, 3 ja 8."

Seitsemännen sivun sarjakuvassa kävelevä Kikka-Kalle ei malta odottaa liikennevalon vaihtumista kadunkulmassa. Sen sijaan hän nousee hissillä viereisen talon katolle, taivuttaa siellä olevaa lipputankoa ja sinkoaa itsensä tien vastakkaisella puolella olevan talon katolle. Sieltä hänen tarvitsee enää laskeutua hissillä takaisin katutasolle.

Sarjakuvassa 'Typerykset' toinen typeryksistä kehottaa toista: "Käytä päätäsi". Jälkimmäinen kävelee tivoliin ja hankkii itselleen paikan pallonheittäjien maalitauluna, jollainen työntää päänsä esiin kojun takaseinän aukosta. "Kolme heittoa 1 markalla", lukee taksa. "Näin käytän päätäni", kehuu Typerys.

Ristisanatehtävässä on 5 x 5 eli 25 ruutua, joista täytettäviksi tarkoitettuja reunoilla ja keskellä 21. Mustia ruutuja on symmetrisesti valkoisten lomassa vain neljä. Kuvallisten ja sanallisten vihjeiden avulla haetaan kuutta ristikkäin menevää 5-kirjaimista sanaa. Vastaukseksi saadaan vaakasuoraan Tikut, Kaivo ja Alati, pystysuoraan Tukka, Kuiva ja Tuoli.

"TEHTÄVÄ: Tässä on joukko kirjaimia: KATSNA. Järjestä ne niin, että niistä tulee erään maan nimi". Jälleen kysytään pientä pohjoista maata. Kauas Suomesta ei maantiedossa kuroteta.

Lopuksi seuraa isokokoinen ilmoitus:

"VAIHTOLAATIKKO. Käytä hyväksesi Heikin Vaihtolaatikkoa! Kaikenlaisia pikku esineitä vaihdetaan!"

Kuuluisa vaihtolaatikko oli tyhjennetty pahvinen, valkoinen kenkälaatikko (10 cm x 13 cm x 29 cm), jollaiseen mahtui joitakin kymmeniä taskukokoisia pikkupoikien romuesineitä, siis pientä rihkamaa, josta olin valmis luopumaan. Muilla lapsilla ei tietääkseni ollut vaihtolaatikoita, mutta he saattoivat kantaa tavaroitaan taskuissaan tai laatikkoni vieraili heidän kodeissaan.

Mieluisin aarre, jonka onnistuin vaihtamaan itselleni lähes ilmaiseksi, oli Retu Kivisen Kivikylän nimetöntä kivikautista sivuhahmoa esittävä 5 cm:n korkuinen muovinen pienoisfiguuri.

Pienet lapset, kolmivuotiaat, olivat innokkaimpia vaihtamaan pois mitä tahansa heillä vain olikin, mutta he eivät vielä tajunneet omistusoikeudesta paljonkaan. Lapset luulivat vain leikkivänsä vaihtokaupankäyntiä. Hetken päästä he halusivat peruuttaa vaihdon tai ottaa muitta mutkitta entiset tavaransa takaisin. Selittäminen tai kieltäytyminen oli mahdotonta, koske pienet saattoivat joko alkaa parkua tai kannella vanhemmilleen.

Isomman lapsen harteille jäi vastuu katsoa, että vaihdettavat lelut olisivat tasakokoisia ja samanarvoisia tai yhtä arvottomia, pientä rihkamaa tai rikkinäistä rojua, jotta vanhemmat eivät puuttuisi peliin. Erehdyin kerran kehumaan aikuisille parasta kauppaani ja minut pakotettiin perumaan se.

Kolmivuotias Jari Nyrhilä ei ottanut helposti opikseen. Hän oli mainio asiakas johdateltavaksi mihin tahansa kauppoihin, omaksi vahingokseen. Yllytettynä hän olisi vaihtanut kukaties polkupyöränsäkin pieneen leluautoon, pyyhekumiin, kynäntynkään, taskulampun polttimoon, teippirullan hylsyyn, paukkulangan pätkään taikka kävelykepin siemeniin.

Purukumikuvat, kuvapostikortit, käytetyt postimerkit tai tyttöjen kiiltokuva-arkit olisivat olleet sopivan halpa-arvoisia vaihtokohteita, kappale kappaleelta laskettuina. Monet lapset vaihtoivat sellaisia keskenään enemmän kuin minä.

Muutamaa vuotta myöhemmin alettiin lehtikioskeissa myydä jääkiekkoilijoiden korttisarjoja ja ilman mitään oheispurukumia. Paketissa oli kuusi pelaajakorttia (valokuvin ja henkilötiedoin) ja päämääränä kokonaisen pelaajasarjan kerääminen. Kortit oli sekoitettu kääröihin sattumanvaraisesti, jolloin uuden pakkauksen ostaja sai helposti ennestään omistamiensa korttien kaksoiskappaleita, sitä tiuhemmin, mitä harvempia kohteita häneltä enää puuttui. Keräilijöiden tulikin vaihtaa keskenään ylimääräisiä korttejaan puuttuviin.

Suomen suurin viikkolehti "Apu" julkaisi kohuartikkelin, joka paljasti, miten kalliiksi jääkiekkokorttien kerääminen saattoi tulla. Vallitsi epäilys, oliko kaikkia kortteja edes painettu yhtä paljon, tai jaettu tasaisesti eri puolille maata, vai olisiko viimeisten puuttuvien korttien löytäminen tehty epätoivoisen kalliiksi? Entäpä, jos keräily onnistuisikin, mitä käyttöä olisi täydellisellä sarjalla jonkin kauden kiekkoilijain kuvia?

Lehtiartikkelin parin aukeaman mustavalkokuvat esittelivät onnettoman, hieman hämmentyneen lapsikeräilijän - Jari Nyrhilän Paatsamatieltä - sekä hänen tuohtuneen paksuposkisen isänsä, joka oli joutunut maksamaan tuhansia markkoja pojan joutavanpäiväisestä harrastuksesta, urheilutähtien palvonnasta. Isä ja poika saivat kuitenkin kokea pop-taiteilija Andy Warholin ylistämän "varttitunnin julkisuuden" (peräti viikon ajan), mikä olisi aikakauslehden neljän mustavalkoisen kokosivun ilmoitushinnoilla mitattuna tullut huikean paljon kalliimmaksi kuin pelkkä korttien keruu. Julkisuuteen kohoamisesta, keinolla millä hyvänsä, tuli tavallisten pulliaisten suurin narsistinen haave vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Postimerkkeilyn harrastus levisi huokeammalla tavalla varhaisnuorten keskuuteen, kun Esson huoltoasemaketju alkoi jakaa 20 litraa bensiiniä tankkaaville autoilijoille kylkiäislahjaksi pieniä pergamiinipaperikuoria, joihin oli pakattu neljä postimerkkiä kuhunkin. "Kongolaisia. Irakilaisia. Islantilaisia. Japanilaisia. Merkkejä koko maailmasta", Esso mainosti.

Kuva-aiheet ja painotyö olivat aina loistavia, mutta julkaisijamaat useimmiten "postimerkkivaltioita", joita oikeat filatelistit inhosivat. Erityisesti Lähi--idän pienet öljyntuottajamaat painoivat ylisuuria merkkimääriä lukemattomin värikkäin aihein (kaloja, lintuja, perhosia, kilpikonnia, kukkia, autoja, lentokoneita, maalaustaidetta) ulkomaalaisia aihekeräilijöitä varten, eivätkä suinkaan oman maansa vähäisen postiliikenteen tarpeeseen.

Aku Ankka -lehden joululahjapaketti toi vuositilaajakoteihin "Roope Ankan vaihtokansion". Rahasäkkejä paikkaavan Vanhan Visukintun kuvalla koristetun pienen vihkosen sivujen väliin oli tarkoitus piilottaa satunnaisia vaihdettavia kiiltokuvia, postimerkkejä tai purukumikuvia. Vieraan tuli sokkona tökätä sormensa tai vaihdossa luovuttamansa pienpainotuote johonkin sivujen lomaan, jolloin hän sai tilalle siinä välikössä olleen vaihtokappaleen.

Kaksi Roope-sedän "kassaholveikseen" merkitsemää aukeamaa sai omistaja jättää tyhjiksi. Sellaisilla hiirenloukuilla kansion isäntä saalisti vieraaltaan vastikkeettomia lahjoja asiakkaan saamatta mitään tilalle. Vastaavanlaisen vaihtokansion saattoi kuka tahansa nokkela lapsi tehdä itsekin mistä tahansa vihkosesta, jolloin hän sai päättää itse tyhjien loukkujen määrän.

Erityisesti Hellaksen ja Chymoksen makeistehtaiden 1960-luvulla valmistamat purukumilevyt myytiin suunnilleen A8-paperikoon (noin 5,3 cm x 8 cm) laajuisina äitelän sokerisina ja mattapintaisina, harmahtavan pastellinvärisinä laattoina, joiden pakkausta oli tukevoittamassa samankokoinen kartonkinen purukumikortti. Pahvilevyihin oli painettu mitä moninaisimpia, tyypillisimmin 120 kuvan laajuisia keräilysarjoja.

Purkkakuvien huippuvuosina 1965 ja 1966 aloitettiin joka kuukausi jokin uusi kuvasarja. Purukumilevyt maksoivat ennen vuoden 1963 rahanuudistusta 5 vanhaa markkaa kappaleelta, mutta heti kun markan nimellisarvo satakertaistettiin, hinta tuplattiin 10 penniin.

Suurkerääjät ovat tavoitelleet peräti 24 tuhannen suomalaisen purukumikuvan kokoelmia, joten erilaisia aiheotsikoita lienee ollut yhteensä parisen sataa, kuten vaikkapa huippusuosittu "Batman - Lepakkomies" sekä keinotekoisesti televisiosarjaa varten koottu lauluyhtye "The Monkees".

"Tiedättekö muuten mitä se Monkees tarkoittaa?"

Kansakoulunopettaja kysyi noin luokaltaan ja vastasi itse: "Apinoita!"

Piiloviestinä välittyi mitä semmoiset pitkätukat ovat, jotka soittavat eläimellistä rautalankamusiikkia. Älköön kukaan vain ottako heistä mallia! Vaikkakin toiset aikuiset sedät itse ohjasivat näytellyn Monkeesin tekemään pilaa nuorison oma-aloitteisemmasta kapinallisuudesta.

Purukumiaiheista mieleeni jäi Hellaksen Tietokilpa-Jenkki (vuodelta 1965), kuva 32/120, eläinsarjan kortti 8, joka kysyi laaman värikuvan kääntöpuolella, missä maanosassa laama elää luonnonvaraisena: a) Afrikassa, b) Australiassa vai c) Etelä-Amerikassa? Kuvan laama ei ollut luonnonvarainen, koska sen taustalla erottui eläintarhan metalliverkkoaita. Oikea vastaus oli painettu oikeaan alakulmaan pienellä c-kirjaimella, joka kysyjän tuli peittää peukalolla, kun hän näytti kuvaa vastaajalle.

Itse en mässyttänyt kuin kokeeksi muutamia purukumilaattoja, mutta vaihtokaupoilla, lahjoina ja satunnaisina löytöinä minullekin kertyi parikymmentä kuvaa eri vuosilta, kuten Hellaksen Villieläin-sarjan (1964) antilooppi-, norsu-, tiikeri- ja sarvikuono-kortit; Buffalo Bill (1959) n:ot 35 ja 104; Tarzan (1967) n:o 11 (Poppamiehet naamioineen) sekä pari Beatles-yhtyeen vuoden 1964 mustavalkokuvaa.

Chymoksen kuvasarjoista minulla oli Robinson Crusoe (1964) n:o 5 ("Hän havaitsee olevansa saaressa") sekä hyvin sivistävä Villin Lännen Valloitus (1968) n:o 2, jossa esittäytyy Henry Hudson, yllään aikansa tyylivaatteet, vastassaan puolialaston intiaani, takanaan purjelaiva, etsimässä Hudsonin maata, Hudsonin jokea ja Hudsonin lahtea v. 1608.

Laajimpana kokoelmanani omistin seitsemän purkkakuvan kavalkadin sodankäynnin uusista aseista (vuodelta 1963), kuten Phantom-hävittäjistä ja Pershing-raketeista. Muuan tyttötuttava halusi kypsyessään luopua sotakokoelmastaan, miten lie oli sellaisen hankkinutkaan, ja hänen äitinsä toi kuvakortit minulle.

"Yhdysvaltain uusin ase on Martin Davy Crockett -ammus, joka laukaistaan Jeeppiin kiinnitetyllä rekyylivapaalla rakettilaukaisuputkella. Näitä atomiammuksia on kahta lajia 5-8 km:n kantomatkoille. Käsittely on niin yksinkertaista, että kuljettaja ja yksi mies riittävät saattamaan sen asemiin ja laukaisemaan sen. - Jenkki - maan eniten myyty purukumi. Uudet aseet. 120 kuvaa, numero 113. Hellas." Nämä kuvan takapuolen tekstit oli painettu myös ruotsiksi.

Myöhemmin jopa neljän piirroksen pituisia Aku Ankka -sarjakuvia jaettiin purukumikylkiäisinä. Ne oli mahdutettu 2 x 2:n ruudun neliönä pienen pahvilevyn sijasta pari kertaa isommalle, muovimaisen kiiltävälle, ohuelle ja taitellulle paperille. Ikävä kyllä purukumisarjakuvat eivät olleet parhaiden taiteilijoiden töitä, eivätkä siten yhtä riemastuttavia kuin Al Taliaferron piirtämät kaistaleet Helsingin Sanomissa.

Sarjakuvalehtien tai kirjojen vaihtoa en keksinyt aloittaa, eikä kukaan kavereistanikaan. Omat sarjikset olivat arvokkaita aarteita, jotka säilöttiin talteen loppuelämää varten ja luettiin uudelleen yhä uudestaan, vaikkapa ruokapöydässä jokaisen aterian viihdykkeenä ja äitien ärsykkeenä. Lastenkirjoilla, joista kasvoi ohi, saattoi tehdä tyylikkäämmin ja arvokkaammin kauppaa pääkaupungin kirja-antikvariaateissa.

Vaatteiden vaihtamista en myöskään voinut kuvitellakaan. Olisin inhonnut toisten lasten kuteita liian epäsiisteinä käytettäviksi. Olin valikoivasti hysteerisen hygieeninen. Äitikin olisi ihmetellyt, mikäli pyykkiin olisi tullut vaihdoksia; toisaalta isä ei olisi huomannut mitään. Vaatteiden vaihto saattoi olla vasta teinityttöjen harrastuksia. Nuortenlehtien lukijoiden osto- ja myyntipalstoilla tyrkytettiin käytettyjä, "melkein uusia" tamineita postipaketeiksi kaukaa Kainuun korvista ja Pohjanmaan pikkukaupungeista.

Paatsama-lehti ei keksinyt perustaa tavaran- tai kirjeenvaihtopalstaa eikä luokiteltua pikku-ilmoitusosastoa uutistekstien jälkeen. Televisio-, elokuva-, musiikki-, kuvataide- tai kirjallisuus-arvosteluja ei julkaistu. Talouselämää ei seurattu. En huomannut kopioida kaikkia sisältöideoita sanomalehdistä, toisin kuin urheilusivun, ristisanatehtävät, sarjakuvat ja yleisön osaston.

(c) Haagan Paatsamatien Lehti

1. Miksi perustin sanomalehden?
2. Mitä ykkösnumero sisälsi? #1
3. Mihin Haagaan synnyin?
4. Minne muutin Haagassa?
5. Ketkä kiusasivat ketä?
6. Minkä Esko sai päähänsä?
7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?
8. Kuinka kakkosnumero kallistui? #2
9. Mitkä valokuvat puuttuivat?
10. Millaisia ihmissuhteita?
11. Kasvoiko kolmosnumero? #3
12. Missä suoritin kansakouluni?
13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä? #4
14. Kävinkö koskaan missään?
15. Kirjoitinko, kuvitinko, loinko, luinko?
16. Milloin ehti viides lehti? #5
17. Kaikenko opin sarjakuvista?
18. Koko kortteliko kasvatti?
19. Kevätkö kutisti kuutosnumeron? #6
20. jatkuu...

15. Kirjoitinko, kuvitinko, loinko, luinko?

2009-05-12T06:17:00.000-07:00

Päällystin vahapintaisella hyllypaperilla kannet rei'itettyyn, nauhalla yhteen nivottuun paperikansioon, johon opettajan ohjeiden mukaan keräsin piirustuksia ja tekstejä, vuoroin molempia, kansakoulun ensimmäisellä luokalla.

Ensimmäisenä kirjoitustehtävänä oli oma nimi. Toistin tasapainoisen jykevillä tikkukirjaimilla "Heikki HEIKKI Heikki" 15 kertaa, yhtä monella eri värillä, joista keltainen ei erottunut paperista. Ennen kouluikää kirjoitin nimeni peilikuvana: IKKIEH - yhtä usein kuin oikein päin.

Piirustustehtävät aloittaa "Minä" itse - siisti omakuva pyhäpuvussa, punaisessa liivitakissa, sinisessä kauluspaidassa ja mustissa housuissa. "Kotini" on naivistinen kerrostalopiirros, jonka tunnistan helposti Paatsamatie 8:n näköiseksi. "Äiti ja isä" ovat hassunkurisia kääpiöhahmoja, joiden pallomaisista kasvoista aavistan silti lapsen sisäistynyttä näkemystä omista vanhemmistaan. Jotain tuttua kaikissa luomuksissani näen.

Muita 7-vuotiaan piirustusaiheita ovat havumetsä asfalttitien takana, pari punaista tulppaania ja sininen kissankello, talven suurihiutaleinen lumipyry, liikennepoliisi ohjaamassa yksinäistä pikkulasta kadun yli, itsenäisyyspäivän viisi kynttilää 6.12.1965, joulutontut ja joulukynttilät, hämmästyttäen vaihtuva vuosiluku 1966, sekä tähtitaivas ja ilotulitus.

Opettajan sanelemia kirjoituksia yhdistää uskonto, koti ja isänmaa: "Joulu on Jeesuksen syntymäpäivä. Kodit valmistautuu juhlaan. Oikea joulumieli on pääasia, se tuo iloa ja siunauksen."

Isänmaan suurmiehet opetellaan: "J. L. Runeberg: Maamme laulu, Vänrikki Stoolin tarinat, Mä silmät luon ylös taivaaseen. Suomen kansallisrunoilija." Piirustuksena vieressä on "Kukkia runoilijalle" eli tulppaani ja kaksi kissankelloa. "J. V. Snellman 12.5. Valtamies, suomalaisuuden herättäjä." (Opettaja on korjannut: valtiomies). Koristuksena viisi punaista tulppaania ja yhtä monta sinistä kissankelloa. Piirsin jatkuvasti samoja helppoja kukkia.

Ensimmäinen luontoaihe JÄNIS tuo mieleen Juhani Ahon Lastut: "Jänis on arka eläin. Päivällä se oleskelee usein pensaan juurella. Pupu hyppii pitkin loikkauksin." Mukaan on liitetty pari piirrosta: jänis lumihangella sekä selostettu "Jäniksen viholliset: kettu, kotka ja metsästäjä". Kaikki piirrokset on tehty koulun liituväreillä, joiden kaunista koteloa koristi Porvoon ranta-aittamaisema.

Syyslukukauden tikkukirjaimet vaihtuvat joulun jälkeen pieneksi tekstaukseksi, keväällä jopa kaunokirjoitukseksi. Tehtävinä ovat kuukausien ja päivien nimet sekä sanelut: "Orava, hevonen, tiiliskivi, kuvakirja, satusaari, tuulimylly, kirkkomatka, myrskylyhty, piirustuspaperi ja huolellinen." Olen kirjoittanut kaiken oikein, paitsi "syyku" (9. kuukausi) ja "kirkomatka".

Pari merkkitapahtumaa kirjataan päiväkirjamaisesti:

"Hiihtokilpailut 15.3.1966". Piirroksessa on hiihtäjä, toisessa kuvassa palkintojen jako. "Otin osaa hiihtokilpailuun. Numeroni oli 31. Paras aika pojilla oli 6.13 ja tytöillä 7.36. Minun aikani oli 10.07. Olin pojista 15." (Poikia oli 18.)

Pari vuotta myöhemmin hiihtokilpailureitti kiertelee kilometrikaupalla Riistavuoren mäkiä ja turvesoita. Näen huonosti, tarvitsisin silmälasit, olen eksyksissä, vihoviimeisenä ladulla ja yksin. Kaikki muut ovat palanneet koululle, luokkahuoneeseen, alkavalle laskennon tunnille, mutta minä jatkan yhä ulkona herra Saukon voimistelu- ja urheilutuntia.

Kun lopulta lähestyn Kylänevan koulua, vastaani hiihtävät kaksoset Jorma ja Juhani Vainikka sekä joku kolmaskin poika, jotka isovatsainen, sukseton opettaja Saukko on lähettänyt etsimään minua. Pojat hiihtelevät huvikseen yhä kauemmas metsään, vaikka löydyin jo hakemattakin, liian pian... Kaksoset ehtivät minua paljon myöhemmin laskennon tunnille, selittäen etsineensä minua. Seppo Välikangas (9 vuotta) ei viitsi palata lainkaan, vaan häipyy omille teilleen, koska hänellä oli tapana käyttää hyväkseen tilaisuudet lintsata tai polttaa tupakkaa.

"Kouluhoitajalla 27.4.1966. Pituus 124 cm, paino 28,8 kg, ikä 8 vuotta. Tahdon varttua ryhdikkäänä. Terveyteni on arvokkain omaisuuteni. Huolehdin siitä."

"Kouluhoitaja tuli luokkaan. Hän puhui basilleista. Niistä tulee sairaaksi. Basillit pelkäävät valoa ja puhtautta. Peseydyn huolellisesti kaksi kertaa päivässä." (Kopioitu vihkoon liitutaululta. Opettajalta arvosanaksi 10 sekä palkinnoksi kolme kärpäsiä esittävää siistiä punaista leimaa).

Maaseutuhenki kukoistaa saneluissa stadissakin: "Lapset poimivat kukkia. Lapset ovat pellolla. Taivas on sininen. Heinä on seipäillä". Piirustuksissani sinilintu istuu oksalla, lintu sininen lentää koivuun kiinnitettyyn pesäpönttöön ja "Lupapäivänä" luistellaan.

Kaupungissa käydään kaupassa. "Myyjät käärivät paketteja. Kaupan hyllyillä on paljon tavaroita. Ostajat tulevat ja menevät. Kauppias istuu puhelimen ääressä. Hän tilaa uutta tavaraa. Minä käyn kaupassa äidin asialla. Osaan käyttäytyä kauniisti." (Sanelun arvosana 10).

Sanelut suggeroivat lapsia: "Kotini. Minulla on oma koti. Sinne menen heti koulusta päästyäni. Vanhempani rakastavat minua. He hankkivat minulle ruokaa ja vaatteita. Tahdon olla vanhemmilleni kiltti. Koti on minulle parhain paikka maailmassa."

"Äiti on hyvä. Hän hoitaa minua. Hän antaa ruokaa. Hän neuvoo. Tottelen äitiä. Autan häntä työssä." (Ansaittu kaunis kukka-leima).

"Perhe asuu kodissa. Koti on ihmiselle rakkain paikka. Siellä eletään sovussa. Siellä autetaan. Siellä levätään. Viihdyn omassa kodissani. Oma koti kullan kallis." (Opettajan käsialalla Oikein-merkki.)

Palkkioksi virheettömyydestä ja toisinaan kauniista käsialastakin opettaja koristelee vihkoani oikein-merkillä, numerolla 10 sekä leimasinkuvioilla, enimmillään yhdellä kerralla jopa 6 isolla ja 4 pienellä tähdellä. Lasken ja kirjaan leimojen karttuneen yhteissumman joka kerta uusimman kuvioryhmän perään.

Lukuvuoden viimeisen sanelun jälkeen leimoja on yhteensä 320 kappaletta. Montakohan 30 oppilaalla yhteensä? Onko opettajan leimasinkäsi iskenyt kymmenen tuhatta kertaa? Leimoilla ei valitettavasti voi käydä kauppaa, kuten kelvoton Tom Sawyer teki pyhäkoulun palkintokupongeilla.

Kansion rinnalla käytettiin niiteillä nidottuja vihkoja: 'Pieni kirjoittaja I, suunnitellut Maija Kahri'. Joka toinen lehti oli viivoitettu, johon harjoiteltiin kirjaimia, joka toinen oli piirustuspaperia, johon askarreltiin vuorossa oleva kirjain leikaten ja liimaten. Viereen piirrettiin alkukirjaimen mukaan auto, ilmapallo, uimari, nalle, mansikka, laiva, viljantähkä, omena, kukka, enkeli, pupu, tonttu, sieni, hiiri, äiti ja yö.

"Me otetaan kaapista aina vain niitä vihkoja, joissa on piirustussivuja!" riemuitsivat Tolarin kansakoululaiset Erkki, Lasse ja Pekka vielä toisella luokallaan.

Kolmannen luokan Kansalaistaidon tunnilla tehtiin havaintoja itsestä ja toisista: "Minä olen parhaimpia laulussa, käsityössä ja laskennossa. Olen huono voimistelussa ja englannissa."

"Minussa virtaa verta noin 4,5 litraa. Maassamme kuolee liikenneonnettomuuksissa joka päivä 3-4 ihmistä. Ole varovainen joka paikassa!"

"Olemme erilaisia ja samanlaisia. Tummatukkaisia on 4, vaaleatukkaisia on 13, siltä väliltä on 13. Hiljaisia ovat Jussi, Johanna, Jan-Erik, Heikki, Taina, Anette, Annika, Susanna, Ursula, Leena, Helena (11). Vilkkaita ovat Vesa J, Ritva, Eija, Eero, Tarja, Tarmo, Jari (7). Tavallisia ovat Mervi, Jorma, Kari, Ole, Juhani, Jarmo, Tomi, Tapio, Harri, Juha, Vesa P, Seppo (12)."

Kaksi kolmasosaa tusinasta tytöstä on hiljaisia, kun taas kaksi kolmannesta puolestatoista tusinasta pojasta on tavallisia. Paras kaverini on pieni ja vilkas Vesa Järvi.

"Sinun osasi. On hauskaa olla perheen ainoa lapsi, koska silloin ei kukaan häiritse, kun tekee läksyjä. On hauskaa olla perheen nuorin lapsi, koska silloin toiset lapset voivat neuvoa läksyissä. On hauskaa olla perheen keskimmäinen, koska voi leikkiä isompien ja pienempien kanssa. On hauskaa olla perheen vanhin lapsi, koska silloin perheessä ei ole ketään vanhempaa lasta."

"Viikon aikana olen syönyt 4 kertaa makeisia ja 5 kertaa hedelmiä. Olen korjannut vuoteeni ja vienyt roskat. En ole tiskannut astioita enkä ole käynyt kaupassa."

"Hyvän ensivaikutelman tekijät ovat kohteliaisuus, ystävällisyys, siisteys, puhdas asu sekä Hymy! Kiinnitän ensiksi huomiota siihen, että toveri on rehellinen, ystävällinen ja mukava. Huonon ensivaikutelman antaa kiroileminen ja riiteleminen."

"Rehellisyys on yhteiselämämme perusta. Yleisessä käymälässä en piirtele seiniin, koska seinien uudelleen maalaamisesta joutuu osaltaan minun isäni maksamaan. Ei kannata särkeä tuoleja baarissa, koska joudun itse korvaamaan aiheuttamani vahingon ja koska on rikollista tahallisesti turmella toisen ihmisen omaisuutta."

Jylhien ilmausten takaa pilkottaa kolmannen luokan kevätlukukauden opettajan, iranilaiseksi itsensä esitelleen mustatukkaisen Sadegh Ali-Sadrin vakava katse, ohuissa kullanvärisissä silmälasinkehyksissä. Hän oli ulkonäöltään kuin Ville Vallattoman pitkänhuiskea isä Heikki Vallaton tai kotitaloni hoikka ja kireä herra Heinonen. Kolmannen syyslukukauden väritön ja tätimäinen luokanopettaja, rouva Matikka, oli pysytellyt joulun jälkeen poissa koulusta, kenenkään antamatta oppilaille minkäänlaista selitystä.

Herra Sadegh Ali-Sadria pidettiin ankarana tai vähintäänkin tiukkana opettajana. Kun Vesa Patrikka oli unohtanut kotitehtävänsä kotiin, hän joutui rangaistukseksi kirjoittamaan kahdensadan sanan ainekirjoituksen otsikolla: "En toiste unohda kotitehtäviäni."

"Silloin sanoin itselleni, että en enää ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä, en ikinä... unohda kotitehtäviäni", kirjoitti Patrikka.

Opettajan käskystä Vesa joutui, hieman virnistellen, lukemaan kirjoituksensa ääneen luokan edessä. Mitään muuta ei siitäkään oppitunnista säilynyt muistiini, mutta kenties kansakoulussa saadut opit ovat huomaamatta painuneet syvälle mieleen, jonkinlaiseen sumeaan tietoisuuteen.

Kolmannen luokan Maantietovihko aloitettiin Suomen lipun oikeilla mittasuhteilla, jotka olivat vaakasuoraan 5-3-10 ja pystysuoraan 4-3-4, keskellä siniristi, kulmissa valkoiset suorakaiteet.

"Isänmaan lipun tulee olla aina puhdas, eikä lippusalkoa saa milloinkaan häväistä ripustamalla siihen pilanpäiten riepua, tyhjää jauhosäkkiä taikka pyykkiä kuivumaan."

Suomen pinta-ala oli tuolloin 337 tuhatta neliökilometriä ja asukkaita oli neljä ja puoli miljoonaa. Jääkauden loppumisesta oli vuonna 1967 tullut kuluneeksi kymmenen tuhatta vuotta, kuten nykyäänkin, ja jäätikön paksuus maan päällä oli aikoinaan ollut yksi kilometri.

Maamme viisi vesistöä olivat Kokemäenjoen, Kymijoen, Vuoksen, Oulujoen ja Paatsjoen vesistöt, joiden yksityiskohtia piirrettiin vihkoon viisi täyttä tiuhaa sivua. Kotimaan rajat jaettiin 14 osaan: Kilpisjärvi, Könkämäeno, Muonionjoki, Tornionjoki, Pohjanlahti, Ahvenanmeri, Itämeri, Suomenlahti, Keinotekoinen raja, Paatsjoki, Keinotekoinen raja, Tenojoki, Inarinjoki, sekä Vedenjakaja.

Olin huono ensimmäisessä ja ainoassa vieraassa kielessä, englannissa. Olin kuin idiootti, koska en kunnolla nähnyt enkä siten ymmärtänyt opettajan käteensä ottamia kuvatauluja, joista olisi pitänyt kertoa mitä ne esittivät. Näin epämääräisiä värikollaaseja enkä osannut vastata. Vaikein sana minulle oli "a pupil", oppilas (joka on myös silmäterä eli pupilli). En tunnistanut kuvaa ja siihen liittyvää sanaa kuudennellakaan näyttökerralla. Olisin tarvinnut silmälasit.

Pidin laskennosta, koska jaoin, kerroin, vähensin ja ynnäsin virheettömästi ja sain pelkkiä kymppejä kymppien perään. Pidin myös ainekirjoituksesta, vaikken menestynytkään yhtä hyvin. Olin hidas ja laiska kirjoittaja. Annetut otsikot olivat tylsiä, mutta omiakaan en olisi keksinyt.

Ensimmäisellä ja toisella luokalla kirjoitettiin aineita kuvien perusteella ja aluksi tekstaten. Opettajan lehtileikevarastoista sai kukin oppilas liimata vihkoonsa haluamansa piirroksen ja otsikoida itse. Valitsin ensiksi joulupaperikuvan kahdesta tuuheiden kuusien varjostamasta mökistä, punaisesta ja vihreästä, kauniissa lumisateessa.

"KAKSI TALOA. Olipa kerran kaksi taloa jotka olivat metsän reunalla. Toisessa talossa asui akka joka rakasti lintuja ja linnut häntä. Toisessa talossa asui ukko joka inhosi lintuja. Eräänä päivänä ukko ajoi linnun akan pihalta. Akka suuttui ja muutti pois. Nyt ukko ei kuullut lintujen viserrystä sillä linnut olivat lähteneet akan mukaan. Ukko kutsui akan takaisin. Metsä vilisi taas lintuja ja ukko oli hyvä kaikille linnuille." (6 tähteä)

"PIENI PORO. Olipa kerran pikku poro nimeltänsä Panda. Pikku Pandan isä veti usein Joulupukkia reessä. Pikku Panda olisi halunnut myös vetää Joulupukkia. Mutta isäporo sanoi että se oli vielä liian pieni. Panda oli hyvin murheellinen. Eräänä päivänä Panda päätti karata kotoa. Seuraavana yönä Panda hiipi kotiluolasta äidin ja isän nukkuessa. Taivallettuaan monta kilometriä Panda huomasi että eihän hän voisi vetää Joulupukkia jos hän karkaisi kotoa. Panda lähti juoksemaan kotia kohti. Hän tuli kotiin jo aamuyöllä eikä kukaan tiennyt mitä yöllä oli tapahtunut. Panda kasvoi isoksi ja sai vetää Joulupukkia." (6 tähteä)

"SALAPOLIISI. Salapoliisi Pekka Rantanen ajoi Eläintarhantietä. Mannerheimintien ja Runeberinkadun kulmassa hän pysähtyi. Hän meni Kansallispankkiin. Johtaja oli huolissaan, sillä pankkiin oli murtauduttu. Varas ei ollut saanut kovin suurta saalista sillä hälytyskello oli toiminut hyvin. Rantanen etsi sormenjälkiä ja löysikin erään jota varas ei ollut huomannut pyyhkiä. Sormenjälki tutkittiin ja todettiin että se oli erään viikko sitten karanneen voron. Rantanen piiloutui parin poliisin kanssa pankkiin, sillä hän oli varma, että varas tulisi uudelleen. Varas tulikin hakemaan suurempaa saalista ja Pekka Rantanen sai hänet kiinni." (2 isoa kukkaa).

"MARJAPAIKKA (ote). Eksynyt Pekka huomasi, että puolukat olivat tippuneet korin suurista rei'istä. Sitten hänen silmänsä osuivat marjajonoon. Pekka seurasi sitä ja löysi kotiin."
Kolmannella luokalla leimat vaihtuivat numeroarvosteluksi: Tekstauksesta oli siirrytty jo edelliskeväänä kaunokirjoitukseen. Valitsin ensimmäiseksi aiheekseni listalta numeron 7:

"MIELUISIN JOULULAHJANI. Kun olin vain muutaman vuoden ikäinen, sain joululahjaksi puusta tehdyn leikkihevosen. Sitä olin kauan toivonut. Hevosen jalat olivat kiinni laudassa, jossa oli neljä pyörää. Hevosen selässä saattoi istua ja hevonen kulki, kun potkaisi jalalla. Sitä ei enää ole minulla, koska se meni rikki." Arvosana 7 1/2 (käsialasta 6).

"MITÄ TEIN TALVISENA LUPAPÄIVÄNÄ. Kello raksutti melkein puolta yhdeksää kun heräsin. Söin hiukan ja luin lehden. Sitten pukeuduin ja lähdin ulos. Kello 14 kipaisin syömässä. Hiihtelin koko iltapäivän. Illalla olikin hirmuinen nälkä. Söin nopeasti, ja aloin katsella televisiota. Kun ohjelma loppui, tarkastin vielä, että läksyt oli tehty ja kaikki kirjat ja vihot olivat laukussa. Loppuajan luin kirjaa ja sitten rupesin nukkumaan." Arvosana 8 1/2 (käsialasta 6 1/2).

"NÄIN TÄMÄN TELEVISIOSTA. Pätkiksessä oli kerran hauska kertomus, jossa Nallepappa ja Eemeli istuivat talojensa kuisteilla ja ampuivat toistensa taloja. He käyttivät vain yhtä luotia. Aina kun Nallepappa oli ampunut Eemeli otti luodin seinästä ja ampui sen Nallen seinään. Nalle teki samoin Eemelin ammuttua. Mutta Eemelin eukko lähetti Eemelin sopimaan riitansa. Nalle rupesi heti tappelemaan ja Eemeli hävisi. Kotimatkalla Eemeli tapasi eläimen, joka opetti hänelle judoa ja karatea. Eemeli meni uudelleen Nallen luo ja voitti hänet (SEN, opettaja korjasi). Lopuksi Nalle vieritti suuren kiven Eemelin päälle. Siitä Eemeli ei selvinnyt. Hän palasi kotiinsa." Arvosana 8 miinus.

"MUISTELMANI. Synnyin Pohjois-Haagassa, Ohjaajantiellä. Ensimmäisistä vuosista en muista mitään. Kun olin kolme vuotta muutimme Paatsamatielle. Siellä oli mukavaa, oli oma huone ja vieressä metsä. Talvella pääsi heti oven edestä hiihtämään. Vuonna 1966 pääsin ensimmäiselle ulkomaanmatkalleni Kreikkaan. Lentomatka kesti kuusi tuntia. Olimme ensin yhden viikon Rhodoksella. Sitten lensimme Ateenaan. Sielläkin olimme viikon. Sen jälkeen palasimme Suomeen. Vuonna 1967 kävimme Itävallan pääkaupungissa Wienissä. Siellä olimme viisi päivää." Arvosana 8 1/2.

Vasta kansakoulun neljännellä saavutin kiitettäviä ainearvosanoja:

"SARJAKUVASANKARINI. Sarjakuvasankarini on Mikki Hiiri. Se seikkailee Aku Ankka nimisessä lehdessä. Mikki joutuu usein jännittäviin seikkailuihin Musta-Pekka -nimisen rosvon karattua vankilasta. Mikin hyvä ystävä Hessu Hopo, joka on kovin yksinkertainen, aiheuttaa usein jännittäviä hetkiä, kun se hölmöilee. Kerran se kertoi kaikille Pelle Pelottoman keksimästä Purjehtijan puhaltimesta ja sotki sillä lailla Pellen, Mikin ja itsensäkin pahaan liisteriin muutamien hämärien tyyppien kuultua asiasta. Kuitenkin Mikki sai jutun selväksi. Joskus Mikki seikkailee myös hauskoissa jutuissa. Näissä jutuissa seikkailevat usein myös Minni Hiiri ja Pluto, Mikin tyttöystävä ja Mikin koira. Mikillä on myös kaksi veljenpoikaa Mortti ja Vertti." Arvosana 9 miinus

"VANHA KOLIKKO KERTOO. Haluatko kuulla tarinani, kysyi vanha kolikko Pekalta. Tietysti Pekka halusi. Kolikko alkoi kertoa: Synnyin vääränrahantekijöiden koneessa. Olin ainoa kolikko, sillä roistot tekivät vain seteleitä. He olivat kokeilleet, pystyisivätkö he tekemään kolikoita, mutta en heistä näyttänyt kovinkaan aidolta. Roistot saivat valmistettua tarpeeksi rahaa loppuiäkseen ja he lähtivät. Poliisi otti heidät kiinni ja minä jouduin poliisille. Poliisi unohti minut pöydälle, josta hänen eukkonsa minut nappasi ja vei kauppaan.

"Kauppaan tuli samana päivänä eräs roisto, joka ryösti kassan. Roistolla oli piilopaikka eräässä luolassa. Hän ei tiennyt, että häntä seurattiin. Poliisi oli huomannut hänet. Eräässä kohdassa luolaa oli niin jyrkkä mäki, että molempien miesten oli ryömittävä. Silloin roisto pudotti minut. Vierin suoraan poliisin suuhun hänen huutaessaan. Poliisi sylkäisi minut ulos ja käytti minua todisteena vääränrahantekijöitä vastaan. Ja sitten hän heitti minut kadulle, josta te minut löysitte."

Arvosanaksi edellisestä aineesta tuli kymmenvuotiaalle täysi 10.

Olin kehittänyt itseäni lukemalla poikakirjoja, joita oli kirjahyllykössäni varmaankin sata.

"Arvaa minkä kustantajan nuortenkirjoja mulla on eniten?" kysyin isältäni.

"Werner Söderströmin tietenkin, koska se on suurin firma!"

"No joo... mutta entä seuraavaksi?"

"Otavan tietysti, kun se on toiseksi suurin!"

"Eikä kun Tammen!"

Oikeastaan aioin intoilla, että minulla olisi kaikkein eniten Tammea, jonka sarjojen ulkoasuun olin ihastunut, mutta muutin äkkiä mieltäni, kun pelästyin, että isäni tajuaisi miten paljon hän oli jo suostunut ostamaan minulle kaavamaista sarjakirjallisuutta kuten kapteeni W. E. Johnsin lentäjäsankari Bigglesiä, Anthony Buckeridgen sisäoppilaitossankari Jenningsiä tai kiisteltyä Enid Blytonia, jonka väitettiin kirjoittaneen kirjan viikossa, kuusisataa lastenkirjaa, kuluttaen työaikaa yhtä teosta kohti vain neljä ja puoli arkipäivää.

"Ne Viisikot on vähän huonoja... kun ne on niin ohuita... kun niissä on vain vähän tekstiä... kun ne on painettu harvalla rivivälillä", yritti isäni valitella.

Isä oli lukenut sanomalehdestä, että Englannin kirjastonhoitajat hylkäsivät ja poistivat Blytonin teokset julkisista kirjastoista. Tosin itsekin isä lueskeli 36 osaa lähes yhtä ohuita Georges Simenonin komisario Maigretin tutkimuksia (joita olisi ollut kaikkiaan 84), pari tusinaa Leslie Charterisin Pyhimys-seikkailua sekä tusinan nidoksen verran James Hadley Chasen kioskikelpoista väkivaltaviihdettä.

"Kyllä ne on suunnilleen yhtä paksuja ja yhtä tiuhoin rivein kuin muutkin nuortenkirjat!" puolustelin Blytonia, ja esittelin kirjojen aukeamia ja sivulukuja.

Isältäni opin, että kirjan keskikoko olisi 250 sivua. Lastenkirjoille jo 130 sivua oli tavallinen mitta ja nuortenkirjoille 170 sivua hyvin tyydyttävä. Alle sata sivua oli "pikkuvauvamaista".

Luokittelin mielelläni asioita. Kirjoja oli helppo ryhmitellä kustantajien ja sarjojen mukaan. Sain joululahjoiksi erityisesti Nuorten Toivekirjaston siniselkäisiä, mutta myös Punaisen Sulan punaselkäisiä sekä Lasten Toivekirjaston vaaleanruskeaselkäisiä kirjoja, kaikki Werner Söderströmiltä, useimmat putipuhtaina suoraan kirjakaupoista ostettuina.

Hyllyssäni oli pari tusinaa Nuorten Toivekirjoja: Väinö Riikkilän lukuisat Pertsat ja Kilut, Mark Twainin Prinssi ja kerjäläispoika, John Finnemoren Robin Hood, James Fenimore Cooperin neljä viimeisten mohikaanien kirjaa, Kyösti Wilkunan sissisankari Tapani Löfving, Bengt Bergin Arizonan Kallen poika, Bernt Lien Sven Hankatuuli, Bertil Falconerin Pizarron varjo, Elsa Steinmannin Venetsian poika, Olavi Siippaisen Opossumi ja IV A...

Parin sadan kirjan sarjasta jätin lukematta kolmasosan, koska joitakin kirjoja ei koskaan löytynyt Etelä-Haagan sivukirjastosta, tai mikäli kansikuvassa, esittelytekstissä taikka jo kirjan nimessä näkyi liiaksi tyttöjä, tätejä, mummoja, koiria tai hevosia.

Luin kaikki Juuse Tammisen, Jouko Puhakan, Osmo Ilmarin, Aaro Hongan, Kaarlo Merimaan, Erkki Rekimiehen, Lennart Vapaavuoren, Alfred E. Ingmanin, Kaarlo Hännisen, Hannu Lehtisen, Usko Kempin, Kerttu Juvan, Astrid Lindgrenin, Robert Louis Stevensonin, kapteeni Frederick Marryattin, Erich Kästnerin, Harry Kullmanin, Leif Hamren, Sid Fleischmanin ja Lisa Tetznerin kirjat, mutta Iloinen tyttö, Pikku prinsessa, Setä Pitkäsääri, Pami-tytön paratiisi, Anita mustalaistyttö, Johannan lasitorni ja Villin lännen Kati jäivät lukematta, kuten harmillisesti myös eksoottiset Anne korallisaarella ja Marjaana Madagaskarilla!

Punainen Sulka käsitti 31 poikakirjaa, jotka luin kaikki. Omistin niistä kolmasosan, kuten Doylen Baskervillen koira, Robertsin Tulen löytäjät, Billowin Aaveprikaati ja Sininen naamio, Hans Dominikin Nuori reportteri ja Kultakaivos, Visserin Salaisen armeijan lähetti sekä Verneri Louhivuoren Samppa ja me. Lasten Toivekirjastosta olin saanut Aapelin Koko kaupungin Vinskin (näkymättömyyttä aiheuttavine pulvereineen), Vinskin ja Vinsentin, sekä Pamela Traversin Maija Poppasen.

Pitkien sekasarjojen ulkopuolella WSOY oli julkaissut luettavakseni Muumi-kirjoja, Peppi Pitkätossua, Marjatta Kurenniemen Onnimannin (Maija Karman kuvittamana), Nalle Puhia, Mary Nortonin Kätkijöitä sekä Enid Blytonin paksuimpia, yli 200-sivuisia Seikkailuja.

Kymmenen kirjan Jousi-sarjasta luin monisatasivuisia historiallisia romaaneja, kuten Starbäckin Engelbrekt Engelbrektinpojan, Felix Dahnin Taistelun Roomasta ja Gabriel Ferryn Metsäsissin. Saksalaisen Karl Mayn paksut Arabiaan tai Etelä-Amerikkaan sijoittuvat seikkailut muodostivat oman kokoelmansa, jota keräsin Peikon antikvariaatista.

Tyttöserkkuni lähetti minulle nuorempana lukemiaan Otavan Meidän Lasten Kirjaston punaselkäisiä teoksia, kuten Kerttu Hämerannan Olipa se retki, Kerttu Juvan Kun mansikkahillo loppui sekä Kerttu Suosalmen Uudenkuun juhla.

Kirjastossa opin tuntemaan valkoselkäisen sarjan linjattomiksi jääneitä Otavan Nuortenkirjoja sekä Otavan mustaselkäisiä "Maailman Parhaita Nuorisonkirjoja". Naiivisti uskoin väitettyyn superlatiiviin, mutta petyin Jules Vernen Salaliittoon.

Tammi suolsi yksitoista kelta-vihreä-kantista Jenningsiä, parikymmentä sinistä Viisikkoa, viisitoista punaista Salaisuus-kirjaa sekä radikaalissa valko- ja violettiasuisessa TamTam-sarjassa yhteiskuntakritiikkiä.

Gummerus painoi Pekka Töpöhäntää ja Lasten Kirjavaa Kirjastoa, Valistus Jules Verneä, Karisto Sivar Ahlrudin ruotsalaisia kaksosdekkareita sekä Tom Sawyerin pari ohutta jatko-osaa. Kirjayhtymä ja Weilin & Göös eivät jääneet mieleen. Kirjankustantajia tunnettiin 1960-luvulla nuo kahdeksan, muista ei puhuttu.

Lukemistani lasten ja nuorten kirjoista saatoin erotella runsaan tusinan eri teemoja, kuten sota, lentäminen, meri, intiaanit, rikokset tai partio.

Autiolla saarella selviytyminen kuului mielihaaveisiini. Robinson Crusoeta enemmän pidin Jules Vernen Salaperäisestä saaresta. Vernellä oli samaa teemaa Kahden vuoden loma-aika sekä Robinson-koulu, Ballantynella Korallisaari, Sven Wernströmillä Salaisten saari ja Siviä Heinämaalla Risto Roopenpoika, jonka alakoulun opettaja Eila Tuurila luetutti koko luokalla kotitehtävänä.

Erämaiden, villin lännen ja intiaanien elämää oli Codylla, Cooperilla, Curwoodilla, Edward S. Ellisillä, Footnerilla, Frazeella, Heikki Jylhällä, Jack Londonilla, Karl Maylla, Morrowilla, Penttilällä, Reidillä ja Kenneth Ulyattilla.

Historian hämäryyksiä selvensivät Bulwer-Lytton, Dahn, Dumas, Edström, Falconer, Finnemore, Haggard, Household, Kent, Korpijaakko, Roberts, Sienkiewicz, Stevenson, Juuse Tamminen, Lisa Tezner, Franz Treller ja Mark Twain.

Inhimillisiä eläimiä, taikoja tai satuolentoja esiintyi Aapelilla, Maria Gripellä, Kerttu Hämerannalla, Yrjö Hämäläisellä, Tove Janssonilla, Gösta Knutssonilla, Marjatta Kurenniemellä,
Alan Milnellä ja Gustav Sandgrenilla.

Koulupoikaelämää kuvasivat Anthony Buckeridge, Cecil Day Lewis, Thomas Hughes, Erich Kästner, Bernt Lie, Kaarlo Merimaa, Ferenc Molnar ja Olavi Siippainen.

Köyhyydestä kertoivat Harry Kullman, Hector Malot ja Sven Wernström, mutta ryysyistä rikkauteen -tarinan Hans Dominik.

Lasten, nuorten tai perheen elämää kuvasivat Bristley, Jalmari Finne, Babbis Friis-Baastad, Kerttu Juva, Astrid Lindgren, Asko Martinheimo, Oiva Paloheimo, L. F. Perkins, Hans Peterson, Jouko Puhakka, Väinö Riikkilä, Elsa Steinmann ja Pamela Travers.

Lentäjäsankareista kertoivat Johns, Hamre, Ranivaara, Rekimies, Scheutz, Southall ja Verne.

Merimiehiä tai merirosvoja oli Foresterilla, Hännisellä, Kiplingillä, Koivistoisella, Londonilla, Marryattilla, Riikkilällä, Stevensonilla ja Vernellä.

Partiolaistarinat aloitti Amerikassa Ernest Thompson Seton ja niitä jatkoivat Suomessa Aaro Honka, Kerttu Juva, Hannu Lehtinen, Verneri Louhivuori, Arto Tuovinen ja Lennart Vapaavuori.

Rikosten selvittelyä oli Ahlrudilla, Bergenillä, Billowilla, Blytonilla, Bonzonilla, Etolla, Holmbergilla, Ingvarilla, Karilaalla, Kästnerillä, Lindgrenillä, Twainilla, Valentinilla ja Launo Suomelalla.

Kaikkien aikojen sotia kuvasivat Uula Aapa, Geoffrey Household, Santeri Ivalo, Lauri Jauhiainen, Aarno Kellberg, Usko Kemppi, Jussi Lappi-Seppälä, Yrjö Muuranto, Viljo Rauta, Jalmari Sauli, Sakari Topelius, W. Visser ja Kyösti Wilkuna.

Tieteis- ja avaruustarinoita kehittelivät Edgar Rice Burroughs, Seppo Harjulehto, Osmo Ilmari ja Jules Verne.

Vieraista maanosista minulle kertoivat Bengt Berg, John Buchanin Sinisen antiloopin lähde ja Suuren käärmeen luola, Burroughsin Tarzan, Peter Freuchen, Rider Haggard, Sven Hedin Aasian karavaaniteillään, Aleko Lilius, Karl May, Fridtjof Nansen, Niemannin Nuori buurisankari, Ismo Niemen Viidakko kapinoi, Karl von Schoultzin Seikkailut Suezilla ja Siinailla, Robert Scott, Henryk Sienkiewicz, Annie G. Schmidt, Henry Morton Stanley, Jules Verne, Sven Wernströmin Mateo meksikolainen sekä Percival Wrenin Saharan sissit.

Tutuimmiksi kulttuuriympäristöiksi muodostuivat lastenkirjoissa kaikkien aikojen Britannia Skotlanteineen ja englanninkielinen, sadan vuoden takainen Amerikka. Ruotsalainen yhteiskunta oli käännöskirjoissa kolmanneksi suosituin, muttei erottunut paljon koti-Suomesta. Ranska, Saksa, Italia ja Hollanti olivat yksittäisiä poikkeuksia, Kreikalla oli muinaishistoriansa, mutta Espanjasta, Portugalista, Irlannista, Sveitsistä, Belgiasta tai Itä-Euroopasta luin tuskin lainkaan.

Maailman paras poikakirjailija oli Jules Verne valtavassa runsaudessaan. Vernen sankarit olivat poikamaisia aikuisia ja joskus poikiakin oli sivuhahmoina. Tapahtumapaikat olivat eksoottisia, kuten avaruus Maan ja Kuun välillä, meri tai meren pohja, Afrikan ilmatila, Patagonian Pampa ja 37. eteläinen leveyspiiri, Islanti ja tulivuoren kraatteri, Kiina, Intia, Australia, Kanada ja Venäjä. Kotimaataan Ranskaa ei Verne vaivautunut kuvaamaan.

Poikakirjojen päähenkilöt saattoivat olla 8-19-vuotiaiden poikien lisäksi myös 20-39-vuotiaita poikamiehiä. Villin Lännen tai Karl Mayn itämaiden yksinäiset seikkailijat, Jules Vernen tutkimusmatkailijat, Sherwoodin metsän iloiset veikot tai eri vuosisatojen nuoret sotasankarit olivat kaikki poikakirjahahmoja. Perhesiteet tai koti eivät kahlinneet heitä. He olivat irrallisia ja vapaita kuin taivaan linnut.

Poikakirjat kuuluivat 8-13-vuotiaiden luettaviksi. Viimeistään isompien tuli siirtyä aikuisten kirjoihin. Lapsuuden ahmivan lukemisen keskeisimmät iät olivat 9 ja 10 vuotta, jolloin luin sujuvasti ja tunsin itseni isommaksi kuin koskaan myöhemmin. Itsensä ikäisten kykyihin halusi uskoa enemmän kuin vanhemmat uskoivat.

Kun sain lahjaksi Olavi Siippaisen romaanin 'Opossumi ja IV A' minua harmitti, että sen neljäsluokkalaiset olivat jo 14-vuotiaita oppikoululaisia, eivätkä 10-vuotiaita 4. luokan kansakoululaisia. Kun sain Bernt Lien 'Sven Hankatuulen', toivoin poikamaisten kansikuvahahmojen perusteella, että tyypit olisivat 9-vuotiaita kansakoululaisia, mutta hekin olivat niitä yli-ikäisiä lyseolaisia!

Kaipasin kirjailijoilta suurempaa luottamusta 9-vuotiaisiin, jonka ikäisinä pidin ainakin ankanpoikia Tupua, Hupua ja Lupua, jotka pystyivät mihin vain. Ihailtavan omatoimisia olivat Kerttu Juvan orvot 10- ja 8-vuotiaat Valtteri ja Veera, silloinkin 'Kun mansikkahillo loppui'.

Mark Twainin 'Huckleberry Finn' oli lopulta kaikkien aikojen paras nuortenkirja. Sain isältäni tunnelmalliset vanhat painokset, ensin lapsellisemman 'Tom Sawyerin' 1930-luvulta ja sitten sen jatko-osan Huckleberryn vuodelta 1940. Isäni luki ne seitsenvuotiaalle iltasaduiksi.

Kertasin Huckia uudelleen sängyssä sunnuntaiaamuisin. Kirjassa oli mehukkaita jaksoja, juopon isäukko Finnin tekemä, aarrelöydöllä rikastuneen poikansa kidnappaus, tämän pako telkien takaa erämaakämpästä, Robinson-elämä saaressa ja lopulta pitkä lauttamatka Mississippi-joella kohti Cairon kaupunkia, jossa neekeriorja Jim voisi saada virallisesti vapauden. Oudoksuin sukuviha-episodia, mutta matkaan lyöttäytyneet huijarit Herttua ja Kuningas riemastuttivat.

Huolestuin Huckleberryn esilehdellä olleesta tykistön komentajan G. G:n allekirjoittamasta käskystä. Se uhkasi jokaista kirjasta johtoaiheen, siveellisiä opetuksia taikka juonen löytävää lukijaa vastaavasti syytteen nostamisella, ajamisella maanpakoon taikka joutumisella ammuttavaksi, teloituskomppanian eteen. Enkä edes tiennyt mitä kirjan juoni tai johtoaihe tarkoittivat! Olisin saattanut löytää ne vahingossa ja joutua tuomiolle?

(c) Paatsamalehti

14. Kävinkö koskaan missään?

2009-05-11T07:11:00.000-07:00

(1962-68)

Perheessämme ei ollut ajokorttia saati henkilöautoa. Isä ja äiti eivät olleet löytöretkeilijöitä, vaan heille riittivät tutut paikat, joihin pääsi taksilla tai bussilla. Teimme laiskoja sunnuntaikävelyjä Haagan hiljaisilla kaduilla tai metsien hiekkapoluilla, joista parhaat olivat venäläisten linnoitustöiden aikaisia tykkiteitä.

Pienenä kävin äitini mukana ostoksilla Thalian torin monissa liikkeissä. Minuakin luultiin asiakkaaksi, kun Helsingin Meijerin, HM:n eli Hyvän Maun maitokaupassa kysyttiin: "Entä mitäs pojulle tulee?" Mieleni teki valkoista marenkilevyä, jollaisia myytiin kakun pohjiksi.

Maito hankittiin kotiin kellertävissä litran lasipulloissa, kerma samanvärisissä, mutta viisi kertaa pienemmissä pikkupulloissa. Maitotölkit olivat kalliimpia. Pullojen tilalle olivat tulossa muoviset litran maitopussit, joiden vaarana oli saumojen vuotaminen. Kotona pussi asetettiin punaiseen muovikannuun, yläkulmat leikattiin auki ja maitoa voitiin varovasti kaataa juomalasiin.

Alakerran Miettilät ostivat halvinta vaihtoehtoa, irtomaitoa. Heiltä lähdettiin oman tyhjän kannellisen ja suustaan suppean alumiinisen pystön eli maitotonkan kanssa Orapihlajatien kulman Elantoon, käännettiin seinässä ollut maitohana auki ja täytettiin oma astia. Kadunmiestä esittänyt Leo Jokelakin kanniskeli alumiinikannua Spede-filmissä ja selitti näin ollen aivan tarpeettomasti olevansa vain matkalla maitokauppaan...

Pohjois-Haagan Kirjakaupan pieni näyteikkuna oli somistettu nuortenkirjoilla, joista Enid Blytonin "Teatterikissan salaisuus" kiehtoi eniten. Kansikuvassa lapset katselivat ikkunassa ilmeilevää valtavan suurta kissaa, joka olikin oikeasti "kissannahkaan" pukeutunut kääpiökokoinen näyttelijä, kuten luin myöhemmin. Lukiessani ratkaisin kirjan arvoitusta järjestelmällisesti kynän ja paperin kanssa, listaten epäillyt ja johtolangat. Lopulta syylliseksi paljastui ainoa henkilö, jonka alibista ja syyttömyydestä olin täysin varma. Minua oli huijattu identtisillä kaksosilla.

Kävimme kirjakaupassa maaliskuussa ostamassa tarpeellisen koristeen kotiin, yhden keltaisen, peukalonkokoisen, pörrökarvaisen pääsiäistipun. Keski-ikäinen myyjätär esitteli kiireettömästi liikkeessä olevat mallit. Pientäkin ostosta hierottiin kohteliaalla keskustelulla kuin itämaisessa basaarissa, tosin teetä tarjoamatta. Asiakkaan täytyi ainakin tiedustella myyjättäreltä hinnat, jollei ensin tiskin takana olleita tavaroitakin.

"Minkähän maalaisia nämä ovat?"

"Ensimmäisessä korissa on kotimaisia ja toisessa on japanilaisia."

Kotimainen ja japanilainen olivat minulle uusia sanoja. Koti-niminen maa? Opin, että kotimaiset olivat ulkomaisia kalliimpia ja jykevämpiä tuotteita, kun taas japanilaisiin suhtauduttiin väheksyen, sillä ne olivat heikkolaatuisia pilakapineita, jotka rikkoutuivat helposti.

"Japanilainen!" oli 1960-luvun alussa tuhahdus, joka tarkoitti kelvotonta rihkamaa ja mikkihiirikeksintöjä.

Joskus ajoimme äitini kanssa bussilla kaupunkiin asti, Vanhankirkonpuiston päätepysäkille, mennäksemme Stockmannille, jossa saattoi ajaa kapeilla liukuportailla ylös jopa viidenteen kerrokseen asti ja laskeutua takaisin virkapukuisen hissitytön kyydissä. Usein alas palattiin arkisesti jompaa kumpaa kaariportaikkoa hissirivistön molemmilla sivuilla taikka ulkoseinustojen askeettisia kerrostalorappusia. Paras Stockmannin kerroksista oli neljäs, jossa oli leikkikaluosasto ja kultakala-allas.

Pyöreäkulmainen Sokoksen tavaratalo oli eksyttävä, "sieltä ei löytänyt mitään", joten sitä äitini vältti. Elannolla oli Centrum-tavarataloja Aleksanterinkadun puolivälissä ja kaukana Hakaniemessä. Aleksin "Kuusinen" oli tavarataloksi kooltaan melkein vitsi, mutta sen talossa näin ensimmäisen kerran alaspäin laskeutuvan liukuportaikon, jollaiseen äitini ei uskaltautunut. Stockmannin liukuportaat kuljettivat vain ylöspäin.

Helsingin kauppatorille käveltiin joko autoliikenteen ruuhkaa vilisevän pimeän katukuilun Aleksanterinkadun kapeita jalkakäytäviä tai valoisan Esplanadin leveää pohjoisreunaa. PR-suhdetoimintamiehen, metsänhoitaja Panu Toivosen johtama kauppiasyhdistys Aleksanterinkatu ry. vastusti sinnikkäästi suunnitelmaa rakentaa maleksimiskatu Maleksi eli kävelykatu Aleksi.

Kauppatorin nurkilla oli hauskoja suihkukaivoja. Pidin pienistä vettä suustaan suihkuttavista kalapatsaista, jotka olivat lapsen mittakaavassa, toisin kuin Merenneito Havis Amanda. Itse tori oli valtavan iso: ensin pieni saareke kukkakojuineen, sitten autotien takana marjakojut ja kalaveneet, eikä itäpuolen rihkamakojuille asti yleensä ehdittykään.

Kesäksi aukesi huvipuisto Linnanmäki. Pihan lapset tuntuivat käyvän siellä vuoronperään, ainakin Lasse Kantonen usein. Hän toi tuomisinaan metrin mittaisen muovisen kamman ja muita hyödyllisiä aarteita.

Linnanmäellä tunnistin ensimmäisen kerran jonkun television kautta tutun julkisuuden henkilön viettämässä vapaa-aikaansa. Hän oli Pertsa Reponen, joka istui ravintolan ulkopöydässä lasten ja englantilaisen vaimonsa Angelan kanssa. Vasta vuosia myöhemmin näin Espalla Kirkan, Aleksilla turkisasuisen matkailukuningas Kalevi Keihäsen, sekä kävelin Smolnan seinustalla vieretysten SDP:n puoluesihteerin Erkki Liikasen kanssa, joka alkoi vihellellä itsekseen keventääkseen sosiaalisen törmäyksen kömpelyyttä.

Eksyimme isäni kanssa Linnanmäen lasiseinäisessä labyrintissa niin pahasti, että päädyimme putkahtamaan ulos lähtöovesta. Vartija esti liian helpon poistumisen ja hätisti takaisin etsimään oikean reitin, muutenhan emme olisi saaneet maksamaamme huvia ja olisimme kukaties vaatineet rahoja takaisin.

Isäni laski, että Linnanmäellä kannattaa käydä vain kaksi kertaa kesässä, se on niin kallis: taksimatkat molempiin suuntiin ja syöminen ravintolassa. Muutama markka kului lisäksi kummitusjunaan, sähköautoihin ja karuselliin. Sisäänpääsy oli sunnuntaisin lapsiperheille ilmainen parina ensimmäisenä aukiolotuntina, alkaen klo 13.

En tiedä, mitä Linnanmäeltä hain ja sain, kesäkuussa ja elokuussa. Oliko se vain kuvitelma ikuisen ilon paikasta? Helminään pimeään satumaailmaan sukeltava kummitusjuna, autorata, vanhanaikainen karuselli. Onnenpyöristä ja narunvedoista saattoi voittaa uusia leluja. Hattara oli hötöistä humpuukia, mutta popcorn suolaista maissiherkkua, jota sai vain Linnanmäellä. Hauskin uutuus oli muovista rakennettu Retu Kivisen ja Tahvo Sorasen Kivikylä, joka oli lähimpänä unelmaani Disneylandin satumiljööstä.

Kaikkien pihan lasten mielestä Linnanmäki oli maailman hauskin paikka. Vastaavasti "Pekka ja Pätkä" olivat elokuvista parhaat. Kalifornian Disneyland oli vielä saavuttamaton utopia. Maalaisserkutkin tulivat Helsinkiin kerran kesässä tai kahdessa ja heillekin tärkeintä olivat ensimmäiseksi Linnanmäki, toiseksi Korkeasaari.

Korkeasaaressa kävin viiden vuoden välein. Äitini valitti, että siellä haisee lannalle. Hän oli vieraantunut omalta maalaistilaltaan Limingan lakeudelta jo pienenä orpolapsena. Ehkä hän pelkäsi täpötäyteen ahdettua Korkeasaaren lauttaa. Saaren ravintolakaan ei ollut kuulemma häävi.

Isäni syytti, että Korkeasaari on eläinten vankila. Hänelle tärkeintä oli keksiä pätevä syy välttää kotikirjastosta lähtemisen vaiva, ero parinsadan tuoreimman lukemattoman ja sadan vielä paperiveitsellä avaamattoman niteen luota. Mutta koska serkut tulivat maalta ja halusivat Korkeasaareen, sinne oli mentävä, ja lautalla Aleksanterinkadun päästä, koska siltaa ei ollut.

Seurasaarikin koettiin kahdesti kesässä. Minulle tärkeintä olivat kesyt oravat, vanhemmilleni saaren ravintola. Ensimmäisen taksimatkan opimme aikaa myöten säästämään ajamalla vain sinisellä bussilla Kuusitien kulmaan, Mannerheimintien mutkaan, ja kävelemällä runsaan kilometrin verran Meilahdentietä ja Tamminiementietä. Matkalla ohitettiin erään juonikkaan kaljupäisen presidentin vartioitu virka-asunto, juuri ennen koristeellista, valkoista, pitkää ja kapeaa kävelysiltaa, jota tosin röyhkeimmät taksitkin ajoivat saaren ravintolalle asti.

Halusin ruokkia oravia pähkinöillä, enkä osannut kuvitella, että sellainen olisi Suomessa mahdollista muualla kuin Seurasaaressa. Saarenkin oravat olivat joskus piilossa tai kylläisiä tai vähälukuisia. Korvikkeeksi sain pullasorsastakin kävelykaverin, rannalta kauas sisämaahan asti, tarjoamalla linnulle pienin väliajoin ja lyhyin välimatkoin uuden pähkinän.

Mieleni teki kiertää koko Seurasaari ja nähdä kaikki museotalot, mutta aikuiset tahtoivat suorinta tietä ravintolaan. Museo oli kerran jo nähty, muistiini oli jäänyt Pertinotsan hämyinen karjalaistalo, jossa karja asui ihmisten alakerrassa, sekä Niemelän torpan pihamaalla laiduntaneet kotieläimet.

Ravintolan kansallisromanttisessa hirsisalissa piti vartoa hidasta tarjoilijatarta tuomaan edes ruokalistaa ja sen jälkeen odottaa varttituntikausia ruoan valmistumista. Pitkästyin. Tosin nuorimmat tarjoilijattaret viehättivät pikkupoikaakin, jos he olivat, kuten Punkaharjun Hotelli Finlandiassakin, pukeutuneet romanttisiin kansallispukuihin nyöritettyine liiveineen, jotka korostivat seksikkäästi ylävartalon naisellisia muotoja, maito-osastoa.

Tilasin poikasena ravintoloissa aina Wienin-leikkeen, jollen joskus Havaijin- tai Sveitsin-leikettä. Kerran syvennyin vakavasti Seurasaaren ruokalistaan ja pyysin poroa, mutta tarjoilija sanoi, ettei suosittelisi sitä, joten isä tilasi minulle taas "Wiener-leikkeen".

Olin yhdeksänvuotias, kun kuulin ensimmäisen kerran Suomenlinnasta. Pääsisin laivalla oikealle linnoitussaarelle ottamaan valokuvia omalla kamerallani. Vanhempani olivat itse jo nähneet linnakkeen nuoruudessaan, mutta halusivat syömään linnoituksen luoliin sisustettuun ravintola Walhallaan.

Liisankadulla asunut tätini vei perheeni kerran Kruununhaan Tervasaareen, jota en olisi muuten nähnyt. Uimarantojen ja nudistien Pihlajasaaresta, pitkän venematkan päässä, en ollut kuullut vielä rihmankaan vertaa.

Äitini ystävätär Varpu Saarela kertoi Helsingin Eläinmuseosta ja Järvenpään Peikkometsästä, Annukastaan ja Jukka-Pekastaan, ja kuuntelin kateellisena. Peikkometsä oli meille liian kaukana ilman autoa. Varpu opasti meidät Pohjois-Haagan lähimetsän nähtävyydelle Peikonhampaalle.

Vasta aikuisena näin Eläinmuseon. Vasta keskikoulun piirustuksenopettaja lähetti Ateneumiin, Taidehalliin, Kluuvin galleriaan ja Amos Andersonin taidemuseoon, vanhempani eivät. Vasta historianlehtori vei luokkani katsomaan kivikirveitä Kansallismuseoon, jota vanhempani eivät näyttäneet minulle. Kaikki olisi ollut kahden taksimatkan päässä.

Vanhempani eivät viitsineet seurata mitä Helsingissä oli tarjolla, tai heillä ei ollut aloitekykyä. He kävivät teatterissa ja taidenäyttelyissä, jos joku tuttava oli esitystä kehunut tai jokin kerhonsa organisoinut retken. Kuvittelin lapsen itsekeskeisyydellä, että Seurasaareen mentiin katsomaan oravia, vaikka vanhemmat halusivat syömään.

"Teatteriin ei nykyaikana uskalla edes mennä, jollei joku ole nähnyt esitystä ensin!" harmitteli äitini kulttuuriradikalismin aikaa.

Kävin kerran Kansallisteatterissa katsomassa lastennäytelmän "Kolme iloista rosvoa". Vaikuttavin oli kohtaus, jossa pyörivää suurta näyttämöä käänneltiin ympäri kuin karusellia, esiripun pysyessä auki, jolloin päähenkilöt Kasper, Jesper ja Jonatan saattoivat marssia pitkästi suoraan eteenpäin, halki koko Kardemumman kaupungin.

Pääsin Moskovan Suuren Sirkuksen esitykseen. Lipputulot menivät ohjelmalehtisen mukaan Suomi-Neuvostoliitto-Seuralle, mikä harmitti äitiäni, toisin kuin venäläisten taiteilijoiden toivottava pääsy ulkomaankiertueille. Mieleeni jäi, miten ahkerasti käytin osaamaani sivistyssanaa klovni, koska pikkutytöt takanani puhuivat vasta sirkuspelleistä.

Miettilän pojat kehuivat pihalla isänikin kuullen Auroran sairaalan lähellä sijainnutta Laakson Liikennekaupunkia. Isäni suostui yllättävän helposti lähtemään Nordenskiöldinkadulle Eskon ja Mikon opastuksella.

Pojat halusivat isäni mukaan, koska liikennepoliisit suosivat aikuisen kanssa saapuvia perheellisiä lapsia, jotka päästettiin sisään ennen yksin tulevia nulikoita. Lähiseudun kakarat saattoivat norkoilla päivät pitkät verkkoaidan takana päästäkseen ajamaan polkuautoilla asfaltoitujen miniatyyrikatujen liikenneverkossa. Yhteinen etu naapurin veljesten kanssa mahdollisti minullekin kokemuksen liikennekaupungin polkuautoista.

Isäni kävi viikonloppuisin Bibliofiilien Seuran kirjahuutokaupoissa ja otti minutkin mukaansa Balderin saliin, Senaatintorin kulmalle. Ensin kiertelimme kuin messuilla katsomassa pöydillä esillä olleita huutojen kohteita. Isä teki merkintöjä huutokauppaluetteloonsa. Joistakin kirjoista hän huusi tarjouksia, joskus voittaen, mutta useammin luopuen, mikäli hinta kohosi kohtuuttoman korkeaksi. Isä luovutti omiakin kirjojaan huutokaupattavaksi. Tuotto kattoi osan uusien hankintojen kustannuksista.

Isä vei minut vanhoihin antikvariaatteihin, joita ei vuosia myöhemmin enää ollut. Kasarmikadun Libraria kaksine myyjärouvineen oli turhan kallis minun viikkorahoilleni, mutta Tove Olsonin Pohjoismainen Antikvariaatti oli liian kallis isällekin.

"Kirjan hinnasta saa puolet takaisin, kun palauttaa antikvariaattiin", kehui isäni harrastuksensa taloudellisuutta. Kirjastokorttia hänellä ei ollut. Hän ei oikein hyväksynyt kirjojen lainaamista, vaikkakin oli yhden kerran lainannut kirjan minun kortillani Haagan sivukirjastosta.

"Ei laihnoos parane ku varretoon kirves ja kilijuvat kärryt!"

Sananparsi luki kalligrafisesti tekstatussa kartonkikyltissä isäni kirjastohuoneen seinällä. Viisaalle kylliksi: vieraan tuli ymmärtää, että kirjoja ei voi lainata!

Peikon antikvariaatin isäni muisti Korkeavuorenkadun eteläpäästä, numero kakkosesta. Liike oli aikansa Helsingin halvin, kun ei ollut vielä Kaarle Ervastia eikä Halpa-Hiltusta. Kalle Päätalon näköinen vaatimaton hiljainen mies, kuulemma entinen Akateemisen tai Suomalaisen Kirjakaupan poispantu tai omasta aloitteestaan eronnut libristi, istui tiskin takana pölyisessä hämäryydessä, kunnes vuosia myöhemmin liike lopetettiin "sairauden takia".

Mikään ei näyttänyt Peikon liikkeessä vaihtuvan, ilmakaan. Synkät hyllyt varastoivat samat rispaantuvat paperikantiset kirjat pysyvillä paikoillaan vuodesta toiseen, niin ainakin kuvittelin.

Ostin Karl Mayn intiaani- ja arabikirjat sekä Simo Penttilän Villin Lännen Punavyö-kirjat, joista jokainen maksoi vain 1 markan 20 penniä. Isäni tavoin myin kirjoja takaisinkin 60 pennillä kappale.

"Peikolla taitaa olla Helsingin monopoli" huudahtivat iloiset asiakkaat, piipahtaessaan heinäkuussa, kun muut liikkeet oli suljettu kesäloman ajaksi.

Moni sivistynyt herrasmies kyseli ja jutteli kirjoista omistajan kanssa, mutta isäni ei sanaakaan yli ostamisen ja maksamisen vaatimien ilmausten. Mietin montakohan vuotta hän oli jo käynyt kaupassa pari kertaa kuukaudessa, kenties kauemmin kuin kukaan muu. Jutteleminen olisi ehkä häirinnyt harrasta nautintoa teosten koskettelusta ja selailemisesta kirjojen katedraalissa.

"Ei, valitettavasti meillä ei ole lainkaan... sen kaltaisia tuotteita myynnissä", joutui herra Peikko välillä vastailemaan pöytäpuhelimen luuriin vanhan telefoonin pirahtaessa soimaan.

Peikon hyllyissä ei näkynyt yhtään aikakauslehteä tai sarjakuvalehteä, paitsi kerran taskukirjan kokoinen Masi-nide, Mort Walkerin "Pinnaamisen taidon" jatko-osa, jonka ostin pois.

Useimmat antikvariaatit olivat tuohon aikaan vielä pornografiaa välittäviä tupakkakauppoja. Tiettävästi niissä saattoi tehdä edullisia kirjalöytöjä, jos myyjä ei ymmärtänyt lukemisesta paljonkaan. Joskus poikkesimme kirjojen perään tupakka- ja varmuusvälinekauppaankin, hämmästyksekseni, sillä kotonani oli paljon tabuja, alkaen Hymylehden kaltaisista roskalehdistä.

Eroottiset kohukirjat, kuten Agnar Myklet, Henry Millerit, Kääntöpiirit ja myöhemmin Sexukset, Nexukset ja Plexukset, Vladimir Nabokov, Adat ja Lolitat ("kuin siskokset, nymfettejä molemmat") säilytettiin kotikirjaston kirjoituspöydän lukitussa kaapissa. Etsin myöhemmin avaimen lukitsemattomasta ylälaatikosta, mutten jaksanut lukea montakaan riviä.

Peikon toimeentulo herätti jälkeenpäin historioitsijoiden arveluja. Kaupan väitettiin välittäneen vakoilijoiden viestejä. Näyteikkunan kirjat eivät pysyneetkään samoilla paikoillaan, vaan pieni muutos jonkin Maksim Gorkin sijoittelussa viestitti idän salaisille agenteille uuden viestin saapuneen Tehtaankadulta tai odottavan Tehtaankadulle toimittamista.

Lapsuuteni kaupungissa oli paljon elokuvateattereita, kuten ne Corona, Merano, Ritz, Savoy, Sininen Kuu ja Kino Haaga (myöhemmin Arita), joissa kävin katsomassa lastennäytöksiä. Myöhemmin tutuiksi ehtivät tulla myös Adams, Arena, Astra, Aula, Bio-Bio, Boston, Bristol, Cinema, Diana, Edison, Formia, Gloria, Kultainen Lyhty, Maxim, Orion, Pirtti, Rex, Tapiola ja Tuulensuu. Enkä edes ehtinyt käydä Adlonissa, Alfaromeossa, Alohassa, Apollossa, Astorissa, Axassa, Capitolissa, Casinossa, Elyseessä, Joukolassa, Kentissä, Kit-Katissa, La Scalassa, Reassa tai Kino Helsingissä.

Halusin lapsena vain piirroselokuviin, erityisesti Disneyn, vaikka isäni olisi ehdotellut näyteltyjä perhe-elokuvia, kuten Jules Vernen tarinoita "80 päivässä (tai Sukelluslaivalla) maapallon ympäri".

Televisiosta näki jo kaiken muun, mutta yhä vähemmän piirrosfilmejä. Alkuvuosina TV:stä tuli päiväohjelminakin Väiski Vemmelsäärtä, Topi Kattia, Huckleberry Houndia, Salama-Santeria, Jetsoneita, ja illalla Kivisiä ja Sorasia. Sitten amerikkalaiset piirretyt tuntuivat vähenevän vuosi vuodelta Eino S. Revon ketunhäntäisen Reporadion kehittelemässä punanurkassa. Talvella 1968 jäljelle jäi viikoittainen puolen tunnin Pätkis, kunnes senkin valtasivat itäsaksalaiset savianimaatiot, joiden vuoksi lopetin katselun, ennen kuin kuolin ikävään.

Elokuvateattereissa näin Kaunottaren ja Kulkurin, Hassut tassut eli 101 dalmatialaista, Maija Poppasen, modernin haaksirikkoisen "Luutnantti Robin Crusoen", Aku Ankan lyhytfilmikimaroita, "Hessu hassuttelee" -elokuvan, Tomin ja Jerryn numeroituja koosteita.

Ihastuin eniten Disneyn piirrospätkään Benjamin Franklinista painokoneineen, ukkosenjohdattimineen ja pullahiirineen. Olisin halunnut perustaa samanlaisen vanhanaikaisen kirjapainon!

"Kyllä me voisimme vaikka kerran kuukaudessa käydä elokuvissa!" innostui isä parhaimmista piirrosfilmijuonista. Mutta useimpina sunnuntaina ei olisi lastennäytösten listalla ollut kuin jokin "Tom & Jerry numero 6" tai ikuiset "Pekka ja Pätkä ketjukolarissa tai lumimiehen jäljillä".

Kesäisin äitini kuljetti minua bussilla Kumpulan maauimalaan. Ihmettelin, miten hän saattoi osatakaan niin vaikeaan paikkaan. Pohjois-Haagasta Thalian torilta kulki Suomen Turistiauton poikittaislinja Maunulaan ja Käpylään. Reitin varrelta jäi mieleeni Mäkelänkadun laidalla kiemurteleva Käärmetalo. Koskelantien risteyksen pysäkiltä käveltiin vuonna 1927 perustetun Kumpulan siirtolapuutarhan ohi, jossa sijaitsi kolmisensataa pikkutonttia mökkeineen. Lea-tädilläni oli ollut sellainen mökki Marjaniemessä.

Kesäkuun tapaus oli Juhannus, jota Helsingissä juhlittiin Seurasaaressa, Mustikkamaalla ja Taivaskalliolla. Haagan Vapaapalokunta ja Huopalahden Hurjat järjestivät vuonna 1963 juhlan Orapihlajakalliolla, Haagan korkeimmalla kukkulalla, joka kohosi peräti 36 metriä merenpinnan yläpuolelle. (Haagan kaakkoiskulman Kauppalanpuisto oli vain yhden metrin korkeudella merenpinnasta.)

Ihmettelin kotimetsässäni, miten Jyrkännelaitoksen juhla-alue aidattiin jo kaukaa metsän sisällä pitkillä köysillä, jotka kiersivät puunrungolta toiselle. Järjestysmiehet valvoivat köysiaitaa. Kokko poltettiin, VPK:n paloauto nähtiin, ohjelmaa esitettiin, mutta 5-vuotiaan mieleen ei painunut mitään.

Toisella kertaa perheemme lähti Seurasaaren juhannusjuhlille. Suurin kokko poltettiin pienellä meren luodolla, myös kulovaroituksen tai kulohälytyksen ollessa voimassa. Lapsia varten sytytettiin pikkukokko aikaisemmin. Juhlaohjelmaan kuului kansanomaisia perinneharrastuksia, kuten pukkitappelua tukkitelineen päällä ja kyykän pelaamista, kuorolaulua ja makkaransyöntiä. Lopuksi seurasi hirvittävän pitkä ja sekava taksinodotusjono Seurasaarentien päässä. Pari aloitekykyistä, jonottavaa miestä ryhtyi organisoimaan järjestystä. Kerran ruuhkasta selvittyämme emme tulleet toiste.

Sinä juhannuksena Seurasaarta ja kaupunkia koristivat kaikkialla suuret mainosjulisteet: "Eero ja Jussi", "EERO JA JUSSI". Minulta jäi huomaamatta, esittivätkö Matin ja Tepon edeltäjäveljekset, Ohukaisempi ja Paksukaisempi, vielä silloin koomisen, nulikkaikäisen tulkintansa: "Kaunis nainen valloittaa... Kaunis nainen huomataan... Kaunis nainen!"

Jokaiseen lapsuuden kesään kuului kesälomamatka, Luumäki 1962, Turku ja Naantali 1963, Lahnajärvi 1964, Sääminki ja Savonlinna 1965, Rhodos ja Ateena 1966, Savonlinna, Punkaharju ja Wien 1967, Punkaharju, Askola ja Jämsä 1968.

Korkealta Turun hotellin ikkunasta näin "keltaisia vaaroja", sinapinvärisiä raitiovaunuja liikkeellä. Aurajoki oli kuvankaunis lukemattomine kiinnittyneine veneineen. Turun linna oli viisivuotiaasta huikean mahtava, vaikka sitä vielä restauroitiin pommitusten jäljiltä.

Naantalissa oli Ukko-Pekan silta ja hotellissa "pahviseinät", joita naapuri naputti päivällä, koska minä leikin ja hän halusi nukkua, juhlittuaan yön. Huoneessamme oli pesuallas, alakaapissa posliiniset yöastiat, ei omaa kylpyhuonetta. Ihmettelin eri hanoja kylmälle ja kuumalle vedelle, juomavesikarahveja ja erityisesti matkustajakodin kummallista, lakanoista tai puhdistusaineista uhoavaa "tärkättyä" siisteyden tuoksua.

Lahnajärven vaatimattoman mökin tunnelma muodostui puuhellan loimuavasta, lumoavasta tulipesästä sekä öljylampusta, jonka valossa luin omiani sekä aiemman kävijän jättämää vanhaa Aku Ankkaa.

Säämingissä piti varoa käärmeitä. Maanviljelijäperhe oli juuri rakentanut valmiiksi ja vuokrattavaksi uuden kesämökin, joka tuoksui maalaamattomalta puulta. Nuorehko maalaisemäntä liiskasi kärpäset yksilasiselta ikkunalta sormiensa väliin kuin hän olisi ollut elukka itsekin.

Savonlinnan Olavinlinnaan soudettiin lapsuusvuosinani isolla puuveneellä. Voimakas Kyrönvirta saattoi olla vaarallinen painaessaan venettä alavirtaan, ellei kesätyöhön palkattu soutaja osannut suunnata aluksi tarpeeksi ylävirtaan. Oopperajuhlien käynnistyessä vuonna 1967 rakennettiin linnasaarelle ponttonisilta.

Savonlinnan satamassa liikennöi samaan aikaan kauniita Saimaan höyrylaivoja, joilla risteilin, ainakin Punkaharjulle asti. Laivasta jätettiin tavaraa monille pienille laitureille.

Punkaharjulla toimi hotelli Finlandia vuonna 1914 valmistuneessa, vapaussodassa murhattujen arkkitehtiveljesten Valter ja Ivar Thomén suunnittelemassa kansallisromanttisessa valkoisessa talossa. Ihastuin hotellin ravintolan kauneimpiin kansallispukuisiin tarjoilijattariin. Minulle oli pettymys kuulla, että suloisimpana pitämäni vaaleakutrisen enkelin tuomat laskut sisälsivät toistuvasti virheitä asiakkaan vahingoksi, jotka isäni päässälaskukone korjasi, herpaantumatta kauneudesta.

Finlandia-hotelli työllisti retkiohjaajan, joka mainosti ilmoitustaululla yhteiskävelyä Punkaharjulle. Painostin vanhempani ilmoittautumaan, mutta peruutimme, kun olisimme olleet ainoat osallistujat. Nainen lupasi kyllä lähteä meidänkin kanssamme, jos vain halusimme.

Kauniista, kuuluisasta harjusta sain tutustua vain lyhyeen pätkään. Soudimme veneellä autiolle hiekkarannalle uimaan. Hotellin seurusteluhuoneessa opin lukemaan usean sanomalehden valikoimaa ja nauttimaan Puruveden, Uuden Suomen ja Suomen Sosialidemokraatin seurasta.

Luumäen täysihoitola Kotkaniemi oli presidentti Ukko-Pekka Svinhufvudin entinen kotitalo. Salin lattialla oli ammutun karhun talja täytettyine päineen ja hampaineen. Svinhufvudin esi-isän kerrotaan voutina pelastaneen kuninkaan raivostuneen villisian hyökkäykseltä. Kun vouti ja talonpoika kantoivat tapetun karjun kuninkaan eteen, tämä aateloi etupään kantajan Sianpääksi ja peräpään kantajan Siansaparoksi (Knorringiksi).

Kotkaniemen yläkerran hallin kirjahyllyissä oli salapoliisiromaaneja, kuten Pyhimystä, jonka hauska symboli oli sädekehä tikku-ukon pään päällä. Pihamaalla ei ollut ison keinun lisäksi paljon tekemistä, eikä kauemmas kuin Kivijärven rantaan ehtinyt lähteä, ei edes Taavetin linnoitukselle, koska täysihoito tarjosi aterioita, päiväkahveja ja välipaloja liian tiheään tahtiin. Isä ehti poltella monta sikaria ja lukea kirjoja, eikä äidin tarvinnut laittaa ruokaa, joten kumpikin olivat onnellisia. Joinakin kesinä tultiin vielä uudelleen!

En nähnyt lapsena Skandinavian maita, en Suomeakaan Jämsää ja Savonlinnaa pohjoisempaa, en nähnyt Hankoa, Tamperetta, Jyväskylää, Kuopiota, Oulua tai Lappia, mutta lensin yhden kerran Etelä-Eurooppaan ja toisen kerran Keski-Eurooppaan.

Budapestin lentokentällä oli ensimmäinen välilaskuni. "Viski on täällä halpaa!" huudahtelivat koneessa olleet lehtimiehet toisilleen. Ajoimme lentokentän erikoisbussilla terminaaliin odottamaan, kunnes Finnairin Super Caravelle oli täytetty polttoaineella valmiiksi jatkamaan kuuden tunnin matkaansa silloin kovin kaukaiselle Rhodoksen saarelle.

Kreikka oli ensimmäinen ulkomaani. Odotin aurinkoista kuivaa kuumuutta sekä käärmeitä, joita en nähnytkään. Hypätessäni ulos turistibussista loukkasin polveeni verta valuvan haavan. Äitini huolestui jäykkäkouristuksesta. Lääkäriukko desinfioi haavan ja teippasi päälle sideharsotyynyn. Viiden sentin arpi jäi muistoksi.

Välimeren siniväri näytti kauniilta. Heinät ja nurmet olivat auringon keltaisiksi polttamia. Maantiesillat ylittivät kuivuneita jokia, joissa virtasi vettä vain kevättalven sadekaudella.

Rhodoksen kaupungissa siististi pukeutuneet lapset tekivät töitä päivällä, mutta leikkivät illalla lapsiporukassa iloisesti hälisten. Tytöillä oli valkoiset hameet eikä pitkiä housuja. Rannoilla lojui sileiksi ja pyöreiksi hioutuneita kiviä, kuten mustavalkoisten lattiamosaiikkien osinakin.

Lensimme Ateenaan monimiljonääri Onassiksen lentoyhtiön Olympicin koneella. Kukaan ei voinut istua penkkiriville 13, sillä sellaista ei ollut. Riviä 12 seurasi rivi 14. Lentoemäntänä oli tumma kreikatar, joka jakoi hedelmäkaramellit ennen laskeutumista, nieleskelyä varten, jotteivät korvat menneet lukkoon.

Ateenassa oli komeita aukioita, kuten Omonia, jolla isä yksinään eksyi, sekä Akropoliin marmoriset antiikin rakennukset ja ensimmäinen näkemäni osittain maanalainen metrojuna, jolla pääsi satamakaupunki Piraeukseen asti. Junassa kreikkalainen mummeli silitti skandinaavisen vitivaaleita lapsenhiuksiani.

Aurinkomatkojen kiertomatkaan sisältyivät Korintin kanava, oraakkelin Delfoi, leijonaportin Mykene, Epidauroksen amfiteatteri, jossa oppaan kolikon pudotus näyttämöllä kuului ylös 57. riville saakka, sekä muutaman tunnin risteily Aigeianmerellä, Piraeuksesta Sounioniin. Jotkut suomalaiset poikkesivat Rhodokselta eksoottiseen Turkkiinkin.

Itävallan Wieniä tuntui varjostavan Tapanin tuomiokirkon korkea, jylhä torni. Kävimme kiertelemässä kirkon alla katakombeissa, joissa hyllyt olivat täynnä kauan sitten kuolleiden vainajien luita. Puistoissa oli kultaisia säveltäjien patsaita ja eläintarhassa norsuja. Sain kioskilta Micky Maus -lehden, josta yritin opetella saksaa. Siinä julkaistiin suomalaisen Aku Ankan sarjakuvat tasan vuotta aikaisemmin, samoin kuin Ruotsin Kalle Ankassa.

Ajoimme junalla Wienistä Linzin ja Salzburgin kautta Müncheniin, josta lähti sopiva Finnairin paluulento. Junassa istuttiin kuuden matkustajan hyteissä vastakkain vierasmaalaisten ihmisten kanssa, mikä tuntui uudelta Suomen avovaunujen ja harvahkojen ulkomaalaisten turistien jälkeen.

Lapsuuden talvet kuluivat kotona, koulussa, kirjastossa ja kotipihalla. Hiihtolomilla en käynyt lähimetsän hiihtolenkkejä kauempana, paitsi Haagan urheilukentän luistinradalla, jonka pukuhuoneessa myytiin uskomattoman ihanalta maistuvaa kuumaa mehua. En tunnistanut mausta marjaa, oliko se vadelmaa vai mustaherukkaa.

Haagan vapaapalokunnan talolla, Kylänevan kansakoulua vastapäätä, vieraili kiertävä käärmenäyttely, joka houkutteli erityisesti koululaisia taskurahoineen. Matelijat oli ahdettu lasisäiliöihin vieri viereen parille pitkälle esittelytasolle. Tunsin juuri ja juuri saaneeni vastineen pääsymaksulle.

Kylänevan koulustani tehtiin vain yksi luokkaretki, toisen luokan keväällä, tilausbussilla Pirttimäen ulkoilualueelle Espooseen. Kolmantena talvena luokkani kävi neljästi bussilla uimahallissa, tytöt upouudessa Urheiluliiton talossa Töölössä ja pojat klassisessa Yrjönkadun uimahallissa, jossa oli uitava alasti. Lintsasin puolet käynneistä, toisen ja neljännen.

(c) PAATSAMALEHTI

Aiemmin:
1. Miksi perustin sanomalehden?
2. Mitä ykkösnumero sisälsi?
3. Mihin Haagaan synnyin?
4. Minne muutin Haagassa?
5. Ketkä kiusasivat ketä?
6. Minkä Esko sai päähänsä?
7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?
8. Kuinka kakkosnumero kallistui?
9. Mitkä valokuvat puuttuivat?
10. Millaisia ihmissuhteita?
11. Kasvoiko kolmosnumero?
12. Missä suoritin kansakouluni?
13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä?
jatkuu...

13. Kohtasinko pääkallonmetsästäjiä?

2009-05-11T06:15:00.000-07:00

(HAAGA 1967)

Ensimmäinen lehtikesäni kellastui kohti syyskuuta 1967 ja uhkaavan uuden kouluvuoden alkua. Kolmas luokka pelotti. Se merkitsisi siirtymistä alakoululaisten pikkupihalta ylemmällä tasolla olevalle pääpihalle.

Yläpihaa olin tarkkaillut vasta etäältä, nähden vieraita isoja pahoja poikia rajussa tappeluissa, maassa, hiekassakin painien. Isot kundit flaidasivat. Ja luokanopettajakin vaihtuisi uuteen tuntemattomaan.

Tulevaisuuteni näytti niin synkältä, ettei sitä valaissut edes isän jouluksi lupailema magnetofoni. Joulu oli vasta vaarojen tuolla puolen. Jatkuisiko elämäni edes niin kauas? Sitä mietin aina. Katsoin horisonttiin enintään muutaman kuukauden päähän.

Kiinnostuin magnetofoneista kummisetäni Alpo Luukkosen nauhoittaessa perhevierailuamme Haagan Ansaritiellä. (Pariskunta oli tutustunutkin ääninauhojen äärellä, Linguaphonen kielikurssilla.)

Minulle äänten tallentaminen oli jotain uutta. Suunnittelin tekeväni haastatteluja, kuunnelmia, sketsejä ja tietokilpailuohjelmia. Muiden tekemän musiikin taikka radio-ohjelmien tallennus ja toisto eivät kiinnostaneet pätkääkään.

Luukkosilta ei päässyt lähtemään, ennen kuin myhäilevä, korkeaotsainen ja rusettikaulainen isäntä oli kaivanut kirjahyllystään esiin vieraskirjan. Minunkin piti raapustaa nimeni jokaisella sunnuntaivierailulla - kerran talvessa.

Isäni hankki vieraskirjan vasta 50-vuotispäivilleen, mutta kävijät unohtivat kirjoittaa nimensä tai kirja unohdettiin näyttää heille. Jälkeenpäin isä listasi itse tyhjille sivuille vieraiden nimiä omalla kekkosmaisen minimalistiseksi pelkistyneellä käsialallaan, joka oli lähes suoraa horisontaalista viivaa vasemmalta oikealle, muutamin mutkin, kohoamin ja koukeroin. Tyhjän albumin sadasta sivusta ei milloinkaan täyttynyt kuin kolme ensimmäistä.

Luukkosen perheestä sain myös haaveen Capricorn -lautapelistä, jota pelasin pari vuotta minua vanhemman, viehättävän Anu-tyttären kanssa. Varustimme purjelaivoja Euroopassa, seilasimme Australiaan, haimme aarteita, käännyimme kotimatkalle ja myimme saaliin. Peli jakautui yksitoikkoisiin jaksoihin, mutta taustatarina ja pahvikortteihin seikkailuromanttisesti kuvatut laivan varusteet, pumput, varapurjeet, vesitynnyrit, musketit, ankkurit ja laahausankkurit olivat jännittäviä.

Capricorn maksoi 8 markkaa Stockmannin tavaratalon 4. kerroksen leluosastolla, kultakaloja kuhisevan vesialtaan lähellä. Pakkauslaatikon yltiöromanttisen räikeä merimaalaus purjelaivoineen oli minusta parasta taidetta mitä olin nähnyt. Harkitsin kuvan kehystämistä seinälleni.

Yllättäen isäni kantoi Grundig-merkkisen magnetofonin kotiimme jo eräänä elokuun lopun iltana. Kulmikas, kömpelö, neliskanttinen harmaanruskea laatikko painoi useita kiloja ja oli isompi kuin Luukkosten siro, pyöreämuotoinen Philips.

Grundig tarvitsi verkkovirtaa, eikä sitä voinut käyttää ulkona, kuten A-portaan teinipojan Nikulan yhtä kookasta avokelanauhuria, jonka kelat pyörivät komeasti pystyasennossa läpinäkyvän lasikannen alla, ja jonka kaiutin levitti pihalle Beatlesien ääntä tonttiamme suojanneen sementtiaidan harjalta.

Haastoin Erkki Mäkisen ja Lasse Kantosen tietokilpailuun, joka nauhoitettiin kotonani. Isä ei uskonut kallista laitetta käyttööni ilman koulutusta, vaan ryhtyi omilla paksuilla sikarisormillaan vääntelemään kytkintä, jolla nauhan sai joko lipumaan eteenpäin, pysähtymään tai kelautumaan pikavauhdilla vaihtuviin kahteen suuntaan. Isä sääteli äänen väriä ja voimakkuutta sekä painoi alas äänitysnappulan, jolloin nauhoitus alkoi.

"Kuka on Suomen pääministeri?" tiukkasin kuin hymytön Kauko Saarentaus.

"Ahti Karjalainen!" arvasi Erkki Mäkinen.

"Väärin! Oikea vastaus on Rafael Pää... pöö... Paasio!"

"Ai mut kun mä luulin et se olis Yrgen Rupelovits", hihitti Lasse Kantonen.

"Rrrr... Rrapelope!" säesti Erkki Mäkinen.

"Kuka on kirjoittanut Pekka Töpöhännän?"

"Gösta Knutsson", osasi Erkki sanoa luntattuaan kirjan kannesta.

"Kuka piirtää Aku Ankkaa? Tosin tämä henkilö on jo kuollut..."

"Walt Disney!" vastasi Erkki salamannopeasti ja kirjaimellisesti.

"Hei, siis mä oon tienny jo kauan, kau-an sitten, ett' se on kuollu!" päivitteli Lasse. Disneyn menehtymisestä oli kulunut lähes yhdeksän kuukautta.

Loppujen lopuksi julistin Erkki Mäkisen saaneen kolme pistettä ja Lasse Kantosen kaksi. Erkki aloitti voitonjuhlinnan kaikkia raajojaan heilutellen ja kiljuen:

"Hurraa, huraa, huraa! Erkki Mäkinen on voittanut tämän... tämän pelin!"

"Sanos vielä kerran se voittaja!" huomautti nauhuria käyttävä isäni, joka pelkäsi, etteivät sanani kuuluneet mikrofoniin taustametelöinnin vuoksi.

Täpärästi juuri ennen kuin nauhoitus katkaistiin kerkesi innostunut voittaja huutaa vielä loppukaneetiksi takapihalla suositun sananparren:

"Plöntsä pökäle, Pelkoliinin paska on ruskeaa!"

Kilpailun tulos uutisoitiin siististi neljännessä Paatsama-lehdessä, lisänimeltään Syys-Uutiset.

Etusivun sensaatiomainen pääotsikko kysyi: "Onko Haagassa pääkallonmetsästäjiä?"

Päätoimittaja kertoi kauhistuttavista kokemuksistaan pimenevässä syysillassa neljän hehtaarin metsässä:

"Pensaiden takaa hiiviskeli julmasti naamioituneita isoja intiaaneja keihäät käsissään. Äkkiä muuan villi hyökkäsi toimittajamme kimppuun ja vangitsi väkivalloin tämän kädet männyn paksua runkoa vasten. 'Täällä jäi yksi kiinni!' karjahti kidnappaaja piiloon jääneelle toverilleen, joka sähisi puoliääneen: 'Täällä toinen! Katkaise kaula, ota pääkallo mukaan ja tule!'

"Intiaani hellitti otteensa toimittajastamme, tarttui keihääseensä ja harppoi tiehensä kätkeytyen puiden varjoihin."

Olin ennättänyt tunnistaa naamioinnin takaa Petteri Palokujan kasvot. Intiaanin toveri oli takuulla hänen veljensä Jukka, molemmat Paatsamatien itäpuolen paritonnumeroisten kerrostalojen asukkaita.

"Vielä myöhään illalla erotin toimituksen ikkunasta intiaaniveljesten yhä heittelevän keihäitään ja liikuskelevan metsässä."

Pääkallonmetsästäjät eivät herättäneet lehdessä kritiikkiä edes yleisönosastossa, olivatpahan vain mitä tervetullein jännittävä uutisaihe.

Syys-Uutisten pääkirjoitus keskittyi kotitalon ikuisuusongelmaan, häirikköön nimeltä Timo Räisälä:

"Täällä Haagassa olisi varmasti paljon mukavampaa asua, jos Timo muuttaisi pois. Hän on muuten aina kiusaamassa pienempiä ja riitelemässä ja räkimässä toisten päälle, mutta pahinta on sittenkin se, että hän hosuu puukollaan. Hän on myös opettanut Jarin ja muita pikkulapsia kiroilemaan. Monta muutakin ilkityötä Timo Räisälä on jo pihassamme tehnyt."

Pääkirjoitukselle oli varattu kokonainen sivu, jonka laitamille jäi reippaasti valkoista tyhjää tilaa. Tekstin ensimmäinen T-kirjain oli muotoiltu jättikokoiseksi initiaaliksi eli anfangiksi. Ylälaidassa oli arvokkuutta korostamassa lehden tyylitelty nimi ja tunnusvaakuna. Niiden alla koreili apinalaatikossa päätoimittajan nimi, jota seurasivat toimituksen osoite, puhelinnumero ja julkaisutiedot. Taittaja oli ottanut mallia arvokkaimmasta tuntemastaan esikuvasta, päätoimittaja Leo Tujusen Suomen Kuvalehdestä, kangistuneen mustavalkoisesta 'kuivalehdestä'.

Palokujan veljekset olivat jo isoja poikia, iältään toisella kymmenellä, ja sellaisina arvostelematta kunnioitusta herättäviä, enemmän kuin aikuiset, jotka olivat tyhmiä ja joita lapset pystyivät manipuloimaan tai huiputtamaan mennen tullen. Teinipojilla olivat edut puolellaan, sekä lasten oveluus ja nokkeluus että aikuisten äly, taidot ja voimavarat. Halutessaan he kykenivät olemaan arvaamattomia ja häijyjä.

"Venaas, ku mä käväsen himassa skruudaamassa", sanoi Nikula Fagerlundille eli teini toiselle pihan teinille.

Pienemmät lapset kuuntelivat sivusta hiljaa, millaisia sanan jyviä isompien poikien huulilta putoili. Nikula oli ihailtava henkilö siksi, että hänen kaimansa Pentti Nikula oli ylittänyt seiväshypyssä 5 metrin korkeuden ensimmäisenä maailmassa. Lapsi oppi urheilijoiden nimiä yksi kerrallaan. Jokainen heistä tuntui alansa ainokaiselta, elämää suuremmalta käsitteeltä, kreikkalaisten jumalien veroiselta.

Miettilän Esko ja Mikko houkuttelivat pihaan isoja koulukavereitaan Tolarista tai myöhemmin Pohjois-Haagan Yhteiskoulusta. Erään sävyisän pojan nimi oli Aikki eli Aimo ja hän vaikutti mukavalta. En puhunut hänelle mitään, eikä hän minulle, mutta kuuntelin kuitenkin lähimetsässä hänen ja Eskon verkkaisia juttuja ja katselin, mitä kaikkea Aimo osasi veistää puukollaan, vaikkapa pajupillejä!

Toisella kertaa, nähdessäni likinäköisillä silmilläni Aimon taas tulevan Eskoa tapaamaan, innostuin jopa tervehtimään:

"Moi!"

Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Sain huomata, että tulijalla olikin vieras, raaka ääni, joka lähti raspikurkusta keskeltä kirveellä veistettyjä, ynseitä näppyläkasvoja. Poika sähähti turvonneilta huuliltaan halveksuvan vastauksen:

"Häh? Tunnetaaks me muka? Kuka sä oot ja kuka mä siis oon? Häh? Mitä auot päätäsi? Häh?"

Oli myöhäistä vastata: "Aikki." Hän olikin ihan toinen tyyppi, joku Taisto. Onneksi Eskolla oli hänelle isompien poikien asioita. Esko hoputti vierasta sisään Miettilöille ja sivuuttamaan ylenkatseella pihamaan pikkuväen.

Gösta Knutssonin kirjasarja Pekka Töpöhäntä kuvasi hyvin lasten alati arvaamatonta häijyyttä toisiaan kohtaan. Kissat Risto ja Rauha, Metsäkulman Murre, Rikkovaaran Riku, Arkadian Ulla sekä Pilli ja Pulla olivat alati yllytettävissä ilkeyksiin Pekka Töpöhäntää vastaan, vaikka välillä olivatkin kohteliaan ystävällisiä. Töpöhäntä ei voinut ennakolta tietää, mistä päin milloinkin tuuli.

Charles Schulzin sarjakuvan Jaska Jokusen tavoin tunsin olevani liikaa jokaisessa lapsiryhmässä, jossa oli itseäni useampia ihmisen alkuja. Toiset puhuivat varmaankin keskenään pahaa minusta? Havaitsin olevani erilainen kuin muut ja tilaisuuden ilmetessä pilkattu. Olin varhaiskypsästi joitakin aikuisten aiheita esitelmöivä pikku professori. Milloin ja missä tahansa saattoivat kaikki muut kääntyä minua vastaan.

En mennyt kertaakaan mukaan ryhmäleikkeihin, kuten Kirkonrottaan tai Purkkikseen. Kukaan ei ikinä pyytänyt minua liittymään sellaisiin. Seurasin seuraleikit sivusta.

"Rotta kotona! Mikko nähty! Pekka nähty!" huusivat lapset. Minua ei kuitenkaan nähty, koska olin lähistöllä esillä koko ajan, yrittämättä kätkeytyä ja osallistua.

Alamäkijuoksu oli paras urheilulajini. Paatsamatie 8:n etupihalla vietti mainio asfaltoitu rinne talon itäpäädyn suorakulmaiseen mutkaan, jossa harmaa betoniaita suojasi pihaa jyrkältä äkkipudotukselta alas Paatsamatielle, joka sillä kohdin laskeutui harjanteelta Laajasuon pohjatasolle. Päästin jalkani kuin vapaiksi kontrollista, annoin niiden pyöriä hervottomasti ja käytin painovoimaa edukseni. Syöksyin mäkeä hillittömästi, jarruttamatta, ja ohitin Erkit, Lasset ja Pekat, jotka eivät tuntuneet ymmärtävän kaikkia alamäen antamia mahdollisuuksia.

Toisella kertaa syöksyin samaa rinnettä alas polkupyörälläni, pyörät ja polkimet vapaalla, kontrollitta, jarruttamatta, tahtomattani. Taitamattomuuttani olin menettänyt kosketuksen polkimiin. Onnekseni törmäsin edelläni lähteneeseen, mutta jarrutelleeseen Esko Miettilään ja kaaduimme molemmat, enkä hetkeä myöhemmin syöksynyt betoniaidan yli kahdeksan metriä alemmas Paatsamatien asfaltille. Elämä on sattumien summaa. Joka sekunti jossakin joku ihminen tekee kohtalokkaan virheen ja kuolee ennenaikaisesti.

Vaelsin lähimetsässä yksikseni niinä päivinä, joina minulla ei ollut ainuttakaan kaveria. Ulos oli pakko mennä joka päivä, äiti pakotti. Jyrkännelaitoksen ja Orapihlajakallion pieni metsä oli melkein tyhjä ja tunsin sen kuin James-farmarihousujeni viisi taskua, joten saatoin helposti väistellä ja vältellä satunnaisia kulkijoita.

Taskuissani minulla oli ehdottoman tarpeellisia tavaroita, kuten linkkuveitsi, lyijykynä, muistilehtiö ja ruutupaperia. Tietoisesti olin joka päivä varustautunut siihen mahdollisuuteen, että joutuisin yllättäen seikkailuun ja haaksirikkoutuisin autiolle saarelle, kuten Robinson Crusoe, Risto Roopenpoika tai Robert Louis Stevensonin 'Aarresaaren' sankarit.

Luin Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan seikkailukertomukset suomalaisista sankareista, osat 1 ja 2, erityisesti Isonvihan, Pikkuvihan ja Suomen Sodan sisseistä, ns. kivekkäistä, Tapani Löfvingistä, Taneli Luukkosesta, Olli Tiaisesta, Pietari Longströmistä sekä Rothista ja Spoofista. Sotia varten en sentään varustautunut, vaikka olin käynyt niitä mielikuvituksessani ja nähnyt unissani pommikoneita Haagan yllä.

Olin jo lukutaidottomana viisivuotiaana tietoinen siitä, että natsisaksalaiset olivat suursodassa olleet koko maailman vihollisia. Sodin kuvitelmissani natseja vastaan, mutta saksalaisia oli lopultakin liian vähän, vain joitakin kymmeniä miljoonia, joten he loppuivat minulta kesken, ehdittyäni tappaa koko löasin.

Wilkunaa luettuani tajusinkin venäläiset perivihollisiksi ja heitä riittikin parisataa miljoonaa, isovenäläiset, valkovenäläiset sekä vähävenäläiset (ukrainalaiset) yhteen laskien. Kun nämäkin kävivät vähiin, etenin kiinalaisiin, opittuani tietämään, että maolaiset olivat kommunisteina venäläisten liittolaisia ja kommunistit natsien kaltaisia. Kiinalaisia riitti 700 miljoonaa. Marsilaisia avaruuden piruja olisi kai voinut kuvitella vaikka triljoonia.

Omistin Villin Lännen leikkeihin liittyneen sulavalinjaisen, hopeankiiltoisen, tähtikuvioisen, metallisen nallipyssyn. Ammuskelu oli hauskinta, jos osti kaupasta lisävarusteeksi vihreän paperirullallisen ruskealäikkäisiä nalleja, jotka paukahtivat ja synnyttivät pienen pilven rikinhajuista ruudinkäryä. Isoilla pojilla oli komeammin räjähtäviä irtonalleja, joita iskettiin kalliolla kivellä.

Kerran näin Angervotien kemikaliossa, kerrostalon kivijalassa, Lindenin pikkuruisen K-valinnan ja käyttämäni parturiliikkeen välissä, ison mustan muovisen hernepyssyn, jonka pakkaukseen kuului herneitä paljon pienempiä, räikeän oransseja muoviammuksia. Pyysin spontaanisti äitiä ostamaan revolverin minulle ja hän suostui ilman vastaväitteitä, omien kosmetiikkaostostensa yhteydessä, joiden takia olimme poikenneet kauppaan.

Lelu kuin lelu, ei aseisiin liittynyt problematiikkaa, kunhan eivät maksaneet liikaa. Leikkikouluunkin vein lelupäivänä pienen metallisen panssarivaunun eli tankin, jolla jyräsin yksikseni piirustuspöydillä, eikä sellainen herättänyt ihmetystä.

Käytännön aseita olivat omatekoiset jousipyssyt ja ritsat. Jousipyssyjen teossa piti oppia, että vastoin äidin luuloja ei harmaa kuminauha lumpuiksi revittyjen kuluneiden valkoisten alushousujen vyötäröltä ollut jousen jänteeksi parempi kuin karkea, vahva ja jäykkä nuora, vaan huonompi ja täysin kelvoton.

Ammuskelin toisinaan metsässä omatekoisia, pajunoksista veisteltyjä, kieroja ja vääriä nuolia, mutta menestyksettä. Tähtäyskilpailuihin tai joukkosotiin en osallistunut. En haavoittanut ihmisiä tai eläimiä, enkä haavoittunut itsekään.

Kunnioitin kaikkea elävää, enkä halunnut tappaa oikeasti kärpästäkään tai matoakaan. Minua kammotti, kun Miettilän Pekka ryhtyi muurahaisten jumalaksi. Housunpolviaan kuluttaen hän konttasi metsän kalliolla nyrkin kokoinen kivi kädessään ja seurasi murkkujen liikkeitä julmin aikein.

"Nyt kuolet! Nyt tapan sut! Seuraavaksi sut! Kuolit! Seuraava!"

Pekka valitsi ääneen muurahaisia. Kivikäsi kopsahti ja kitiinikuori rusahti.

Rakensin yksikseni itselleni majaa lähelle isoa koivua, Paatsamatielle viettävän rinteen yläosiin, tiheän nuoren sekametsän siimekseen ja pajupensaiden ryteikön suojaan. Keräsin materiaaliksi luonnollisista syistä katkenneita kuivia oksia ja kuusista jo irronneita havuja.

Kasasin aineksista seinät hatarahkoon risumajaan, joka kaikitenkin pystyi kätkemään ahtaasti yhden tai kaksikin pientä ihmistä ja kätkeytyi itsekin luontoon. Kotoa tuotuja apuvälineitä en käyttänyt. Majaan ei kuulunut naruja eikä nauloja, saati sahan, puukon, poran tai vasaran jälkiä.

Risumajani oli niin huomiota herättämätön, että se sai olla rauhassa hävitykseltä tai epätervetulleiden ulkopuolisten lyöttäytymiseltä mukaan.

Ystäväni Erkki Mäkinen osallistui rakennustöihin joinakin päivinä, mutta ei ollut pitkäjänteinen. Hänellä oli muutakin tekemistä, kuten ramlaus, pyörien sudittaminen, polkupyörällä sotkeminen ympäri esikaupunkiamme sekä vieraiden autojen rekisterinumeroiden kerääminen muistivihkoon. Apu-lehti keksi listata lapsille etsittäviksi varastettujen autojen rekkareita, mutta en ikinä kuullut tai lukenut ensimmäisestäkään onnistumisesta.

Innostuin majojen rakentamiseen alunperin lukiessani Anthony Buckeridgen jo vuonna 1951 Englannissa julkaistua sisäoppilaitosromaania 'Jenningsin maja'. Täyttäessäni 9 vuotta maaliskuussa 1967 olin saanut Ulf Erik Qvickströmin tuoreen suomennoksen syntymäpäivälahjaksi Lasse Kantoselta.

Lasse halusi korostaa moneen kertaan, miten hänen hoitomummonsa kanssa kirjakaupasta valitsemansa kelta-vihreäkantinen poikakirja oli todellakin kirjoitettu isoille kundeille eikä pikkulapsille, jolloin Esko ja Mikko alkoivat kilvan vähätellä Lassen ylisanoja.

Minua kirja kiehtoi heti kansikuvasta ja takakansitekstistä alkaen. Koskaan en ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Päähenkilöt olivat 11-vuotiaita koulupoikia, opettajansa 33-vuotiaita miehiä, koulu jossain Kaakkois-Englannissa, Sussexissa. Kustannusliike Tammi suomennutti sarjan 25 alkuperäisestä osasta 11 ensimmäistä seitsemän vuoden aikana (1965-71), ja luin niitä sitä mukaa kuin käsiini sain.

Jennings ehti englantilaisen kouluvuoden kolmen lukukauden aikana kokeilla useimpia ikäistensä poikien harrastuksenkohteita. Majanrakennuksen lisäksi hän toimi salapoliisina, kokosi pienoismalleja, keräsi postimerkkejä ja perhosia sekä sammakoita, hoivaili marsuja ja kultakaloja, järjesti salaisia yöllisiä herkuttelujuhlia makuusalissa numero 6, kirjoitti päiväkirjaa, kokosi antiikiksi luulemiensa esineiden museon, urheili ja kilpaili, näytteli, naamioitui, retkeili ja perusti jopa lehden, jota painoi rivin kerrallaan kumisilla irtokirjasimilla.

Havainnollisempi malli majalleni löytyi omasta neljän hehtaarin metsästäni, alempaa samasta rinteestä, johon minäkin rakensin, joitakin viikkoja aiemmin. Esikuva oli mitä taidokkaimmin tehty piilo, kuin metsästäjän tai luontokuvaajan väijymispaikka. Sen täytyi olla isojen teinipoikien töitä, ellei jopa aikuisten. Tuuheita havuja oli ripustettu tiheän säännöllisesti nylonsiimaan ja johdettu monin kerroksin kiertämään nurkkapylväiden kautta, pienen neliskanttisen maalattian muodostaman säännöllisen pohjakaavan ympärille. Lopputulos oli mielestäni rakennustaidetta.

"Sehän voi olla vaikka puliukkojen maja! Älä mene sinne enää!" kauhisteli äiti, kun kerroin löydöstäni ja ylistelin sen hienoja yksityiskohtia.

Kotona ei puhuttu majoista sen enempää, ei omasta eikä vieraasta. Isäni ei lasten leikkien kaltaisista asioista kuullutkaan, saati että vanhemmat olisivat viitsineet lähteä metsään majaa katsomaan. 1960-luvun aikuiset eivät osallistuneet paljonkaan lastensa touhuihin vaan antoivat näiden peuhata omin päin. Pienille lapsille opetettiin enintään iltarukous ja ankarien varoitusten jälkeen heidät jätettiin omien suojelusenkeliensä huomaan.

Vieraiden tekijöiden taidokas koija oli jonkin ajan päästä kadonnut jäljettömiin. Se oli kai helppo purkaa pois, oli vain käärittävä siististi kokoon ongensiima ja siinä roikkuvat tuoreet havut. Kenties rakennuselementit saattoi pakata ja siirtää uuteen paikkaan, eri metsään.

Minun majani säilyi ympäristön suotuisien olosuhteiden määräämällä paikallaan, rapistuen vähitellen luonnonmukaisesti, kun seinät tai katto jäivät korjailematta. Jonkinlaisen risukasan saattoi löytää paikalta vuosia myöhemminkin ja rakennustontti säilyi tunnistettavissa vuosikymmeniä.

Isot pojat rakensivat koijia myös ylös puihin. Korkeuksissa näkyi oksien väliin naulattujen lautojen muodostamia lavoja. Vaikka en nähnytkään rakentajia itse teossa, tuskin asialla olivat olleet oravat.

Metsästys- ja majauutisia seurasivat Paatsamalehdessä laivauutiset. Lasse, Pekka, Erkki ja Timo olivat löytäneet jostakin suuren valkoisen kuutiomaisen möhkäleen kevyttä ja rakeista styrox-muovia. Paksu levy kevyttä ainetta kellui vedessä lauttana ja kannatteli ison metsälammikon pinnalla kolmekymmenkiloisia lapsia. Siten syntyi alus, joka risteili muutamien metrien matkoja rannalta toiselle, yksi tai kaksi pitkävartisilla Nokian kumisaappailla varustautunutta lapsimatkustajaa kyydissään.

Neljän hehtaarin metsän Orapihlajakujaan rajoittuvalla sivulla oli pieni suo, johon liittyi muutamien neliömetrien laajuinen ja vajaan puolen metrin syvyinen lammikko, jota minä kutsuin ojaksi, koska äitini oli varhaisempina vuosinani nimittänyt sitä niin. Samalla paikalla oli Esko saanut kiven päähänsä. Tämän lätäkön vedessä Timo pesi polkupyöränsä ja siihen oli moni lapsi vahingossa plutannut, kastellen mustien nokialaistensa harmaat sisävuoritkin.

Styroxisesta lautasta riitti vuorotellen iloa kaikille matkustushaluisille lapsille joidenkin päivien ajan, jotka alus säilyi lammella. Kun se hävisi jäljettömiin, siihen oli jo kyllästytty. Monet asiat katosivat lasten elämästä kenenkään koskaan ihmettelemättä miksi tai minne. Elämä oli vain sattumanvarainen seikkailu. Jokainen päivä toi uusia asioita, eikä vanhoilla ollut enää paljon väliä.

Kansakoulun kolmas luokka alkoi, luokkahuoneen kerros vaihtui. Uusi luokanopettaja oli rouva Matikka. Oppilaista kaksi kolmasosaa oli vielä samoja kuin ensimmäisellä luokalla. Poikien määrä pysyi 18:ssa, tyttöjen nousi yhdellä 13:een, käytyään toisella luokalla vain yhdeksässä.

Kolmas opiskeluvuosi toi lukujärjestykseeni ensimmäisen vieraan kielen, englannin. Syyskuussa heti ensimmäisen oppitunnin jälkeen, opittuani vasta muutaman sanan, palasin tohkeissani kotipihalleni vastavalmistuneena kieltenopettajana. Etsin käsiini Erkkiä, Lassea tai Pekkaa pitääkseni oppitunnin ja pari heistä löysinkin. Lasten keskittymiskyky oli vain muutaman minuutin mittainen, mutta siinä ajassa ehdin tyhjentää kaiken vasta oppimani.

Itsekseni johduin miettimään filosofisia kysymyksiä. Olin saanut kuulla, että talo oli englanniksi 'house', mutta house oli minulle pelkkä irrallinen, päälle liimattava nimilappu talon päällä. Ajattelin kaikki asiat suomeksi ja koin, että talon todellinen nimi saattoi olla vain juuri talo, vaikka sitä kutsuisi millä tahansa muunkielisellä nimityksellä. Eskokin oli oikeasti Esko, vaikka häntä nimiteltäisiin välillä Eemeliksi tai vaikka Pelle Varavaaraksi.

Oli luonnollista, että otin esimerkikseni juuri talon, sillä ajattelin filosofisesti oleskellessani pihalla, istuskellessani pihakallioilla. Silloin suurin näkemäni konkreettinen esine oli kotitalo tai tämän sisartalo, Erkki Mäkisen kuutostalo, koska katsoin etelään, kun olin kääntänyt selkäni pohjoiselle. Se mitä näin, oli lähtemättömästi ja syvällisesti TALO.

Ymmärrykseni oli kytkeytynyt äidinkieleeni. Kotikieleni oli koko maailmani, ilman sitä en olisi pystynyt ajattelemaan ja ympäristö olisi muuttunut mielettömäksi, kaaosmaiseksi painajaiseksi. Jumalan täytyi puhua äidinkielenään suomea. Muut kielet olivat kalpeita variaatioita suomesta ja alkuperäiset oikeat sanat oli niissä korvattu keksityillä nimityksillä.

Kolmannen luokan poikien voimistelunopettajaksi osoitettiin herra Eino Saukko. Kahden luokan pojat koottiin yhteen, eihän vain pariakymmentä kannattanut opettaa, vaan neljääkymmentä kerrallaan.

Opettaja Saukko tunkeutui kellarin pukuhuoneeseen voimisteluvaatteita vaihtavia poikia vahtimaan ja viihdytti heitä kertoilemalla karmaisevia tarinoita sotainvalidien ruumiinvammoista. Saukko tiesi minkälaisia avanteita, letkuja, putkia, säiliöitä ja proteeseja ihmisillä voi olla puuttuvien elinten korvikkeiksi ja miten luonnolliset ruumiintoiminnot sujuvat sellaisten kanssa. Pojat viihdyttivät itse itseään tekemällä kainalopieruääniä.

Luokkamme Oliver Hardy, kirjapainon poika Vihdintien länsipuolelta, sanoi opettajalle nimekseen Johansson, aivan kirjaimellisesti niin kuin suomen kielellä kirjoitettiin, mutta Saukko määräsi, että nimi pitää lausua tästedes "Juuhansson, JUU-hansson".

Voimistelusalissa poikien oli kiipeiltävä ylimmille puolapuille, mielestäni huimaavan korkealle. Apinoiden lailla osasivat eräät pojat kivuta köyttä pitkin katon rajaan asti. Jotkut tekivät voltteja narujen päissä roikkuneilla renkailla. Välillä varastosta haettiin hyppyarkku tai keinotekoinen nahkapintainen hevonen, jonka ympärille levitettiin paksuja pehmustemattoja.

Eino Saukko toteutti armeijan sulkeisharjoituksia päästäkseen möhömahaisena, lyhyenläntänä diktaattorina simputtamaan pikkupoikia, kun ei isompia voinut:

"Ylös! Alas! Päinmakuulle! Vatsalihasliikkeitä! Riviin järjestäytykää! Mars, vasen, vasen, vasen, kaks, kol, nel, vasen, vasen! SEIS!"

"Jättiläiskäyntiä, jättiläiskäyntiä, kädet ja sormet ylös korkealle, koor-kealle kurkottaen! SEIS!"

"Kääpiökäyntiä, kääpiökäyntiä kyyryssä, kyykyssä, pienen-pieninä, maata mataen, jalat koukussa harppoen! SEIS!"

Muutamat pojista, minä ja joskus joku muu, sotkivat Saukon kuvioita kömpelyydellään tai niskoittelullaan. Hyppy-yritys hevoselle epäonnistui, jäi lyhyeksi tai lipsahti sivuun ja ohijuoksemiseen. Tai marssiminen oli kömpelöä tai tahallisenkin pölkkypäistä. Silloin Saukko suuttui ja tempaisi epäonnistujan pois rivistä.

"Sinä, sinä... juuri sinä siinä... Painu... painu heti nurkkaan! Nurkkaan siitä nulikka pilaamasta koko harjoitusta!" huusi herra Saukko, tarttui olkapäästä kiinni ja ohjasi poikaa töytäisten kohti lähintä tyhjää nurkkaa.

Salin neljä sisäkulmaa eivät aina edes riittäneet rangaistaville pojille, vaan seinustojen puoliväliin täytyi lisätä ylimääräisiä häpeänurkkia kuudennelle tai viidennelle vintiölle. Olin kaikista pojista eniten nurkassa, suuren osan voimistelutunteja, usein ensimmäisenä ja ainoanakin.

Parhaat kansakoulun voimistelutuntini vietin seinänkulmia tuijottaen ja omissa mietteissäni tai haaveillen. Lattia tömisi, hikipisarat hajustivat ilmaa ja taustalta kuului Saukon komentoja muille pojille:

"Kääpiökäyntiä! Kääpiökäyntiä! Mars! 1-2-3-4! Huomio! Seis! Päinmakuulle käykää!"

(c) PAATSAMALEHTI

12. Missä suoritin kansakouluni?

2009-05-09T03:56:00.000-07:00

(Aiemmin: 1. Miksi perustin sanomalehden? 2. Mitä ykkösnumero sisälsi? 3. Mihin Haagaan synnyin? 4. Minne muutin Haagassa? 5. Ketkä kiusasivat ketä? 6. Minkä Esko sai päähänsä? 7. Miten syntyi kilometri leikkitietä? 8. Kuinka kakkosnumero kallistui? 9. Mitkä valokuvat puuttuivat? 10. Millaisia ihmissuhteita? 11. Kasvoiko kolmosnumero?)

(HAAGA 1965-66)

Paatsamatien lapset kävivät joukolla Tolarintien kansakoulua, joka oli perustettu Pohjois-Haagaan vuonna 1956. Tolariin joutuivat niin vanhemmat ikäluokat, Eskot ja Mikot, kuin tulevina vuosina minua nuoremmat, Erkit, Lasset ja Pekat, minä vain en!

Tolarista en oppinut tuntemaan kuin pohjakerroksen yhden kulmauksen, laulun mukaan "sen paikan kamalan, koulun hammashoitolan". Siitä laulettiin samansävyisesti kuin joulupuusta, joka oli varastettu ja joulupukista, joka oli hirtetty. Tolarin hammashoitolassa istuttiin keskiaikaisen epämukavassa tuolissa ja porattiin karmivasti surisevalla, antiikkisella masiinalla.

Tolari oli kymmenvuotiaana jo vanhanaikainen, 50-lukulainen, sulkeutunut linnamainen talokolossi, jossa oli kiivettävä raskaita portaita kolme tai neljäkin kerrosta ylimpiin luokkiin. Välituntisin pihamaalla parveili toista tuhatta oppilasta metelöimässä korvia rääkkäävän kakofonisesti ja tappelemassa nyrkkeillen ja painien maankamaran hiekassa, ympärillään pari kehää kannustuksia huutavaa yleisöä:

"Flaidis! Flaidis! Verta! Ver-ta! VER-TA!"

Tolarintien tilat eivät riittäneet kerralla Haagan isoille ikäluokille, vaan koulua käytiin parissa tai kolmessa vuoroluvussa aamuvarhaisesta iltahämäriin. Mikko Miettiläkin palaili Tolarista kotipihallemme vasta kello neljän maissa vuoden 1965 talvi-iltain pimeydessä kertoilemaan minulle, leikkivälle lumilapiotyöläiselle, mikä odottaisi seuraavan syksyn seitsenvuotiasta:

"Tolarin ruoka on jotain räkäklimppilimaa tai tapettiliisteriä joka päivä. Paitsi silloin kun on läskiklönttikeittoa. Jokainen ihranpalanen on pakko syödä lautaselta ja vati pitää nuolla puhtaaksi. Jos oksentaa, on pakko syödä oksennuksensa! Lautaselle ei saa jättää mitään!"

"Opettajat on ankaria. Hirveästi läksyjä joka päivä ja ne on vaikeita. Myöhästymisestä saa kuus tuntia jälki-istuntoa ja voi jäädä luokalle. Pihalla on tosi pahoja isoja kundeja, jotka vetää uusia välitunnilla turpiin..."

Iloisempana tuliaisenaan Mikko tutustutti minut Maikkiin, piirustustunnilla paperista taiteltuun isonokkaiseen lintuun, jonka leuat avautuivat ja sulkeutuivat siivistä vetämällä tai painamalla. Maikki osasi puraista napakasti sormesta.

Olin syksyn -65 ainoa ekaluokkalainen kotitalossani. Sain kuulla, etten joudukaan Tolariin vaan johonkin Kylänevaan.

Arkkitehti Helvi Mether-Borgström oli piirtänyt Etelä-Haagaan uuden keltatiilisen, modernisti vain kaksikerroksisen Kylänevan kansakoulun, joka oli valmistunut helmikuussa 1964.

Rakennustonttina oli Isonnevantien rahkasuo, paikallisten mosaksi kutsuma, jota oli vahvistettu 50 tuhannella kuutiometrillä täytemaata. Koulun hinnaksi oli tullut 2,1 miljoonaa uutta markkaa, millä oli saatu aikaan 21 luokkahuonetta ja 2100 neliömetriä tai 14,7 tuhatta kuutiometriä tilaa 640 oppilaalle ja 27 opettajalle.

Odotin ensimmäisen luokkani alkua sangen huolestuneena kesällä 1965. Hahmotin jälkeenpäin kirkkaasti elokuun viimeiset päivät, sunnuntain, maanantain ja tiistain, kun keskiviikko, syyskuun ensimmäinen, lähestyi kuin giljotiinin terä niskaani. Aistini olivat odotuksesta niin tarkkoina, että muistan iäti, kuinka leikin sunnuntai-iltana huoneessani punaisella peltisellä linja-autollani, linjalla numero 22, ja laskin jäljellä olevia päiviä.

Muistan, miten viimeisenä maanantaina kävin äitini kanssa bussilla kaupungissa ostamassa selkärepuksi ruskean Ryhti-laukun. Se oli kuin olkahihnoilla täydennetty jäykkä pieni keinonahkasalkku. Hihnat poistamalla saattoi ryhtyä salkkuherraksikin, sillä laukkuun kuului myös kantokahva.

Uskoin viikonpäivien olevan luonnostaan eri värisiä. Maanantai ja torstai olivat punaisia, tiistai ja lauantai keltaisia, keskiviikko ja perjantai vihreitä, sunnuntai musta kuin papin puku. Mistä lie kuvitelma olikaan iskostunut? Kuin Tupun, Hupun ja Lupun erottelu lakin värin perusteella: sininen, punainen ja vihreä (joskus keltainen). Minulle oli järkytys lukea väite, että Hupun ja Lupun lakkien värit olisivat olleet päinvastoin kuin olin luullut.

Koulumatkani oli vajaan kilometrin mittainen: 200 metriä Paatsamatietä etelään, vartioimaton tasoristeys junaradan ylitse, 200 metriä Angervotietä ja 500 metriä Isonnevantietä. Tolariin olisi ollut aivan yhtä pitkä matka, 300 metriä Paatsamatietä pohjoiseen, 300 metriä Aino Acktén tietä ja 300 metriä Tolarintietä, mutta ilman vaarallista, Pasilasta Turkuun vievän junaradan ylitystä.

Äitini saattoi minut perille ensimmäisenä koulupäivänä. Iso hiekkainen pihakenttä Kylänevan koulun itäpuolella kohosi hieman Isonnevantietä ylempänä. Pohjoislaidalta avautui autotie voimistelusalin päätyyn. Muutoin pihamaalle johtivat matalat portaat yli nurmirinteen, johon oli istutettu kitukasvuisia vuorimäntyjä. Pääoven edustaa varjosti karu sadekatos. Aivan koulun ulkoseinän keskipisteeseen oli asennettu selkeä kellotaulu, sekä molempien kerrosten että koko itäisen julkisivun puoliväliin.

Koulun eteläpäässä oli suurta pääpihaa alempana alakoululaisten pikkupiha tai pikkukoululaisten alapiha. Eteläpäädyssä koulun kahden normaalin kerroksen alle mahtui maantasainen pohjakerros, joka työntyi pohjoisempana kellariksi maan alle. Aivan ala- ja yläpihan rajalla avautui ulkoa ovi oppilaiden kellarikäymälään, jossa en eläissäni käynyt. Minulle ei tullut koskaan tarvetta, kiinnostusta tai uskallusta mennä sinne.

Aikamme äitini kanssa seikkailtuamme pitkin ja poikin koulun käytäviä, kylttien ja ihmisten opastamina, päädyimme alakoululaisten siipeen ja löysimme oikean luokan I D oven. Laitoin holhoojani kehotuksesta takkini naulakkoon käytävän vasemmalle seinustalle ja astuimme luokkahuoneeseeni oikealle. Naulakon valinta oli ensimmäinen eksentrinen tekoni, josta syntyi sekaannus pian äitini poistuttua.

Äiti valitsi minulle tarkoituksella pulpetin mielestään kaikkein kilteimmän näköisen pojan vierestä. Vaalea, punertavatukkainen pisamapää osoittautui aikaa myöten läpeensä urheiluhulluksi Juha Hellmaniksi. Joitakin kuukausia myöhemmin hän törmäsi pikkukoulusiiven kokolasisen alaoven läpi, kuin mikäkin Batman - lepakkomies.

Hellman ei kuitenkaan pahemmin haavoittunut. Aikuisena hän opiskeli insinööriksi, päätyi suuren kauppahuoneen toimitusjohtajaksi jonnekin Kulosaareen ja otti motokseen:

"Siellä missä minä olen, on tekemisen meininki! Mutta huumori myös aina mukana."

En tutustunut Juha Hellmaniin. Tuskin vaihdoimme sanaakaan, sillä opettajamme järjesti kaikkien lasten istumapaikat uudelleen, mielensä mukaisiksi, vielä ensimmäisen päivän aikana.

Luokassa istui aluksi hiljaista, odottelevaa ja ihmettelevää porukkaa, kunnes sisään saapui äitiinsä takertunut itkevä poika, jota holhooja raahasi tai kantoi sylissään luokkaan, mutta joka ei suostunut päästämään äidistään irti.

Lapsen kiljunnan ja huudon vain jatkuessa opettajamme Eila Tuurila ehdotti kaksikolle, että he koettaisivat tulla huomenna yrittämään uudelleen.

Koulukammoinen perhe poistui silloin luokasta, äänet käytävällä kaikoten, mutta palasi yhtä kiivaasti kirkuen ja itkien toisenakin koulupäivänä, kuin mikäkin Kiljusen herrasväki. Tällöin opettajamme Eila Tuurila ehdotti viileän rauhallisesti, että he yrittäisivät vasta vuoden päästä uudelleen. Ihmettelin, opettajako sen sai päättää? Kiljusten poistuttua uudelleen en nähnyt heitä enää ikinä.

Munkkivuoressa asuva Eila Tuurila oli kuulemma koulun pidetyin opettaja. Niin häntä kehui Varpu Saarela, äitini käsityökurssikaveri Haagan Angervotieltä. Varpu oli toivonut Tuurilasta oman Annukkansa opettajaa, mutta tämä joutuikin viereiselle, harmahtavan ruttunaamaisen
rouva Esteri Saukon I C -luokalle.

Kummitätini vasenkätinen tytär Anu Luukkonen Ansaritieltä oli puolestaan saanut III B -luokalla opettajakseen isovatsaisen, hiusrasvatukkaisen ja ankaran herra Eino Saukon, joka koetti pakottaa vasenkätiset oikeakätisiksi, mikä kertoo jo paljon hänestä. Hänen rangaistuksensa tulin kohtaamaan vasta kolmannella luokalla.

Isoikkunainen, vaalean valoisa luokkahuoneeni hohti raikasta tuoreuttaan. Tumman vihreän värinen liitutaulu opettajan pöydän takana oli putipuhtaan kaunis. Liitutaulu avautui kuin alttarikaappi tai triptyykki ja sen kääntyvässä osassa oli valmiiksi painettu ruudukko numeroiden piirtämistä ja laskemista varten.

Oikealla sivuseinällä toiset tyhjät kirjoitustaulut peittivät ovina kaapistoja. Vasemmalla oli ikkunaseinä, kuten jokaisessa luokkahuoneessa, jottei oikea käsi varjostaisi kirjoittamista.

Vaaleanruskea puunvärinen pulpettini oli siisti, lakattu ja uudentuoksuinen. Valmistaja oli Koulukaluste Oy Salon kaupungista, kurkistin tavaramerkkitiedoista pöydän alapinnasta.
Pulpetin kansi ei pettymyksekseni noussut pystyyn, kuten olin odottanut, vaan pöytälevyn alla oli arkipäiväinen, vedettävä laatikko kirjoille, vihkoille ja koulutarvikkeille. Pöytälevyn takareunasta kääntyi auki kynäkotelo, jossa oli kolo mustepullollekin. Pulpetin kaksi putkijalkaa oli taivutettu harmaaksi maalatusta metallista.

Opettaja jakoi lapsille uutukaisen hyväntuoksuisen värikuvitetun Aapisen sekä Toivo Vahervuon oppikirjan 'Pienen koululaisen laskento 1-2', kymmenes painos 1965.

En ikinä tottunut vanhempien ikäpolvien tavoin vetoamaan "Elon laskuopin mukaan", tai vannomaan Ojalan, saatikka Saarialhon laskuoppiin, vaan Vahervuon laskentoon. Keskikoulun Kalle Väisälän Algebra tai alakoulun Toivo Vahervuon nuolilaskut eivät unohdu.

13 -> 6 + ?

Vahervuon teoksen räikeän ruohonvihreässä kansikuvassa seisoskeli iloisia sinisilmäisiä lapsia, vaalealla tytöllä lyhyt punainen hame ja valkoinen esiliina, ruskeatukkaisella pojalla siniset polvihousut ja ruskeat saappaat. Takakannessa punainen tonttu ratsasti aapiskukolla. Kirjan oli kuvittanut väripiirroksin Kylli Koski, televisiossa satujaan kertoillut ja siveltimellä piirrellyt Kylli-täti.

Luokkani pojat käyttivät pitkiä housuja, eikä kukaan polvihousuja, mutta melkein kaikilla tytöillä oli minimittainen tai lyhyt, polvien yläpuolelle päättyvä hame, sekä tummat, valkoiset tai kirkkaanväriset sukkahousut. Poikien jaloissa saattoi olla sinisiä farmareita, mustia keinokuituhousuja, talvella hiihtohousuja, tai vaikkapa ruskeita vakosamettihousuja. Vaatetus oli kotikutoisen kirjavaa, yhtenäisiä muoti-virtauksia ei näkynyt.

Keinokuituisia trikoopuseroita oli monilla lapsilla. Joskus sellaisen tai flanellipaidan päälle oli vedetty villapaita tai liivi tai rennon kevyt lasten pikkutakki. Yhdellä luokkamme pojista oli päivittäin kaulassaan solmio, toisella joskus rusetti. Parilla tytöllä oli hiuksissaan pienet saparot, joita koristivat kirkkaan värikkäät rusetit. Poikien ja tyttöjenkin hiukset leikattiin aika-ajoin lyhyehköiksi.

Uudet koulutavarat olivat kuin ihania lahjoja, melkein kuin olisi ollut joulu! Saimme opettajalta vihkoja, lyijykynän, pyyhekumin, viivoittimen ja askillisen väriliituja, joiden kotelon kannessa oli ikimuistoisen kaunis maisemakuva Porvoosta keskiaikaisine kirkkoineen ja punaisine jokivarren ranta-aittoineen.

Lapsille jaetussa harmahtavan valkoisessa hammasmukissa luki: "Harjaa hampaat, huuhdo suu, hammaspeikko lannistuu". Kaipasin vanhemmilla koululaispolvilla näkemääni kehotusta harjata kahdesti päivässä, aamuin ja illoin, jotta käsky olisi ehkä vaikuttanut kotona. Pesin vain illalla, joskus saatoin laiskotella ja pinnata.

Uusi oppilas tunsi itsensä tärkeämmäksi ja virallisemmaksi ihmiseksi kuin koskaan ennen, kun opettaja selitti kouluuntuloaikoja, välitunteja ja ruokailutaukoja. Oppitunteja oli neljä päivässä, lauantaina saattoi olla kolmekin tuntia vain.

Vuoroin oli lukemista tai laskentoa, välillä piirustusta, laulua, liikuntaa tai uskontoa. Vain opettaja itse tiesi tarkemmin lukujärjestyksen, mitä milloinkin vuorossa. Välituntikellon raastava pirinä kuulosti juhlallisen määräävältä. Keskusradiosta saattoi joskus jyrähtää johtajaopettaja Lauri Kaupin ääni kuin käskynjakona taivaasta.

Opettaja Tuurila vei lapset opastuskierrokselle käytäville. Koulussa oli 17 tavallista luokkaa, sekä tyttöjen ja poikien käsityöluokat, laululuokka, luonnonopetuksen luokka, ruokasali ja voimistelusali.

Opettajatar näytti luokkamme seinää vasten kiinnitetyn pitkän vaatenaulakon, johon meidän tuli ripustaa päällysvaatteemme, ja jonka alle jätettiin kumisaappaat ja talvikengät. Minä kerroin opettajalle, että minun takkini oli roikkumassa naulakossa käytävän vastakkaisella puolella.

Tuurilalta sekosivat pasmat, hän ei tuntunut ymmärtävän minua? Hän alkoi kuulustella ja esittää teorioita, että kuuluisin jollekin toiselle luokalle:

"Veikö äitisi sinut alunperin tuohon toiseen luokkaan? Oletko tullut itse omin päin sieltä tälle puolelle? Mille luokalle sinun piti tulla, A, B, C, D? Kuka opettaja sinulla piti olla?"

Huolestunein pitkin katsein opettaja salli minun lopulta jäädä luokalleen, vaikka olin jo sotkenut vaatenaulakoiden järjestyksen logiikan.

Tuurilan arvostus romahti silmissäni. Hän ei edes tiennyt, keitä hänen luokalleen oli tulossa. Vaikka meitä ei ollut kuin 30 oppilasta, 18 poikaa ja 12 tyttöä. Tuo suhdeluku oli hyvä: mitä useampia poikia ja harvempia tyttöjä luokalla, sen parempi - seitsenvuotiaan pojan mielestä. Tai ei ainakaan liikaa tyttöjä.

Koulun sisäseinät oli osin rapattu ja maalattu valkoisiksi, osaksi niitä koristi esiin jätetty kellanruskea tiilipinta. Käytävä naulakoineen, pari luokkaa kummallakin sivulla, johti pohjoiseen, keskeiseen porrashalliin, joka avautui molempiin kerroksiin. Sen äärelle kokoonnuttiin aamuhartauteen, yläkerran luokista yläkertaan, alakertalaiset alakertaan ja joku luokka asetettiin pitkille leveille portaillekin, tai niitä puolivälissä katkovalle keskitasanteelle.

Porrashallin muodostaman mutkan jälkeen päättyi yläkerran käytävä ulkoseinään ja ikkunaan. Alakerrassa käytävä jatkui edelleen pohjoiseen, jossa olivat rinnakkain kahden kerroksen korkuinen voimistelusali sekä vinokattoinen, juhlasalia kohti avartuva ruokasali, joita erottivat toisistaan pelkät paljeovet. Kaksi salia saattoi yhdistää tilavammaksi juhlasaliksi, jonka länsipäässä oli korotettu ja seinään upotettu näyttämölava raskaine, punaisine esirippuineen.

Käytävän varrella oli lasi-ikkunainen vahtimestarinkoppi. Kulkuväylää vartioivat vahtimestarin sijasta kuitenkin päivystäjät, joita oli pari isoa yläluokkalaista poikaa vuoroillaan istumassa käytävälle siirretyn pöydän takana.

Lasikopin ikkunan läpi näin usein kansakoulun johtajaopettajan Lauri Kaupin. Hän oli isäni kurssitoverin ja perheystävän Kalevi Kaupin aivan yhdennäköinen veli. Rehtori muistutti tavallaan Kauko Saarentausta, mustavalkotelevision alkuaikojen kuivakkaa uutistenlukijaa, opettajaa ja tietokilpailumiestä, mutta toisaalta kaljupäisen silmälasikäärmeen ovelalta ilmeeltään myös nuorekkaan hoikkaa ministeri Urho Kekkosta - ajalta jolloin Kekkonen ei vielä ajellut päätään kokonaan kaljuksi. Lauri Kauppi ei tavannut minua milloinkaan kahden kesken minkään asian yhteydessä.

Kun oppilaat laitettiin pituusjärjestykseen, olin pojista keskimittaisin. Jouduin kahden kaveruksen, Eero Muukkosen ja Jan-Erik Nymanin väliin, mihin osuin aakkosjärjestyksessäkin. Muutamana ensimmäisenä päivänä Eero ja Janne kokeilivat kiusata minua, kaksi yhtä vastaan, mutta se vain loppui, kun en provosoitunut. Heistä tuli tavallisia luokkatovereita, melkeinpä kavereitani. Minulla ei ollut ensimmäisellä luokalla yhtään ystävää, vasta toisella ja kolmannella sain kummallakin yhden todellisen kaverin uusista tulokkaista.

Ruokasaliin marssittiin jonossa ja pöydissä istuttiin vakiojärjestyksen mukaisesti. Ovensuusta jokainen poimi itselleen maitotetran, pyramidin muotoisen pahvitölkin, johon avatusta reiästä imettiin pillillä. Tetroja oli kahta kokoa. Kadehdin yläluokkalaisten isompia, puolentoista tai kahden desilitran mittaisia.

Join kerran vahingossa Eeron maidon, imiessäni pilliä väärältä puolelta lautastani. Silloin Muukkonen tuijotti minua mykistyneen närkästyneenä kalamaisilla mulkosilmillään. Annoin hänelle spontaanisti oman tetrani tilalle. Toisen ihmisen pillin ja juoman käyttäminen vähän ällötti minua.

Helsingin kansakouluruokana oli 1960-luvulla toinen toistaan pahemman makuisia puuroja ja keittoja. Kaiken kuitenkin söin, en osannut ajatellakaan muuta. En jäänyt nälkäiseksi. Ruoan ulkonäkökin petti: paksu puuro saattoi näyttää mämmiltä tai suklaalta, mutta maku oli yllätys, paljon pahempi. Hernekeitto oli parasta mitä tarjottiin. Leiväksi oli kovaa, kuivaa näkkileipää.

Pahinta ja pelottavinta koulussa oli terveydenhoito. Koskaan ei voinut etukäteen tietää, minä päivänä olisi rokotuksia tai tarkastuksia tulossa. Kouluhoitaja oli 'Tenavat' -sarjakuvan Tellun näköinen tiukan määrätietoinen, parasta keski-ikäänsä elänyt täti. Nopeasti hän johdatteli lapsen ajatuksia hoitotoimenpiteestä muualle:

"Mitäs mukavaa on tulossa muutaman viikon päästä?"

"Emmä tiedä... Auts!" (Rokotuspiikki oli äkkiä pistänyt.)

"No mutta etkös sinä joulua tiedä?"

Minua taidettiin, jälleen kerran, pitää idioottina.

Koululääkäri puolestaan oli kammottava, hirviömäinen menninkäisnainen, sairaalloisen hyllyvän lihava lyhytkasvuinen läskimätäs. Vetelien, roikkuvien ihrojensa seasta hän tungetteli paksulla sormellaan oppilaita ja tihrusti tutkivasti kasvopoimujensa alta. Sanoilla "Ryhtivoimisteluun!" tai "ylipainoinen" tämä märehtinyt lehmä tuomitsi pieniä potilaitaan. Kouluhoitaja Tellu pyöriskeli energisenä ympäriinsä, laiskaa, lepäävää lääkäri-buddhaa hännystellen.

Istuskelin kerran kouluterveydenhoitajan odotushuoneessa luokkamme pienikokoisimman ja sirojäsenisimmän ihmishyönteisen Henri Hentovaaran kanssa. Olimme molemmat välttäneet jonkin aiemman rokotuskerran sairauspoissaolojemme vuoksi.

Kaimaani alkoi odotellessa jänistää ja hermostuttaa hetki hetkeltä yhä enemmän. Aikansa paikallaan pyöriskeltyään, nikoteltuaan ja pureskeltuaan kaikki kyntensä tyngiksi hän teki päätöksen lähteä livohkaan, hipsiä muina miehinä takaisin yläkertaan, luokkahuoneeseemme.

Kohta kouluhoitaja avasi ovensa ja kutsui sisään Hentovaaraa! Hentovaara? Missä tämä oli?
Tottumuksesta myönsin totuudenmukaisesti Hentovaaran olleen paikalla, mutta joutuneen äkillisesti hetki sitten poistumaan.

"Minne se meni? Minkä näköinen se on?"

Kuvailu ei Hentovaaran tapauksessa ollut vaikeaa. Tuntomerkkeinä hassut hörökorvat, Jaska Jokusen myrtyneen suun mimiikka biljardipallopäässä, sekä ruskea laastarilappu silmälasien vasenta linssiä peittämässä, oikeanpuoleisen laiskan silmän harjoituttamiseksi.

Nopealiikkeinen Tellu kipaisi terveyskengät kopisten tuoreille jäljille, etsimään kaimaani portaikosta ja ylemmistä kerroksista. Kouluterveydenhoitajan vastaanottotilat olivat puolittain kellarissa, pohjakerroksessa alapihan varrella, naapureinaan veistosali ja apukoululuokka.

Hetken kuluttua kaksi keskikokoista ja keski-ikäistä vantteraa naista, opettaja Eila Tuurila yhdessä Tellu Kouluhoitajan kanssa, kantoivat portaita alas vikisevää ja rimpuilevaa Hentovaaraa kuin porsasta teuraaksi, tosin vain rokotukseen.

Näky oli eriskummallinen, kauhistuttava, mutta yhtä aikaa sairaalla tavalla hupaisakin. Minä odottelin sivussa eleettömästi omaa vuoroani, johon ei sisältynyt dramatiikkaa, kuten ei enää kaimanikaan aivan rauhalliseen ja vaisuun poistumiseen omin jaloin heti pienen piikin saatuaan.

Eila Tuurila oli varsin tavanomainen oman aikansa keski-ikäinen naisopettaja. Täyteläinen pyöreäposkinen pää, lyhyehkö kihara permanentti ruskeissa hiuksissa, tasapaksuhko keskivartalo ryntäistä alaspäin, yllään kotoisa pusero tai villatakki, arkinen hame, ketjussa riippuva kaulakoru. Hän ei tehnyt minuun vaikutusta, eikä hänestä jäänyt mitään persoonallista mieleen.

Viereisen luokan vilkkaasti höpöttävällä mummelilla, rouva Saukolla oli joskus asiaa opettaja Tuurilalle kesken tunnin. Hän saattoi vaikkapa piipahtaa hakemaan jotakin puuttuvaa tarpeellista tavaraa. Tällöin Tuurila kysyi oppilailta, miten tervehdimme vierastamme?

"Päi-vää Sauk-ko!!" mölysi luokka kakofonisesti kuin mullilauma.

Tuurila alkoi kauhistellen opettaa, että meidän pitää sanoa uudelleen kohteliaammin:

"Hyvää Päivää, Opettaja Saukko!"

Mummo hymyili meille ystävällisesti, posket lommollaan, silmät syvällä kuopissaan.

Pienissäkin koululaisissa oli pikkuvanhoja piirteitä ja rentoa ironista epäkunnioitusta auktoriteetteja kohtaan. Pikkupojat eivät Kylänevassa käyttäneet luokkatoveriensa etunimiä vaan kutsuivat toisiaan sukunimillä. Melkein kaikkien poikien välituntipuheista ilmeni heidän vakaa päämääränsä olevan ryhtyä aikuisina ammattilaisurheilijoiksi, vaikkei sellaisista ollut vielä esimerkkejä Suomessa. Urheiluhulluin oli Juha Hellman.

Luokkatovereistani Jarmo Aholalla Kylätieltä oli hassut korvat ja lempeä hymy. Hän muistutti Ohukaista, Stan Laurelia. Puttepossumainen Tomi Johansson tuli kouluun Vihdintien suunnalta ja muistutti kasvoiltaan Oliver Hardya, Paksukaista. Pieni Esa Kaasila ajoi jättimäisellä aikuisten polkupyörällä. Ovelannäköinen Jussi Joutsenlahti oli vilkas, paha poika, Ville Vallaton. Opettaja sijoitti Jussin ja minut vierustovereiksi tasapainottamaan toisiamme.

Vaalea Tapio Oksala kärsi ihottumista. Pikkutakkimies Juha Pullinen oli tyylikäs kuin näyttelijä Tapani Perttu. Tummakulmainen Vesa Patrikka oli kuin Tapio Rautavaara. Opettajatar sanoi kadehtivansa hänen pitkiä silmäripsiään.

Riistavuorenkujan kukkakepillä Kari Karhulla oli lämpimän ruskeat nappisilmät. Kiharatukkainen, virnuileva Olle Sten näytti tyypilliseltä suomenruotsalaiselta Hannu Hanhelta. Pienikokoinen Seppo Välikangas poltti hampaat keltaisina tupakkaa jo 8-vuotiaana. Jenkkitukkainen, paksuposkinen Tarmo Kuusisto muistutti Huukoa Bud Blaken piirtämästä sarjakuvasta 'Tiikeri'.

"Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi: puli puli, Bät-mään!" lauleskeli välitunnilla hassu, silmälasipäinen, lämminhymyinen, leveänaamainen koomikko Juhani Vainikka, tuleva krematorionhoitaja?

"Juhani kertoo taas puujalkavitsejään", kommentoi hänen vakavampi kaksoisveljensä Jorma Vainikka ystävällisesti, tuleva lehdenjakaja?

Kerran luokkamme oveen koputettiin ja sisään kurkisti, tilanteesta hieman hölmistyneen näköisenä, virkapukuinen taksinkuljettaja, herra Tienmutka.

"Jaaha, mutta onhan täällä sentään ihmisiä. Kun tää mun Jari-poikani palasi aamulla kotiin melkein itku kurkussa ja sanoi, ettei löytänyt täältä enää ollenkaan ketään."

Olimme lähteneet aamulla retkelle lähimetsään tutkimaan kasveja. Jari oli myöhästynyt.

Oppilaiden isissä oli useita taksinkuljettajia. Erään taksimiehen perhe muutti kesken lukuvuoden Kanadaan. Muutaman kuukauden päästä hänen kollegansa ja luokkatoverimme perhe seurasi perässä.

Maastamuutto Ruotsiin oli vilkasta. Australian tiedotustoimistokin ryhtyi pian houkuttelemaan lehtimainoksilla siirtolaisia Suomesta. Jos tilasi ilmaisen Australia-tietokirjan, kuten uteliaimmat lapset ja minä teimme, sai lahjaksi kullanvärisen rintaneulan, joka esitti kengurua tai Australian karttaa.

"Haagalaiset perheet edustavat suomalaista keskiluokkaa", valisti Munkkivuoressa asuva Eila Tuurila eräänä päivänä luokkaamme. Hän konkretisoi väitteensä:

"Teidän isänne ansaitsevat 2000 - 3000 markkaa kuukaudessa."

Tällöin Harri, jolla oli kolmikulmainen pää, ohimot tylppinä ja leuka terävimpänä kulmana, sekä vaalea, lyhyeksi kynitty pikkulapsen otsatukka, jollaisesta professori Keijo Korhonen tuli tunnetuksi, alkoi viitata touhukkaasti:

"Opettaja, minun isäni ansaitsee kyllä 4000 markkaa kuukaudessa! Hän on arkkitehti."

Opettajan ja Harrin sanat mietityttivät, vaikka vaikenin. Isäni kielsi kertomasta tuloja, jotka olivat verokalenterissa, jonka hän osti joka vuosi ja selasi kannesta kanteen, ruksaten naapurien, tuttavien ja julkisuuden ihmisten tulot, löytääkseen jollakin kaavalla perusteen omalle palkkatasolleen, joka oli sama kuin Harrin isällä, mutta varmasti vähemmän kuin Orapihlajatien rivitaloasukkailla.

Luokkamme tytöt olivat toinen toistaan herttaisempia. Joukon pienin, räiskyvän pirteä ja iloinen Tarja innostui kerran kesken biologiantunnin huudahtamaan estottoman iloisesti:

"Jumala on kerran luonut kaiken kauniin, kukat, perhoset, ihmiset ja koko maan!"

"Aivan niin, niinhän se on..." opettajamme, joka selitti juuri kasvioppia, myötäili opetuksensa väliin tyynnyttelevästi.

Minä pidin Tarjan lausetta lapsellisena, varsinkin kun meneillään ei ollut uskonnon tunti.

Uskonnon oppikirja hämmensi minua, koska alussa kerrottiin vakavissaan ensimmäisistä ihmisistä, Aatamista ja Eevasta. Olin tuohduksissani ja minun teki mieleni oikaista opetusta. En kuitenkaan uskaltanut sanoa ääneen:

"Opettaja, epäilen tätä kirjaa vähän vanhentuneeksi. Olen jo ainakin vuosi sitten kuullut uudempia tietoja, joiden mukaan ihmisen esi-isät ovat kehittyneet apinoista!"

Johanna, suloinen pieni vaalea lettipää punaisine rusetteineen ja vitivalkoisine sukkahousuineen, väitti kerran innokkaasti Suomenkin olevan kehitysmaa. Opettaja korjasi, että oikeastaan Suomi on jo kehittynyt maa. Afrikassa olivat kehitysmaat, jotka olivat myös kehittymättömiä ja alikehittyneitä.

Hymyilevä nappisilmäinen ruskeaverikkö Ursula Rytökoski, kahden lääkärin tytär, höpötti kaiken aikaa ajatuksiaan puoliääneen itsekseen, ollessaan vaikkapa teroittamassa lyijykynäänsä luokan roskakorin äärellä yhtä aikaa kanssani. Ursulan naapuri Orapihlajatien rivitalosta oli luokkamme täydellisin nainen, lumikuningatar Kristiina eli Tenni, joka tähtäsi Suomalaiseen Yhteiskouluun.

Tyylikäs joutsenkaulainen lyhythiuksinen vaaleaverikkö Mari, kuin näyttelijätär Elina Pohjanpää, pyörtyili naisellisesti. Helenalla puolestaan oli hymykuopat, Peppi Pitkätossun pisamat ja tulen liekkien värinen punainen tukka. Pyöreä, mutkattoman mukava Eija työnsi liimaa sieraimiinsa.

Ritva oli mausteisen tyylikäs kauneuspilkkuinen ruskeatukka. Susanna oli tumma ja kuuma kuin kartanon neito Yhdysvaltain etelävaltioista. Silmälasipäinen Heidi oli kuin Ville Vallattoman ystävätär Tytti. Raija oli luokan isoin, tytöistä kehittynein, kuin ylemmältä luokalta.

Eila Tuurila opetti kaksi ensimmäistä lukuvuotta liikuntaakin molemmille sukupuolille yhteisesti. Syksyisin ja keväisin pelattiin pihalla pesäpalloa. Talvella oli hiihtoa ja luistelua, ellei pakkasta ollut seitsemältä aamulla yli 20 astetta, kuten 1960-luvun talvina toisinaan olikin Helsingissä.

Kaikilla lapsilla ei ollut omia urheiluvälineitä, mutta koulu antoi lainaksi. Kaupungin suksiin eivät kuuluneet oikeisiin monoihin kiinnitettävät rautaiset rotanloukkusiteet vaan kaiken sorttisiin kumisaappaisiinkin sopivat kömpelöt kumilenksut, mäystimet. Sellaisilla välineillä ei tumman urheilullinen Vesa Patrikkakaan pystynyt kovaan vauhtiin.

Kotiluokkaamme tuli toisinaan vierailijoita, esimerkiksi rehtori tai tarkastaja tai tutkija, asettuen kuuntelemaan opetusta ääneti takarivistä. Aina löytyi peräseinältä tyhjä pulpetti, jossa hiljainen aikuinen syventyi tekemään merkintöjä papereihinsa, mikäli ei korjannutkin omia kokeitaan ja kuunnellut vain toisella korvallaan opettajaamme? En kääntynyt ja katsonut.

"Hyvää päivää, Johtajaopettaja!" Lapset kapsahtivat seisomaan ja tervehtimään rehtoria opettajan kehotuksesta.

"Istukaa, istukaa vain!" rauhoitteli tulokas ripeästi lapsia, kämmenillään alas vilkuttaen. Sitten hän livahti ovensuusta, luokan oikeasta etunurkasta, mahdollisimman kiireisesti takarivin taakse, piiloon oppilaiden näkökentästä.

Vakituisesti luokkamme takarivissä istui hiljakseen Hönö, samannimisen sarjakuvahahmon kaksoisolento. Hänellä olivat silmät ja huulet alati ihmetyksestä pyöreinä, mutta hän ei koskaan puhunut mitään, vaikka suu olikin unohtunut auki. Isot yläetuhampaat törröttivät ja lyhyehkö pörröinen vaalea harjastukka sojotti kaikkiin suuntiin. Vaatteet olivat liian suuret, niissä oli kasvunvaraa, mutta Hönö olikin pynttäytynyt joka päivä pyhäpukuun, valkoiseen kauluspaitaan ja solmioon.

Siisti tummapukuinen herrasmies saatteli joinakin aamuina Hönön kouluun ja häipyi kiireisesti autolla. Hönö pysytteli koko päivän omissa oloissaan, lapset eivät jutelleet hänelle eivätkä puhuneet hänestä mitään, kukaan ei kiusannut häntä. Hän vaikutti luokkatovereitaan vuoden verran vanhemmalta ja isommalta. Oliko hän edes suomalainen, sekään ei varmistunut.

Opettajakaan ei kysynyt mitään Hönöltä eikä puhunut hänestä. Hönöllä oli pulpetillaan paperia ja väriliituja ja hän saattoi piirustella kaikki tunnit, ellei kirjoittanutkin opettajan sanelujen tai taululle piirtämien mallien mukaan kirjaimia tai laskeskellut laskuja, paljonko olikaan 1+3 tai 2+2.

Hönö jäi ensimmäisen luokan suurimmaksi arvoitukseksi. Toisena vuonna näin häntä enää välitunneilla, kun hän oli siirtynyt pohjakerroksen apukoululuokkaan, tusinan muun keskivertokoululaisia erikoisemman näköisen pojan (ja yhden tytön) joukkoon.

Kylänevan koulu järjesti ahkerasti paperinkeräyskampanjoita televisioiden hankkimiseksi. Lapset eivät päässeet mustavalkolähetyksiä näkemään, opettajia ne ehkä viihdyttivät.

Hyväntuulinen ja hymyilevä luokkatoverini, Pekka Töpöhäntä -tuntija Tarmo Kuusisto rahtasi koululle paperia useita kuutiometrejä isänsä pakettiautolla. Mietin, oliko tuollainen lahjus? Jotkut vanhemmat tuntuivat olevan valmiita tekemään mitä tahansa koulumenestyksen hyväksi, kunhan lasten ei tarvitsisi itse vaivautua opiskelemaan.

Minun äitini pakkasi ryhtilaukkuuni kaksi vanhaa Eevaa, satasivuista naistenlehteä, ja sanoi niiden riittävän, koska ne olivat painavia, liitupaperia. Panokseni oli pienin, mitä kukaan toi.

En ikinä vienyt opettajille kevätlahjaakaan, kukkia, suklaata tai omenaa. Äitini mielestä sellaiset olivat lahjuksia. Opettaja sai normaalisti palkkaa, jolla eli.

Eräänä päivänä luokkaani asteli virkapukuinen poliisikonstaapeli. Hän oli hymynaamainen, paksuposkinen ja mahakas keski-ikäinen mies, jota kutsuin mielessäni Fjalar Jarvaksi, televisiossa nähdyn joviaalin ylipoliisipäällikön mukaan.

Konstaapelin lähetystehtävä oli opettaa koululaisille esittelemiensä liikennemerkkien tuntemusta. Hän kuulusteli oppilaita rivi riviltä järjestyksessä. Minunkin vuoroni lähestyi uhkaavasti.

Olin muiden vastausvuoroilla tuntenut vuorenvarmasti ne liikennemerkit, joilla oli merkitystä jalankulkijoille, mutta autoilijan näkökulmaa en ollut kohdannut autottomassa perheessä. En ymmärtänyt mitään etuajo-oikeudesta tai ohituskiellosta.

Kauhistuksekseni konstaapeli "Jarva" kaivoi juuri esiin sinisiä neliöitä, joissa oli valkoisia nuolia. En ollut eläissäni jalankulkijana, busseissa taikka taksien takapenkeiltä huomannut sellaisia tai ainakaan ajatellut niiden merkitystä. Äitini ja isänikään eivät olisi tunteneet niitä?

"Eilen Maunulan kansakoulussa yksi mustalaispoika väitti minulle, että nämä ovat - viemäriputkia! Minä nappasin sitä niskasta kiinni ja panin nurkkaan seisomaan, kunnes oppii käyttäytymään", konstaapeli hekotteli suu messingillä.

Sitten hän suuntasi katseensa ja paksun sormensa minua kohti:

"Seuraava poju siinä keskellä! Sanopa sinä, mitä merkkejä nämä ovat?"

Nousin seisomaan pulpettini viereen, kuten vastatessa kuului tehdä, mutten avannut suutani. En keksinyt mitä olisin sanonut.

"No, miten on? Vai ovatko nämä sinustakin ehkä viemäriputkia?" kysyi poliisi haastavasti.

En vastannut mitään. Muistini katoaa, enkä muista enempää.

(c) PAATSAMALEHTI

11. Kasvoiko kolmosnumero?

2009-05-07T08:14:00.000-07:00

(Aiemmin: 1. Miksi perustin sanomalehden? 2. Mitä ykkösnumero sisälsi? 3. Mihin Haagaan synnyin? 4. Minne muutin Haagassa?
5. Ketkä kiusasivat ketä? 6. Minkä Esko sai päähänsä? 7. Miten syntyi kilometri leikkitietä? 8. Kuinka kakkosnumero kallistui?
9. Mitkä valokuvat puuttuivat? 10. Millaisia ihmissuhteita?)

( HAAGA 1967)

Paatsama-lehti ilmestyi kesällä parin viikon välein. Heinäkuun puolivälin esikoisnumeron ja elokuun alun kakkoslehden jälkeen oli kolmannen julkaisun vuoro jo elokuun puolivälissä 1967.

Kakkosnumerossa olin arvellut, ettei Paatsamaa enää tulisikaan samana kesänä, vain Sami Sammakko voisi vielä ilmestyä, mutta tapahtui juuri päinvastoin. Sami Sammakosta ei nähty koskaan koipeakaan.

Paatsaman toimituskunta vaihtui numero numerolta. Lyhytjännitteinen Lasse Kantonen, 8 vuotta, oli käväissyt toisen numeron toimitustyössä, mutta lähtenyt ulos leikkimään runsaan puolen tunnin päästä. Ensimmäisen lehden Erkki Mäkinen, 8 vuotta, oli eronnut ja hänen myötään katosivat myös isosiskon Marja Mäkisen ja tämän koulukaverin Sirkku Mikkolan avustukset. Lehti ehtikin jo jyrähtää: "Marja on muuttunut tyhmäksi ja Sirkku on tullut hulluksi!", mutta itsesensuuri oli ottanut vallan viime hetkellä ennen monistuskonetta.

Paatsama-lehden kasvava maine oli kiirinyt myös alakertaan energisen 12-vuotiaan Esko 'Eemeli' Miettilän korviin. Esko halusi tapansa mukaan pistää heti ison pyörän pyörimään ja hän toi mukanaan toimitukseen 11-vuotiaan Mikko-veljensäkin.

Aivoriihenä keksimme, kenties Eskon suuruudenhullusta päästä, että Paatsama-yhtiömme voisi alkaa julkaista myös sisarlehtiä ja laajeta lehtikonserniksi, kuten vaikkapa A-lehdet (Apu, Anna, Avotakka, Retu ja kumppanit). Uusien lehtiemme nimiksi olivat tulossa Pensas, Vitsilehti ja syksyllä vielä Syys-Uutiset.

Myyntiponnisteluja kotitalomme pihalla pystyttäisiin tehostamaan. Yhdellä kontaktilla ja samalla vaivannäöllä voitaisiin myydä jopa kolme eri lehteä kerrallaan tai ainakin helpommin yksi nimike kolmen erilaisen valikoimasta.

Vitsilehti päätettiin koota erittäin kustannustehokkaasti - kilpailevista aikuisten viikkolehdistä saksilla leikellen ja leikkeet paperille liimaillen. Materiaaliksi tarvittaisiin iso määrä luettuja ja jätepaperinkeräykseen jo tuomittuja vanhoja aikakauslehtiä.

Minun kotiini tuli vain vanhanaikaisia Yhtyneitä (sisällöltään köyhtyneitä) Kuvalehtiä: Eila Jokelan fossiloitunut Kotiliesi, yhä puuhella, ja Leo Tujusen keloutunut Suomen Kuvalehti, mustavalkoinen 'Kuivalehti'. Niiden molempien huumorista huolehti lähes yksinään piirtäjänimimerkki "A-o" eli Asmo Alho.

Unettavan uutiskuvalehden viikon kuvitettu skuuppi alkoi olla jokin yksisanaisella otsikolla 'Nikamanniksauttaja' varustettu aukeaman mittainen jorina maalaismiehestä, joka autteli selkävaivaisia vanhuksia jossain Pohjois-Savon maaseudulla. Paloimme halusta lukea.

Kuvalehdessä Asmo Alhon sarjakuva oli mahdollisimman vähätekstinen tai tekstitön pantomiimi 'Herra Melkonen', pääosan esittäjänä pyöreähkö herrasmies, jonka nenä oli kummallinen nelikulmainen arpanoppakuutio. (Hän muistutti ulkonäöltään kotitaloni herra Melonia).

Kotiliedessä seikkailivat alkuperäisistä kukonpojista asteittain yhä ihmismäisemmiksi pelkistyneet 'Kieku ja Kaiku' (toinen mustanaamainen) sekä heidän ystävänsä Possu, joka muistutti etäisesti Herra Melkosta. Kuuluisa akateemikko Mika Waltari riimitteli jäykähköjen kukonkuvien alle selostustekstit Alhon antamien suuntaviivojen mukaisesti. Waltari ei noina vuosina suurempia töitä enää julkaissutkaan.

Vitsilehteen tarvittiin oikeastaan kipeästi Miettilöitä! Heidän viihteellisissä, vanhoissa perhelehdissään, kuten Apu, Seura, Uusi Maailma tai Koti-Posti, saattoi olla kokonaisia piirrettyjä vitsisivuja, joille oli mahdutettu kuudesta yhdeksään pilapiirrosta. Ne olivat seuraavanlaisia:

Mieshenkilö pyytää lääkärin vastaanotolla: "Määräisittekö vaimolleni lisää unipillereitä. Hän heräsi taas!" Toinen mies kosii polvillaan naista, joka vastaa: "Paavo, annat niin kauniita lupauksia, että sinun pitäisi ruveta ehdokkaaksi seuraaviin eduskuntavaaleihin!"

Me nuoret toimittajat päätimme nauraa vasta matkalla pankkiin eli säästölippaillemme, jotka olivat Postipankin Kultapossuja, Pohjoismaiden Yhdyspankin maapalloja, tai parhaimmillaan taiteilija Taisto Martiskaisen muovailemia Kansallispankin sinisiä, punaisia, vihreitä tai kullanvärisiä Roope Ankkoja raha-arkkuineen.

Kelpuutimme Vitsilehteen aivan mitä tahansa suinkin löytämiämme tusinatason syndikoituja ulkomaisia pilapiirroskuvia. Saksimme lehtien sivuja mahdollisimman vikkelästi, niin ettemme edes ehtineet lukea julkaisemiamme vitsejä etukäteen! Sarjakuvia emme käyttäneet, sillä niiden tekijänoikeuksia kunnioitimme tai pelkäsimme. Ne olivat tunnistettavia, niitä ei voinut omia itselleen.

Kussakin Vitsilehden numerossa oli kahdeksan (tai kiireen ja materiaalipulan iskiessä vain kuusi) tavallisimman A5-ruutuvihkon kokoista makulatuuripaperista taiteltua sivua, jotka kaikki oli helppo täyttää väljästi jo muutaman, kolmen tai neljän, populaarin viihdeaikakauslehden rippeillä. Esimerkiksi kuvalla vaimosta tapaamassa miestään vankilassa:

"Älä ole Reiska huolissasi - poliisi ei koskaan löydä niitä rahoja! Minä olen tuhlannut ne!"

Pensas-lehtiä oli aikomus tehdä samalla tavoin leikaten ja liisteröiden, sisältönä pilapiirrosten sijasta muita juttuja ja lehtikuvia. Paatsaman uusia sisarlehtiä ei tarvinnut monistaa Suomen Markkinatietojen valokopiokoneella, koska oli yksinkertaisempaa ja nopeampaa vain liimailla uusille papereille lisää leikesilppua toisista lehdistä. Painos jousti kappale kerrallaan kysynnän mukaan.

Etusivulle tekstasin käsin lehden nimen sekä tärkeistä tärkeimmän, irtonumerohinnan: 30 penniä. Se oli neljänneksen vähemmän kuin työläämmin toimitetulla Paatsama-lehdellä, mutta yhtä paljon kuin Ilta-Sanomilla, jossa oli tuona kesänä kaksi kertaa enemmän sivuja ja kahdeksan kertaa enemmän tekstipinta-alaa. Paatsama-, Pensas- tai Vitsilehden koko sisältö olisi mahtunut yhdelle Ilta-Sanomien aukeamalle. Syys-Uutisista tehtiin myöhemmin puolta isompi, 12-sivuinen.

Hyvä naapurimme, entisen toimittajamme Lassen 32-vuotias isä, myyntipäällikkö Kantonen, käveli juuri sopivasti vastaani pihalla markkinoidessani lehtiäni. Kun luettelin hänelle nimiä Paatsama-lehti, Pensas-lehti sekä Vitsilehti, hän halusi spontaanisti ostaa yhden "Vitsilehden" ja sai sellaisen minulta 30 pennillä.

Hyväntuulinen herrasmies, kuin Naantalin aurinko, valitsi lehtensä rennosti pelkän nimen ja mielikuvan perusteella, kuin sian säkissä, vilkaisematta lehtiä ennen kuin maksoi.

Olisihan voinut arvatakin, millaisen lehden valitsee nuorekas aikuinen mies, jolla on metrin mittainen vaaleanpunainen Linnanmäeltä voitettu jättiläisen muovikampa ripustettuna olohuoneensa seinälle. Amerikan huvipuistoista oli vuosikymmenen viipeellä kierrätetty takapajuiseen Suomeen asti sellainen tarkoitukseton ja järjetön pilailukapine (kuvaamataidon opettaja paheksui). Se saattoi tietenkin olla Lassenkin.

Autotallissaan Vikke Kantonen säilytti kadehdittavan Opelinsa ohella Aku Ankan 1950-luvun vuosikertoja, joista hän antoi Lasse-pojan luettavaksi yhden lehden kerrallaan joka viikko, aivan kuin posti olisi sen vasta tuonut. Joskus Lasselle tilattiin tuorekin lehti, sillä lueskelimme kerran pihalla Lassen kanssa aivan samoja numeroita kilpaa yhtä aikaa.

Vikke Kantonen ei koskaan toiste ostanut minulta Vitsilehteä eikä yhtäkään sisarlehdistä. Kenties hän tunsi itsensä hieman petetyksi. Hänelle olisi varmasti kannattanutkin esitellä ensin Paatsama-lehti, sillä tietämättään hän menetti seuraavanlaisen, Vitsilehteä paljon laadukkaamman historiallisen lukuelämyksen:

"PAATSAMA-lehti n:o 3."

"Paatsamatien uutiset 11.8.-16.8.1967. (0,40 mk)"

"Uusi toimitus: Esko Miettilä, Mikko Miettilä ja Heikki Nieminen, puhelin 477454. Painos 10 kpl. Painopaikka Oy Suomen Markkinatiedot - Finnish Market Facts Ltd Ab:n valokopiokone, Topeliuksenkatu 17 C, Töölö, Helsinki."

Väljästi taitetun, sähkeuutismaisen etusivun pääotsikoksi ja ykkösaiheiksi olivat tällä kertaa - yllättäen - nousseet Miettilän veljekset:

"MIETTILÄT palanneet kesämökiltään! Katso sivu 3." (Miettilät PALANEET mökkiinsä! olisi toki ollut vähän kovempi juttu.)

"PEKKA Miettilä heitti Esko Miettilää tomaatilla aamulla 12.8.-67."

"MIKKO Miettilä otti tänään valokuvan Pekka Miettilästä, Erkki Mäkisestä, Jukka Palokujasta ja Petteri Palokujasta." (Palokujat olivat Paatsamatie 5:n veljekset kadun itäpuolelta.)

"ESKO Miettilä vieraili 12.8.-67 Linnanmäellä."

"MIKKO Miettilä myy taulun. Hinta 2 mk. Osoite Paatsamatie 8 C 34."

"PAATSAMATIE 8:n keinu on mennyt rikki." (Onneksi keinuja oli telineessä kolme vierekkäin).

"ERKKI Mäkinen leikki nukenvaunuilla ruohonleikkuria 12.8.-67. Enemmän aiheesta sivulla 3!"

"ILMOITUS: Esko Miettilä myy Superpallon, hinta 60 penniä." Piirroskuvassa sysimusta pieni kumipallo pomppaa kohtisuoraan yläilmoihin.

"SUURKILPAILU. Katso takasivua. SARJAKUVAT ovat sivulla 7."

Toisella sivulla oli pitkä juttu lasten leikeistä.

"PETKUTUS (11.8.1967) Heikki, Esko ja Mikko petkuttivat Erkkiä ja Pekkaa. Heikki teki aarrekartan huiputtaakseen Timo Räisälää. Hän kertoi asiasta Erkille, mutta Erkki ei suostunut tulemaan mukaan. Erkin ja Heikin välille tuli riita. Illalla Heikki kertoikin kartasta Eskolle. Tällöin Esko ja Mikko keksivät, että he petkuttaisivat Erkkiä ja Pekkaa. Leikimme muka laivaa eräällä kalliolla ja kutsuimme Pekan ja Erkin laivaan. Mikko, jolla kartta silloin oli, sai päähänsä pudottaa kartan kuraveteen. Kartta meni aivan pilalle ja Esko juoksi kotiinsa tekemään uuden kartan. Pojat saivat Pekan ja Erkin hiukan uskomaan uuteen karttaan."

Aarrekarttojen tekeminen oli opeteltavissa 'Aku Ankan Aarrearkusta'. Se oli ensimmäinen Aku Ankan ns. 'Satasivuinen' sarjakuvalehti joka oli ilmestynyt jo vuonna 1960, mutta jonka olin saanut vasta 1964. Kartan tai muun asiakirjan sai näyttämään vanhalta, kun paperia kuumensi ja kärvensi varovaisesti hieman kynttilän liekillä ja poltti varsinkin reunat mustiksi ja repaleisiksi.

"KYSYMYS: Mitä tekevät lapset ja aikuiset koko ajan? Ratkaisu on sivulla 7!"

"LASSE Kantonen lähti tänään 11.8.-67 maalle Kouvolaan."

"ERKKI Mäkinen kaatui 11.8.-67 kompastuen kiveen juostessaan metsässä."

"JARI Nyrhilä ei syö tikkaria eikä muutakaan karkkia pihalla siksi, ettei muille tulisi paha mieli."

Pilapiirros 'Liisa ja Matti' oli tällä kolmannella kerralla Esko Miettilän siististi piirtämä. Kuvan mies istuu nojatuolissaan piippu hampaissaan ja kuuntelee nuottien virtaa radiosta. Televisiokin näyttää olevan huoneessa etäämmällä. Vaimo, jolla on korkokengät, esiliina ja hieman polvien alapuolelle ulottuva leninki, tuo miehelleen pienenpientä ruokalautasta ja lausuu repliikin:

"Transistoriradio ja transistoriruoka!"

Ennen olivat radiot ja ateriat isompia? Vitsi oli selvästi amerikkalaisen oivalluksen kopio, kuin jostakin Lucille Ballin tähdittämästä iänikuisesta televisiosarjasta 'Lucy-Show'. (Luin lehdestä Lucillen olevan niin rikas, että ihmettelin, miksi hän oli mennyt töihin, eikä elänyt kotirouvanpäiviä).

Esko Miettilän varhainen tutkivan journalismin helmi aloitti uutisrikkaan kolmossivun:

"MIETTILÄT TULLEET KESÄMÖKILTÄÄN. Heidän maallaan on järvi, jonka nimi on Hanhijärvi. Hanhijärven on liannut kalkkitehdas. Tehdas laski likaveden yöllä, koska silloin ei kukaan näkisi, että kalkkitehdas on syyllinen. Likaveden jälkeen laskettiin puhdasta vettä. Aamuun mennessä oja, josta vedet oli laskettu, oli puhdas kalkkivedestä ja siinä oli kirkas vesi."

(Miettilöiden Hanhijärvi sijaitsi ilmeisesti Mikkelin maalaiskunnassa.)

"NÄIMME Erkki Mäkisen leikkivän nukenvaunuilla ruohonleikkuria 12.8.-67. Me nauroimme Erkille ja Erkki alkoi huutaa meille. Esko M."

"TALONMIES lakaisi pihaa, ja Heli katseli uteliaana 12.8.-67."

"TIMO RÄISÄLÄ KIUSASI Vesaa ja Heliä. Timo uhkasi ajaa Helin ja Vesan päälle Pekan polkupyörällä, mutta Vesa juoksi auton taakse suojaan ja Heli alkoi itkeä. Sitten Esko tuli ja otti Timolta Pekan pyörän pois. Tämä tapahtui 11.8.-67."

"HIEKKALAATIKKO 12.8.-67. Antti, Vesa, Riitta ja Heli leikkivät tänään hiekkalaatikossa. Heli ja Riitta tekivät hiekkakakkuja. Vesa ja Antti kaivoivat tunnelin, josta ei saanut ajaa muilla kuin jyrällä ja kilpa-autolla."

"MIKKO Miettilä leipoi kakun 12.8.-67."

"KEVÄTpörriäinen myytävänä, os. Paatsamatie 8 C 38."

Sivun 4 eli keskiaukeaman avasi jo toinenkin Helsingin kansakoululaisten ja kansakoulunopettajien vappulehden mainos:

"Mikko Miettilä myy KEVÄTPÖRRIÄISEN, hinta 50 p. Osoite Paatsamatie 8 C 34 puhelin 479554." (Hinta oli laskenut jo puoleen alkuperäisestä).

"MIETTILÄT ostivat tänään 12.8.-67 rapuja 30 kpl."

"ERKKI ja Marja Mäkinen kilpailivat tänään siitä kumman auto (heillä oli auto mukanaan, molemmilla omansa) menee pitemmälle Paatsamatie 8:n asvalttimäessä. Marjan auto voitti. 12.8.-67."

"HEIKKI kävi tänään Seurasaaressa. 13.8.-67."

"HEIKKI NIEMINEN JA ERKKI MÄKINEN VAKLASIVAT TIMO RÄISÄLÄÄ

"(13.8.1967) Erkki ja Heikki päättivät tänään vakoilla Timoa. Ere ja Heka olivat Paatsamatie 6:n asvalttipihalla, kun Timppa yhtäkkiä tuli kulmalta. He lähtivät Timoa pakoon. Kun he olivat päässeet Paatsamatie 8:n etupihalle Erkki keksi, että he voisivat vakoilla Timoa.

"Ensin he koittivat talon tien puoleisesta päästä. Pian Erkin ja Heikin täytyi vaihtaa paikkaa. He menivät talon toiseen päähän. Heikki meni kiven taakse ja Erkki jäi -(jatkuu sivulla 6)- yksin kulmalle. Pian hän lähti hiipimään puuta kohti. Heikkikin juoksi erään puun taakse. Yhtäkkiä Antti huomasi heidät. Hän huusi Timolle, että Erkki ja Heikki ovat puun takana. Saimme kuitenkin Timon eksytetyksi.

"Timo seisoi Paatsamatie 8:n kulmalla. Erkki meni sementtiaidan taakse, kun Timo tuli tälle puolelle taloa. Heikki ehti metsään piiloon. Vähän ajan kuluttua Heikki näki piilostaan Erkin vilahtavan polulla Timo kintereillään. Kun he olivat häipyneet, Heikki lähti C-rapun puoleiseen päähän taloa. Timo oli itkemässä siellä ja Erkki kysyi juuri jotain Timolta. Erkki kertoi, että Timo oli heittänyt häntä kivellä ja hän oli heittänyt takaisin. Timo väitti, että asia oli päinvastoin. Ilmeisesti Timo on syypää."

Sivulla 4 oli pilapiirros Antti, joka oli tällä kertaa Helsingin Sanomista saksittu ja liimattu 'Avulias Aatu'. Yksikuvaisessa sarjakuvassa esiintyy ilkialaston paksu mies keskellä juhlasalia, mikä hämmästyttää cocktail-kutsujen iltapukuisia vieraita. Aatun vaimo kieltää miestään: "Lakkaa kiusaamasta tohtoria. Ei hänellä ole nyt vastaanottoa!" (Joku lapsi ei ollut malttanut jättää piirtämättä pökäleitä, jotka putoilevat Aatun provokatorisen paljaasta peräpuolesta.)

"On totisesti aika, että raatihuoneen kello korjataan", kuuluu kuvateksti viitossivun pilapiirroksessa "Hassu Helppi", jossa parin ihmisen korkuinen kellon viisari singahtaa suorana kuin nuoli maahan, säikäyttäen kadunmiehet.Vitsilehdistä on jäänyt täytepaloja, jotka tunkevat Paatsamaankin.

"TIMO Räisälä kiusasi Anne Kantosta tänään 13.8.-67." (Anne oli syntynyt kesällä 1964).
Seuraavaksi lehdessä nähtiin ensimmäinen piirros lepakosta. Eikä ollut mikään ihme, että Paatsama-lehden mielipidesivua somisti ajankohtainen Lepakko-logo.

Kesällä 1967 elettiin nimittäin Lepakkomiehen aikaa, mainosten mukaan "aina samalla Batman-kanavalla, aina samaan Batman-aikaan". Jo edellisvuoden lopussa oli Nakke-lehteni (47/1966) mainos julistanut: "Uutta Suomessa! Seuraa sankaria! Juo aito BATMAN hedelmäjuoma. 1/3 litra. POW! Ei oo Lahden voittanutta, Oy Mallasjuoma Lahti. Copyright National Periodical Publications Inc 1966." (Kuvassa näkyi keltainen juoma litran kolmasosan vetävässä kirkkaassa lasipullossa sekä Lepakkomiehen nyrkinisku, "oikea suora".)

Paatsaman YLEISÖNOSASTO vaati:

"Paatsama-lehdessä pitäisi olla kuvia! Nimimerkki Make."

"Paatsamassa pitäisi olla enemmän vitsejä. Nimimerkki Mitä varten."

"Paatsaman toimitus ilmoittaa: VITSILEHTI ILMESTYNYT! Osta Vitsilehti. Vain 30 penniä. Hoh hoh hoo, hih hih hii, hah hah haa! Kahdeksan sivua!"

"ANTTI kompastui juureen 13.8.-67."

"MIKKO Miettilä vaihtaa postimerkkejä. Os. Paatsamat. 8 C 34, puh. 479554"

Sarjakuvasivulla 7 esiteltiin LASTENHUONE, jossa ei ole mitään muita tavaroita kuin lapsen tuijottama televisio auki, sekä ISÄN HUONE, jossa puolestaan pursuilee kukkurainen lelukasa ja pino pahvilaatikoita, joiden kapeissa kyljissä lukee: Autorata, Junarata, Afrikan tähti, Monopoli, Xxxpeli. Tämän paradoksin piirtäjä oli HN.

Esko Miettilän taiteilemassa 'Vanhukset' -sarjakuvassa iäkäs pariskunta kyselee rautateiden asemapäälliköltä:

"Onko tästä hiljattain mennyt junia?"

"On!"

"Koskahan seuraava juna tulee?"

"Tunnin kuluttua."

"No sitten uskallamme mennä radan ylitse."

"Kikka-Kalle" tervehtii silinterihattuista herraa: "Huomenta johtaja!" Toisessa kuvassa hän palaa kotiinsa hattu riekaleina ja kertoo vaimolleen. "Tarjosin johtajalle kyytiä, ja muistin vasta sitten, ettei minulla autoa olekaan." Käsittämätön tarina oli kopioitu amerikkalaisesta lasten sarjakuvasta.

"RATKAISU sivulta 2: He vanhenevat!"

Takasivulla olivat kaikkein tuoreimmat uutiset:

"ERKKI, Pekka, Heikki ja Lasse leikkivät 14.8.-67 autoilla."

"HORNIT tulivat tänään maalta. 14.8.-67."

"ESKO Miettilä korjasi tänään mäkiautonsa. 14.8.-67."

"SUURKILPAILU: Minkä maan nimi kirjaimista TOSRIU tulee, kun ne järjestää oikein. Yllätyspalkinto!"

Kovin kauas Suomesta ei Paatsaman kilpakysymyksissä menty. Autoilu ja 'camping' Pohjoismaissa olivat 60-luvun puolivälissä vielä matkailun huippujuttuja. Erkki Mäkisellä oli hieno kokoelma kotimaan leirintäalueella havaittujen autojen joko eksoottisia ulkomaalaisia tai Suomen läänien eri kirjaimilla alkavia rekisterinumeroita. K niin kuin Kuopion, O kuten Oulun?

Autottomalle eri lääninhallitusten myöntämien rekisteritunnusten ero oli täyttä hepreaa. Isäni verenpaine nousi, kun hänen Leo-veljensä hoki: "Etsi Jämsän kirkolla Helsingistä tullut auto! No, helsinkiläisauto, se on varmasti Raimon! No Helsingin, HELSINGIN tunnuksilla... " Isäni ei tiennyt yhdenkään auton koskaan ilmoittaneen, oliko se tullut vaikka Porista tai Pirusta.

Ehdolla Paatsama-lehden pulmatehtäväksi oli myös Postipankin Kultapossu-lehdestä lainattu kysymys: 'Mikä on Englannin toinen nimi?' (Iso-Britannia).

Oppikoululainen Esko Miettilä väitti pikkutarkasti, ettei vastaus pidä paikkaansa. Asiasta kinattiin kuin Tupu, Hupu ja Lupu. Kysyin äidiltänikin, jonka mielestä Iso-Britannia kyllä oli yksinkertaisesti Englanti. En tuntenut vielä Yhdistyneen Kuningaskunnan täsmällistä alueellista koostumusta.

Kultapossun vaikeimmassa tehtävässä kerrottiin eksoottisesti arabisheikistä. Tämä oli testamentissaan säätänyt perijäkseen sen poikansa, jonka kameli saapuisi viimeisenä Mekkaan. Kaikki veljekset kuhnailivat viikosta toiseen paikoillaan lähtemättä matkalle, kunnes viisas Koraanin-oppinut antoi heille neuvon, jonka saatuaan veljekset ryntäsivät heti ratsaille ja aloittivat kiivaan laukan kohti Mekkaa. Kysymys kuului: Minkä neuvon perijäehdokkaat olivat saaneet?

Miettilän veljekset säästivät Postipankkiin ja siten heidän mielestään "oli hienoa olla Kultapossukerhon jäsen!" Kilpatehtävässä arabiveljeksiä oli neuvottu vaihtamaan keskenään ratsujaan.

Paatsaman takasivulle mahtui vielä toisesta lehdestä leikellen kopioitu hätkähdyttävän hirtehinen piirroskuva autoilijasta, jonka autonavaimen avaimenperänä toimii kaulastaan narun jatkona roikkuva poliisikonstaapeli-nukke!

Viimeisenä sivun laidalla oli mainos: "Ostakaa Paatsama-lehti! Hinta vain 40 penniä. Se kannattaa!"

Loppusanoiksi lehden symbolihahmo, hassu-hattuinen Kikka-Kalle lausui: "Näkemiin taas vähäksi aikaa. Hyvää jatkoa toivottaa Paatsaman toimitus. NÄKEMIIN!"

Paatsama-lehti oli siten ilmestynyt kolme kertaa, mutta miten sisältö olikaan numero numerolta kehittynyt? Etusivuja verraten, ensimmäinen numero oli paras, sillä siinä oli selkeä taitto, kolme palstaa, kuusi juttua ja kaksi mainosta.

Kakkosnumeron etusivu oli köyhempi: kolme palstaa, kaksi pitkää juttua ja neljä sähkettä. Kaksi kuvatonta mainosta jähmettivät sivun alaneljänneksen.

Kolmosnumeron etusivu jatkoi yhä graafista ja taitollista alamäkeä: sen kahdella palstalla, kapealla ja leveällä, oli vain kolme sähkettä, yksi kuvittamaton mainos, sekä neljä puffaavaa viittausta sisäsivujen juttuihin.

Ykkösnumeron ensimmäinen aukeama oli runsas ja elävästi taitettu, sopivassa suhteessa juttuja ja kuvitusta, mutta lähes yhtä hyvin oli seuraavissakin lehdissä. Sama päti keskiaukeamiin - ensimmäisessä numerossa oli niistä kaikkein paras. Kakkosnumerossa tilaa oli osittain tarvinnut täyttää isommalla lyijykynätekstauksella ja kolmosnumerossa pilapiirroskopioilla.

Lehtien kolmannet aukeamat ja takasivut kehittyivät taitollisesti huonompaan suuntaan. Kun kirjoittamisessa oli päästy niinkin pitkälle, syntyi kiire harsia lehti lopullisesti kokoon.

Ensimmäisen lehden takasivu täytettiin ylisuurella piirustuskilpailun julistuksella, toisessa lehdessä puolet takasivusta vei lehdessä olleen tehtävän ratkaisu ja kolmannessa uuden suurkilpailun julistus. Täytteeksi takasivulle riitti vielä viime hetken sähkeitä, eniten kolmanteen numeroon.

Lehtien tekstimäärää verrattaessa ensimmäisessä numerossa oli 367 palstariviä, toisessa 310 ja kolmannessa 260. Palstarivit vähenivät ensin 15 ja sitten vielä 17 prosenttia, yhteensä 30 prosenttia. Samanaikaisesti palstat kuitenkin levenivät, joten tekstin määrä ei vähentynyt radikaalisti.

Jokaisen lehden tekstipinta-ala täytti neljä yksipuolista A4-arkkia ja kutakin arkkia peitti hieman yli tai vähän alle parituhatta kirjoituskoneella lyötyä tai käsin tekstattua merkkiä, paikoin hyvin tiuhassa ja pienellä, mutta toisaalla sangen harvassa ja isoin kirjaimin. Sekä silmämääräisesti arvioituna että tarkasti merkein mitattuna ensimmäinen numero oli ollut kolmesta Paatsamasta laajin ja paras, kolmosnumero suppein. Sellainen suunta ei näyttänyt hyvältä.

Kaiken huipuksi lehti tai sen päätoimittaja oli saamassa kimppuunsa lupatarkastajia ja veroviranomaisia, tai tällaisten asiamiehiä, kätyreitä, kiristäjiä taikka ilmiantajia.

Tieto lehdestä oli levinnyt luultavasti Esko Miettilän kautta Paatsamatien itäpuolelle Palokujan oppikoulua aloitteleville veljeksille Jukalle ja Petterille. Aina nähdessään lehden päätoimittajan nämä ryhtyivät esittämään tälle pulman kerrallaan, kiusallisia juridisia kysymyksiä, joihin tämä ei 9-vuotiaana ollut vielä kykenevä vastaamaan, eikä edes etsimään ja omaksumaan esiin tulleita asioita Otavan Isosta Tietosanakirjasta.

"Hei Nieminen, onko elinkeinolupailmoitus kunnossa?"

"Mitenkä on Heka työluvan kanssa? Löytyykö ikää riittävät 14 vuotta?"

"Onkos lehtien liikevaihtoverot jo tilitetty kuluvalta kalenterikuukaudelta valtion postisiirtotilille?"

Hienoiset uhkailut mahdollisista jälkiseurauksista tiivistyivät asian käsittelyssä tarvittavien poliisien lukumäärään. Onnekseni en ollut tehnyt lehtiä yksin ja sain väittelyyn tuekseni muita toimittajia, Miettilän pojat. Vanhemmille ei lasten asioista puhuttu.

"Meidän talossa asuu yks poliisi."

"Meidän talossa asuu kaksi poliisia!"

"Mutta Orapihlajatiellä asuu kolme poliisia ja mä tunnen ne kaikki!"

Haagan kaupunkilaisissa oloissa lapset vetosivat kiistoissa tuntemiensa konstaapelien lukumäärään. Se poika oli vahvoilla, jolla oli esittää tuekseen enemmän poliisimiehiä. Kukaan ei tuonut esiin omia isiään tai sukulaisiaan eikä myöskään tuomareita tai Veikko Vennamoa.

Paatsamatien lasten kiistat jäivät sanallisiksi ja lyhytaikaisiksi. En tapellut lapsena kertaakaan, enkä nähnyt pihallani koskaan ottelua, jossa joku olisi taistellut oikeasti, verissäpäin. Kuulemma kaikki lapset (paitsi minä) tunsivat seudulla asuvia poliiseja ja näihin suhtauduttiin Haagan ikäisteni lasten keskuudessa puhtaan myönteisesti, jopa kunnioituksella ja ihailulla.

(c) PAATSAMALEHTI

10. Millaisia ihmissuhteita?

2009-05-05T08:15:00.000-07:00

Kotonani saattoi joskus olla pientä puutetta tunteen lämmöstä ja hellyydestäkin, sillä yksilöt elivät meillä omaa autistista elämäänsä, kukin omissa maailmoissaan. Isäni eli budjeteissaan, kokouksissaan, ylitöissään ja lukemissaan romaaneissa, äitini lauluharjoituksissaan, runoissaan, kuoroilloissaan, pianonsoitoissaan ja ruoanlaitoissaan, minä leikeissä ja lukemisissa.

Mutta monien pienten lasten tavoin menin sunnuntai-aamuisin herättyäni omasta huoneestani vanhempieni parisängyn keskelle oleilemaan ja juttelemaan, kun kellään ei ollut vapaapäivänä kiirettä nousta ylös. Perhekeskeinen lekottelu oli leppoisaa.

Makuuhuoneen länsi-ikkunan suljetut rauhoittavat vihreät sälekaihtimet ovat iskostuneet lähtemättömästi muistikuviini vuoteen keskeltä katseltuina. Päästin joskus mieleni kuin transsiin, annoin säleitten hypnotisoida itseäni. Olen myöhemmin vuosikymmeniä käynyt vanhassa kotipihassani katsomassa ulkopuolelta toisen kerroksen entisiä ikkunoitani.

Ihmetyksekseni vanhat sälekaihtimemme säilyivät entisinä kautta Dahlströmien ja muiden jälkeenpäin tilalle tulleiden asukkaiden.

Iltaisin isäni luki minulle iltasadun, kunnes opin itse lukemaan sujuvasti. Isä esimerkiksi kahlasi puolessa vuodessa läpi tusinan verran Edgar Rice Burroughsin seikkailuromaaneja Apinain Tarzanista ja kirjasi ne myös omaan kirjakortistoonsa lukemikseen. Olivatkohan Tarzanit jääneet häneltä lukematta lapsuudessa Jämsässä ja Laihialla 1930-luvulla? Mieleeni ei tullut kysyä. Minua nuo kirjat viihdyttivät parhaimmillaan seitsenvuotiaana sikotautipotilaana.

Ensimmäinen ja paras Tarzan, Apinain kuningas, sai marraskuussa 1965 isältäni pisteitä koulun asteikolla (4-10) aiheesta 8 ja tyylistä samoin 8, mutta kakkososa, Tarzanin paluu, ylsi joulukuussa enää pisteisiin 7/7. Tammikuussa 1966 sai Tarzanin pedot numeroikseen 7/5 ja Tarzanin poika 6/6. Isäni kirjasi kortistoonsa ja lukemiensa kirjojen viimeiselle sivulle päivämäärän sekä arvosanan.

Helmikuussa isäni ehti lukea minulle peräti kolme kirjaa ja 700 sivua, Oparin aarteista Viidakkoseikkailujen kautta Talttumattomaan Tarzaniin, tasaista 6/6-laatua. Maaliskuussa Valkoinen nainen laski tason 6/5:teen ja Kauhea Tarzan romahti ala-arvoiseen 5/4:ään...

Huhtikuussa kuulin 8 vuotta täyttäneenä ekaluokkalaisena vielä Kultaharjan (6/6) ja Viidakon herran sekä Pikkuväen (molemmat 5/5). Kaiken kaikkiaan kuuntelin Tarzaneita noin 2950 sivua eli 15-20 sivua kutakin iltaa kohti. Menestyskirjailija Burroughs sai todistuksensa keskiarvoksi kuutosen (tyylistä kuusi miinus).

Luetut kirjat isäni vei viikoittain antikvariaattiin, yleensä Kasarmikadun Librariaan, ja myi ne takaisin puoleen hintaan käytetyn hinnasta (Librarian kaavalla kolmannekseen upouuden hinnasta) tai pikemminkin vaihtoi toisiin kirjoihin. Hänestä sellainen oli hyvä kauppa, koska puolet rahoista säästyi. Puolityhjä lasi oli isälleni puolitäysi, minä katsoin toisinpäin.

Isälläni oli vankkoja mielipiteitä, arvostuksia ja peukalosääntöjä siitä, miten asioiden tuli olla ja mennä. Hänen maailmansa oli hieman mustavalkoinen: kaikkeen oli oikea ratkaisu ja väärä menetelmä. Joskus musta saattoi vaihtua valkoiseksi (tai päinvastoin), kuten Kalle Päätalon kirjojen arvostus, mutta kaksijakoinen perusasetelma säilyi: ansiokas tai arvoton.

Isäni ehdottomimpia periaatteita oli, että kirjat piti lukea lyhentämättöminä. Hänen elämänsä ahkerimmilta luku-urakoilta olisi pudonnut pohja pois, jos kuka tahansa laiskuri olisi voinut lukaista Karamazovin veljesten lyhennelmän tunnissa tai parissa, vaikkapa Kuvitettuna Klassikkona, hänen itsensä tarvottua viikkokausia venäläisten patronyymien avaralla taigalla.

Niinpä Tarzanin saagakin tuli isäni mielestä lukea kokonaisuudessaan, jotta siitä saisi ainoan todellisen oikean käsityksen. Isälläni oli romanttinen käsitys taiteesta: luovuus pulppusi purona jumalaisesta lähteestään alkaen prologista, loppuen epilogiin. Jokin Koraani kuviteltiin ehkä sanelluksi siten, pyhiä sanoja peräkanaa kirjaten. Virkettäkään ei voisi lisätä tai sanaakaan pudottaa pois täydellisen kokonaisuuden kärsimättä.

Kun Valitut Palat alkoi julkaista kirjalyhennelmiä, mahduttaen neljä romaania yksiin postilaatikosta mahtuvan ohuen kirjan kansiin, isäni joutui kuohuksiin kulttuuriskandaalista. Kun Valitut Palat pian tarjosi hänellekin ilmaiseksi näytteeksi ensimmäistä kirjalyhennelmää, hän jopa tilasi sen postitse, voidakseen uudemmankin kerran pauhata asiasta - todistuskappaleen avulla!

Myös Nobelin kirjallisuuspalkinnon myöntämiset olivat isästä kuin taivaasta langenneita valintoja. Kun uutistenlukija kuivasti totesi, ettei jonkun urdun kielellä runoilevan Surajprasad Ivorytower Elitistin kryptisiä riimejä ole tähän mennessä lainkaan suomennettu, isäni puuskahti harmistuksesta: "Eipä tietenkään!!" Taaskaan hänelle ei ollut suotu mahdollisuuksia predestinoida voittajaa. Graham Greeneä ei ikinä palkittu, mutta Saul Bellow kuitenkin.

"Minä olen lukenut kaikki Bellowin kirjat!" isä totesi painokkaasti.

Selvimmin isäni mielipiteiden kärjen ("Tietenkin se on niin", tai vaihtoehtoisesti: "No ei tietenkään ole niin") huomasi, jos kuunteli sivusta hänen painotuksiaan puhelinkeskusteluissa sukulaisten kanssa. Ehkäpä hän oli ollut perheen vähäpuheisimpana puolustuskannalla lapsesta asti.

"No minä olen aina lukenut vähintään 20 vieraskielistä alkuteosta vuodessa, jo kielitaidonkin ylläpitämisen kannalta" (Hyvä asia).

"No EN tietenkään tarkoita noilla mitään dekkareita!" (Huono asia). Noin isä muotoili mielipiteitään.

Mielipiteiden ilmaisun luova monivivahteisuus oli vaikeaa. Isä tutki työkseen mielipiteitä laatien jäykkiä kaavakkeita ja monivalintakysymyksiä. Erääksi tulokseksi hän sai kerran, ettei Suomessa voida havaita kysyntää traileriasunnoille eli paikoilleen ankkuroitaville isoille asuntovaunuille, jollaisissa Yhdysvaltain köyhälistö on viimeisinä vuosikymmeninä asunut. Toimeksiantaja ei sitten yrittänyt alkaa markkinoida sellaisia Suomeen.

Viisivuotiaana iltasatuina kuulemistani kirjoista mieleeni jäivät elävimmin Selma Lagerlöfin pitkään jatkuneet Peukaloisen retket villihanhien matkassa, joissa päähenkilö Nils Holgersson tutustui linnun selässä Ruotsin maisemiin ja maantietoon. Isän niille antama arvosana oli 9/9.

Eniten rakastamani kuvakirja oli tshekkiläiseen piirrosfilmiin perustuva "Kuinka myyrä sai housut". Siinä lukemattomat pikkueläimet loivat yhteistoiminnallaan raaka-aineista alkaen vaateteollisuuden, jotta myyrä saisi - housuntaskun, jota tämä tarvitsi voidakseen säilyttää pieniä tavaroitaan.

Muutama kuukausi ennen Tarzania ja kansakoulun ensimmäisen luokan alkua sain kuullakseni lähes kaikki pisteliään ruotsalaisen humoristin ja tietokilpailujen juontajan Gösta Knutssonin 1940-luvun natseja (Monnin, Pillin ja Pullan hahmoissa) kritisoivat Pekka Töpöhäntä -kirjat.

Viimeiseksi isä säästi jännittävimmän, Töpöhännän Amerikan-seikkailun eksoottisine mafian gangsterikissoineen Philadelphiassa ja Niagaralla. Kirjasarja oli tasaista 9/9-tasoa - paitsi Mauri Mäyräkoira vain 8/8.

Töpöhännissä oli paljon lyhyitä vitsejä ja ratkiriemukkaita episodeja, joita lukemaan opittuani luin mielelläni uudelleen ääneen äidillenikin. Hän kuunteli kiinnostuneena samalla kun puuhaili jotakin muuta. Tai kuten hän kertoi puhelimessa:

"Heikki lukee mielellään ääneen - ja minä yritän vaikuttaa kiinnostuneelta..."

Raul Roineen toimittamista Suomen kansan vanhoista saduista muistan parhaiten väripiirroksen, jossa punaisella verellä täytetyn sammion pinnalla kellui kultainen sormus. Kun en osannut lukea kuvatekstiä ja kysyin verestä, isäni väitti auringon heijastuksen värjänneen veden punaiseksi. Hän erehtyi, selvitin myöhemmin, minä olin ymmärtänyt kuvan oikein.

Toisessa sadussa kolmella vanhalla eukolla oli vain yksi yhteinen silmä, jota he vaihtoivat vuorotellen kädestä käteen. Kolmannessa tarinassa hätkähdyttävän ruma noita-akka houkutteli isoon säkkiinsä Voipukki -nimisen pulskan pikkupojan, jonka hän aikoi viedä kotiinsa, paistaa isossa uunissa ja syödä suihinsa.

Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta (isän arvosana 9/9) mieleeni jäi kansikuva, mustavalkoinen viistosti takaapäin otettu valokuva ilkialastomasta tytöstä paljaine pakaroineen. Tytön piti esittää Illusia-keijukaista hyönteismäisen läpinäkyvine siipineen. mutta minusta kuva tuntui sopimattomalta, kuin pornografiselta? Vain vauvojen ja pikkulasten sopi olla alasti.

Joskus alle kouluikäisenä, kun en heti nukahtanut, isäni viittasi kohti makuuhuoneen hämärää seinää ja sanoi näkevänsä siellä Nukkumatin. Ja toden totta, minäkin erotin hämärän keskellä pienen harmaan leijuvan olennon päivänvarjoineen. En ehtinyt tarkkailla sitä pitempään, kun jo nukahdin. Nukkumatti oli mielestäni todellinen. Isäkin oli nähnyt sen.

Vanhempani olivat niin lempeitä aikuisia, että lapsikavereiden seurassa pelkäsin aikaihmisiä vähemmän kuin monet muut lapset. Uskalsin väitellä, sanoa tai huutaa aikuisille vastaan, koska eiväthän aikuiset käyneet koskaan lapsen kimppuun. Lapset olivat vaarallisempia, sillä näiltä saattoi tulla turpiin. Lapset voivat kiusata milloin tahansa, aloittaen yhtäkkiä, oikukkaan mielivaltaisesti, vaikkapa vain sanallisestikin haukkuen.

Rakensin talvilumilla Erkki Mäkisen kanssa neljän hehtaarin metsän kalliorinteeseen laskettelulatuja ja liukumäkiä, kun B-portaan numero 18:n pikkuyksiön metallisankainen kahden lapsen holhoaja herra Heinonen saapasteli paikalle. Hän muistutti ulkonäöltään sarjakuvahujoppi Heikki Vallatonta, Ville Vallattoman isää.

Heinonen kiskoi pulkassa Anneli-tyttärensä pikkuveljeä Karea ja rikkoi samalla piittaamattomasti meidän isompien poikien lumirakennelmia. Minä aloin aukoa päätäni ja ryhdyin suukopuun, joka jäi äkäiseksi huuteluksi. Ihmettelin Erkkiä, joka pysytteli sivulla hissun kissun hiljaa ja suu supussa. Poikia ja kenties tyttöjäkin vastaan Ere olisi tapellut kynsin hampain, toisin kuin minä, mutta aikuisten suhteen oli toisinpäin.

Kuusivuotiaana olin poikalössissä B-portaan edessä kotipihan ja metsän rajalla, kun rouva Meloni avasi kolmannen kerroksen keittiön ikkunan ja alkoi motkottaa pihan lapsille jotakin pitkää ripitystä. Kenties hänen Tuija-tyttärensä oli valittanut jostakusta pojasta, tai olimme melunneet, rikkoneet taikka sotkeneet paikkoja talossa.

Kaikki Miettilän veljekset, Kantosen Lasse ja muutama muu lapsi kuuntelivat hiljaisina paikallaan ja vastaan panematta permanenttirouvan turpamoottorin kiivasta papatusta. 1960-luvulla useimmat lapset kaiketi kunnioittivat aikuisia ihmisiä.

Minä olin sattunut jo alunperin seisomaan selkä taloon päin ja kuvittelin, ettei minua voitaisi tunnistaa, jos sanoisin jotakin. Ehkä järkeilin kuin strutsi, kun pitempään ajattelematta karjahdin äkkiä yksinkertaisesti:

"PÄÄ KII, ÄMMÄ!"

Seurasi äkillinen hämmästynyt hiljaisuus. Kaikki lapset pysyivät hiiren hiljaa. Jopa rouva Melonin sanatulva keskeytyi pitkältä tuntuvaksi hetkiseksi, ennen kuin hän jatkoi entistä närkästyneemmin:

"No jopas on HEIKKI oppinut LEIKKIKOULUSSA rumaa kieltä!"

"Ja sanonpa vielä siitä äskeisestä, mitä olin sanomassa, että jos ei nyt tavat parane, niin minä tulen kyllä pitämään huolen siitä, että teidän vanhempannekin tulevat kuulemaan ja ryhtymään toimenpiteisiin ja mitä siitä sitten seuraa niin sen tulette kokemaan ja (pälä pälä pälä)..."

Melonin Tuija oli toinen tuleva räpätäti äitinsä malliin ja joskus hänen kanssaan syntyi riitoja. Hän saattoi rakentaa kotileikkinsä metsään liian tärkeään paikkaan, jossa kulki aivan yleinen Ison Koivun Polku, joten siitä täytyi mielestäni muidenkin voida mennä tarpeen tullen, minunkin.

Tuija huusi heti kovaäänisesti tyytymättömyyttään tunkeutumisesta leikkinsä poikki! Hänen kotileikkiensä paras kaveri, Heinosen Anneli, kipaisi ennakoiden jo pelkästä aavistuksestakin B-portaan ovelle ja muutaman porrasaskelman ylös kellarikäytävän viereisen miniyksiön B 18 ovikelloa rimputtamaan. Anneli kanteli häirinnästä kotona päivisin olleelle metallisankaiselle isäjuipilleen, joka rynnisti ulos kuin kiukkuinen sonni, herkän tyttären tueksi.

En muista, miksi tai miten olisin milloinkaan saattanut kiusata Tuijaa tai ketään muutakaan. Korkeintaan sanallista väittelyä puolin ja toisin. Tuijassa oli tosin hiukkanen ärsyttävää ja haastavaa vetovoimaa. Hän oli suurisuinen räpätädin alku, vaikkakin myös naisellinen lapsentyllerö. Varmaankin häntä tönittiin hänen koulussaan tai häntä vedettiin siellä letistä, suorista pitkistä olkihiuksista.

Anneli puolestaan oli hiljaisen perhetytön perikuva ja isänsä suojelema herkkä tummatukkainen keijukaisprinsessa, jota kukaan ei voinut haluta kiusata, vaikka hän itse tuntui odottavan ja aavistelevan sellaista kaiken aikaa, ehkäpä isänsäkin hysterisoimana. En koskaan nähnyt, oliko Annelilla äitiä.

Muistan elävästi kuin eilisen päivän erään hätkähdyttävän hetken, jolloin käännyin kotitaloni kulmalla etupihan käytävältä roskakatospäätyyn ja vastaani käveli - molemmille täydellisenä yllätyksenä - rouva Meloni, jonka kaikkein viimeiseksi olisin halunnut kohdata!

Hänellä olikin minulle muutama painokas sana sanottavanaan:

"Heikki! Olipas hyvä että minä näin sinut täällä nyt! Asia on sillä lailla, että (pälä pälä pälä). Ja jos vielä vastedes (pälä pälä pälä) kiusaat Tuijaa (pälä pälä pälä), tulen soittamaan asiasta vanhemmillesi!"

Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Ajattelin, että onneksi Melonit olivat jostakin minulle käsittämättömästä syystä taannoin muuttaneet kotioveni vastapäisestä C-portaan kaksiosta B-portaan samanlaiseen asuntoon, niin etteivät he tulleet enää alituiseen minua tai perhettäni vastaan C-portaikossa.

Onnistuin tuosta lähtien pysyttelemään riittävän etäällä sekä Tuijasta että rouva Melonista. Ihmettelen vain, jollei Tuijan äidillä olisi ollut painavampaa sanottavaa useimmille muille pihan lapsille kuin minulle. Vaan ei siitä pihalla puhetta tullut.

Mahdollisista ilkitöistäni muistan katuen enää sellaisen, miten huudahdin jollekulle mainoslehtisiä kotitalooni jakaneelle ventovieraalle teinitytölle:

"Läskimooses!"

Tekoni oli täysin aiheeton. Vaan tuskinpa pulska teinityttö paljon kallisti korvaansa lastentarhaikäisen ja oskarinkokoisen pikkupojan huutelulle.

Kävin kuusivuotiaana, syksystä 1964 alkaen, Huopalahden seurakunnan leikkikoulua Pohjois-Haagan upouuden Hakavuoren kirkon kellarissa Tolarintie 1:ssä. Aivan kirkon naapurissa asuvan pohjoishaagalaisen arkkitehdin Eevi Ahon piirtämä kuparikoristeinen punatiilikirkko oli 30 metriä korkeine kellotapuleineen valmistunut edellisvuonna 1963. Olin nähnyt sen kauan rakennustelineissään.

Pohjois-Haagan piiripastori Paavo Ensio Norri oli kastanut minut keväällä 1958. Hänestä tuli sittemmin kirkkoherra, kun oman kirkkonsa saanut Hakavuoren seurakunta erotettiin Huopalahden seurakunnasta vuonna 1966, mutta hän kuoli varsin pian auto-onnettomuudessa.

Pohjois-Haagan suomenkieliseksi nimeksi oli 1950-luvulla ehdotettu seuraavia: Pohjanhaka, Hakavuori, Tornivuori, Jukola, Viipuri ja - Taistola. Paikallislehden vähä-äänisen ja vaisun äänestyksen voitti selkeästi alkuperäinen nimi Pohjois-Haaga, joka jäikin pysyväksi. Ainoastaan uusi seurakunta valitsi itselleen nimen Hakavuori, joka arvostelijoiden mielestä apinoi lounaista naapuriseurakuntaa Munkkivuorta.

Kävin leikkikoulua eli päiväkerhoa muutaman tunnin joka arki-iltapäivä kirkon kellarissa Aino Acktén tien, Tolarintien ja Ohjaajantien risteyksessä. Päiväkerho jakautui kahteen parinkymmenen lapsen ryhmään, kahteen eri askarteluhuoneeseen.

Robert Fulghum väittää kirjassaan, että "kaikki, mitä ihmisen todella tarvitsee tietää, opitaan jo lastentarhassa". Fulghum uskoi oppineensa siellä esimerkiksi jakamisen, reilun pelin ja siivoamisen. Olen miettinyt samaa asiaa.

Kerhoryhmästäni erottui eräs Jonna-niminen tyttönen, jota useimmat pikkupojat vaikuttivat jatkuvasti kiusaavan. Päiväkerhon opettajatar yritti hillitä poikia pilkkaamalla heitä lempeästi siitä, että he näköjään tykkäsivät Jonnasta!

Sepä ei auttanut tilanteeseen lainkaan. Piilevästä tykkäämisestä oli oikeasti kysymys, ymmärsin jo silloin 6-vuotiaana. Lapsilla on seksuaalisia aavistuksia ja tuntemuksia pienestä pitäen.

Minuakin juuri Jonna kiehtoi, mutta olin liian ujo toimiakseni mitenkään, ja surinkin asiaa hieman. Jäin sivustakatsojaksi. En tiedä, tajusivatko muut lapset yhtä paljon kuin minä, vai toimivatko he vain mekaanisesti, mutta Jonnan eleet ja esiintyminen olivat kuin piiloeroottisesti ärsyttäviä. Hän oli jo eräänlainen keimaileva pieni Marilyn Monroe lapsen nahoissa.

Jonna ei todellakaan esiintynyt jämäkästi. Hän ei osoittanut täsmällisesti tietävänsä, mitä oli milloinkin tekemässä, vaan päinvastoin myötäili toisia, esitti avutonta, tuntui hakevan yhteyttä muihin ja odottavan toisten koskettavan hänen elämäänsä ja vievän häntä, ottavan hänet kyytiinsä.

Toisen lapsen oli mahdotonta ajatella, saattoiko Jonnan käytös johtua kotioloista? Lapsi ei tunne kuin oman kotinsa olosuhteet ainoina oikeina.

Lapsille esitettiin satunäytelmiä televisiossa ja lastennäyttämöillä, vaikkapa Saapasjalkakissaa. Näyttelijä-tytöt puettiin ja meikattiin suloisiksi kissoiksi ja pupuiksi ja muiksi söpöiksi nukkakangaspintaisiksi pehmoeläimiksi, ja he tanssivat ja telmivät, niiailivat ja polvistuivat, ryömivät ja kierivät, keimailivat ja keikistelivät, ja olivat tyynymäisen harmittoman näköisiä sievissä ja siroissa puputyttöjen asusteissaan.

Pehmeät satuolennot henkivät loputonta turvallista hellyyttä kuin mollamaijat, nuket ja eläinhahmoiset, karvaiset pehmolelut. Näyttelijätytöt viehättivät jo kuusivuotiasta sanattoman piiloeroottisesti, aivan kuin he olisivat halunneet päästä pojan kyytiin, joka veisi heiltä jalat alta.

Muistan leikkikouluni pienryhmät pikkupöytien ympärillä, erityisesti Vesan omasta pöytäryhmästäni. Vesa oli punakka kuumakalle, joka lähetettiin kerran jos toisenkin nurkkaan rauhoittumaan.

Kun Vesa kerrankin päästettiin nurkasta pois ja hän palasi pöytään nyrpeän punanaamaisena, hieman naurettavan näköisenä, hymyilin huvittuneena hänelle. Hän olikin punainen raivosta ja hyökkäsi suoraa päätä kimppuuni nyrkkeineen.

"Jaaha! Vesako heti haluaa takaisin nurkkaan!?" huudahti opettajatar.

"Mutku Heikki alkoi nauraa mulle!!"

"Heikkikö haluaakin vuorostaan nurkkaan?"

"Eiku mä vaan vähän hymyilin!"

Olin tyrmistynyt saamastani kummallisesta uhkauksesta. Enempää en sitten hymyillyt. Tilanne laukesi. Aloimme taas piirrellä, leikellä liimapaperia, askarrella ja opettajatar luki meille satuja.

Kolmeen kerhotuntiin klo 12-15 mahtui toisinaan käynti voimistelusalissa, jossa saimme pelailla vapaasti pallopelejä. Minä usein seisoskelin ja vaeltelin salin reunamilla seiniin nojaillen erään samanlaisen toisen ryhmän pojan kanssa, jonka nimikään ei jäänyt mieleeni. Juttelimme hädin tuskin mitään, mutta olimme samanlaisia keskenämme, kavereita.

Leikkikoulussa tärkein merkkitapahtuma oli kunkin lapsen vuotuinen syntymäpäivä. Päivänsankarille piirrettiin väriliiduilla onnittelukuvia ja opettajatar nitoi parinkymmenen lapsen piirrospaperit paksuksi vihkoksi. Maaliskuussa, juuri seitsenvuotispäiväni aattona, opettajamme sairastui ja hänen sijaisekseen tuli vieras nuori kaunis mustatukkainen harjoittelija Liisa.

Tulin hyvin huolestuneeksi, saisinko lainkaan omaa onnitteluvihkoa? Äitini sai soittaa puolestani leikkikouluun ja sijainen olikin ymmärtäväinen. Hän piirrätti lapsilla ja kokosi yhteen piirustusvihkon, johon hän itse koristeli vihreällä ja punaisella huopakynällä aivan erityisen hienon kannen, jollaista kukaan muu ei ollut ryhmässämme vielä saanutkaan: "Onnittelut Heikille!" Ilahduin ikimuistoisesti!

Vihkooni piirsivät kaikki mitä piirsivät: Jukka mäkihyppääjän, Eeva "4v" kauniin koristeellisen wigwam-teltan, Jorma kirjavia sykkyröitä, Lisbeth punasydämisen olennon, Liisa auringon ja olioita, Tero vihreän mökin ja sinitaivaan, Vesa mökin ja pystysuoran tien sinne, Maikku värikkäitä viivoja, Juha kolme mäkihyppääjää, Olli asetelman, Markku lumiukon ja lumilinnan, Tiina talon, auringon ja kukkia, Sampo ihmisolentoja katolla, Nina olentoja, Pauliina talon, Hannele mäkihyppääjän ja tontun, Jonna samoin mäkihyppääjän ja tontun, sekä Kari vanhanaikaisen auton.

Kaiken, minkä minä tiedän, opin kuitenkin mielestäni ennemmin Aku Ankasta kuin lastentarhasta. Tai osan opinkin Anthony Buckeridgen Jennings-sarjasta? Mark Twainin Huckleberry Finnistä? Väinö Riikkilän Pertsasta ja Kilusta? Paatsamatie 8:n pihalta? Lapsuuteni Haagasta? Enemmän opin noista kuin leikkikoulusta.

Aku Ankassa käytiin merillä, maissa ja museoissa, joiden kaltaisissa en ollut vielä käynyt. Jennings harrasti kaikkea mahdollista, mitä moni poika saattoi harrastaa mutta minä en, kuten kriketin peluuta, mutta myös samaa kun minäkin, kuten postimerkkeilyä, pienoismalleja, lehden julkaisua ja majojen rakentamista metsään. Huck Finn seikkaili lautalla mahtavalla Mississippi-joella, Pertsa ja Kilu lähtivät merelle Kotkan tai Karhulan Suulisniemestä.

Kotipihan lapset täydensivät vanhemmilta saatuja tietoja - vaikkapa joulupukista. Ollessani viisi- tai kuusivuotias Esko ja Mikko Miettilä alkoivat houkutella minua lähtemään heidän kanssaan Pohjois-Haagan ostoskeskukseen tapaamaan helikopterilla sinne pyrähtävää joulupukkia, joka oli tulossa viereisestä Maunulan lähiöstä.

Kun en halunnut tai rohjennut lähteä niin kauas kotipihasta, pojat käänsivät yllättäen kelkkansa alkaenkin väittää:

"Ei joulupukkia oikeasti edes olekaan!"

"Onpas!" väitin kiihkeästi vastaan!

"Katsos, kun aikuiset haluaa, että lapsillakin olisi jotakin hauskaa jouluna, niin siksi ne kertoo satua joulupukista, mutta ne ostaakin itse lahjat lapsille!" Esko valisti minua.

Samassa hetkessä oivalsin, että Eskon puheessa oli järkeä! Juuri noin täytyi asian ollakin, ymmärsin silloin heti. Toisaalta sitä suuremmalla syyllä en sitten lähtenyt poikien kanssa Pohjois-Haagaan mitään valepukkia katsomaan.

Kun äitini kotona tiskatessaan jutteli seuraavan kerran joulupukin suunnitelmista, sanoin puoliääneen:

"Mutta ei sitä oikeasti olekaan..."

"Mitäh? Mistä sinä semmoista olet saanut päähäsi? Ai, Miettilän pojat tietenkin! Eivät malttaneet olla pilaamatta joulun iloa pienemmältä..."

Mutta enpä minä ollut joulupukkia kaivannut, lahjoja vain. Vuokrattu joulupukki oli ollut hieman uhkaava hahmo, jolle lasten, Marie-serkkuni ja minun, piti laulaa, tai hän voisi muuten jättää lahjat antamatta? Aina kun taivaalla lensi helikopteri marras- tai joulukuussa, kyydissä oli kiikaroiva joulupukki, joka myös lähetti tonttuja ikkunan taakse vakoilemaan tekemisiäni. Olin varsin tyytyväinen saamaani vapauttavaan tietooni.

Olin ujo ja arka pikkulapsi. Kun vanhempieni tuttavaperhe Konoset tulivat kylään muutettuaan takaisin Lontoosta Haagaan ja heidän minulle oudot lapsensa leikkivät sujuvasti keskenään huoneessani, vetäydyin pikku hiljaa yhä kauemmas syrjään, loppujen lopuksi kylpyhuoneeseen pyykinpesukoneen taakse. Kukaan ei kai huomannut katoamistani? Äitini ei ehtinyt, isälläni ei käynyt mielessäkään, Konoset eivät viitsineet sanoa tai heidän lapsensa eivät piitanneet?

Pois lähtiessään rouva Kononen käytti vielä pikkupoikaansa pissalla vessassa. Olin piilossa kuin strutsi, mutta näkymätön? Kukaan ei sanonut minulle tai minusta mitään. Ehkäpä rouva jätti minun takiani oman pissa-asiansa väliin. Tosin olin vasta hyvin pieni. Konoset asuivat vain kilometrin päässä Haagan Vespertiellä. Kukaan ei näyttänyt huomaavan minua.

Vanhempani olivat minulle tärkeitä. Rukoilin jopa itsekseni iltarukouksessa, että he eivät koskaan kuolisi ennen minua, vaan minä kuolisin samaan aikaan, tai ennen heitä. Arvelin noinkin eläväni hirveän kauan, vaikkapa 30-vuotiaaksi, mutta en osannut lainkaan kuvitella millaista aikuisuus voisi olla. Elin vasta lapsuutta.

Lapsenvahdit olivat minusta vähän pelottavia. Kun heräsin myöhään illalla pissahätään, kurkistin makuuhuoneen oven raosta olohuoneen valoja. Siellä iso paksu mustatukkainen tyttö katseli mustavalkotelevision jompaa kumpaa kanavaa ja pureksi omenaa, jonka kodan hän heitti myöhemmin vessanpönttöön, jonka vedenpinnalle se jämähti isona ja kevyenä kellumaan huuhtomisyrityksistä huolimatta. Onneksi makuuhuoneessa oli vielä iso muovinen pesuvati jonkin aiemman vatsatautini jäljiltä. Pissasin siihen muovivatiin, eikä äiti huomauttanut mitään seuraavana päivänä.

Miettilän vanhimmat pojat Esko ja Mikko värvättiin myös joskus lapsenvahdeikseni. Heillä oli mukanaan lautapeli, jossa piti sanoa vähän väliä "Hyppää hoppaa", sillä Esko luki peliruuduista ruotsinkieliset sanat suomenkielisten jatkeeksi. Pelailimme, kun eteisen lipaston päällä ollut puhelin alkoi soida, ja jatkoi soimistaan pitkään, kun en mennyt vastaamaan, mistä Esko ryhtyi huomauttelemaan minulle.

"Antaa sen vain soida!" sanoin välttelevästi.

Vältin vastaamista ja vieraiden, vaikeiden asioiden kohtaamista, joihin en kenties osaisikaan reagoida. Entäpä jos vaikkapa vanhempieni kerrottaisiin kuolleen tai sairastuneen siellä jossakin missä he olivat? Mitä tekisin?

Veljekset nauroivat minulle ja Esko meni vastaamaan. Langan päässä olikin sitten vain Marjatta Miettilä alakerrasta, veljesten äiti, joka sanoi, että melusimme liikaa, mekastus kuului heille asti. Siksipä puhelin myös jatkoi soimistaan, vaikkei siihen vastattukaan. Alakerrassa kyllä kuultiin, että kotona täällä oltiin...

Talonmiehen rouvalla oli Irmeli-niminen teräväkielinen teinitytär, joka pesi, konttasi ja buunasi porraskäytäviä kerran tai pari kuukaudessa. Ennen kuin hän aloitti luuttuamisen ja vahauksen, Irmeli varoitti uhkaavasti:

"Ja tästä ei sitten yksikään kakara kulje puoleen tuntiin!"

Kerran olin tuhrinut vahingossa räikeää kirkkaansinistä maalia housunsepalukseeni ja Irmeli osoitteli sitä nauraen:

"Kattokaas, kun pikkupoika on maalannut munanappinsa!"

Sitten kaikki pihan lapset nauroivat. Minulla oli kylläkin vetoketju, eikä nappeja, mutta nolostuin.

Kauhukseni aivan kohta Irmelin aloitettua vahaamisen äitini huusi minua ikkunasta kotiin syömään. Vitkastelin monin tavoin ja yritin voittaa aikaa, minuutti minuutilta, mutta pian äitini huusi uudelleen yhä kiukkuisemmin:

"HETI syömään nyt, ruoka jäähtyy!"

Vitkastelin yhä. Mitäpä saatoin muuta tehdä kuin jatkaa hermostunutta leikkimistäni metsän ja pihan laidalla, odotellen että reitti kotiini vihdoin vapautuisi..

Mutta Irmeli ilmestyi yhtäkkiä avoimelle, tappiin kiinnitetylle alaovelle ja huudahti ilkeällä äänellään:

"No en kai mä sentään SYÖ SUA, jos kipitätkin himaasi syömään!"

Juoksentelin lapsena niin paljon edestakaisin C-portaassani, että osuin usein ulko-ovelle yhtä aikaa kaupunginkirjaston johtajan, tohtori Hornin kanssa, juuri kun tämä oli raottamassa ulko-ovea auki. Silloin ryntäsin kiireesti eteenpäin ja pujahdin ovesta hänen käsivartensa alta, hänen ohitseen, aivan kuin hän olisi avannut ja pidellyt ovea auki minua varten eikä itselleen. En koskaan sanallakaan edes kiittänyt.

Tohtori Horn kohotteli kulmakarvojaan kummastuneesti ja loi tuikean katseensa minuun, muttei koskaan sanonut sanaakaan kummallakaan kotimaisella kielellä. Eivätpä hänen omatkaan poikansa, Kurre ja Mörkki, olleet tietääkseni mitään mallikelpoisuuden mannekiineja.

Kukaan muu aikuinen ei osunut avaamaan minulle ovia samalla tavalla kuin tohtori Horn tai välillä rouva Horn, aivan tahtomattaan. Äitinikin kuuli minun kertovan siitä. Hän kysyi terävästi:

"Mutta tarkoittaako yläkerran setä avata oven sinulle vai itselleen?"

"Minulle hän avasi!", vakuutin. Vaikka aavistin, etten tiennyt.

Äitini kysymysten sanojen painotuksista kuulin helposti, miten niihin tulisi vastata siten, että hän olisi tyytyväinen ja kaikki menisi hyvin. Muussa tapauksessa hän olisi alkanut moittia, motkottaa ja antaa neuvoja.

Parikymmentä vuotta myöhemmin pyrin Espoon Kivenlahdessa entisen koulutoverini luo kylään, mutta kerrostalon rapun alaovi oli lukossa. Onneksi useita koiria taluttanut ystävällinen vanha herrasmies saapui paikalle avaamaan huomaavaisesti minulle ulko-oven. Mainitsin tästä kaverilleni, joka vastasi:

"Se on vaan mun alakerrasta yks säveltäjä ja pianisti George de Godzinsky, jolla on tapana juosta ovimiehenä availemassa ulko-ovea mun vierailleni."

En lapsena paljonkaan ajatellut, aukaisivatko Hornit ulko-oven minulle vai itselleen. He yksinkertaisesti sattuivat paikalle tekemään sellaisia palveluksia.

Lapsille vieraat aikuiset ihmiset ovat pelkkiä välikappaleita. Lapset ryntäilevät ja pujottelevat aikuisten lomitse aivan kuin nämä eivät olisi heidän itsensä kaltaisia ihmisiä, vaan pikemminkin reitillä esteenä olevia puunrunkoja tai kivipylväitä. Lapset ovat myös armottomia vieraille ihmisille ja vieroksuvat outoutta tai poikkeavuutta. Jokainen lapsi on oman maailmansa itsekeskeinen ja kaikkivoipa keskus.

9. Mitkä valokuvat puuttuivat?

2009-05-04T08:07:00.000-07:00

Ainoa Paatsama-lehtien milloinkaan julkaisema valokuva esitti kakkosnumeron takakannessa mustaihoista jazzpianistia äänilevykerhon liimamerkkimainoksessa, vaikkakin samaan aikaan päätoimittaja Heikki Nieminen oli aloittanut valokuvausharrastuksen isänsä opastuksella.

Olavi-isä oli itse napannut ensimmäiset säilyneet mustavalkokuvansa 29-vuotiaana 1953, kuuluisana Stalinin kuolinvuotena ja Itä-Saksan kapinavuotena, toki vain kotimaastaan Suomesta. Runsaat 14 vuotta myöhemmin isä luovutti ensimmäisen kameransa Altixin vasta 9-vuotiaalle pojalleen. Hän alkoi jakaa ohjeeksi muutamia ulkoa muistamiaan amatöörimäisiä neuvoja, jotka oli teoriassa opiskellut kymmenistä valokuvaamisen oppikirjoista, lukaisemalla pikavauhtia kirjan tai pari illassa. Kaikki tarvittavat valokuvauskirjat oli ostettu, maksettu ja talletettu kotikirjaston hyllyille.

Valokuvat piti kehittää mustavalkoisina. En tiedä, oliko mustavalkofilmi vuonna 1967 enää värifilmiä halvempaa, mutta isä oli tietämättään värisokea ja vanhoissa oppikirjoissa neuvottiin vähintäänkin aloittamaan mustavalkokuvauksella, mikäli kirjat värifilmistä vielä kertoivatkaan. Samaten myös televisioruudun tuli isäni mielestä olla mustavalkoinen, vuodesta 1965 vuoteen 1987 asti, ja merkiltään luotettava länsisaksalainen Loewe-Opta, sillä kotimaisen Asan laatua vähäteltiin ihmisten puheissa.

Vanhanaikaisen kinofilmikamerani suojaksi tarvittiin ehdottomasti aito 1950-luvun keskiruskea nahkakotelo nahkaisine kaularemmeineen. Tällainen hankittiin vanhempien nuoruuden hyvältä harrastustoverilta Nuoren Voiman Liitossa, vääpeli O. Lumilinnalta. Saamani kuluneen kamerakotelon nokka oli rypistynyt ruttuun sisäänpäin ja kupuun olisi mahtunut vähän pitempikin objektiivi, mutta lämpimän ystävällinen, tuikkivasilmäinen NVL (nuoren Voiman Liiton jäsen) Olli Lumilinna rohkaisi pikkupoikaa:

"Juuri kuluneimmista vehkeistä tunnistaa aina todellisen asianharrastajan!"

Tapasin vain kerran tai pari tuon miellyttävän leppoisan ja hymyilevän vääpelin, josta heti pidin. Valokuvia näin hänestä albumeissa useampia.

Joitakin vuosia myöhemmin äitini kysäisi eräänä päivänä isältäni:

"Miksi emme ole pitkiin aikoihin nähneet ystäväämme Olli Lumilinnaa?"

Silloin isäni kaivoi esille kaksiosaiseksi laajentuneen Helsingin puhelinluettelon. Hän haki ykkösosasta Lumilinnan nimeä ja numeroa, muttei löytänyt niitä enää sinä vuonna, joten hän totesi lakonisesti:

"Hän lienee ilmeisesti kuollut."

Puhelinluettelon selailun pituinen oli vanhan ystävän etsintä. Noin helposti saattoi kadota tietymättömiin yksinäinen vanhapoika, evp-vääpeli, äidin mahdollinen kilpakosijakin aikoinaan Nuoren Voiman Liitossa. Naimaton poikamies, jolla ei ollut vaimoa huolehtimassa yhteyksien pidosta muihin ihmisiin. Aikuisten ihmissuhteet tuntuivat minusta kummallisen kylmiltä. Tai heidän sotasukupolvensa oli tottunut jättämään elämän ja kuoleman kohtalon tai Jumalan huomaan.

Kamerani valotusajan isäni sääti kerralla kohdalleen (50 eikä 1 tai 200) eli useimpiin tilanteisiin sopivaksi, jotta kuvaamiseni olisi helpointa. Omin sormineni sain vaihdella valotusaukkoa ääreltä toiselle, sään mukaan vain 2,9 tai jopa 16, Seurasaaren pimeistä sisäpirteistä sateen ja puolipilvisen kautta Välimeren auringonpaahteeseen. Kuvausetäisyyttä muutin kesyjen oravien 0,85 metrin etäisyydestä kaukaisten vastarantojen äärettömyyden merkkiin eli kaatuneeseen kahdeksikko-symboliin asti.

Isäni kuvausoppi oli lyhyesti, että filmiä ei kannata säästellä, vaan jokaisesta kohteesta tulee räiskiä kaksi kuvaa peräkkäin, jotta jompikumpi otos onnistuisi. Kaikki negatiivinsa isä kehitytti Stockmannilla ja hän säästi talteen jokaisen epäonnistuneimmankin kuvansa positiivit ja negatiivit.

Myöhemmin isä pitkästytti kulloisenkin vierasyleisönsä, sukulaiset ja ystävät, albumien tai pimennetyn olohuoneen diaprojektorin äärellä samojen aiheiden monotonisilla pakkotoistoilla kahteen tai kolmeenkin kertaan. (Muutama dia oli aina nurinkin). Isä oli epätaiteellinen teknokraatti, kulttuurin suurkuluttaja, muttei itse taiteen tuottaja. Häneltä puuttui värisilmä ja riittävä näkemys. Paksusormisena valokuvaajana hän saattoi olla hieman poropeukalo.

Olavi-isän kootut kuvakertomukset, Albumit 1-50, alkoivat kotitanhuvilta Mäkelänkadulta, vielä maaseutumaiselta Helsingin Hämeentieltä, kesäretkiltä Munkkiniemeen, Kaivopuistoon ja Marjaniemeen, sekä monista kauniin nuoren vitivaalean vaimon, vanhimman sisaren hyvin syöneiden lasten tai tutun kirjailijan Armas Joosef Pullan henkilökuvista vuonna 1953.

Kotiympäristön kuvia seurasi kesäretki Porvooseen vanhalla saaristolaivalla "J.L. Runebergillä". Myös " Suuri Sisävesirengas" Päijänteen laivoilla tapahtui 1953.

Lapin Äkäslompolo ja Kesänkitunturi tulivat nähdyiksi 1954. Viikko uivassa hotellissa Saimaan vesillä toteutui 1955 (Kuopiosta laivalla Lappeenrantaan).

Lopulta koitti ensimmäinen laivaristeily ulkomaille asti, Gotlannin Visbyn kautta Kööpenhaminaan 1956. Siinä huipentui 1950-luvun matkailu Helsinkiin asettuneessa porvarillistuneessa pienperheessä, jolla oli käytettävissä kahden ihmisen tulot ilman ainoankaan lapsen kulutusta.

Äiti muisteli joskus sodanjälkeistä tai kenties Lapin-reissulla 1954 tapahtunutta poikkeamistaan Torniosta Haaparantaan. Isä ei ollut silloin halunnut ylittää rajaa Ruotsiin. Kenties tälle oli jäänyt huono muisto Neuvostoliiton rajan ylityksistä sotavuosinaan.

Ensimmäinen kotimaan lentomatka heinäkuussa 1953 selostettiin valokuva-albumiin monisanaisesti:

"TÄLLÄ kuvasivulla ovat kaikki ihanat lentovalokuvat reitillä Kuopio - Jyväskylä. Katso näitä pumpulihahtuvan pehmeitä pilvenlonkia ja hattaroita. Tuolla satoja ja taas satoja järviä, lampia, virtoja, jokia, puroja, salmia, niemiä, saaria, saloja ja metsiä, metsiä, metsiä. Täällä ihmisten kyliä, suuria maatiloja ja pieniä asutustiloja, peltotilkkuja ja viivasuoria pitkiä ja leveitä peltoja keltaisina, ruskeina, vihreinä, kaikkine värivivahduksineen. Tuolla yksinäisiä salotorppia peilityynen lammen rannalla. Täällä kullanruskeanhohtoinen maantie halkoo viivasuorana vanana, vain mäkien ja vaarojen kylkiä mukaillen, saloseutujen kaskeamattomia metsätaipaleita. Tuolla yksinäinen auto huristaa autiota tietä pölypilviä peräänsä tuprutellen. Enempää strategisia valokuvauskohteita en uskalla tällä sivulla paljastaa!"

LIITE: "Aero Oy:n ohjeita lentomatkustajille: Valokuvauskoneita tai kiikareita EI SAA käyttää matkan aikana, vaan ne on sijoitettava matkalaukkuun, joka säilytetään koneen matkatavaraosastossa."

Äkäslompolon matkan kuvat vuonna 1954 keskittyvät herra Gunnar Stenforsin Tunturikartanon ympärille:

"Kuvassa apulaisoppaamme Thorbjörn Stenfors, 8 vuotta.
Tunturikartanon Pikkumaja, jossa asustimme.
Tunturikartanon saunaranta.
Pikkumaja alarinteestä katsottuna.
Tunturikartano kuvattuna pilvisellä säällä suoraan pihalta.
Apulaisoppaamme Gunhild Stenfors, 10 vuotta.
Edelleen Tunturikartanoa useista eri kuvakulmista.
Vaelluksella oppaamme Stena ja kartta.
Tunturineuvoksen kahvihetki.
Stena ja tunturimänty."

Kuvien perään on liimattu seuraavana kesänä kaksi kellastunutta lehtileikettä, joista ensimmäinen oli vaaksan mittainen eli 100 palstamillimetriä ja toinen (valokuvineen) lähes puoli metriä pitkä, 450 palstamillimetriä:

"Helsingin Sanomat keskiviikkona 8. kesäkuuta 1955:

"KESÄLOMAN VIETTÄJÄ HUKKUI POHJOISESSA.

"Kolari, tiistaina. Tänään löydettiin Äkäsjoen rannalta ruumis. Vainaja tunnistettiin helsinkiläiseksi johtaja Gunnar Stenforsiksi. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että johtaja Stenfors, joka omistaa hiihtomajan Äkäslompolossa, oli ollut eilen kanoottimatkalla Äkäsjoella. Hän oli laskenut sillan alla olevasta koskesta häviten tämän jälkeen näkymättömiin. Joesta löydettiin johtaja Stenforsin reppu, lakki ja kanootin mela. Vuolas joki oli heittänyt ruumiin rannalle.

"Mainittakoon, että johtaja Stenfors oli viime sunnuntaina saapunut perheineen kesänviettoon Äkäslompoloon. Hän oli eräs tunturihiihtourheilun uranuurtajia maassamme ja tehnyt Lapin, erityisesti Ylläksen, tunnetuksi tekemiseksi lomanviettopaikkana suuriarvoista työtä. Johtaja Stenfors oli 52 vuoden ikäinen ja jätti jälkeensä puolison ja kaksi alaikäistä lasta. - PSP."

"Hufvudstadsbladet Onsdag 8 juni 1955:

"GUNNAR STENFORS DÖD.

"Budskapet om att Gunnar Stenfors är borta kommer oväntat för hans talrika vänner. - - Den i sitt slag särpräglade kulturgärning Stena utfört i det svenska Finland för Lappland kan inte skattas högt nog. -Stig."

Kaksitoista vuotta myöhemmin aloitin minäkin ensimmäisen ja lajissaan ainoaksi jäävän kartonkilehtisen valokuva-albumini, kauniin, kalliin, pehmeäpintaisen, punamustan ja vinoruutukuviokantisen.

"Heikki N. Ensimmäiset kuvani I (yksi) 18.6.1967"

Ensiotokseni olivat näppäyksiä kävelyretkiltä Haagasta, muotokuva äidistä ja isästä puistopolulla, tutkielmat Seurasaaresta, Suomenlinnasta ja Korkeasaaresta, sekä dokumentit matkoilta heinäkuussa Punkaharjulle ja elokuussa Itävallan Wieniin.

Kun kävelin ulkoilmassa kaksin isäni kanssa, kamerat kaulassa tai muutenkin, isä oli hyvin niukkasanainen ja omissa ajatuksissaan. Toisinaan hän seisahtui kuvaamaan jonkin muista poikkeavan rakennuksen, kunhan talossa oli jotakin kummallista, tavallista useampia kulmia ja nurkkia, jyrkempi katonharja, viehättävä kuistikko tai portaali, epäsymmetriset ikkunat tai oudonmuotoinen aumakatto. Isällä oli niukasti tyyli-näkemystä, ellei kulttuurihistorian kirjoista ollut tarttunut jotakin hihaan, vaikkakin adjektiivi "tyylikäs" toistui tiuhasti hänen huuliltaan, sopien yleismääritteenä yhteen jos toiseenkin mahdolliseen kohteeseen.

"Tyylikäs!" sanoi isä, milloin ei muuta taiteen arvosanaa keksinyt.

Isäni silmäili talomaisemia hajamielisesti kuin härkä hopeaharkkoja, pinnallisesti kuten useimmat muutkin tavalliset tallaajat. Jokin erikoisuus talossa hämmästytti tai tuttu turvallinen muisto menneisyydestä viehätti. Kumpi syy tahansa saattoi olla valokuvan väärtti. Isäni tunnusti olevansa pessimistinen konservatiivi. Menneisyys oli hänen muistikuvissaan parempi kuin nykyaika tai tulevaisuus.

Isäni oli ollut talkoolaisena rakentamassa velipuolensa Leon rintamamiestaloa Jämsään. Enempää hän ei tarttunut omin kourin rakentamiseen, ei kesämökin saati omakotitalon. Hänen elämäntyönsä ei olisi mikään Agatha Christien vuonna 1960 kuvaama "Greenshaw'n hassutus" eli eksentrisen kodin suunnittelu ja pystytys, erikoisen talon, jossa olisi mahdollisimman monta kulmaa, erkkeriä, tornia ja salakäytävää, jotta se olisi luojansa yksilöllinen taideteos.

Isäni tyytyi valokuvaamaan taloja sekä kirjoitti rakentamisesta pisimmän novellin kokoelmaansa
"Talonrakentaja", jolla hän voitti tavoittelemansa Nuoren Voiman Liiton harrastusmerkin.

Toisen harrastemerkkinsä hän hankki pulmallisten ongelmatehtävien laatimistaidosta.

Tilannekuvia Olavi ei ehtinyt ottaa, elleivät hoikan Lea-siskon pyöreät lapset tarkoituksella näytelleet. Olavin kuvien maailma oli jähmeän pysähtynyt. Talot olivat hyvässä järjestyksessä paikoillaan, kuten tilikirjojen, tilastojen, arkistojen ja ihmiselämän rutiiniasioiden oli parasta olla.

Ohitimme isäni kanssa kävelyretkellä vanhan "kauppalan-aikaisen" puisen huvilarakennuksen Haagan Pappilantien vaiheilla. Villiintyneessä, vehmaassa puutarhassa narahteli hiljakseen puinen pihakeinu, jossa istui yksinään vanha ruttunaamainen mummo, joka lauleskeli heleästi:
"Trallallaa... trallallaa... lal lal laa..."

Ihmettelin ääneen niin estotonta julkista laulelemista, jolloin isäni totesi yksikantaan ensimmäisen lauseensa pitkiin aikoihin:

"No hän lienee varmaankin joku mielisairas."

Laulavasta mummosta tuli mieleeni Ankka-sarjakuvien keksijänero Pelle Peloton, joka oli kerran järkytyttyään sekopäiseksi kavunnut puun latvaan visertelemään kuin lintu! "Tviit! Tviit! Tviit!"

Kun ohikulkevat ankkalinnalaiset ihmettelivät sellaista käytöstä, runoili Pellen puhuva tietokone heille selitykseksi:

"En tiedä, miks' laulaa keksijä Peloton, kai iloinen on hän, taikka suruinen?"

Aku Ankka oli Sudenpentujen käsikirjani, hakuteokseni filosofiaan ja probleemeihin.

Isäni puheet olivat yleensä hyvin lakonisia, yhdellä virkkeellä tai parilla lauseella kerrotut. Hän ei selitellyt pitkästi. "Tietenkin Niin On!" tai "No Ei Tietenkään!" olivat ärähdyksiä, jotka kävivät vuorotellen vastauksiksi useanlaisiin mielipidekysymyksiin, joita minä tuskin kysyinkään, mutta äiti joskus kyseli. Mielipidetiedustelut olivat isän ammatti. Työn ulkopuolella hän ei niinkään kysellyt eikä vastaillut.

Kävelin muutamia kertoja isäni kanssa erään luokkatoverini puutalon ohitse ja olin tyytyväinen, etten milloinkaan nähnyt poikaa pihallaan. Mutta tämä oli sittenkin nähnyt meidät ja kommentoi jälkeenpäin koulussa osuvasti:

"Te ette koskaan puhu yhtään mitään!"

Kävelyretkemme Haagassa olivat satunnaisen suunnittelemattomia. Puu-Haagan huvilat 1900-luvun alusta, kuten Villa Furuhäll (1906) Tunnelitie 13:ssa tai Valtion Rautateiden puutalot (1909) radan varressa (Tunnelitie 3) olisi voinut kuvata järjestelmällisestikin. Ihmettelin vain vähän leikkimökkiä isompaa, asutun näköistä puutalokotia, vihoviimeisenä Kauppalantien loppupäässä radan laidalla, kunnes sekin purettiin.

Oskelantien aukion 1950-luvun talomiljöö kuvattiin, samoin kuin Mäkipellontie 14-16:n omaperäisellä sivukäytäväratkaisulla toteutetut rivitalot (Keijo Ström ja Olavi Tuomisto 1958), mutta toriaukioiden asemakaavalliset jäsentelyt jäivät vain muistikuviksi: Palokaivon aukio, Thalian tori, Mäkipellon aukio, Linnaleirin aukio ja Haagan kauppatori nakkikioskeineen.

Paatsama-lehden jokaiseen numeroon olisi hyvinkin mahtunut yksi tai kaksi valokuvaa.
Dramaattinen aihe olisi ollut: "Erkki Mäkinen hakee sulkapallon katolta". Nopeassa kuvaustilanteessani vesiränni osui peittämään puolet Erkistä, minileninkinen isosisko Marja Mäkinen tummentui talon synkkään varjoon ja taustalla tunnistamaton poika potkaisi juuri samalla hetkellä palloa jalat äärimmäisesti 120 asteen kulmassa.

Entäpä terävä kesäkuvani Lassesta ja Pekasta keskellä parasta pihamiljöötä, taustallaan keskipihan sementtimuuri ja Miettilän parvekkeen alapuolinen jyrkkä kallionnyppylä? Tai ehkäpä kuva neljän hehtaarin metsän laakeista kallioista, joilla Eskon kilometrinen hiekkatie kolme vuotta aiemmin kiemurteli.

Laajemman Haagan kuvia arkistossani olisivat olleet "Prinsessankivi" eli haljennut siirtolohkare Runar Schildtin puistossa, vastavalmistunut Timo ja Tuomo Suomalaisen luomus Haagan ammattikoulu (1967), Helvi Mether-Borgströmin tai Ferd. Salokankaan suunnittelema Kylänevan kansakoulu (1964), Eevi Ahon tekemä Hakavuoren kirkko (1963), Heikki Tegelmanin luoma mormonikirkko "Myöhempien Aikojen Pyhien kappeli" (1965) Mäkipellonaukiolla, Toivo ja Jussi Paatelan piirtämä Haagan entinen suomenkielinen kansakoulu (1928) Steniuksentiellä, Itä-Karjalasta siirretty Huopalahden puinen rautatieasema (1910), sekä Vespertie 12:n "Suomalaisuuden Pirtti" (1908), joka toimi vuodesta 1919 Huopalahden puisena kirkkona.

Haagan porttirakennuksena olisi Kauppalantie 2:ssa ollut valokuvattavaksi klassinen osuuskaupan myymälärakennus, Väinö Vähäkallion punatiili-Elanto (1927). Vieressä hehkui Antero Pernajan punatiilinen Haagan paloasema (1961). Ristolantie 7:ssä ihastutti tyylipuhdas 1920-luvun klassismia edustava kerrostalo (1930), jossa oli Haagan Leivän leipomo.

Vihdintien länsipuolelta Ansaritieltä olisi löytynyt valokuvauksellisen linjakas vakuutusyhtiö Pohjolan punatiilinen vuokrataloalue kesäisine pihapuiston uima-altaineen. Vehreässä Kauppalanpuistossa olisi soljunut vaatimattomuudessaan Keskuspuistosta Pikku-Huopalahteen laskeva Haagan puro eli Mätäpuro.

Pelkän puolikilometrisen Paatsamatien varrella kuvaamisen arvoisia olisivat olleet Turun rantaradan tasoristeys monine lähestymismerkkeineen, Paatsamatie 1:n (1961) uusi Elannon pikamyymälä, Kaha Oy:n varasto eli vanha Hartwallin virvoitusjuomavarasto Paatsamatie 4:ssä, Isku-Kalusteen huonekaluvarasto (1964) metsän laidassa Paatsamatie 10:ssä, vetinen Laajasuo sekä Jyrkännelaitoksen betonibunkkerit Orapihlajakalliolla, ehkäpä myös Paatsamatie 8:n ikkunanäkymät metsän yli Pohjois-Haagaan, Adolf Lindforsin tien tornitaloihin. Laajasuo kohosi 1970-luvulla kuuluisuuteen tuhansien kukkivien alppiruusujen "Rhodopuistona".

Myös Orapihlajatien puoliympyrä liittyi Paatsamatiehen luontevasti kuin jousen kaari jousen jänteeseen, rajaten Orapihlajakallion "Neljän hehtaarin metsän". Orapihlajatien nähtävyyksiä olisivat olleet vuosien 1924-1925 huvilarakennukset osoitenumeroissa 18 ja 17, sekä numeroissa 21-27 Jaakko Laapotin rivitaloryhmä "Orakoto" A, B, C ja D-talot (1964), jossa asuivat Kylänevan kansakoulun ihastuttavimmat luokkatoverini "Tenni" ja Ursula.

Paatsama-lehden aihepiiri keskittyi tiukan paikalliseksi. Lehti ei julkaissut Punkaharjulta matkakertomustani, jonka olisin voinut kuvittaa järvimaisemilla, valkoisiksi maalatuilla puusilloilla, romanttisen koristeelliseksi veistetyllä valkoisella Hotelli Finlandialla tai Metsäntutkimuslaitoksen koealueella, jossa pensaat oli muotoleikattu jyhkeän selkeäksi tekstiksi: "Metsä on Suomen tuki".

Itävallan-matkani olisi tarjonnut kuvaeksotiikkaa Johann Straussin kullatusta patsaasta, hevosista ja vossikoista, keisarillisista palatseista ja modernista ostoskeskuksesta, eläintarhan norsuista, mahtavista kasvihuoneista sekä vaikuttavan valtavasta Tapaninkirkosta ulkoa ja sisältä, muttei sentään katakombikierrokselta, jolla näin kasoittain ikivanhojen vainajien sääriluita ja pääkalloja ladottuina lahoaville puisille hyllyille.

Samaan aikaan Paatsama-lehti julkaisi romukauppa-aiheisen pakinan, sanaristikoita, kilpatehtäviä, sarjakuvia ja pilapiirroksia mieluummin kuin matkakertomuksia. Ehkäpä lehti ei koskaan katsonut hetkeäkään taaksepäin? Kunkin päivän materiaali oli juuri siltä päivältä, joko pihalta tai askartelupöydältä, muttei muistelua viikonkaan verran taakse jääneiltä matkoilta.

Kotipihalla olisin voinut valokuvata asukkaiden tuohon aikaan vielä harvalukuisia henkilöautoja, Lindholmien pullamaisen pyöreätä Volvo Amazonia, Melonien heiveröistä Simcaa tai Kantosten farmarimallista Opel Kadettia (jonka nimi vihjaili, että naapurit kadehtivat, tv-mainoksen venähtävistä ilmeistä päätellen). Autojen sisäsäilytykseen oli kuutostalon kellarissa kahdeksan autotallia ja kasitalon alla neljä, siis yksi talli 6,5 asuntoa kohti, tusina 78 huoneistolle.

"Ei kannata ostaa mitään kallista merkkiä, kun autot kuitenkin kuluvat..." kehuskeli Mikko isälleni Miettilän perheen perinteistä kulkuvälinettä.

"Mutta kuluuhan se Renoo'kin, joten ei kannata ostaa ollenkaan!" vastasi isäni.

Miettilöillä oli vuodesta toiseen takatyöntöinen, valkoinen, pyöreäkulmainen Renault, jonka kattotelineen ja etuluukun tavarasäiliön perhe sulloi tupaten täyteen lähtiessään ajelemaan kesämökilleen, Heinolan taakse Etelä-Savoon. Heidän lähdöstään olisi saanut mainion tapahtumakuvan lehteen. Perheenisällä oli Pellervo-seuran työsuhdeasunto, sarvisankaiset aurinkolasit ja pystyssä sojottava vaalea jenkkitukka. Samanlainen lyhyt siilitukka oli hänen nuorimmilla pojillaankin, Mikko Kalevilla ja Pekka Kalevilla. Esikoinen Esko Kalevi saattoi pitää hiuksensa keskipituisina ja perheenäidillä Marjatalla oli loivasti aaltoileva pähkinänruskea permanentti, kuten jonkin värisenä lähes kaikilla Haagan tädeillä.

Rautatien tasoristeyksellä olisin voinut elävöittää valokuvin huippureportaasin siitä, kuinka Lasse ja Pekka härnäsivät porkkananväristä Turun pikajunaa. Porkkana oli aikansa hienoin veturi-vaunu-yhdistelmäjuna, jollaisella olin itsekin viisivuotiaana käynyt Turussa.

Pihan pojat kokeilivat kuka malttaa seistä pisimpään keskellä raiteita kiitojunan syöksyessä huippuvauhdillaan heitä kohti. Veturin pilli ujelsi ujeltamistaan korvia ja sielua viiltävästi ja raivostunut lämmittäjä pui mustankarvaista nyrkkiään avatusta sivuikkunasta, eikä juna ehtinyt hiljentää vauhtiaan. Pojat hyppäsivät viime hetkillä pois radalta.

Ekaluokkalaisen toisesta koulupäivästä alkaen kävelin yksinäni kilometrin matkan Paatsamatien tasoristeyksen yli etelään, Kylänevan kansakouluun asti. Raidepareja oli ylityskohdassani, aseman länsilaidalla, vielä kolme rinnakkain.

Eräänä iltapäivänä joku paikalle osunut tuntematon iso poika ryhtyi kouluttamaan pienempäänsä radan ylityksessä, käskien minua katsomaan itään ja länteen ennen jokaista raideparia. Kolmansilla raiteilla hän hellitti otteensa niskastani ja nauroi varhaisnuorten teennäistä, räkäistä naurua, ja lupasi, ettei minun enää tarvitsekaan katsoa junia. En ollut enää aikonutkaan vilkaista sivuilleni, sillä tapanani ei ollut huolehtia junista enää aseman hyvin harvoin käytetyllä pohjoisella sivuraiteella.

Monet liikennemerkit varoittivat etukäteen tasoristeyksestä. Niitä olivat mustaa höyryveturia esittävä punareunainen kolmiomerkki, kahdeksankulmainen pakollinen pysähtymismerkki Seis! -eleisine mustine käsineen sekä kolme viivallista lähestymismerkkiä eli järjestyksessä joko 3, 2 tai 1 punaista etukenoviivaa kapealla keltaisella suorakaidepohjalla.

Myöhemmin tasoristeykseen pystytettiin joko yhtä valkoista tai kahta punaista lamppua vilkuttavat kolme varoitusvaloa, joiden punaisiin valoihin liittyi korvia raastavasti kalkattava äänisignaali. Vasta Kannelmäkeen, Malminkartanoon, Myyrmäkeen ja Martinlaaksoon vievän uuden M-junaradan lisäraiteita rakennettaessa (1970-luvulla) kaivettiin Paatsamatien ja Angervotien välille suora portaaton alikulkutunneli jalankulkijoille. Silloin autoliikenne radan poikki loppui tyystin ja Paatsamatie hiljeni kuin Kainuun kylätie.

Junaradan pohjoispuolella, Haagan asemaa vastapäätä, sijaitsi lapsuudessani halkotarha, jonka käsikäyttöisillä kuljetusvaunuilla oli oma kapearaiteinen pienoisrataverkkonsa risteysvaihteineen. Kävin sunnuntailenkeillä isäni kanssa leikkimässä halkoradoilla. Sain isäni luvalla ja avulla yrittää työnnellä vaunuja tai käännellä radan vaihteita. Isäni myös osti minulle joululahjaksi saksalaisen Märklin-pienoisrautatien ja rakenteli itse mutkikkaita ratalenkkejä ja vaihderisteyksiä kirjastohuoneen lattialle, koska olin sinä jouluna vasta kolmevuotias. Isäkin osasi leikkiä.

Radanvarsi oli kiehtova lenkkeilyreitti isälle ja pojalle kameroineen. Kerran isäni kuvasi mainion ilmeikkään otossarjan asemalle junia tarkkailemaan tai kioskiostoksille tulleista Miettilän veljeksistäkin.

Asemarakennuksen kohdalla sijainnut kulunut alikulkuportaikko oli minusta eksoottisen jännittävä kävelyreitti, kuin tuulahdus kesälomamatkalta maaseudulta, puisine rapistuvine porrashalleineen, joiden kautta saattoi kavuta alas ja taas ylös laitureille. Se oli kuin lapsuuteni Haagan vastine Lontoon vanhalle Thamesin alittavalle kävelytunnelille.

Pentti Saarikoski, nimimerkki Nenä, kertoi Haagasta Ylioppilaslehdessä:

"Huopalahden ratapihan alitse kulkee jalankulkijoille tarkoitettu tunneli. Menin kerran sitä kautta vain nähdäkseni millainen se oli. Mielenkiintoisinta siinä tunnelissa on, että se tekee suorimman tien Huopalahden seurakunnan kirkkoherran virastosta Huopalahden kirkkoon. Ainakin 95 prosenttia tunnelin sisällöstä oli sukupuoliyhteyden kuvausta."

Runoilija Saarikosken Nenä pakinoi tuolla tavoin Vapun aattona 1959 kommentoidakseen norjalaisen tuomarin Anton Hiorthin laskelmaa, jonka mukaan peräti 13 prosenttia Henry Millerin kohutun romaanin sisällöstä oli silkkaa yhdyntäkuvausta.

Myöhemmin sadan metrin päähän asemalta länteen kaivettiin radan alle iso tunnelimonttu jo vuosista 1915 ja 1952 alkaen suunniteltua Eliel Saarisen tien keskiosuutta varten. Kaivanto sai pusikoitua ja lätäköityä vielä lähes 30 vuotta, tiukasti aidoilla eristettynä, ennen kuin aukkoon lopulta vuosituhannen vaihteessa rakennettiin kuin rakennettiinkin Eliel Saarisen joukkoliikennekatu, vain muutaman kerran tunnissa käytetty, pelkkiä busseja ja takseja varten.

Huopalahden asemalla pysähtyivät lähiliikenteen Sinikot, pyöreän limpun muotoiset siniset kiskobussit, tuttavallisemmin "lättähatut", mutta minä en ajanut sellaisilla ennen kuin kesälomamatkalla Jämsästä Orivedelle. Miettilät menivät keskikaupungille junalla, meidän perheemme bussilla.

Isäni pääsi Haagasta työpaikalleen Topeliuksenkatu 17:ään kaupungin sinisellä bussilla Angervotien pysäkiltä radan eteläpuolelta ja samalla bussilla numero 32 (vuoteen 1966 asti 22) ajoimme äitini kanssa Simonkentälle tai aiemmin Vanhan kirkon puistoon, josta kävelimme ostoksille Kauppatorille ja Stockmannille, joskus yksikerroksiseen Forumiin tai Sokokselle.

En muista käyneeni sisällä Huopalahden koristeellisessa, puisessa, kaksikerroksisessa asemarakennuksessa, joka oli siirretty Karjalasta Haagaan 1910-luvulla. Sisälle ei tainnut tulla asiaa, eikä isälläni ollut mielikuvitusta näyttää lapselleen odotushallia vain huvin ja tiedon vuoksi.

Aseman ulkopuolella, samassa osoitteessa Kylätie 25, kiehtoi Rautatiekirjakaupan pikkuruinen, lasinen, läpinäkyvä R-kioski. Ihmettelin karamellien, aikakauslehtien ja muovirihkaman tuoksua ja lasiruutujen takaa loistavia mielikuvituksellisia sarjakuvalehtiä, lastenkirjoja ja leluja. Laseihin oli kytketty mustia sähköjohtoja, jotka isäni selitti murtohälytyssysteemiksi. Jaakko Kontion suunnittelema isompi, modernimpi ja yhä lasisempi kioskirakennus korvasi pieneksi jääneen entisen kopin vuodesta 1966 alkaen.

"Ja nyt kun on kevät, ostetaankin Rautatiekioskista meille oikein Vaniljajäätelöt!" innostui isäni asemalaiturilla auringon paahteen sulatellessa viimeisiä lumilaikkuja pieniksi puroiksi, joita virratin 5-vuotiaana pikkupoikana.

Muistelen maistelleeni silloin ensimmäisen kerran jäätelöä, ainakin tietoisesti. Kaivelin sitä puisella lastulusikalla pyöreästä pahvikupista. Opin myöhemmin toivomaan eskimopuikkoja tai tötteröitä, mutta äitini tyrkytti ulkosalla pientä mansikkahillosilmäistä vaniljarasiaa, jollaisen syöminen puulastalla vaikutti hänestä varmaankin muita vaihtoehtoja sivistyneemmältä.

Paatsamatie, pituudeltaan 400 metriä, päättyi etelässä junarataan ja asemalaitureihin. Radan eteläpuolella ajotietä jatkoi etelään 200 metrin mittainen Angervotie, jolta haarautui itään Seljatien nysä, joka oli ollut bussin 22(32) alkuperäinen päätepysäkki, ennen kuin tämä oli siirretty vuonna 1963 valmistuneen Riistavuoren vanhainkodin eteen.

Paatsamatie oli lapsuuden reviirini. Jos kävin yksin ostoksilla, en käynyt Paatsamatie 1:n Elantoa kauempana, ellen sitten aseman Rautakirjassa, josta ostin tavallisesti markalla Retu ja kumppanit -viikkolehden tai aiemmin 80 pennillä Nakke Nakuttajan, sen joka toisen numeron, ennen kuin Nakke tilattiin kotiini Aku Ankan kumppaniksi, ensin kokeeksi 3 kuukaudeksi kesähintaan 6,90 mk, sittemmin vuodeksi. Nakke tuli postitse perjantaisin, Aku Ankka tiistaisin.

Paatsamalehden vuoden kestäneen ilmestymisen aikana kuvasin runsaat sata valokuvaa eli kolme 36-kuvaista filmirullaa. Puolet kuvistani dokumentoi hyvin aikaansa, miljöitä ja tapahtumia, kun taas toinen puoli esitteli ajattomasti Seurasaaren oravia ja Korkeasaaren eläinvankeja. Lukemattomat hyvät aiheet ja tilanteet jäivät lapselta jos aikuiseltakin keksimättä ja ikuistamatta.

8. Kuinka kakkosnumero kallistui?

2009-05-04T07:51:00.000-07:00

Paatsama-lehden toinen numero alkoi rakentua elokuun vaihteessa, vain kaksi viikkoa ensimmäisen ilmestymisen jälkeen, heti päätoimittajan palattua pikajunalla kesälomamatkalta Savonlinnasta ja Punkaharjulta.

Ensimmäiseksi lehden etusivun vasemmasta yläkulmasta osuu silmiin aikuisen peukalonpään kokoisena irtonumeron hinta, nyt 0,40 mk! Heinäkuussa lehti oli maksanut puolta vähemmän, vain 20 penniä, mutta ehkäpä aluksi oli tehty tutustumistarjous?

Toisaalta inflaatio oli voimakasta 1960-luvun lopulla. Vain parin kuukauden päästä Suomi joutui devalvoimaan markan 31,25 prosentilla, 11. lokakuuta 1967. Lapsia saattoi koskettaa Aku Ankan vuosikerran kallistuminen. Tilaushinta oli alkuvuodesta 1967 vain 19,80 mk, mutta kesäkuun alusta 21 mk ja tammikuun 1968 jälkeen jo 24 mk. Sarjakuvalehden irtonumero kallistui helmikuussa 1968 vastaavasti 70 pennistä 80 penniin.

Pienen Paatsama-lehden hinnankorotus näytti isommalle Aku Ankalle suuntaa, kuten Suomen devalvaatio edelsi Britannian vastaavaa jo kuukautta myöhemmin, 18. marraskuuta 1967. Englannin punnan arvoa alennettiin 14,3 prosentilla. Seurasi ketjureaktiona useiden valuuttojen devalvaatioiden sarja, jonka vitsailtiin saaneen alkunsa Suomesta.

"PAATSAMA-lehti n:o 2, Paatsamatien uutiset 1.8.1967."

Päivättyjen uutisten aikaväli sisältää viikon arkipäivät maanantaista 31.7.67 perjantaihin 4.8.67. "Vain irtonumeroita!" Tilauksiin ei haluta sitoutua.

Lehti on saanut oman logon, jonka muodostaa tähtäimen ristikossa oleva P-kirjain, eli alkukirjainta leikkaa neljään sektoriin jaettu ympyrä, jonka keskipisteristi osuu P:n lenkin sisään.

Etusivun pääkirjoitus sijaitsee kolmannella palstalla, oikeassa laidassa:

"Ikävä kyllä tässäkään lehdessä (eikä seuraavissakaan) ole kuvia. Kuvat ovat liian kalliita tällaiseen pikku lehteen (yksi kuva yhteen lehteen 40 penniä). LASSE KANTONEN on otettu Paatsaman uudeksi reportteriksi. Paatsaman toimitus."

Etusivun ykkösjuttu liittyy ajankohtaiseen televisiosarjaan:

"BAT-MANIA. Erkki Mäkinen, Jari Nyrhilä ja Esa Nyrhilä leikkivät Batmania 31.7.67 klo 19."

Lepakkomieheksi naamioituva rikas playboy Bruce Wayne (näyttelijänään lievästi vatsakas Adam West) joutui joka keskiviikkoiltana puolen tunnin jaksossa pahaan kiipeliin, josta hän kuitenkin pelastui täpärästi torstain puolituntisessa jatko-osassa. Lepakkomiestä seurattiin joka viikko "samalta lepakkokanavalta" (Mainos-TV:stä) "samaan lepakkoaikaan".

Lehdessä seuraa skandaalipaljastus:

"ANTTI Pajanen ja Riitta Pajanen olivat 1.8.67 pihalla ALASTI!" Sisarukset olivat kaksi- tai kolme-vuotiaita kuutostalon lapsia.

"ANTTI Pajanen ja Jari Nyrhilä tappelivat 31.7.67. Jari rupesi itkemään."

"SUIHKU 1.8.67. Tänään oli Paatsamatie 8:n nurmikolla kastelusuihku."

Uimapukuiset lapset hyppelivät riemusta kirkuen sadettajan ylitse ja telmivät sen ympärillä, lyhyeksi leikatulla nurmikentällä. Hippikesä 1967 oli poikkeuksellisen aurinkoinen ja helteinen.

Eräänä päivänä Ilta-Sanomien etusivun suurin pääotsikko lupasi helpotusta kuumuuteen:

"Helteen päämajan tilannetiedotus: PILVIÄ TULOSSA!"

Yhdistyneiden Kansakuntien antama päätöslauselmaehdotus Lähi-idän kriisistä jäi kakkossijalle säätietojen varjoon. Raskaan sarjan ammattinyrkkeilijän Joe Frazierin tyrmäysvoitto George Chuvalosta oli Ilta-Sanomien mielestä päivän kolmanneksi tärkein uutinen.

"LAATIKKO. 31.7.67. Erkki Mäkinen ja Heikki Nieminen löysivät tänään suuren tyhjän pahvipakkauksen. Laatikko oli tämän muotoinen (ääriviivapiirros: korkea suorakaide). Erkki ja Heikki veivät laatikon metsään. Erkki piiloutui siihen ja Heikki meni kertomaan Jarille, että metsässä oli laatikko, josta saisi hienon teltan. Hän lisäsi vielä, että laatikon pohjalla oli kasa karamelleja. Jari lähti liikkeelle heti kuultuaan laatikosta. (Jatkuu sivulla 3).

"(Jatkoa sivulta 1). Kun Jari oli tullut laatikon luokse, Erkki hyppäsi sieltä esiin. Jari ei säikähtänytkään, vaan rupesi nauramaan. Sitten veimme laatikon Paatsamatie 6:n takapihalle, peräkulmaukseen, johon heitettiin aina kaikki sellainen roju, mitä ei viety roskapönttöihin. Vesa oli silloin siellä. Heikki meni näyttämään Vesalle Kaha Oy:n pihalla (Paatsamatie 4) olevia peltitynnyreitä. Sillä aikaa Erkki meni laatikkoon piiloon. Heti kun Erkki oli piilossa, Heikki näytti Vesalle laatikkoa. - Mennään katsomaan tuota laatikkoa, sanoi Heikki. Ja Vesan Erkki saikin pelästymään!

"Lasse Kantonen tuli pihalle ja Erkin kanssa hän raahasi laatikon nurmikolle. Siellä he ryömivät laatikkoon. Laatikon pohja meni halki ja repeytyi irti. Nyt laatikko oli kuin kanneton ja pohjaton tynnyri. Siitä Erkki keksikin, että he voisivat leikkiä kioskia ja sitä he leikkivätkin koko illan loppuajan."

Etusivun kahden palstan mainos on toistoa ensimmäisestä numerosta: "Kevätpörriäinen myytävänä os. Paatsamatie 8 C 38." Ei ole käynyt kaupaksi. Vieressä etusivun alaosan kolmannella palstalla vihjataan: "HUOM. Sarjakuvat sivulla 7!"

Liimatulla paperinpalalla lisätyn sarjakuvavinkin alta on viime hetkellä ennen lehden painatusta sensuroitu lehden alkuperäinen mielipidekommentti:

"HUOM. Sirkku Mikkola on hullu ja Marja Mäkinen on tullut tyhmäksi. VAROKAA HEITÄ!"

Toisen sivun pääkirjoitus kehottaa: "SÄILYTÄ LUONTOA. Älä katko oksia. Älä hakkaa nauloja puihin. Älä kiusaa eläimiä. Älä ota kukkia juurineen. Älä jätä roskia metsiin. Älä mitenkään vahingoita puita. Säilytä luontoa."

Päätoimittaja olisi mielellään siteerannut Seurasaaressa näkemiään runollisia kylttejä, jos olisi muistanut oikeat sanat. "Vaali luonnon rauhaa, älä melua äläkä pauhaa".

Pikku-uutisia riittää runsaasti:

"ANTTI ja Anne ja Riitta tappelivat takapihalla. LK" (Lasse raportoi lehdellemme).

"HEIKKI Nieminen kompastui tänään 2.8.67 kiveen."

"LASSE Kantonen väittää voivansa uida Atlannin (Atlantin) valtameren yli."

"TÄNÄÄN 2.8.67 aamupäivällä Jari Nyrhilä löi Vesaa päähän."

"ANTTI etsi Jaria 2.8.67"

"AIKA epäluotettavalta taholta olemme kuulleet, että Jari Nyrhilä on 2.8.67 pissannut housuihinsa."

"Liisan ja Matin" pilapiirroksessa vaimo on kattanut ruokapöydän, mutta mies hakkaa nyrkillään mustavalkoista "lumisadetta" kuvaputkellaan näyttävää televisiota valittaen: "TV-illallisemme on jo melkein kylmä!" Kaupasta mahdollisimman valmiina ostettu TV-illallinen oli Amerikasta sarjakuvien välityksellä levinnyt outo klisee.

Ilmoituksia: "Lasse Kantonen lainaa kirjoja. Os. Paatsamatie 8 C 31."

"Erkki Mäkinen myy Lipas-lehtiä, hinta 50 penniä kpl."

"Vielä on tilaisuus ostaa Paatsama-lehti n:o 1."

"Ilmoitukset lehden sivulle 1 maksavat 3 penniä, mutta sivuille 2 - 3 - 4 - 5 - 6 - 7 - 8 vain 2 penniä."

ELOKUUN KUVA muistuttaa kaulastaan kuristetun pussin muotoista maljakkoa, mutta saattaa olla myös Roope Ankan rahasäkki.

"Keräättekö eri kuukausien kuvia? Muistitteko ottaa talteen heinäkuun kuvan? Nyt kuvista on tullut kilpailu! Kerätkää 3 kuvaa ja lähettäkää nämä toimitukseen. Yllätyspalkinto!"

Lehden sivulla 4 on pakina VIRTASEN PERHE.

"Herra Virtanen meni romukauppaan.

'Päivää, tarvitsen yhden vieterin', sanoi Virtanen.

'Mihin herra tarvitsee vieterin', kysyi romukauppias.

'Mitä se teille kuuluu, romukauppias. Antakaa vain yksi romu, tavallinen vieteri', sanoi Virtanen.

'Meillä ei myydä romuja. Nämä ovat yhtä hyviä kuin rautakaupankin. Mutta minä kysyin teiltä mihin tarvitsette vieteriä', huusi romukauppias.

'Hiljempaa, hiljempaa, kauppias, en ole kuuro. Muuten antakaa nyt se vieteri'.

'No annetaan, tässä on, näkemiin."

"RIITA. Lasse Kantosen ja erään toisen henkilön, jonka nimeä emme nyt mainitse, välillä oli 3.8.67 pieni riita. Tämä sai alkunsa narusta. Paatsamatie 6:n pihalla, pyykkinarujen telineessä, roikkui naru, Molemmat riitelijät roikkuivat usein tässä narussa. Nyt molemmat halusivat yhtä aikaa keinua ja vetivät keinua itselleen. Sirkku Mikkola tuli erottamaan heidät. Hän heilautti narun tangon ympäri niin, etteivät riitelijät enää ylettyneet siihen. Lasse yritti kiivetä tangolle, mutta Sirkku veti hänet alas."

"ERKKI MÄKINEN ERONNUT PAATSAMASTA. 2.8.67. Erkki Mäkinen erosi tänään lehdestä. Onneksi Lasse Kantonen on vielä mukana. HN."

"KILPATEHTÄVÄ: Tässä näette joukon kirjaimia. Saatteko niistä jonkin kaupungin nimen? "VOANSANNIL" Ratkaisu sivulla 7.

"YLEISÖN OSASTO. Kirjoita Sinäkin yleisön osastoon!

"Miksi Paatsama-lehdessä on liian paljon Erkistä? Jarista ja Lassesta pitäisi olla enemmän. Tv. S. MIK ja M. MÄK." (Nimimerkki viittaa vahvasti Sirkku Mikkolaan ja Marja Mäkiseen.)

"Miksi Paatsamassa ei ole mitään esim. Paatsamatie 1:n lapsista? Nimimerkki Mur."

"Pihlajista pitäisi myrkyttää madot! Nimimerkki Ajatteleva."

UUTISIA:

"Lasse Kantonen ja Erkki Mäkinen ajavat ja muutenkin kiusaavat tänään perjantaina 4.8.67 Pirjoa, Kamillaa, Kristiinaa ja paria muuta Paatsamatie 8:n likkaa."

"4.8.67. VESALLA on hieno potkulauta, se on pitkä ja punainen. Eräs henkilö pyysi saada ajaa sillä, mutta Vesa ei antanut."

"ERKKI Mäkinen väitti uineensa 7 metrin altaan 3 kertaa."

"LASSE Kantonen ei yleensä lue Aku Ankkoja, mutta katsoo kyllä kuvat."

"TÄNÄ kesänä ei enää pitäisi tulla Paatsamaa. Näkemiin! Sami Sammakko sarjakuvalehti voi vielä tulla. Paatsan (sic!) toimitus."

"Vitsikerho: ANTTI." Pilapiirroksessa palopäällikkö komentaa: "Ylemmäksi, ylemmäksi!", vaikka palomies seisoo jo liian lyhyiden tikapuiden ylimmällä askelmalla.

Sarjakuvassa "KIKKA-KALLE" asiakas palauttaa vaatekauppaan läpinäkyvässä muovipaketissa olevan paidan ja sanoo:

"Ostin liian pienen, vaihtaisin isompaan!"

Myyjä: "Näyttää hyvältä, tässä suurempi!"

Kolmannessa kuvassa myyjä tarkastaa paidan ja huomaa sen - kauttaaltaan kahtia revenneeksi!

Sarjakuvasankari TYHMÄ-TYRY potkii kadulla säilyketölkkiä. Toinen mies avaa yllättäen tölkin purkinavaajalla ja löytää sisältä - paksun setelinipun! Tyryä ottaa aivoon.

MAKE-poika harmittelee kuvasarjassaan, ettei hänen lippalakkinsa pysy päässä. Toinen poika lupaa auttaa: "Minä laitan sen!". Myöhemmin kolmas poika kysyy: "Miten sait hatun pysymään Maken päässä?" Vastaus kuuluu: "Liimalla!"

Takasivun uutisia:

"KOLARI. Vesa ja Antti törmäsivät yhteen 4.8.67. Vesa satutti jalkansa."

"ANTTI Pajanen tipahti 4.8.67 Paatsamatie 6:n tikapuilta." (Ei kuitenkaan korkealta.)

Takasivulla on tehtävien ratkaisuja: Kysytty kaupunki oli Savonlinna. Edellisen numeron Krypto-ristikon sanat paljastetaan. Lehdessä on myös pieni vapaalla kädellä ulkomuistista piirretty Paatsamatien kartta.

Takasivun viimeinen ilmoitus kehottaa: "Hienoja merkkejä Paatsaman toimituksesta. Osta niitä!" Mallikuvana on peukalonpään kokoinen musiikkikerhon postimyyntitarjouksen liimamerkki "Jazz Parade", jossa esiintyy mustaihoinen pianisti.

Paatsamalehden suurin kilpailija Ilta-Sanomat maksoi samana kesänä vain 30 penniä ja oli laajuudeltaan 16-sivuinen. Heinäkuun lopun takasivu kertoi tuoreimmat iltauutiset Suomesta:

"Vankimielisairaalasta karannutta etsitään yhä. Autiorakennukset paloivat poroksi. Kadonnut pikkupoika löytyi hukkuneena. Maatilan rakennukset tuhoutuivat tulipalossa. Verinen mies löytyi pihalta Turussa. Hukkuneeksi epäillyn etsinnät jatkuvat Varkaudessa. Alkoholiliikkeen asiakasmäärä kasvoi. Raittiusjärjestöissä ei mainita huumausaineita. Rikosilmoitus Oulun jäteöljyjutussa. Englantilainen loistoristeilijä Caronia ankkuroitui Helsingin redille."

Turun Kakolanmäeltä karannut vanki Voitto Antero J. oli peräti 195 sm:n mittainen, tuomittu murroista, muttei tiettävästi vaarallinen ympäristölleen. Hän oli sahannut sellinsä kalterit poikki ja keinotellut itsensä ulos lakanasta tekemänsä köyden avulla.

Kangaslammilla kahvinkeittotulesta lennähtänyt kipinä oli sytyttänyt rutikuivan pärekaton ilmiliekkeihin kesken heinäntekopuuhien. Vedestä löytynyt onkivapa herätti epäilyn seitsenvuotiaan Karin hukkumisesta Partaharjun leirikylän Salvosen järveen, josta sammakkomies hänen ruumiinsa myöhemmin löysikin.

Lompakko, joka sisälsi rahaa yli 3000 Suomen markkaa, paloi yhdessä traktorin, navetan, saunan, maatilan päärakennuksen sekä irtaimiston kanssa Rauman maalaiskunnassa. Vain jonkin verran pitovaatteita ehdittiin tulelta pelastaa, vakuutustenkin kattaessa vain kolmasosan tuhoutuneen omaisuuden arvosta.

Korian kirkon ovelle hylätty parin kuukauden ikäinen poikalapsi oli yhä nimetön. Huopaan käärityn vauvan oli jättänyt noin 20-vuotias pitkähiuksinen ja housupukuinen nainen. Pojan mukana olleessa kirjeessä luki vain: "Olkaa hyvä ja viekää vauva lastenkotiin. Minä jatkan matkaani."

Lopuksi Ilta-Sanomat myös ennusti seuraavasti: "Tulevaisuuden lähiöissä on elintarvikeautomaatteja, jotka säästävät perheenemännät hankalilta ja pitkiltä ostosmatkoilta."

"Mitä sanoisitte, jos voisitte ostaa maitoa, voita, leipää ja vaikkapa grillatun kananpojan jopa lauantai-iltana tai sunnuntaina?" Tällaista tulevaisuutta kuvitteli Ilta-Sanomien haastattelema malmöläinen arkkitehti Thorsten Roos kesällä 1967.

Paatsama-lehdenkin ennustuksia olisi ollut kiintoisaa kuulla.

7. Miten syntyi kilometri leikkitietä?

2009-04-30T04:48:00.000-07:00

(KESÄ 1964)

TAPANIN AUTOT

Taloyhtiömme Paatsamatie 6-8:n piha rajoittui lännessä Orapihlajakuja 3:n tonttiin, jolla sijaitsi sodanjälkeisiltä vuosilta periytyvä, harmaaksi rapattu, jyrkkäkattoinen, jyhkeän laatikkomainen omakotitalo. Kivitalon lisäksi tontin laidalla oli korkean puuaidan pimennossa, raparperipensaiden ja koiranputkien piirittämänä, vuosikymmeniä vanha, puinen ja punamullanvärinen piharakennus.

Pihaa vartioi mustaturkkinen Karjalan karhukoira, jonka remmi oli kytketty tontin kulmapaaluja yhdistävään pitkään naruun. Näin Iro-koira, tai pienemmille lapsille Ilo-koira, ylettyi vartioimaan koko tontin pitkää maarajaa. Remmin rautarenkaat kalisten ja kilisten Iro juoksenteli terhakkaasti sille varattua pitkää reittiä. Kilkatus kuului ikkunoitten läpi naapuriston koteihin ja toi lapsille turvallisuuden tunnetta: Ilo vahti valppaasti koirankoppiaan ja koko Ilotalon pihaa.

Puisen piharakennuksen vuokralaisena asui aikansa, vuoden verran, Esko Miettilän ikätoveri, tuolloin 9-vuotias Tapani-poika. Tämän äiti, isä tai holhooja jäivät minulle yhtä näkymättömiksi kuin Charles M. Schulzin sarjakuvan Tenavien poissaolevat aikuiset.

Miettilän veljekset olivat käyneet Tapanin syntymä- ja nimipäiväkutsuilla, toisena joulupäivänä, vieden hänelle lahjan. Tapani oli kutsunut pojat juhlimaan, mutta ei yllättävästi voinutkaan tarjota vierailleen kuin vettä ja näkkileipää, jota Tolarin kansakoulun väheksytyssä ruokalassakin sai nauttia rajoittamattomasti jokaisena koulupäivänä.

Mikko Miettilä hämmästeli näkkileipätarjoilua naapuriston keskiluokkaisissa kodeissa niin elävästi, että tapaus muistettiin vuosikaudet huvittavana farssina, kuningatar Marie Antoinetten elämänviisaudella tulkittuna.

"Jos Tapanilla ei ollut syntymäpäiväkakkua, miksei hän sitten tarjonnut edes keksejä, leivoksia tai jäätelöä?" naureskelivat poroporvarilliset äidit, joskus käytännössä viisaat, joskus pöhköt.

Pikkuvanhana lapsena aloin jo varsin nuorena ihmetellä, oliko sodan ja pula-ajan kokeneilla vanhemmilla lyhyt muisti? Entä jos Tapani olikin köyhyyden, piittaamattomuuden tai huoltajansa syvän väsymyksen uhri? Minulle Tapanin kohtalo toi myöhemmin mieleen suuren sankarini Huckleberry Finnin laiminlyödyn lapsuuden. Mutta Tapanin lyhyen naapuruuden aikana olin vasta ajattelematon kuusivuotias. Tällöin huomasin ainoastaan Tapanin ainoan suhteellisen suuren rikkauden, hänen leluautonsa!

Tapanin pihamaa oli kukkuroilleen täysi levitetyistä muovisista leikkiautoista, joita saattoi olla yhdeksänkymmentä, jollei satakunta ja kymmenen päälle. Jok'ikinen lelu oli yhtä ja samaa kömpelön vanhanaikaista umpiautomallia, samalla yksinkertaisella muotilla valettu, samasta yhdenvärisestä muovimassasta. Mutta eri autot olivat kuitenkin erivärisistä muoveista. Kaikki autot olivat kokonaan joko keltaisia, punaisia, vihreitä tai sinisiä.

Ehkei Tapanilla ollut muita leluja, mutta muoviautoja oli yllin kyllin, miten lie hankittuja. Kuvittelin, että hänen isänsä oli töissä muovitehtaassa ja oli joko vohkinut tai saanut lelukaarat.

Tapanin autot eivät olleet hienoja, persoonallisia yksilöitä, mutta niiden jakautuminen eri väreihin ja silkka suuri lukumäärä oli häkellyttävää, Roope Ankan mieleeni tuovaa rikkautta.

AUTOLEIKIT

Jaoin leikkiautot muutamaan eri kokoluokkaan. Ensinnäkin oli pienen pieniä miniatyyrejä, vain parinkin sentin mittaisia, jotka eivät oikein lasten leikkeihin sopineet. Minulla tai isälläni oli pari tuttavien tuliaista Lontoosta, molemmat kaksikerroksisten bussien pienoismalleja, toinen moderni umpikattoinen, toisessa avokattoinen yläkerta yksityiskohtaisine penkkeineen.

Toiseksi tuli Matchbox-koko, tulitikkurasiaa vähän isommat, alle kymmensenttiset lelut, yleensä peltiset ja taitavasti muotoillut muistuttamaan oikeita tunnistettavia automalleja. Minulla oli parhaasta päästä dollarihymy Chevrolet Impala sekä James Bondin auton pienoismalli, jossa oli erityisominaisuuksina kattoluukku, toimiva heittoistuin, takaikkunan suojaksi ponnahtava teräslevy sekä etupuskureista esiin työntyvät konekiväärit.

Kolmanneksi tulivat edellisiä yksinkertaisemmat muoviautot, 15-25 cm pituudeltaan, joita minulla oli kolme tai neljä ja Tapanilla pyöreästi sata.

Neljänneksi oli vielä jättikuormureita, puolen metrin pituisia leluja, jotka saattoivat olla erityisen paksua muovia tai puusta tehtyjä kestämään kovakouraisimpiakin pikkulapsia. Minulla oli puolimetrinen, puinen ja kömpelö kuorma-auto sekä hieman lyhyempi, peltinen ja tyylikäs linjan 22 kaupunkibussi.

Mitä pienempi lapsi, sitä isompi leikkiauto. Suurinta kokoa ajaa jyryytettiin yksinkertaisesti hiekkalaatikossa. Lelu oli itsessään kaikki, eikä sopinut osaseksi muuhun leikkiyhteiskuntaan. Sitä vastoin mitä pienempi auto oli, sitä mutkikkaampi pienoismaailma oli mahdollista rakentaa sen ympärille. Lelu ei jäänyt yksin vaan oli osa suurta, hienostunutta kokonaisuutta.

Tapanin autoista tuli lukumääränsä vuoksi vallitseva kokostandardi kerrostalomme pihaleikeissä. Hiekkalaatikkomme hiekkaympäristöineen oli aivan liian pieni niin monille autoille. Meidän olisi siis rakennettava autoteitä talon viereiseen neljän hehtaarin metsään.

Metsän puolella tontin rajasta, kotiporrashuoneeni edessä, oli aluksi tasaista paljasta kalliota kymmenisen metriä, kunnes musta multakerros alkoi peittää pientä notkelmaa. Paikalla kasvoi vähän sammalta ja matalaa ruohoa, joitakin metsäkukkia ja heinää. Kauempana ja alempana kallioharjanteiden takana esiintyi myös mustikan ja puolukan varpuja. Notkelman jälkeen paljaat karut kalliot alkoivat kohota portaittain monimuotoisina terasseina.

Sekametsämme yleisimmät puut tunnistin männyiksi, kuusiksi, pihlajiksi, koivuiksi ja pajuiksi. Paljon oli kuitenkin paljasta multaa, sammalikkoja, kallioita ja heinikkoja, joihin oli mukavaa ja helppoa raivata multapohjaisia teitä leluautoille ja pystyttää katujen varsille kivimurikoita taloiksi.

Miettilän Esko aloitti kuitenkin ensimmäisenä sorapohjaiset tienrakennustyöt kaapimalla huomaamattomasti vähän hiekkaa taloyhtiön tontin reunalta, pihanurmikon alta. Esko muotoili komeasti kaartelevan hiekkatien jatkumaan pihan laidalta yli havunneulasia ja kaarnanpalasia kukkivan laakean kallion, multaiseen ja sammaleiseen notkelmaan asti.

Tapani testasi Eskon tietyön tulosta ajelemalla edestakaisin autoillaan. Tietä tasoiteltiin ja levennettiin. Yksi auto kerrallaan mahtui ainoalle kaistalle. Vaikutti kuin oltaisiin Lapissa tai Amazonin viidakossa ja rakennettaisiin erämaahan ensimmäistä metsäautotietä tukkirekoille. Kenties tehtiinkin Pan American Highway'ta Hondurasiin.

Minua kiinnosti enemmän kokonainen tieverkosto kuin yksittäinen pitkä maantie. Aloin rakentaa multaiseen notkelmaan kaupunkia risteävine katuineen. Musta multa oli kuin asfalttia ja arvokkaampaa tienrakennusainetta kuin keltainen hiekka. Keräsin myös löytämiäni tiiliskiven kokoisia irtokiviä maalaistaloiksi ja kaupunkirakennuksiksi katujeni laidoille.

Oma leikkikotitaloni oli iso maaseutukartano kalliovuoriston juurella, jonka edessä autot kaarsivat liikenneympyrässä tulosuunnasta paluusuuntaan, niin että paikoittaminen onnistui helposti ilman peruuttamisia. Otin keksintööni mallia Lea-tätini ja varatuomarimiehensä Kalle-sedän kesähuvilan pihamaasta, Jämsänjoen Koskenpäältä.

Metsäleikkini keskeytyivät pahasti, kun muutin kuudeksi viikoksi maalle. Vanhempani olivat vuokranneet kesähuvilan Suomusjärven Lahnajärveltä, sadan kilometrin päästä kotoa. Aikuiset kävivät jo kevätlumien aikaan katsomassa mökkiä, näkemättä pihaa ja rantaa hankien alta. Sillä aikaa minä leikin kotona uudella muovipallollani ja odotin kiehtovalla jännityksellä, mitä olisi tulossa kesällä.

LOMATAUKO LAHNAJÄRVELLÄ

Muutimme mökille vuokratulla pakettiautolla, johon saatiin mahdutettua iso lasti taloustavaraa. Koska turvavöistä ei vuonna 1964 piitattu, mahtui mukaan myös kaksitoistavuotias Kirsti-serkku, Lea-tädin ja Kallen tytär, istumaan lastin sekaan tavaratilaan. Hän lähti viikonlopuksi keräämään maalta yrttejä koulukasvioonsa, suorittamaan Meilahden Yhteiskoulun pakollista kesälomaläksyä.

Lahnajärvi sijaitsi valtatie ykkösen varrella, aivan puolivälissä matkalla Helsingistä Turkuun. Kaikki kaukobussit pysähtyivät pakolliselle lepotauolle Matka-Mannan motellihuonerivin ja kahvilan eteen. Länsipuolisella vierustontilla kilpaili yksityinen kahvilanomistaja, joka piti kalliimpia hintoja, mutta busseista tuntui riittävän asiakasruuhkaa molemmille yrityksille.

Länsikahvilasta tuli myöhemmin Ufo-kahvila, kun sen pihaan pystytettiin vetonaulaksi arkkitehti Matti Suurosen keksimä muovipintainen, lentävän lautasen muotoinen Futuro-talo.
Kouluni luokkaretkibussi pysähtyi pihaan Turun-matkalla toukokuussa 1971 ja kaikki lapset tungeksivat kipinkapin seikkailulle ahtaaseen Futuro-ufoon. Teräskehikko kohotti pyöreäpohjaista ranskanpastillia reunojen alta ilmaan. Keskeltä alapintaa kavuttiin tikapuuportaita sisään.

Futuron saranoidun porrasluiskan saattoi kiskoa perässään ylös sulkemaan kulkuaukon kuin lentokoneen oven. Kiinteät tuolit, sohvat ja pöydät kiersivät sisäpuolella pallonpyöreää ulkoseinää. Asuminen oli ahdasta. Tavaroiden säilytystiloja ei ollut missään.

Pienikokoinen viihdetaiteilija Matti Kuusla oli ensimmäisenä ostanut Futuro-talon numero 1 kesämökikseen ja se oli esitelty Apu-lehden kannessa, mutta myyntimenestystä ei syntynyt, ennen kuin energiakriisi jo antoikin kuoliniskun liian muoviselle unelmalle.

Makeisten asiantuntija, luokkatoverini Nass Boss Nöff Nöff, laiha poika lappalainen eli Nasu-possu kauhisteli silmät lautasina Ufo-kahvilan hintoja ja kielsi minua:

"Älä, älä, älä osta! Ei kannata maksaa markkaa Trip-mehusta!"

Ostin sittenkin mitä silloin halusin. Myöhemmin Ufo-kahvilan tilalle rakennettiin Lahnajärven vesipuisto liukumäkineen, mutta se purettiin kannattamattomana.

Ykköstieltä erkani vuokramökillemme pieni kapea hiekkatie jo puolisen kilometriä ennen motellia. Mökkitie kaarsi pari jyrkkää mutkaa tuuheassa metsässä, kunnes tien varrelta näkyi ensimmäinen, toinen ja kolmas huvila, muutama lisääkin, kaikki rannan puolella. Meidän mökkimme tuli jo toisena vastaan. Naapuritalot olivat lähekkäin kummallakin puolella.

Huvila oli vaatimaton ja ränsistynyt. Ulkomaalit hilseilivät, kattohuopa kasvoi sammalta, puita polttava nokinen liesi savutti. Taloon kuului kuisti, tupa ja pieni peräkamari kaksine sänkyineen. Sauna puuttui, erillinen käymälärakennus oli, vesi- ja sähköjohtoja ei, öljylamppu oli. Kaivo sijaitsi puolivälissä jyrkkää mustikanvarpuista rinnettä, joka vietti näkinkenkärannalle ja laholle laiturille.

Minulla oli kuusivuotiaana mukana oma valkoinen leikkikoirani Ilo, joka soitti joka ilta puhelun Lahnajärven tuvan leikkipuhelimella (hetekanjalalla) ja kertoi kotiin Paatsamatielle jääneille pehmoeläimille ja Liisa-nukelle Lahnajärven uutisia. Vanhanaikainen öljylamppu valaisi tunnelmallisesti hämäriä iltoja.

Pienen järven toisella puolella näkyi peltoja ja punainen latorakennus. Isäni souti vuotavalla veneellä järven yli asioille ihmeelliseen tavarakukkuraiseen maalaiskauppaan, joka myi mitä tahansa, muovisankoja, vaatteita ja rautakauppatavaraa. Minä olin isäni mukana äyskäröimässä vettä. Uimarenkaita tai pelastusliivejä ei ollut ja olimme jokseenkin uimataidottomia.

"Puuvene ei uppoa kokonaan vaan kelluu nurinkin. Pitää pitää reunoista kiinni", vakuutti isä minulle. Soutaminen oli polkupyöräilyn ohella isäni urheilulaji.

Soudimme koko perhe peseytymään kiskurikahvilan saunaan. Emme menneet sinne enää toista kertaa, vaan seuraavaksi lomakylän saunaan. Siellä oli mukava hiekkaranta kuusivuotiaan uimaharjoitteluun. Mutainen ja kaislikkoinen mökkirantamme oli kukkuraisen täynnä teräväreunaisia näkinkenkiä, joita keräsin.

Keräilin mökilläkin Helsingin Sanomain sarjakuvia. Hurjassa jatkokertomuksessa Mikki Hiiri sukelteli Etelämerellä simpukoista helmiä, kun paikalle ui vaarallinen vastustaja, kissa nimeltä Musta Pekka. Molemmilla otuksilla oli jännittäviä, minulle aiemmin tuntemattomia varusteita, happisäiliöt letkuineen ja sukeltajan maski.

Lahnajärvellä pörisi ja surisi moottorin ääni. Kiskurikahvilan omistajalla oli pikkujärven ainoa pikasliippari, moottorivene, jolla hän joutoaikoinaan hurjasteli ympäri lätäkön. Meteli ja kiire oli kova, vaikkei mies ollut menossa minnekään, kiersi vain suppeaa kehää uudelleen ja uudelleen.

Isäni raahasi metsästä kaatuneita puunrunkoja mökin pihalle ja sahasi ja pilkkoi polttopuita. Puiden omistusoikeutta ei pohdittu. Isäni olisi mahtanut hämmästyä, jos naapuri tai poliisi olisi puuttunut asiaan. Mutta rahallahan siitä olisi selvinnyt, närkästyttyäänkin.

Kesäkuun ajan isäni kävi arkisin linja-autolla töissä Helsingissä, kunnes jäi lomalle ja alkoi lueskella päivät pitkät romaaneja ja poltella paksuja sikareita.

Piirsin paperille Suomen siniristilipun ja kiinnitin sen keppiin liehumaan. Sitten raaputin terävällä näkinkengällä nimikirjaimeni pihan puiseen pöytään, jonka valkoinen maali hilseili.
Näytin ylpeänä puumerkkiäni vanhemmille, olinhan vasta kuusivuotias, mutta isä harmistui ja sanoi, että joudumme maksamaan korvauksia omistajalle. Tuskin kukaan sentään huomasi piirtojani. Eikä isäkään muistanut kertoa.

Useat tuttavaperheet poikkesivat mökille, jolle oli helppo tulla Helsingistä. Odotin innolla tuomisia, kuten Visiitti-keksirasioita. Suurinta juhlaa mökillä oli kuitenkin Matka-Manna.

Kävelimme äidin kanssa melkein joka päivä kahvilaan, puoli kilometriä ykköstien laitaa, ostoksille, postia hakemaan tai isää vastaan bussille, ja herkuttelimme kahvilassa vaikkapa muna-anjovisvoileivällä, joka oli minulle uusi makuelämys.

ESKON TIE

Elokuun alussa palasimme kotiin Paatsamatielle. Koti tuntui pitkän poissaolon jälkeen pimeältä ja ummehtuneelta. Kiviseinät kaikuivat oudosti. Mutta rakastin kotona odottavia postikasoja, Aku Ankkoja monelta viikolta, mikä aarre! Luin ensimmäistä vuotta omaa sarjakuvalehteäni. Kaikki talven ja kevään numerot olin säästänyt ja ottanut mukaani Lahnajärvellekin.

Mutta mitähän poissa ollessani oli tapahtunut Paatsamatien metsässä? Minultahan olivat jääneet tienrakennushommat kesken.

Esko oli totisesti jatkanut hiekkatien rakentamista.

Ympäröivien kallioiden kivipinnoista, tummasta mullasta ja sammalikosta erottui silmiinpistävästi pitkä, keltainen tie, joka kiemurteli ylös laaksoista mäille ja kallion nyppylöiltä toisille, vakiolevyisenä ja jyrätyn tasaisena, paksuna hiekkakerroksena, hämmästyttävän huolellisesti rakennettuna, vaivaa ja raaka-ainetta säästelemättä.

Seurasin hämmästyneenä eteenpäin Eskon valtatietä, joka jatkui ja jatkui, päättymättä, mutkitellen jopa läpi vaarallisen Jyrkännelaitoksen, kauas Pohjois-Haagan rajoille saakka. En voinut nähdä, minne Eskon tie loppui, sillä en saanut kuusivuotiaana kävellä niin kauas kotoani. Esko oli tehnyt ison urotyön, jälleen kerran, Eskon mitalla!

Mutta mistä Esko oli voinut saada kaiken tarvitsemansa rakennusaineen? Olisiko hän tilannut kuorma-autolastin hiekkaa ja maksanut siitä? Tokkopa, liian kallista koululaiselle, vasta yhdeksän-vuotiaalle.

Sen sijaan pihanurmikoltamme löytyi valtava, ammottava kuoppa...

Taloyhtiön hallituksen aikuisten lomaillessa kaukana kesälaitumillaan oli Esko kaivanut Paatsamatie 8:n nurmikkoon yhden sotamiehen mentävän poteron. Kuopasta Esko oli ammentanut kuutiometrin hiekkaa, jonka hän oli levittänyt kilometrin matkalle pitkin Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi suojelemaa metsää, Orapihlajakalliota.

Puhelimet alkoivat soida kuumina, kunhan asukkaat palasivat kesälomilta.

"Meidän poikamme ei ole ollut missään tekemisissä nurmikon kaivamisen kanssa", puolusteli harmistunut isäni ja soitteli eteenpäin isännöitsijälle ja talonmiehelle.

Syyllistä etsittiin, kunnes löydettiin. Esko Miettilä, 9 vuotta, velvoitettiin metri metriltä lapioimaan ja hakemaan talon kottikärryillä takaisin kaikki levittämänsä hiekat metsästä Etelä-Haagasta Pohjois-Haagaan saakka, sekä täyttämään kaivamansa kuoppa Paatsamatie 8:n pihalla, männyn lähellä.

Minua hieman harmitti, että aluksi Esko upotti montun pohjalle täytteeksi useita rakentamani asemakaavoitetun kivikaupungin talokiviä, siltä varalta, ettei todennäköisesti saisi kerättyä takaisin aivan jokaista metsiin levittämäänsä hiekanjyvästä.

Hiekkatien jäljet Esko lapioi joka tapauksessa näkymättömiin metsästä. Lopuksi kuoppa peittyi hiekoista aivan piripintaisesti täyteen. Vahinko oli korvattu.

Nurmikkokin levisi seuraavina kesinä takaisin Eskon poteron paikalle, mutta ei aivan samanlaiseksi kuin ympäristössä. Eskon puumerkki kesältä 1964 jäi erottuvaksi arveksi Paatsamatie kahdeksan pihaan ja historiaan. Edesmennyt tekijä oli välillä monilta jo unohtunut, muttei ole enää.

Naapuritalon Tapani, minne lie muuttikaan, katosi satoine autoineen jäljettömiin kuin tuuli. Orapihlajakuja kolmosen vanhentunut omakotitalo piharakennuksineen ja Karjalan karhukoiran koppeineen purettiin uuden modernin pienen rivitalon tieltä.

6. Minkä Esko sai päähänsä?

2009-04-30T04:37:00.000-07:00

Ollessani vasta viisivuotias tein kesällä yllättävän löydön metsässäni, runsaan sadan metrin päässä kotiportaikon alaovelta. Näin jalkojeni juuressa pyörivien, lapselle tuiki tuttujen, ruskeiden, avautuneiden, rutikuivien männynkäpyjen joukossa uskomattoman kauniin, kirkkaan vihreän, kostean, tuoreen ja tuoksuvan kuusenkävyn.

Ihmetellen näytin pientä, solakkaa käpyäni paikalle osuneelle, kolme vuotta vanhemmalle alakerran pojalle, Esko 'Eemeli' Miettilälle, joka halusi valistaa minua kertomalla, ettei löytöni ollut maailmanluokan harvinaisuus, vaan että vihreitä käpyjä kasvoi puissa enemmänkin, määrättömän paljon.

Esko keksi saman tien luvata, että voisimme hankkia minulle kymmenen vihreää käpyä, tai sata, tai vaikka kaksisataa lisää, jos ryhtyisimme pommittamaan puita kivillä. Minä olin ollut aivan tyytyväinen yhteen ainoaan löytämääni kauniiseen käpyyn, mutta Eskolle vähä ei vielä riittänyt, koska hän oli nopeasti innostuva, puuhakas, luonteeltaan hieman suuruudenhullu touhuaja.

Sinä kesänä talonmiehen virkaa hoitaneen rouvan jälkeläinen, "pihan pahana poikana" pidetty A-portaan Arvo osui myös samalle tontinkulmalle maleksimaan, heinänkortta pureskellen, tupakanpolttoa imitoiden ja etsien jotakin tekemistä itselleen.

Esko organisoi kolmikollemme Operaatio Kuusenkävyn, jonka tarkoituksena oli tuottaa viisivuotiaalle Heikille käpyjä, joita tämä ei halunnut eikä tarvinnut, ja enemmän kuin kukaan muukaan lapsi olisi toivonut.

Aluksi keräilimme maasta muutamia murikoita ammusvarastoksi. Metsässämme riitti runsaasti lapsen tai aikuisen nyrkin kokoisia irtokiviä. Eskon vanavedessä kapusimme kotitontin luoteiskulmalta kohoilevalle kuivalle Kanervakalliolle, jonka korkeudelta oli lyhin matka yltää heittämään alempana Veneojan ison rapakon partaalla kasvavia havupuita. Aloimme pommittaa kuusia ja mäntyjä kuin sarjatulella, Esko tehokkaimpana, ja jokunen käpy ropisikin alas.

"Tuli seis, Minä - Minä - Minä menen keräämään nyt, älkääkä - älkää - älkää vain heittäkö silloin", huudahti Esko ja laskeutui kalliolta puiden juurelle.

Minä laskin kiven kädestäni maahan, enkä heittänyt enää, vaan odotin. Mutta talonmiehen Arvo ei malttanut tehdä samoin, vaan päätti heittää sittenkin vielä edes yhden kerran.

Arvon kivi osui kopsahtaen puunrunkoon, mutta singahti siitä uuteen suuntaan ja osui alapuolella kyykistelleen Eskon päähän, osapuilleen vasemman ohimon yläpuolella olevan valtimon kohdalle.

Esko parahti kivusta ja lähti vaikeroiden hoipertelemaan kohti kotiaan. Hän puristi tuskaisena päätään käsillään. Sormien välistä näytti valuvan verinoro.

Onneksi Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli kotona ja tilasi ambulanssin, joka nouti pojan ja tätä saattamaan lähteneen äidin. Kävyt unohtuivat putoamispaikoilleen. Tuloksilla ei ollut väliä, kunhan oli ollut toimintaa.

Talonmiehen Arvon isoveli ja muutamia muita raakkuvaäänisiä teinipoikia oli pelaamassa jalkapalloa kasitalon länsipäädyn kuluneeksi potkitulla nurmikolla ja Arvo lähti kehuskelemaan heille:

"Mä heitinki Eskoo kivellä päähän, hähähähähä!"

"Hä hä hä hä hää, hyvin tehty, Arvo!"

"Se oli Eskolle ihan sopivasti, hähä-hähä-hähä-hähä-hää!"

Esko palasi myöhemmin kotiin pää siteisiin käärittyinä.

Sittemmin Arvon kerrottiin käyneen hänen kotonaan pyytämässä anteeksi.

Isojen poikien pallonpotkimisesta talon pihanurmikolla soitettiin toisinaan valituksia isälleni, joka oli taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Nurmikko, istutukset ja kuutostalon alakerran asuntojen ikkunat olivat vaarassa. Lasiruutujen takana pelättiin.

"Äh, meidän poikamme ei ole ollut siellä pelaamassa!" ärähti isäni soittajille ensi töikseen. Sitten hän pyöritti puhelinnumerot talonmiehelle ja isännöitsijälle päästäkseen harmistuksen aiheesta eroon.

Joidenkin vuosien päästä, uudessa kotiosoitteessa ja oltuaan uudenkin taloyhtiön hallituksen puheenjohtajana isäni julisti vakaan päätöksensä olevan, ettei aio tästedes milloinkaan enää osallistua yhdenkään talon yhtiökokoukseen, koska ei ole ikinä päässyt poistumaan niistä, ennen kuin hänet on valittu hallitukseen, vaikka hänellä ei riitä kiinnostusta eikä aikaa.

Potkupalloilu Paatsamatie 6-8:n länsipäätyjen nurmikentällä jäi kuitenkin satunnaisiin muutamiin kertoihin kesäisin ja syksyllä. Talonmiehet ja vuokralaiset isoine poikineen vaihtuivat tiheästi. Arvonkin perhe häipyi. Nurmikko vapautui kevyempään käyttöön, istuskeluun, lojuskeluun, hyönteisten tarkkailuun ja Marja Mäkisen sulkapalloiluun Erkki-veljensä tai Sirkku Mikkolan kanssa.

Esko Miettilä hankki, heti kun kynnelle kykeni, komean leveät mäkihyppysukset, jotka hän toisinaan jätti esille pihalle, pystyyn kotinsa keittiön ikkunan alle. Minä ihmettelin, missä sauvat olivat?

Eskosta tuli Haagojen väliseen metsään sotien jälkeen pystytetyn, hiljakseen rapistuvan, maalaamattoman, puurakenteisen hyppyrimäen sankari, paikallisversio suomi-filmien "Kurittoman sukupolven" mäkihyppääjä Pelle Varavaarasta.

Eemeli oli halukas yrittämään temppuja jos jonkinlaisia. Kunhan kainalosauvat, käden kipsaus tai kantoside eivät olleet sillä hetkellä esteinä tai kipeinä muistoina. Hänen kohtalonsa ei ollut harmaantua ja ikääntyä.

Palaillessani ekaluokkalaisena kansakoulusta kotiin näin kerran Paatsamatie 6:n kohdalla jalkakäytävällä lojumassa tajuttoman ruumiin, joka osoittautui läheltä katsoen tuiki tutuksi. Esko Miettilä siinä retkotti tiedottomana, hervottomassa asennossa, kadulle pudonneena ja tällin päähänsä saaneena. Hänen vaurioitunut polkupyöränsä lojui levällään jonkun metrin päässä.

Paatsamatien mäkikukkula oli ennen asfaltointia kaivettu matalammaksi, niin että Paatsamatie 6:n nurmikkoinen piha oli siitä alkaen pari metriä korkeammalla kuin autotie. Suora ajoyhteys tieltä kuutostalon takapihan kahdeksalle autotallille oli jouduttu katkaisemaan ja kierrättämään talon 8 takapihan kautta. Jalankulkijoita varten oli samalla rakennettu uudet jyrkät valkoiset betoniportaat jalkakäytävältä pihalle.

Kahden metrin äkkipudotus tai eräänlainen hyppyri pihalta ajotielle oli tällä kertaa muodostunut Eskolle vastustamattomaksi houkutukseksi. Hän oli kiihdyttänyt polkupyöränsä hurjaan vauhtiin pihan loivassa alamäessä ja hypännyt pyörän päällä hyppyristä ajotielle, nähtävissä olevin seurauksin. Eskon sairaanhoitaja-äiti Marjatta oli onneksi jo haettu paikalle ja hän odotti ambulanssia hakemaan Eskoa.

Noihin aikoihin televisio esitti 1950-luvun mustavalkoisia Puupää-elokuvia, jotka olivat suosituinta lastenohjelmistoa, ei vain kuvaruudulla vaan vielä sen lisäksi Helsingin kymmenien pienten yksisalisten elokuvateatterien lastennäytöksissä sunnuntai-iltapäivisin, piirrettyjen pätkisten, kuten "Tom & Jerry numero 6", vaihtoehtoina. Kaikki lapset olivat nähneet "Pekan ja Pätkän ketjukolarissa", "Pekan ja Pätkän puistotäteinä", "Pekan ja Pätkän lumimiehen jäljillä", sekä kymmenen muuta Puupää-filmiä, pääosissa Esa Pakarinen, Masa Niemi, Siiri Angerkoski ja talonmies Pikkarainen.

"Pekkaa ja Pätkää ei nykyään tehdä enää lisää, koska Pätkä on tehnyt itsemurhan", tiesi Mikko Miettilä kerran uutisoida minulle ja muille lapsille. Asia ei tietysti meille kuulunut, mutta syy ja seuraus saattoivat toimia myös toisinpäin.

Eräänä päivänä Mikko Miettilä kertoi innokkaasti pihalla, että heidän kotonaan oli käymässä ulkomaalainen vieras jostakin kaukaa. Tätä kuulemma kannatti tulla katsomaan pihakalliolta, Miettilän ensimmäisen kerroksen olohuoneen ikkunoiden alta. Menimme heti kalliolle ja toden totta, Miettilän ikkunaa vasten painoi kasvojaan leveänenäinen mustaihoinen neekeri, jollaista en ollut vielä nähnytkään elävänä muutoin kuin Tarzan-elokuvissa. Miehen suuret mulkoilevat silmämunat loistivat hohtavan valkoisina synkän tummuuden keskeltä. Silmien iiriksen väriä ei lasin läpi ulos asti erottanutkaan.

Toisaalta olin aiemmin nähnyt televisiossa saman elokuvan kuin veljeksetkin, "Pekka ja Pätkä neekereinä", joten arvasin nopeasti, ettei Miettilöillä kyläillyt pesunkestävä nigerialainen, vaan outo olento saattoi tuskin olla kukaan muu kuin Esko Miettilä, joka oli keksinyt maalata kasvonsa mustalla kenkävoiteella. Sinisilmäinen Eskohan se tietenkin olikin, joka litisti nenäänsä ikkunaan ja huudahteli iloisesti "Jees pox holirei!", kuten alkuasukaskantajat vanhimmissa

Tarzan-filmeissä vastasivat kuorossa: "Kyllä pomo, kaikki kunnossa!"

Autokuume kohosi 1960-luvulla. Yhä uudet keski-ikäiset perheenisät hankkivat ensimmäisiä kaarojaan. Aiempi jalkamies herra Melonikin ajoi pihalle omalla Simcalla. Yleisradion uutisista kuulin, miten ralliautoilijat Timo Mäkinen, Pauli Toivonen ja Rauno Aaltonen voittivat kukin peräkkäisinä vuosina 1965, 1966 ja 1967 Monte Carlon rallin. Poliisi oli vasta keväällä 1964 lopettanut Helsingissä äitienpäivän huippusuositut, Curt Lincolnin 14 kertaa voittamat, jopa 80'000 katsojaa "kuolonkurveihin" vetäneet Eläintarhan Ajot, hengenvaaran ja useiden kuolemantapausten vuoksi. Helsingin maalaiskunnan Keimolaan rakennettiin kuitenkin uusi moottoristadion kesäksi 1966, ja ainakin Kantosen perhe ajeli sinne katselemaan kilpa-autoilua.

Kerrostalojen lapset haaveilivat tavaratalojen virtaviivaisista, punaisista ja metallinsileistä polkuautoista, mutta saattoivat päästä ajamaan vastaavia vain Laakson Liikennepuistossa.

Muutamat pojat innostuivat rakentamaan laudoista, pakkilaatikoista ja tarpeettomiksi jääneiden lastenrattaiden pyöristä omatekoisia, puunruskeita, kulmikkaita ja kömpelöitä mäkiautoja. Paatsamatie 8:ssa sellainen poika oli Esko Miettilä.

Esko kohensi toisinaan pihalla puisen autonsa pieniä yksityiskohtia, kuten ajovalojen, sähköjohtojen, paristojen tai dynamojen kytkentöjä ja koteloita, mutta enimmäkseen auto lojui kellarin säilytystiloissa. En onnistunut itse näkemään Eskon mäkiautolla ajamia onnettomuuksia, vaikka sellaisiakin sattui.

Eräänä päivänä perustin "Klaus-klubin" yhdessä Lasse Kantosen, Erkki Mäkisen ja Pekka Miettilän kanssa. Ajatus omasta kerhosta oli minun ja minusta tuli itseoikeutetusti puheenjohtaja, olinhan vuoden muita vanhempikin.

Päähänpistosta keksimäni nimen taustalla saattoi kummitella, paitsi markan devalvaation vuoksi tapetilla olleen Suomen Pankin pääjohtajan Klaus Wariksen erikoinen etunimi, myös Villin Lännen kirjojen pahamaineisen Ku-Klux-Klanin jännittävä kiväärinlatausääni "kjuu-klax". Suoraan sellaista en olisi tohtinut ottaa salaseurani nimeksi.

Emme olleet vielä ehtineet keksiä kerhollemme minkäänlaista toimintaa, kun vastaamme käveli etupihalla Mikko Miettilä. Kuultuaan Klaus-klubista Mikko halusi heti liittyä viidenneksi jäseneksi, ja koska hän oli minua pari vuotta vanhempi, hän ilmoitti olevansa tästedes puheenjohtaja.

"Heikki on Klaus-klubin varapuheenjohtaja", ilmoitti Mikko.

Seuraavaksi sattui Esko Miettilä tulemaan vastaamme pihalla ja vaikka hän oli neljä vuotta vanhempi kuin Lasse, Erkki ja Pekka, hänkin innostui liittymään, kuudenneksi jäseneksi.

"Minusta tulee Klaus-klubin puheenjohtaja ja Mikko saa olla varapuheenjohtaja", sanoi Esko, eikä kukaan vastustanut päätöstä. Kerhon keksijä päätyi rivijäseneksi.

Tässä vaiheessa äitini huusi avaamastaan keittiön tuuletusikkunasta: "Heikki! Syömään!"

Tuohon aikaan äidit huutelivat kerrostalojen ikkunoista kilpaa lapsilleen, joita pihat vilisivät.

"Kurre, Kurre, Kurre!" huhuili ylimmän kerroksen ruotsinkielinen rouva Horn, eikä tarkoittanut oravaa, kuten kaikki muut noin sanoessaan, vaan poikaansa Kurttia.

Äitien yleisin huuto oli: "Syömään!" Se on monen lapsen korvissa yhtä kaunis sana kuin aikuisena "Rakas!"

Eräät äidit käskivät lapsiaan ostoksille Orapihlajatien Elantoon huutamalla ikkunasta:

"Pekka, tule hakemaan kauppalista ja maitokannu!"

Minä en aina malttanut lähteä kotiin monellakaan huudolla. Isä sai joskus tulla vihaisena hakemaan minua pihalta asti. En pannut merkille, tottelivatko muut lapset paremmin huutoja.

"Tuija, Tuija, tule kotiin ulostamaan ennen kuin lähdemme kylään!" huusi rouva Meloni ikkunastaan.

Koska minä en tiennyt, mitä ulostaminen tarkoitti, kysyin Erkiltä, joka ystävällisesti valisti minua kansankielisellä käännöksellä. Ere itse toimitti isojakin asioitaan metsän pusikoihin, jottei hänen tarvinnut vaivautua käymään kotonaan asti. Kaikki pikkupojat heittivät vettä ulkona. Minulla oli metsän notkossa valikoituna erityinen pisuaarin paikka, jossa kävin. Vain pihan pienimmät kehtasivat pissiä kerrostalon seinustalle tai nurkalle.

"Heikki! Syömään nyt! Heti! Ruoka jäähtyy!" Äitini kurkotti uudestaan ulos keittiön ikkunan raosta..

"Mitä ruokaa?"

"Tule nyt vain äkkiä! On porsaankyljyksiä, herneitä, perunamuhennosta..."

Porsaankyljykset olivat herkkuani, sen olin omaksunut pienempänä Isolta Pahalta Sudelta. Yritin myös oppia Sepe Suden tavoin lapioimaan herneitä suuhuni veitsen lappeella. Pidin kurkuista, mutta tomaatin lohkoja, lehtisalaattia, parsaa ja kukkakaalia äitini tyrkytti liian paljon.
"Veitsi iski... kurkku katkesi..." lausui Erkki, värisyttäen ääntään dramaattisesti kuin radion kotimaisen kauhukuunnelman selostaja, mutta jatkoi jännitystä nostattaneen tauon jälkeen tavallisella lapsen äänellään: "Äiti teki lapsille kurkkuvoileipiä..."

Luin syödessäni samalla uudelleen vanhoja Aku Ankkoja, tai joskus kirjastosta lainattuja poikakirjoja, kuten Santeri Ivalon ja Kyösti Wilkunan "Suomalaisia sankareita", jos olin joutunut aterialle vaikkapa kesken Isonvihan "kivekkäiden" sissitaistelun. Äiti valitti tavoistani, muttei ehdottomasti jaksanut kieltää lukemista arkiaterioilla, keittiössä, vahakangaspeitteisen ruokapöydän ikkunanurkassa.

Kun lähdin kotiin syömään, jäivät muut viisi poikaa pihalle jatkamaan Klaus-klubin kerhoa. He hakivat Eskon aloitteesta kodeistaan kynttilöitä ja tulitikkuja ja menivät pitämään ensimmäisen kokouksen Erkin talon Paatsamatie 6:n kellariin, kanaverkkoisten varastohäkkien käytävän perälle.

Kellarissa klubilaisille sattui vahinko. Kynttilöistä levisi pieni tulipalo, jonka pojat saivat hätäisesti sammutettua. Yhden varastokomeron puiset seinälaudat kärventyivät pinnalta hiilenmustiksi.

Klaus-klubin toiminta loppui kuin seinään, ensimmäisen päivän ensimmäiseen kokoukseen. Kerho hajaantui palopaikalta vähin äänin, eikä siitä kuultu koskaan enää sen enempää.

Kun isälleni soitettiin jonkin ajan päästä havaituista vahingoista, hän murahteli: "Äh, meidän pojallamme ei ole ainakaan ollut mitään tekemistä sen asian kanssa!" Sitten hän siirsi harmin isännöitsijän ja talonmiehen huoleksi ja palasi kaunokirjan tai kulttuurihistorian ääreen, ehtiäkseen lukea jonkin monisatasivuisen teoksen kokonaan sinäkin päivänä.

Vaihtelevan onnekas puheenjohtajamme Esko Miettilä oli opiskellut Tolarin kansakoulussa ja sen jälkeen naapurissa, Pohjois-Haagan Yhteiskoulussa. Muutettuani kymmenvuotiaana pois Paatsamatieltä en kuullut neljään ja puoleen vuoteen mitään sille tielle jääneestä Eskosta.

Vuosien kuluttua, helmikuussa 1973, koittivat jännityksellä odotetut viidensadan oppikoulun ensimmäiset kouluneuvostovaalit. Kunkin kouluneuvoston jäseniksi äänestettiin neljä opettajaa ja neljä oppilasta, joiden ensimmäiseksi tehtäväksi tuli Suomen ja Neuvostoliiton välisen Ystävyys-, Yhteistyö- ja Avunantosopimuksen 25-vuotisjuhlan tilaisuuksien järjestäminen koulussa (neuvostoliittolaisia elokuvia, YYA:n sopimustekstin lukemista ääneen kemiantunnilla, venäläisiä ruokia, veteraanikommunistien juhlaesitelmiä) sekä toiseksi järjestyssääntöjen laatiminen.

Kokoomuksen "Porvaririntama" menestyi vaaleissa maanlaajuisesti parhaiten, saaden 43 prosenttia äänistä. Itäsaksalaista yhteiskuntamallia ihannoineet "Yleisdemokraatit" yltivät 34 prosenttiin punaisilla julisteilla: "Rauha Vietnamiin! Pois ehdot ja luokallejäänti!" Epäpoliittiset ja sitoutumattomat ryhmät jätettiin kolmanneksi.

Sanomalehdet uutisoivat vaalivoittajien tuloslistat koulu koululta:

"Pohjois-Haagan Yhteiskoulu: 1) Miettilä, Esko (KOK), 2) Laine, Paula (Sit), 3) Jussila, Arja (KOK), 4) Jokinen, Seppo (KOK).

Eskon oli täytynyt tempaista tavalla tai toisella, koska hän oli kyennyt nousemaan koulunsa ensimmäiseksi ääniharavaksi. Mietin mielessäni, oliko hän tehnyt räväkän vaalikampanjan ("Nyt Uusi Esko Oikealta"), vai olisiko ollut jo ennestään oman yhteiskoulunsa kuuluisuus, Pohjois-Haagassa tunnettu mäkihyppääjä "Pelle Varavaara"?

Kun sitten seuraavan kerran luin sanomalehdestä Eskosta, ei häntä enää ollutkaan. Eskon isä oli jo aiemmin ehtinyt huomaamattani poistua puhelinluettelosta ja ekonomimatrikkelista, mutta äidin ja nuorimpien veljesten nimet esiintyivät hyvästelijöinä Paatsama-lehden entisen kesätoimittajan (elokuu 1967) kuolinilmoituksessa (1955-2000).

5. Ketkä kiusasivat ketä?

2009-04-28T08:15:00.000-07:00

(HAAGA 1961-68)

Vasemman jalkansa sodassa tai onnettomuudessa menettänyt invalidimies Pelkolin sekä hänen vaimonsa asuivat C-rapun ykköskerroksessa, toisessa 25 neliömetrin yksiöistä, jotka sijoittuivat myyntipäällikkö Kantosen perheen 44-neliöisen kaksion ja konttoripäällikkö Miettilän 76-neliöisen työsuhdeasunnon väliin.

Toinen yksiöistä, peilikuvan lailla identtinen, jäi lapsille merkityksettömäksi, päinvastoin kun "Invalidin" salaperäinen kotiluola. Pelkolinin naapuri oli pelkästään postiluukku, jonka takana vuokralainen vaihtui usein tai eleli huomaamattomasti, olipa vuorollaan milloin Tuppurainen, Tappurainen, Ryynänen tai Horttanainen, kenties opiskelijapoika, lapseton nuoripari, taikka työssä käyvä poikamiestyttö.

Eläkeläinen A. Pelkolin oli Kekkos-kalloinen, jykevän raskastekoinen mies, joka nojaten vankkaan, ajan patinoimaan, ryhmysauvamaiseen kävelykeppiinsä raahusti päivittäin ulos metsän kallioille paahtamaan itseään auringossa ruskeaksi kuin papu (tai "kuin neekeri", noihin aikoihin sanottiin). Mies istua röhnötti metsäaukiolla itse tuomassaan, kannettavassa ja taitettavassa alumiinirunkoisessa, markiisikankaisessa matkanojatuolissa, aurinkolasit päässään, veistoksellisen jähmettyneenä kuin Buddhan patsas.

Aurinkoa palvoessaan Pelkolin säihkyi ja sädehti muiden ihmisten silmiin kuin tähtisadetikku. Hän näet piti sylissään suurta alumiinifoliolevyä isona peilinä, jolla hän pyrki moninkertaistamaan auringonsäteiden määrän päivettämään tehokkaammin alastomaksi riisumaansa ylävartaloaan. Satunnaiset hajasäteet taittuivat epätasaiseksi rypistyneeltä foliolta milloin mihinkin suuntaan, myös talon ikkunoihin ja toisten kallioilla liikkuvien kasvoille.

Pelkolinin yksiöön ei kuulunut parveketta, jolla hän olisi voinut oleksia, ainoastaan keittokomeron ja olohuoneen eteläikkunat. Hänen oli mentävä pihalle. Joskus Pelkolin ripusti koivun kylkeen naulaamaansa vanerilevyyn vanhanaikaisen suomalaisen tikkataulun, jonka kehien numerointi kasvoi ulkoreunoilta keskipisteen napakymppiin saakka. Pelkolinin heittelemät nuolet kopsahtelivat äänekkäästi reunavaneriin.

Hiuksettoman päälakensa Pelkolin peitti epäsymmetrisesti kallelleen asettamallaan vanhalla baskerilla, jonka keskeltä törrötti ärsykekieleke. Lapsille Pelkolin toi ennemmin mieleen puliukon kuin jonkin boheemin ranskalaisen taiteilijan, vaikkei hän esiintynytkään päihtyneenä.

Jaloissaan vanhuksella roikkuivat mustat, kiilteleviksi kuluneet henkselihousut, ja hänen suurten korviensa käytävistä tursusi ulos valkoista pumpulia. Muutoin hän oli yrmeä, jalkansa takia huojuvasti paarustava uurteinen ukko, jolla oli harmaakarvaiset ja maksaläikkäiset käsivarret ja lapiokourat.

Saunailtoinaan, kerran viikossa kello kuusi, Pelkolin ruuvasi jo kotonaan tekojalkansa irti ja keinotteli itseään kahden vahvan kainalosauvan tuella hitaasti (klonks! klonks!), hyvin hitaasti (klonks! klonks!), porras kerrallaan, kuusitoista askelmaa alas kellarisaunaan, tyhjänä roikkuva housunlahje liikkumisen aiheuttamasta ilmavirrasta vipattaen.

Se tyhjä lahje oli lapsista selkäpiitä karmivaa katsottavaa, kuin kohtaus lapsilta kielletystä Hitchcockin televisiosarjasta. Pelkolin oli myös kuin Disneyn alkuperäinen konnahahmo Jopi Jalkapuoli, Pegleg-Pete, myöhemmin Mustaksi Pekaksi parantunut. Ajatollah Ruhollah Khomeinin julma, synkkä hahmo olisi sekin käynyt vertailukohteeksi. ellei olisi ollut vielä Suomessa ja maailmanlaajuisesti tuntematon.

Pelkolinin saunavuoron aikaan oli lasten pysähdyttävä ulko-oven portaille odottamaan ja katsomaan, kuinka Pelkolinin hidas "liikekannallepano" eteni ja tukki portaikon muilta kulkijoilta muutamaksi toviksi. Sodasta oli tuolloin kulunut parikymmentä vuotta ja Pelkolin oli muistutus siitä.

Taloyhtiön yhteiseen kellarisaunaan kuului lapsen mittasuhteilla valtavan pitkä löylyhuone, joka tosin jo 1960-luvun lopulla jaettiin väliseinällä kahteen osaan, energian säästämiseksi. Kiukaita oli yksi, joten löylyhuoneesta erotettu pienempi pätkä jäi tuulikaapiksi, vaikka pitkän seinän kolme laudetta jatkuivat edelleen sinnekin. Löylyhuoneen molemmilla puolilla oli ikkunallinen pesuhuone suihkuineen, ämpäreineen, vateineen ja puupenkkeineen, ja kummankin pesuhuoneen takana oli sen oma pukuhuone.

Saunavuorot oli limitetty ajatellen kiuashuoneen mahdollisimman tehokasta käyttöä. Perhe saattoi pesuhuone ykkösessä huuhtoa itseään suihkussa, pukea vaatteitaan tai nauttia kaikessa rauhassa saunajuomiaan, Apsia, Stepiä tai Jaffaa, kun samaan aikaan pukuhuone kakkosessa toinen perhe jo riisuutui ja siirtyi alasti toiseen pesuhuoneeseen. Jos ainoassa löylyhuoneessa vitkaili aivan saunavuoronsa loppuun saakka, ehti kuulla varoitukseksi vesihanan lorinaa toisesta pesuhuoneesta, jossa jo pesuvateja ja löylyämpäreitä täytettiin. Yhteentörmäyksistä väärällä vuorolla tai heittävään kellonaikaan ei minulla tai pihan lapsilla ollut tietoa. Minun perheeni saunavuoro oli tiistaisin klo 19.

Saunan pesuhuoneiden kahden ikkunalasin väliin oli asetettu sopivan kokoiseksi leikattu laatta vaaleaa vaahtomuovia, jotta kukaan ei näkisi ulkoa sisälle, vaikka toisaalta luonnonvaloa siilautui läpi valoisina aikoina. Kuitenkin joku tuntematon viikari (Eskoa epäiltiin) oli keksinyt kaivertaa toisen ikkunan muoviin pienen huomaamattoman tirkistysreiän.

Aukon salaisuus levisi hihkuen pihan lasten keskuudessa ja toisinaan iltaisin joku kakara kävi vilkaisemassa keitä oli saunomassa, jos sisältä kuului veden loiskintaa. Jonkun Pelkolinin sijasta haluttiin nähdä nuoria neitejä nakuina, mutta jouduttiin näkemään vanhoja ämmiä, nelikymppisten äitien ikäisiä. Todellisuudessa ikkunasta pilkahti näkyviin korkeintaan kuvitelma punertavan ruskeasta ihosta vesihuurun keskeltä, ilman tarkempia yksityiskohtia, joita saattoi vain kuvitella. Joskus pesuhuoneeseen kuului aivan ikkunan takaa lasten huudahduksia, havaitsin saunomassa ollessani, mutta vanhempien huomiota siihen ei kiinnitetty.

Herra Pelkolin harrasti ajankulukseen asuntonsa ovien lukitsemista. Lasten ravatessa päivät pääksytysten portaikkoa ylös ja alas, kipin kapin kotiinsa ja ulos, Pelkolin tuntui puolestaan viettävän merkittävän osan päivästään rappukäytävässä. Hän kompuroi oman ovensa edessä kaivellen lapiokourallaan teryleenihousujen sivutaskusta runsasta ja painavaa avainnippua.

Avainten kilinä, ketjujen kalina ja lukkojen rapina kuului parhaimmillaan muihin koteihin asti, ellei jompikumpi radion tai television kahdesta kanavasta (Yleisohjelma, Rinnakkaisohjelma, TV1, TV2) ollut auki, eikä jäänyt koskaan epäilystä, kenen ovelta ääni kuului. Pelkolin aloitti lukitsemisen tuulikaapin valkoiseksi maalatusta väliovesta, sitten seurasi varsinaisen ruskean postiluukkuoven virittäminen takalukitukseen ja ylimääräisten varmuuslukkojen kiertäminen kiinni. Monen eri avaimen nippu tarjosi Pelkolinille paljon valinnanvaraa ja hitaan hakemisen älyllistä ponnistusta.

Lapsista oli luonnostaan lankeavaa, että kaikki tavalliset, ilkeät nuoret kakarat vihasivat ja pelkäsivät Pelkoliniä, koska tämä tukki liiaksi rappukäytävää ja ennen kaikkea oli tavallisuudesta poikkeava henkilö ja vieläpä invalidi. Pelkolin puolestaan ei yrittänyt olla nuorten ystävä. Hänen huhuttiin saattavan huitoa sauvallaan lapsia tai jopa lyövän heitä.

Syntyi taloyhtiön kokoinen skandaali, kun pikkuinen Pentti-poika oli pissannut rappuun Pelkolinin nähdessään. Pelkolin oli kiivastunut ja piiskannut kepillään itkevää Penttiä.

Pikkupojan nuori yksinäinen äiti nosti äläkän ja haali ovi ovelta naapureita todistajiksi, mutta kukaan sivullinen ei ollut nähnyt milloinkaan mitään. Nyt vasta näimme rapussa itkevän Pentin ja yrmeästi mulkoilevan, keppiinsä nojaavan Pelkolinin. Pentin kaksihenkinen perhe muutti pois ja Pelkolin jäi, vuosikymmeniksi, kaiketi loppuelämäkseen.

Pelkolinin pikkuinen mustatukkainen vaimo oli työssäkäyvä, jäntevä, vikkeläliikkeinen kärppä, joka puolusti vanhaa ukkoaan kuin sinnikäs terrieri. Hän näytti niin paljon miestään nuoremmalta, että olisi saattanut olla vanhapiikatytärkin, eikä kukaan oikeastaan tiennyt, oliko hän. Ehkä hän oli vain sinnikkään ikääntymätön ja laihansitkeän nuorekas. Hän oli itse lapseton ja sotajalalla pihan lasten kanssa. Jos ukko jalkoineen olikin hidas, niin vaimo oli nopea kuin salama ja siksi vaarallinen vastustaja!

Pihan lasten tapoihin kuului kiusata kaikista aikuisista juuri Pelkoliniä, eikä kai ketään muuta. Esimerkiksi kulkiessaan tämän kotioven ohi lapset pudottelivat karkkipapereita, käpyjä, havunneulasia ja muita irtoroskiaan postiluukusta. Ainakin Miettilän pojat näyttivät sellaisen käytäntönsä minulle. "Kato Heka, mitä me tehdään!"

Porrashuoneen seinälle, alaoven pieleen, oli ripustettu lasilevyinen kotelo, jonka sisällä oli irtokirjasimilla ladottu luettelo kaikkien asukkaiden sukunimistä ovinumeroineen ja kerroksineen. Sukunimikaimoilta mainittiin myös etunimen alkukirjain. Talossa asuivat nimittäin lähekkäin parin tai kolmen suvun kaksi sukupolvea, äiti tai anoppi yksiössä ja vävyn tai miniän perhe isommassa asunnossa.

Jotkut lapset (Eskoa epäiltiin) osasivat avata nimikotelon joko tiirikalla tai sopivalla avaimella, ellei sitten talonmies ollut joskus unohtanut lukita sitä. Tällöin avautui mahdollisuus muokata mielin määrin sukunimiä vaihtamalla valkoisten irtokirjasinten paikkoja mustan taustalevyn urissa. Esimerkiksi Pelkolinista oli helppo muokata Kelpolin tai vaikkapa Koipeliini, lainaamalla joitakin kirjaimia naapurien nimistä. Pieni hävytön muutos saattoi jäädä huomaamatta joksikin aikaa, ennen kuin suututti ainakin Pelkolinit.

Vaihtoehtoisesti Pelkolinin pariskunnan oven takana tuli mölytä tavallista enemmän ja huudella lauseita, joissa mainittiin korostetusti Pelkolinin nimi. Tällaista tekivät lapset, joka uskalsivat ja olivat tarpeeksi nopsajalkaisia selviytyäkseen jäämättä kiinni.

Herra Pelkolin oli itse liian hidas ryntäämään ovelle ja nappaamaan häiritsijöitään, vaikka lisälukot, varmuusketjua lukuun ottamatta, olivatkin auki asukkaiden ollessa sisällä, mutta hänen vaimonsa saattoi kärkkyä ja väijyä lapsia aivan oven takana, jotta yllättäisi viimeinkin kiusanhenget itse teosta.

Eräänä syyspäivänä leikin flegmaattisen rauhallisesti yksinäni talotontin ja metsäalueen rajalla, kun C-portaan ulko-ovesta ampaisi ulos kuin rasvattu salama - Mikko Miettilä. Hän syöksyi hippulat vinkuen mäenrinnettä alas ja vilahti seuraavasta B-portaan ovesta sisään. Muutamaa sekuntia myöhemmin C:n ulko-ovesta säntäsi ulos rouva Pelkolin, joka vilkaisi nopeasti kolmeen ilmansuuntaan ja huudahti minulle: "Minne se meni?"

Minua ei epäilty, kun olin niin pöllämystyneen rauhallinen omilla jalansijoillani, toljotellessani ihmeissäni, että mitä nyt oli tapahtumassa?

"B-rappuun", osoitin sormellani ja rouva Pelkolin pinkoi sinne nopeammin kuin tuskin ehdin sanoakaan. Arvelin Mikko Miettilän ehtineen jo pujahtaa pyöräkellarin kautta talon toiselle
puolelle. Pyöräkellariin pääsi nimittäin nopeasti rapusta ilman avainta, jota sen sijaan tarvittiin, jos halusi kulkea vastakkaiseen suuntaan, pyöräkellarista B-portaaseen. Myös saunan ja verkkokellarien pitkään käytävään kerrosta ylempänä tarvittaisiin avainta. mutta ehtisikö Mikko käyttää sitä? Portaiden nouseminen yläkertaan olisi paha umpikuja, koska ullakkoa ei ollut, eikä hissiä vaihtoehtoreitiksi. Entä päättelisikö rouva Pelkolin samalla tavoin vai tekisikö hän arviointivirheen?

Mutta minne Mikko aikoisi jatkaa talon toisella puolella? Kiertäisikö hän äkkiä itäpään roskakatoksen suojassa takaisin pohjoispuolelle ja metsään, vaiko piiloon harmaan betoniaidan taakse? Painuisiko hän Paatsamatien jyrkkää alarinnettä pohjoiseen, korkean Pääkallokallion peittämänä, taikka Laajasuontietä itään punatiilitalon taakse? Lähtisikö hän Paatsamatietä etelään nurmirinteen suojassa vai yrittäisikö hän ehtiä vilistää kuin orava pihan yli kuutostalon kellariin?

Mitä Mikolle voisi tapahtua, jos hän jäisi kiinni? Jos hänet nähtäisiin ja tunnistettaisiin? Miksi rouva Pelkolin kysyi minulta "Minne Se meni?" eikä "Kuka tästä juoksi?" Olisinko lie vastannut, vai ollut näkemättä ja tuntematta? Osoitin hämmentyneenä B-rappua kuin pelastaakseni oman nahkani, ettei minua itseäni olisi epäilty. Tällä kertaa olin viaton, mutten aina.

Eräänä kauniina kesäpäivänä oleskelimme Marie-serkkuni kanssa jouten C-rappuhuoneessa. Me serkukset nojailimme ulko-oveen sisäpuolelta, kun taas nuori Pekka Miettilä istuskeli porrasaskelmalla puolta kerrosta ylempänä. Mikko Miettilä ja Lasse Kantonen roikkuivat raollaan olleilla vastakkaisilla ensimmäisen kerroksen kotiovillaan ja juttelivat. Tai juttelimme kaikki viisi, minä ja Marie kuitenkin vähiten.

Äkkiä päähäni pälkähti ilkeä ajatus tai yksinkertaisesti matkin muiden aikaisempia sankaritekoja. Aloin huudella täyttä kurkkua lasten keskuudessa tunnettua sotahuutoa:

"Pelkoliini tulee! Pelkoliini tulee!!"

Marie-serkku älysi heti ajatustakin nopeammin syöksähtää alaovesta ulos. Mikko Miettilä vetäisi samalla sekunnilla ovensa kiinni, sen perään Lasse Kantosen ovi paukahti lukkoon kuin kaikuna edellisestä. Minä juoksin Marien perässä ulos. Livahdimme serkkuni kanssa yksinkertaisesti vain länsikulman taakse, pois näkösältä. En uskonut, että meitä epäiltäisiin - eikä sitten epäiltykään.

Jonkin ajan päästä ulos pihalle laahusti sydäntä särkevästi itkevä, minua vuotta nuorempi Pekka Miettilä. Poikaparka oli jäänyt kuumimpaan paikkaan jumiin eikä ollut ehtinyt yhtään minnekään karkuun. Kotiovet ja ystävien ovet läimähtivät kiinni hänen nenänsä edestä ja ulko-ovelle saati kellariin oli liian pitkä matka. Pelkolin oli ehtinyt napata hänet kiinni. Pekka nyyhki kertomustaan, miten Pelkolin oli läksyttänyt häntä ja uhkaillut, mutta yksityiskohdista en saanut itkun takaa selvää.

Vuosien kuluessa Paatsamatien lapset vanhenivat ja muuttivat pois. Kun palasin katsomaan entistä kotitaloani eräänä kesäpäivänä parikymmentä vuotta myöhemmin, en löytänyt enää kotirappuni nimitaulusta kuin yhden tutun nimen...

Pihamaa oli autio ja kuolleen hiljainen, ei näkynyt lainkaan leikkiviä, juoksevia, meluavia tai kiusaavia lapsia! Kerrostalon yksiöt ja kaksiot, 25-44 neliömetrin asunnot, eivät tuntuneet riittävän 1980-luvun lapsiperheille. Loputkaan jäljelle jääneet lapset eivät enää kuluttaneet vapaa-aikaansa Kirkonrottaan ja vetelehtimiseen kotipihallaan, vaan "harjoituksiin" joissakin moderneissa urheiluhalleissa.

Kun saavuin pihaan, huomasin, että vanhan neljän hehtaarin leikkimetsäni kalliolla istuskeli telttatuolissa joku "puliukkomainen" baskeripäinen puolialaston aurinkolasipäinen vanhus, joka näytti yksinään kaikessa rauhassa ottavan aurinkoa paljaalle ylävartalolleen. Tästä ei automaattisesti tullut mieleeni muistoja, ennen kuin olin käynyt kotirapussani ja nähnyt yhden ainoan tutun nimen paikallaan nimitaulussa ja postiluukussa C 32. Sama mies, sama harrastus. Hänhän siellä yhä oli, viimeinen mohikaani neljännesvuosisadan takaa, 1960-luvulta.

4. Minne muutin Haagassa?

2009-04-18T03:26:00.000-07:00

(HAAGA 1961-68)

Elämäni ensimmäisen tarkan oman muistikuvan olen tallentanut tietoisuuteeni Paatsamatie 8:n tontin itärinteestä Etelä-Haagasta. Kolmihenkinen perheemme oli talvella 1961 katsomassa rakenteilla ollutta ja ostamiseen houkutellutta uutta kerrostaloa, kun äitini yht'äkkiä liukastui jäisessä ylämäessä ja kaatua muksahti pitkäkseen maan kamaralle.

(Harmaan sumun keskeltä näen mielessäni kuin rätisevän kaitafilminpätkän tapauksesta, joka päättyy hetkessä ja katoaa taas usvaan.)

Hupsista! Hämmästyin suunnattomasti. Saattoiko muka äitikin kaatua, tuollainen 3-vuotiaan lapsen mielestä Jumalan kokoinen puolitoistametrinen jättiläinen?

"Olet kasvanut... kasvat pian äitiä isommaksi, kun noin reippaasti syöt!" vakuuteltiin lapselle ruokapöydässä. En uskonut. Ei niin isoksi voinut mielestäni kasvaa. Äiti näytti alhaalta lapsen perspektiivistä lähes yhtä isolta kuin isä, jonka pituutta en ikinä tavoittaisi.

Sinä lapsuuteni keväänä 1961 Paatsamatie kahdeksaan oli valmistumassa arkkitehti Bertel Saarnion piirtämä 3-4-kerroksinen, 42 huoneistoa käsittänyt kolmen hissittömän portaikon lamellitalo, johon pian muuttaisimme Ohjaajantieltä. Vaihtaisimme pienemmästä talosta isompaan, ensimmäisestä kerroksesta toiseen ja kolmesta asuinhuoneesta neljään.

Paatsamatie kuuteen, tontin etelälaidalle, rakennettiin asuntoyhtiön toista rakennusta, kolmea kerrosta ja kolmea rappukäytävää, kolmea tusinaa uutta kotia sinnekin. Huomasin työmaita muuallakin. Helsingissä vuosi 1961 sattui olemaan rakentamisen huippuvuosi, jolloin valmistui 8000 uutta asuntoa, kun vuonna 1969 valmistui enää 3500 huoneistoa, puolta vähemmän, ja vuonna 1950 oli pystytetty 1100 kotia, seitsemäsosa. Paatsamatien taloyhtiön 78 asuntoa muodostivat yhden prosentin Helsingin asuntotuotannosta vuonna 1961.

Uuden rakennuksemme päädyissä jätettiin esiin ajan myötä likaantuva valkopintainen tiilimuuri, joka ei ollut koskaan mielestäni yhtä hieno ja kaunis kuin väriä ja lämpöä hehkuva punatiiliseinä naapuritalossa, joka pystytettiin vähän myöhemmin Paatsamatien itäpuolelle. Talomme pitkät sivuseinät peitettiin rypyläisellä rappauksella, joka oli väriltään hiekanruskehtavaa, rumaa beige-sävyä.

Huoneistojen ikkunat olivat jäykän neliömäisiä. Kylpyhuoneiden ikkunat olivat isompien ikkunoiden tai niiden tuuletusikkunaosan pienoismalleja. Sadekatosten suojaamat porraskäytävien ulko-ovet olivat vaaleankellertävää lakattua puuta ja kunkin vierellä oli ovenkorkuinen lasi-ikkuna, jonka takaa kuvastui ulos lattiasta kohoava lämpöpatteri. Oven yläpuolella oli koko rappukäytävän levyinen lasi-ikkuna päästämässä portaikkoon vielä lisää luonnonvaloa.

Ulko-oven edessä kohosi kolme tylyä betoniporrasta, joilla ei ollut huomioitu liikuntaesteisiä. Metrin päästä oven takaa nousi kahdeksan porrasaskelmaa ensimmäisen asuinkerroksen tasanteelle ja vasemmalta, lasi-ikkunan ja lämpöpatterin kohdalta, laskeutui kahdeksan askelmaa alas jykevälle, harmaalle, teräksiselle kellarinovelle, joka vaati auetakseen Abloy-avainta.

Kahdeksan myrkynvihreällä muovipinnalla peitettyä porrasaskelmaa johti ensimmäisestä kerroksesta puolivälitasanteelle, josta avautui seinän levyinen ikkuna pohjoiseen, ja jälleen kahdeksan askelmaa vei toiseen asuinkerrokseen, jossa ensimmäisenä oli vastassa minun ulko-oveni oikealle länteen, sitten kaksi ovea suoraan etelään ja neljäs ovi vasemmalle itään. Toisen ja kolmannen kerroksen väliin oli ripustettu puisteluparveke, jolla mattojen tomutus oli sallittua arkisin parin tunnin määräaikana klo 14-16, kuten oveen ruuvattu ankara kyltti määräsi.

Taloni työntyi maan sisään länsirinteeseen. Kauimmaisessa C-portaassa oli vain 3 kerrosta A-portaan neljän sijasta, koska itäpäädyn alin asuinkerros jatkui länsipäässä maan alle pikkuikkunaiseksi kellariksi. B-porras oli reunimmaisten välimuoto, jossa ensimmäisessä kerroksessa oli vain kaksi yksiötä, mutta muutoin vastakkaiset karut metalliovet veivät kellarikäytäviin. länteen ja itään. Itäpäässään kellarikäytävä tosin päätyi korkealla maan pinnan yläpuolella suoraan A-portaan talonmiehenasunnon seinään.

Päätyasunnot olivat neljän huoneen ja keittiön kokoisia ja niistä avautui ikkunoita kolmeen ilmansuuntaan. Portaikkojen sisälaitojen asunnot olivat parvekkeellisia läpitalon kaksioita. Isompien asuntojen välissä oli kussakin kerroksessa kaksi pientä yksiötä etelään avautuvin ikkunoin. Tuohon aikaan lapsiperheitäkin, kuten kuulemma nelihenkiset Zyskowiczit, muutti yhtä hyvin 44 neliömetrin kaksioihin kuin 25 neliön yksiöihinkin.

Isoimmat asunnot olivat L-muotoisia. Neliön muotoiset yksiöt jäivät L:n kainaloon eli sisäkulmaan. Päätyasunnoissa kahden huoneen ikkunat avautuivat etelään, yhden länteen tai itään, ja kolmen pohjoiseen, jos pohjoisseinän keittiö ja kylpyhuonekin laskettiin ikkunallisina mukaan. Kaksioista jäi puuttumaan toinen eteläikkunahuone sekä itä- tai länsi-ikkunallinen huone. Yksiöissä oli yksi ikkuna etelään sekä keittokomero ja ikkunaton kylpyhuone.

Keväällä 1961, auringon sulattaessa viimeisiäkin lumilaikkuja, Victor Ekin kuorma-auto kuljetti perheemme muuttokuorman, mutta minä muutin skottiruudullisissa lastenrattaissa, joita äitini työnsi kävellen, niin olen muistanut unenomaisina kuvina. Muuttomatkaa Ohjaajantieltä kertyi vain kilometrin verran etelään Aino Ackten tietä, joka vaihtui Etelä-Haagan rajalla Paatsamatieksi. (Katunimikyltin mukaan tie muuttuu siinä kohdassa Paatsamantieksi, mutta genetiivi on harmiton kirjoitusvirhe, jota ei ole koskaan korjattu.)

Uudessa kotipihassani odotti aiemmin muuttaneiden lasten vastaanottokomitea. A-portaan pisamaiset, punapäiset Peppi Pitkätossut, Lindholmin Christina ja Camilla, sekä Tommit ja Annikat olivat hyppäämässä narua, sillä oli aurinkoinen kevätpäivä. Viimeisten sulavien lumien rippeet lorisivat pieninä puroina, joita lapset virrattivat piirtelemällä kepeillä tai kengänkärjillä uusia kanavia soraan.

Ylitin muutossa rajan Pohjois-Haagasta Etelä-Haagaan. Muutin yhtenäisesti suunnitellusta, rinnatusten samaan aikaan 1950-luvulla rakennettujen kerrostalojen metsälähiöstä - puoli vuosisataa vanhempaan, historialliseen asutuskeskukseen. Saavuin monien vuosikymmenten vähittäisiä, eriaikaisia talokerrostumia sisältävään historialliseen kaupunginosaan, aiemmin suorastaan itsenäiseen Haagan kauppalaan.

Etelä-Haaga oli luonteeltaan enemmän suomalainen pikkukaupunki kuin standardilähiö. Siellä asuttiin yksilöllisemmissä ja monenkirjavammissa pienkerrostaloissa kuin Pohjois-Haagassa. Kadut olivat kylätiemäisen mutkaisia, asemakaava keskiaikaisen sykkyräinen. Kaikkia katuja ei ollut kaavoitettu yhdellä kerralla vaan yksitellen vuosikymmenten kuluessa. Vanhoille purettujen huviloiden pikkutonteille voitiin rakentaa vain Pohjois-Haagaan verrattuna pienempiä ja intiimimpiä kerrostaloja.

Yhteiseksi piirteeksi molemmille Haagoille oli muodostumassa asukkaiden keskiluokkaisuus. Jo Eliel Saarisen varhainen Munkkiniemi-Haaga -suunnitelma oli tarkoittanut sijoittaa keskiluokan Huopalahden aseman ympäristöön, varakkaat Munkkiniemen rannoille ja työläiset kauemmaksi Pitäjänmäelle.

Entisen ja uuden kotini välimaasto oli pelkkää metsää tai luonnonpuistoa, jossa kohosi jyrkkiä kallioita sekä puinen harmaantunut Haagan hyppyrimäki (ainakin 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle). Metsää halkoivat 50 vuotta vanhat tykkitiet, joita pitkin reippaat retkeilijät saattoivat vaeltaa Talin tai Pirkkolan ulkoilumaastoihin saakka.

Kukkuloille oli Haagassakin, osaksi koko Helsingin niemeä ympäröivää linnoitusrengasta, louhittu jännittävän näköisiä varustuksia. Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n hallitus oli teetättänyt ensimmäisen maailmansodan aikana linnoitustöitä kaukaa tuomallaan pakkotyövoimalla, kirgiiseillä, tataareilla ja kiinalaisilla.

Kotini viereistä metsää hallitsevalla Haagan korkeimmalla kukkulalla oli linnakejäännöksiä, ampumahautoja, tykki- ja konekivääripesäkkeitä, juoksuhautojen onkaloita, ammusvarastosuojia, betonisia linnoitusbunkkereita sekä keinotekoisia, kallioon räjäytettyjä rosoisia rotkoja. Alueella oli käyty kansalaissodan taisteluita vuonna 1918. Talvisodan aikana kallioluolissa oli sorvattu ammuksia.

Minä kutsuin jylhää linnoitusaluetta pienen lapsen sanallisella luovuudella "Jyrkännelaitokseksi". Orapihlajatie saartoi kallioita ja Orapihlajakuja työntyi niitä kohti, joten luonnolliseksi viralliseksi nimeksi muodostui ilmeisesti Orapihlajakallio. Alueesta oli käytetty myös nimiä Kissis, Kissanpotti, Sammis tai Sammakkolampi, mutta en tuntenut niitä. Tuttavani eivät tarvinneet linnoituskallioille mitään erityisnimeä.

Jyhkeät teräsovet raskaine salpoineen sulkivat kalliobunkkereita alhaalla rotkossa, jonne pääsi laskeutumaan rappeutuneita betonisia portaita. Kuiluihin kertyi ihmisten heittämiä roskia, sadevettä tai tuulten puista ravistamia oksanrisuja ja lehtiä, jotka maatuivat. Betonirakenteet sammaloituivat ja ruohottuivat vähitellen.

Vasta aikuisena pääsin tai uskaltauduin ruotsinsuomalaisen tyttöystävän yllyttämänä teräsovien taakse katsomaan mitä Jyrkännelaitoksen sisältä löytyi - repeytyneitä, likaisia patjoja ja epämääräisiä lumppuja, tölkkejä, roskaruokapakkausten revittyjä kuoria ja muuta kaikenkirjavaa roskaa, puliukkojen tai nuorisoporukoiden jäljiltä.

Jyrkännelaitoksen kallioinen metsäkukkula laskeutui idässä alas Paatsamatielle. Etelästä, lännestä ja pohjoisesta metsää ympäröi puoliympyrän kaaren muodossa Orapihlajatie, jonka varteen rakennettiin vuosina 1964-65 varasto- ja liikerakennuksia lahtelaiselle huonekalutehtaalle Isku-Kalusteelle, Tampereen Pyynikin panimolle sekä Tuottajain Koneelle. Isku-Kalusteen rakennustyömaa katkaisi jopa metsäpolun, jota kävelijät oikaisivat uudesta pihastani Pohjois-Haagan suuntaan, mutta sille tallattiin tontin teräsverkkoaitaa myötäilevä uusi reititys.

Paatsamatien itäpuoli oli epäviihtyisää vetistä suomaastoa, jota sivusi etelässä Laajasuontie ja halkoi pohjoisessa kävelypolku (tai tykkitie) nimeltään Kanukalliontie. Suolle rakennettiin myöhemmin, vasta vuonna 1975, alppiruusujen kasvatusalue eli Haagan Rhododendron-puisto, josta tuli sittemmin paikallinen päänähtävyys.

Orapihlajatie ja Kanukalliontie piirsivät metsään Pohjois- ja Etelä-Haagan rajan. Valtavien metallisten sähköpylväiden kannattelemat korkeajännitejohdot kulkivat juuri Haagojen rajalla Pitäjänmäen suuresta muuntajasta suoraan lännestä itään tai idästä länteen. Kasvillisuus leikattiin ajoittain matalaksi johtojen alta ja pylväisiin oli kiinnitetty keltaisia, peltisiä, salamakuvioisia varoituskylttejä hengenvaarasta. Mielikuvituksessani, jollei todellisuudessakin, eräät uskaliaat pojat tai humalaiset miehet kiipeilivät silti tolppiin ja jotkut heistä kuolivat ja päätyivät lyhyiksi uutisaiheiksi.

Kotitaloni jännittävin paikka, johon vähitellen tutustuin, oli itäpäädyn roskanpolttouuni. Se palaa helposti mieleeni kuullessani puhuttavan helvetistä tai krematorioista. Jykeväsalpaisen teräsluukun takana loimusivat ikuiset keltaiset tulenlieskat, kun näin luukun auki tai isompana yletyin kurkistamaan sisään. Palo kyti vähintäänkin pienillä liekeillä ja leimahti heti saadessaan uutta tulenruokaa. Uunia hoitanut talonmies asui muutamien metrien päässä yläkerrassa.

Keittiömme lavuaarin alakaapissa oli iso, arviolta 20 litraa vetänyt sininen, peltinen, kuhmuinen roskaämpäri, johon viskattiin kaikenlainen siihen mahtuva, kodissa kertyvä kiinteä jäte, paitsijätepaperi, jota niputettiin keräyksiä varten. Nesteet valutettiin tietenkin viemäriin. Roskapaikalla, kadunpuoleisessa talonpäädyssä, rikkasangon sisältö kipattiin ja kopisteltiin polttouunin luukusta sisälle, missä se epäilemättä muuttui tuhkaksi ja savuksi tai ainakin paloi määrältään murto-osaan.

Palamiskelvottomalle lasille ja metallille oli jäteaitauksessa, uunin vieressä, muutama kannellinen roskasäiliö. Vuosien kuluessa aitaus muuttui ahtaammaksi, kun erilajisten materiaalien omien keräyssäiliöiden määrä kasvoi. Sitten aikanaan uunin luukku suljettiin pysyvästi ja lukittiin, jolloin polttaminen päättyi, mutta silloin olin jo paljon vanhempi ja poissa.

Toinen jännittävä ja kuuluisa paikka oli salaperäinen koksikellari. Kuorma-auto ajoi joskus pihaan avolava kukkuroillaan pienen lapsen nyrkin kokoisia mustia hiilikokkareita, jotka kuljettaja kippasi suurpiirteisesti isoksi keoksi kellarin luukun eteen ja talonmies lapioi luukusta alas kellariin.

Vuosikymmenen puolivälin jälkeen taloyhtiö siirtyi kuitenkin koksista öljylämmitykseen ja pihassa alkoivat vierailla pyöreämuotoisilla säiliöillä varustetut letkuautot. Minä en tiennyt lämmitysremontista paljonkaan, koska taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja ei vaivautunut kertomaan lapselleen. Totesin vain näkyvät seuraukset. Koksi oli tuntunut pikkupojasta reilusti miehekkäämmältä polttoaineelta kuin moderni, naisellisen siististi letkussa liruteltava öljy.

Talossa riitti kellareita kahteenkin kerrokseen, koska sijainti oli rinteessä. Kotiavaimilla varustetut pikkupojat seikkailivat mielellään maan alla, lukittujen ovien takana. Vain kanaverkot erottivat kunkin huoneiston parin neliömetrin suuruisen säilytystilan naapuristaan, paljastaen eri perheiden omaisuuden yksityiskohtia. Lapsen suppeassa kokemusmaailmassa kaikki oman perheen esineet, ostokset ja säilytystavat edustivat normaaliutta, ja naapurien jo vähäinenkin erilaisuus vaikutti uudelta, eksoottiselta ja hämmästyttävältä. Jo sellainenkin oli kummallista, jos jollakulla ihmisellä oli vain minimaalisen vähän tai ei ollenkaan kellarissa säilytettävää omaisuutta. Lapset olivat pohjattoman uteliaita.

Säilytettäville vihanneksille ja marjahilloille oli rakennettu erikseen umpiseinäinen perunavarasto ja kylmäkellariosasto, Kaikkien asukkaiden umpikaapit ja mullantuoksuiset laatikostot eivät olleet koskaan varattuja ja lukittuja, joten lapset saattoivat salaa käyttää niitä leikkeihinsä. Toisaalta niistä myös löydettiin ja paljastettiin muiden lasten tuntemattomia piiloja ja puuhailuja, kuten B-portaan arvoituksellisten, vain keskenään seurustelevien sisarusten Tommin ja Annikan salaperäisiä kokoelmia leluineen ja muistiinpanopapereineen.

Pyöräkellari oli kolmas, omanlaisensa puuhapaikka lapsille. Erilaiset kirjavakuntoiset, ehjät, rikkinäiset, uudet tai vanhat polkupyörät ja potkukelkat täyttivät ison, yhtenäisen huoneen lähes äärimmilleen.

Kaikkein jännittävin kellarikohde olisi ollut pommisuoja, mutta sen jykevän oven lukkoon lasten kotiavaimet eivät tepsineet. Aikuiset pitivät siellä tiettävästi yhtiökokouksia, mutta isä ei koskaan näyttänyt minulle, millaista alimpana talon alla oli. Ulkoseinissä näkyi maan rajassa joitakin tiukasti umpinaisia luukkuja, jotka olivat kaiketi pommisuojan vaihtoehtoisia hätäpoistumisteitä, mikäli talo olisi joskus romahtanut kellarin päälle.

Karjalan kannaksella kenttätykistössä useita vuosia sotinut isäni vähätteli kotitalojen pommisuojia vain sirpalesuojiksi. Hienointa sota-asettani, paristoilla automaattista sarjatuliääntä päristelevää, puolen metrin pituista "konekivääriänikin" isä kutsui vain konepistooliksi, vaikka se oli mielestäni kiväärin muotoinen ja sentään puoli metriä pitkä.

Pihatiet olivat aluksi sorapintaisia, mutta myöhemmin ne katettiin asfaltilla. Paatsamatie oli aluksi vaivainen kuoppainen ja kumpuileva hiekkatie, kunnes eräänä kesänä sen mäkinyppylä kaivettiin matalammaksi, tasoitettiin ja asfaltoitiin. Seurasin tienrakennustöitä tarkasti, niin kotini eteläparvekkeelta kuin pihalta, välittämättä silloin muista leikeistä, ja pitkästytin kyläilemässä olleen Marie-serkkuni.

Marie oli minua kolme vuotta vanhempi ja siten kuin aikuinen, koska hän osasi monia taitoja paremmin, niin kauppaleikeissä, rakentamisessa, piirtämisessä kuin myöhemmin kirjoittamisessakin. Marieta katsomalla opin saunassa tyttöjen ja poikien anatomisen eron. Odotin innolla Marien vierailuja, jouluksi ja muutaman kerran vuodessa, mutta joskus turhaan.

Äitini mielestä Marien yksinhuoltajaäitiin Lainaan "ei ollut taikaa". Tämä tuli jos tuli ja milloin sattui ehtimään, sopipa etukäteen mitä tahansa. Lainalla ei ollut puhelintakaan, kun television hankinta oli ensin etusijalla. Laina oli töissä Suomen Pankissa ja hän oli siirtänyt kaikki kellonsa puoli tuntia normaaliajasta edelle, jottei myöhästelisi. Tämäkään keino ei tepsinyt. Marien isää en nähnyt koskaan, edes äidin valokuva-albumissa, sillä hänen kasvonsa oli repäisty pois hääkuvasta. Sen verran opin lapsena tädistäni, joka oli työskennellyt tarjoilijana Ruotsissa ja lähetteli turistikortteja joka puolelta Eurooppaa, jopa Istanbulista: "Täällä ollaan. Kiirettä pitää. Täytyy taas mennä. Terveisiä kaikille".

Leikin pienenä uuden kotipihani hiekkalaatikossa, äitini seurassa, kun yhtäkkiä huomasin äidin kadonneen jäljettömiin! Lähdin heti määrätietoisesti kotia kohti etsimään äitiä. Osasin kiertää talon länsipäädyn, sain rapun ulko-ovenkin itse auki tai joku naapuri avasi sen ohi kulkiessaan. Aloin itkeä vasta kotioveni ulkopuolella, sillä aiemmin ulvominen olisi ollut tarkoituksetonta, eihän äiti olisi vielä voinut kuulla sitä. Lapsikin tajusi tuollaisen logiikan, jokainen lapsi.

Olin hyvä leikkimään yksin. Heräsin varhain puoli seitsemältä, otin tavaroitani kirjahyllyköstä ja puuhailin äänettömästi omassa huoneessani. Piirsin ja väritin, lueskelin, tai jos en vielä osannut, katselin kuvia, leikin pehmoeläimillä, monilla leikkikoirilla, jopa yhdellä tyttönukellakin, jonka nimi oli Liisa, äidin lapsuudenystävän mukaan. Rakentelin Bilofixin rei'itetyistä puuosista suurilla sinisillä muoviruuveilla ja punaisilla muttereilla mallikuvien mukaisia koottavia nostureita tai Lego-palikoista kulmikkaita taloja. Lego oli ikäiseni tanskalainen keksintö, uusi muotilelu, jonka tuotanto oli 1962 alkanut lisenssillä Suomessa, koska valtio rajoitti lelujen maahantuontia.

Ulkona vaihdoin pian leikkimaastoni kotipihan mielikuvituksettomasta, standardikokoisesta hiekkalaatikosta ja kolmesta metalliketjuisesta keinulaudasta etupihalta avautuvaan metsään, joka oli kotoani lähempänäkin, kun sinne päästäkseni minun ei tarvinnut edes kiertää talon länsipäätyä.

Vain viitisen metriä pohjoiseen C-rapun ulko-ovelta, pihakäytävän ja nurmikaistaleen jälkeen, loppui talon oma tontti ja alkoi Helsingin kaupungin luonnonpuistoksi kaavoittama metsä kallioineen, sammalineen, kanervikkoineen, varvikkoineen, ruohikkoineen, saniaisineen, puineen, kivineen, ojineen, multineen, pensaineen ja ryteikköineen. Kaivoin multaa ja rakensin tieverkkoja leikkiautoille, pystytin irrallisista nyrkin kokoisista kivistä leikkitaloja, joita Hornin veljeksillä oli tapana potkiskella hajalle. Mielenkiintoisissa kallionkoloissa saatoin leikkiä kotia tai kuusikoissa majojen rakentamista ja seikkailuja. Luonnon maasto oli monimuotoista.

Kotona äiti leikki kanssani koputusleikkiä ruokapöydän ääressä. Hiirikö kulki pöytälevyn alla ja naputteli milloin missäkin? Sellainen oli mukavaa ja jäi erääksi varhaisen lapsuuteni rakkaimmaksi muistoksi äidistä.

Sain pikkulapsen päähänpistoja. Kaivoin salaa äidin käsilaukkua, pidin setelirahoja paperiroskina ja heitin ne peltiseen rikkaämpäriin, jota ei onneksi ehditty heti tyhjentää polttouuniin. Luulin yhtä keittiön nurkkausta pisuaariksi ja heitin veteni sinne. Nakkasin pallon äidin aamukahvipöytään niin, että kupit kaatuivat ja säröytyivät ja kahvit valuivat pitkin pöytää ja lattiaa. Silloin äiti huusi kuin palosireeni ja ajoi raivostuneena minua takaa ympäri taloa ja minä huusin juostessani vain: "Älälyö! Älälyö! Älä lyö!" Ei hän toki lyönytkään, ei muulloinkaan, eikä isäkään, ei kukaan koskaan.

Kylpyhuoneen valokytkin oli sijoitettu eteisen puolelle. Siitä saatoin näppärästi sammuttaa valot, jos joku muu oli istumassa vessassa. Sisältä alkoi kuulua vihaista isän karjuntaa: "Valot heti takaisin!", kunnes sytytin uudelleen. Kepposista ei koitunut ikäviä jälkiseurauksia. Luulivatko aikuiset muka, että sammutin valot vahingossa, enkä lapsen pientä ilkeyttäni. Aikuiset unohtivat onneksi pikkuasiat heti, lapsiakin nopeammin, ainakin yhtä nopeasti.

Vaatehuone oli pieni, pimeä, jännittävä leikkipaikka. Sinne oli kaksi oveakin, makuuhuoneesta ja kirjastohuoneesta, joten sen läpi saatoin juosta, pilkkopimeässäkin, ja hurjaa vauhtia!

Eräänä päivänä äiti ja kotisiivouksia urakoinut rouva Veijonen asensivat vaatehuoneen oveen kokovartalopeilin. Heti kun he olivat saaneet ruuvattua kaiken paikoilleen, rynnistin parasta vauhtiani vaatehuoneen läpi ja paiskasin oven auki niin voimakkaasti, että kuvastin särkyi tuhansiksi pirstaleiksi. Uutta peiliä ei koskaan hankittu tilalle.

Rouva Veijonen muistutti rehevästi Marita Nordbergin esittämää siivoojahahmoa Liisa Nevalaisen kirjoittamasta ja Hannes Häyrisen tähdittämästä TV-sarjasta "Hanski". Veijonen oli ruumiillisen kurituksen kannattaja. Tuttavaperheemme Kauppila vaihtoi närkästyneenä siivoojaa, kun Veijonen jankutti itsepintaisesti, että "Mikaa pitäisi lyödä! Mikaa olisi piiskattava!" jonkin pojan kepposen jälkeen. Mikasta kasvoi itsetietoinen nuorukainen. Rouva Veijonen vastusti myös Kennedyn avaruusohjelmaa ja suunniteltuja kuulentoja, koska "Herran taivas tulisi jättää rauhaan".

Äitiäni rouva Veijonen taisi miellyttää sillä, miten hän päivitteli jutellessaan:

"Voi, voi, kunhan rouva vielä joskus on minun iässäni... Nyt kun rouva on vasta niin kovin nuori, tuskin kolmeakymmentä vielä..."

"Lähempänä neljääkymmentä", korjasi äitini joka kerta ympäripyöreästi.

"Yli neljäkymmentä!" teki minun mieleni rehellisesti oikaista erehdys, mutta onneksi sanoin siitä vain äidilleni, enkä kuitenkaan muille. Äitini tuhahti vain, ettei se nyt niin nokonuukaa ole.

Vaatehuonekin oli jonkinlainen huone, pari neliömetriä. Alakerrassa Kantosen kaksiossa Lassen omaksi lastenhuoneeksi annettiin ikkunaton pimeä vaatehuone, jossa oli vain tuuletusventtiili talon ilmanvaihtohormiin.

Saamastaan ylpeänä pieni Lasse kutsui minut vieraaksi uuteen ikiomaan soppeensa. Leikimme siellä joskus, mutta useammin Lasse vieraili minun luonani. Luin hänelle ääneen monia kirjoja opittuani jo varhain lukemaan. Kaikkien lasten tavoin hänkin halusi kuulla tarinoita.

Lukiessani Mark Twainin "Prinssiä ja kerjäläispoikaa" kiinnostuin vallan lumosta, kuninkaista ja palvelijoista. Yhden kerran yritin näytellä ja leikkiä kirjan pohjalta kuningasta ja lakeijaa, rooleja vuorotellen, mutta eipä näytelmä ottanut tulta, vaikka yritin eläytyä.

Äidistäni Lasse vaikutti yhdeltä maailman kilteimmistä lapsista, mutta minusta se oli kasvamisen myötä nopeasti ohi mennyttä harhakuvaa. Lasse kehittyi ironisemmaksi, nokkelammaksi ja ovelammaksi. Hänellä oli lapsinäyttelijän taitoja ja kokemusta esiintymisistä televisio-mainoksissa.

Miettilän kolmea veljestä äitini ei arvostanut Lassen veroisiksi, mutta minusta he olivat mainettaan reilumpia. Parhaimmin tulin kuitenkin toimeen Erkki Mäkisen kanssa, sitten kun tämä vasta joitakin vuosia alkuperäisasukkaita myöhemmin muutti kuutostaloon, yhteispihamme etelälaidalle.

Astrid Lindgrenin kirjoittamassa Melukylässä (jonka sijainnin löysin lapsena Itä-Helsingin kartasta - Mellunkylän) asui vain kuutisen lasta, kuten Saku, Naku ja Riitta. Paatsamatien henkilögalleria oli rutkasti runsaampi.

Mahdollisia kavereita kotitalossani olivat kuusi poikaa: Erkki Mäkinen, Lasse Kantonen, Pekka, Mikko ja Esko Miettilä sekä toisinaan Timo Räisälä. Taustaltaan Miettilät olivat 1960-luvun karkearakenteisessa yhteiskunnassa hyvin kouluttautunutta keskiluokkaa, Kantoset moderneja menestyjiä tai rikastuvia nousukkaita, Mäkiset hyvin pärjäävää työväenluokkaa ja minulle tuntemattomimmat Räisälät (joiden yksiössä en koskaan käynyt) vähintäänkin selviytyjiä.

Erottuvia, mutta henkisesti vieraiksi jääviä isoja poikia liikkui pihassa runsaat seitsemän: Kurtti ja Mortti Horn, Palokujan Petteri ja Jukka, A-portaan Nikula ja Fagerholm, omakotitalon sivurakennuksen Tapani, sekä Eskon pihalle tuomat satunnaiset muukalaiset, Aimot ja Taistot.

Tunnettuja, mutta vieraiksi jääviä pihan samanikäisiä tyttöjä oli kahdeksan: Tuija Meloni, Anneli Heinonen, Tipi Horn, Marja Mäkinen, sekä Sirkku, Pirjo, Christina ja Camilla.

Huomattavimpia aikuisperheitä oli yhdeksän: lastensa kautta Mäkiset, Kantoset, Miettilät, Räisälät, Hornit, Melonit ja Heinoset, ilman lapsia Pelkolinit, sekä ammattinsa puolesta usein vaihtuvat talonmiehen perheet mahdollisine lapsineen, Arvoineen ja Irmeleineen.

Lopuksi pihassani vilisti myös laskematon lauma pikkulapsia, jotka saivat isommilta vain satunnaista huomiota, kaikki nuo Jarit, Samit, Harrit, Paulit, Esat, Vesat, Antit, Pentit, Karet, Riitat, Helit, Annet, Tommit ja Annikat. Tuohon aikaan 1960-luvulla kerrostalot kuhisivat lapsirunsautta.

3. Mihin Haagaan synnyin?

2009-04-18T02:43:00.000-07:00

ESIKAUPUNKIIN

Tallinnan kilpailijaksi Vantaanjoen suuhun 1550-luvulla perustettu, aluksi kitulias Helsingforsin kaupunkipahanen tiivistyi vuosisatojen ajan meren melkein joka puolelta kuristamalle Helsinginniemelle, keskeisimmin Senaatintoria ympäröivälle Vironniemelle. Pääkaupungiksi kohotetun Helsingin keskikaupunki alkoi kuitenkin ahtautua täyteen vuosisadan vaihteessa 1899, jolloin väkiluku hipoi jo sataatuhatta asukasta.

Yhä useammat uudet maaltamuuttajat, yrittäjät, ammatinharjoittajat ja virkamiehet kaipasivat lisää asuintilaa. Niinpä lähiympäristöön kaavoitettiin nopeasti Etu-Töölö, Taka-Töölö, Eira ja Katajanokka.

Helsingin työväestö rakensi lisäksi omin päin kaava-alueen ulkopuolella asuinsijoikseen Hermannia, Pasilaa, Toukolaa ja Kumpulaa, aivan kuten Tampereen laidalla pystytettiin kuuluisaa Pispalaa harjun rinteeseen, hankalasti rakennettaville, halvoille tonteille. Helsingissäkin alkoi esikaupungistuminen.

Vuosisatoja vanhat kaupunkikeskukset olivat perinteisesti koostuneet vain tiiviisti ryhmitetyistä rakennuksista sekä niiden vastakohtana tyhjästä tilasta, kuten kaduista ja aukioista. Muutamat yksityiset puutarhat ja viljelyspalstat olivat silkkaa reserviä eli tilapäisiä varamaita, jotka nekin tuli tarvittaessa heti luovuttaa rakennettaviksi täyteen. Puistoalueita ei vielä ollut.

Koska puutalokaupungit paloivat toisinaan poroksi, huolimattomasti tulta käsitelleiden piikojen ollessa syntipukkeina, oivallettiin vähitellen alkaa istuttaa lehtipuita riveihin palomuureiksi korttelien väliin. Samalla syntyi geometrisiä, kauniita puistokatuja, jotka soveltuivat mainiosti viehättäviksi promenadeiksi hienosteleville kaupunkilaisille sunnuntaikävelijöille.

Ja sitten keksittiin käsite puutarhakaupunki. Euroopan suurimmissa metropoleissa levisi 1890-luvulla uusi "Garden City" -aate, jonka erityisesti brittiläinen Ebenezer Howard muotoili kirjaksi vuonna 1898. Likaisen, vaarallisen, siveettömän, alkoholisoituvan, lakkoilevan ja mellakoivan suurkaupungin vastakohdaksi kohotettiin harmoninen ja esteettinen maaseutuidylli - ilmavuus, luonto, valo, väljyys ja vihreys, jonka keskellä kukoistaisi tyytyväisempi ihminen, eheämpi perhe-elämä ja rauhallisempi yhteiskunta.

Helsinkikin oli kasvanut muistuttamaan kiireistä, kuumeista ja ahdasta suurkaupunkia, vaikka asukkaat olivat yhä pikkukaupunki-ihmisiä tai vastikään korvesta ja maatiluksilta tulleita. Helsinkiläisille todellinen idylli merkitsi yhä puiden vihreitä oksia aitojen takana ja kodikkaita puutaloja. Metsät toivat heille muistoja menneisyyden maisemista.

Helsingin kaupunkisuunnittelusta oli tullut hidasta, keskusvaltaista ja jäykkää. Muutamat yksityisyrittäjät keksivät ohittaa virkavallan perustamalla maayhtiöitä, jotka yhdistivät pääoman, maanhankinnan, ajanmukaisen suunnittelun, taitavat arkkitehdit, vaikkapa Lars Sonckin tai Eliel Saarisen, sekä laajan rakennusohjelman toteuttamisen.

Maayhtiöiden päämääränä oli väljien ja vehreiden huvilayhdyskuntien pystyttäminen keskiluokan ja hyvin toimeentulevan työväestön tarpeisiin. Rakentaminen oli vapaata maalaiskunnissa, heti Helsingin ahtaiden hallinnollisten rajojen ulkopuolella, jossa yhteiskunnan kontrolli ei puristanut.

Niinpä Helsingin ensimmäisen kukkakauppiaan ja Suomen suurimman kauppapuutarhurin Mårten G. Steniuksen perustama Stenius-yhtiö ryhtyi vuonna 1897 rakentamaan Hagan huvilakaupunkia Helsingin maalaiskunnan Huopalahden kylään, Backaksen tilan maille, jotka Stenius oli ostanut jo vuonna 1886, aluksi kasvihuoneitaan varten.

Paikka sijaitsi sopivasti Pasilasta Karjaalle ja edelleen Turkuun piirretyn rautatien eli Rantaradan varrella. Uusi junarata muodostaisi tarpeellisen kulkuyhteyden Helsinkiin, koska Haga eli Haaga oli luoteessa runsaan kuuden kilometrin tai reippaan tunnin kävelymatkan päässä keskustan Senaatintorilta. Haagan laidalle perustettiinkin Huopalahden rautatieasema.

Ensimmäisen pioneerikohteen Haagan jälkeen synnytettiin aivan vastaavalla tavalla seuraavat huvilakaupungit Kauniainen, Leppävaara, Puistola, Pukinmäki ja Kulosaari. Toisaalta sellaisetkin väliaikaiset uudet paikkakunnat kuin Oulunkylä ja Huopalahti saivat elää itsenäisinä maalaiskuntina neljännesvuosisadan ajan, ennen kuin uusi Suur-Helsinki kokosi ne yhteen vuoden 1946 Suurella Alueliitoksella.

Kauppapuutarhuri Mårten Gabriel Stenius keksi lainata maittensa markkinointinimen Ruotsista, Tukholman naapurikunnan Solnan suurenmoisesta Hagan puistosta, joka sijaitsee 5 km pohjois-luoteeseen Tukholman vanhastakaupungista kuninkaanlinnoineen.

Turistit ihailevat vielä 2000-luvullakin Tukholman Hagassa, Brunsvikenin lahden rannalla, lukuisia hienoja nähtävyyksiä: 1700-luvun kuninkaallisia huvilinnoja, Kaikutemppeliä, Louis Jean Desprezin suunnittelemaa Kuparitelttaa, kuningattaren ja kuninkaan paviljonkia, turkkilaista kioskia, Piperin englantilaistyylistä puistoa, sekä eksoottista kiinalaista pagodia. Suomen Haagan kuuluisimmaksi tutustumiskohteeksi perustettiin vasta vuonna 1975 Alppiruusupuisto.

Ruotsin Hagan lisäksi ovat Haagojen nimekkäitä kaimoja tai lähes kaimoja Alankomaiden hallituskaupunki Haag, Aabrahamin sivuvaimo Haagar sekä Espoon Hagalund, jonne rakennettiin 1950-luvulla maailman kuuluisin suomalainen puutarhakaupunki, suomennettuna Tapiola.

Nuori arkkitehti, kansallisromantiikan mestariksi myöhemmin yltänyt Lars Sonck piirsi Haagalle vuonna 1901 sen ensimmäisen asemakaavan, jota ei kuitenkaan noudatettu. Amerikassakin kuuluisaksi kohoava kollega Eliel Saarinen laati puolestaan mahtavan Munkkiniemi-Haaga -suunnitelman vuonna 1915.

Haagasta tuli itsehallinnollinen taajaväkinen yhdyskunta vuonna 1906. Sellaisia perustettiin maalaiskuntien alueille vuosina 1898-1955 yhteensä nelisenkymmentä, joista viimeisinä lakkautettiin niinkin nimekkäät keskukset kuin Haapajärvi, Kemijärvi, Kiuruvesi, Leppävaara, Oulainen ja Tikkurila.

Haaga oli näiden taajaväkisten yhdyskuntien joukossa siksi merkittävä, että se korotettiin kauppalaksi 22 vuoden ajaksi 1923-1945, kunnes sulautettiin vuonna 1946 niin sanottuna "liitosalueena" suureen rajanaapuriinsa Helsinkiin.

Ensiksi vuonna 1917 perustettiin Haagankin sisältänyt Huopalahden kirkkoherrakunta, sitten järjestettiin kunnallislain mukainen kansanäänestys, jonka tuloksena erotettiin Helsingin maalaiskunnasta vuoden 1920 alusta Huopalahden kunta, jonka alueeseen kuuluivat Haagan lisäksi Lövö (Lehtisaari), Drumsö (Lauttasaari), Kånala (Konala), Tali, Vähä-Meilahti ja Munkkiniemi.

Haagalaiset haaveilivat korostetummasta asemasta jo vuodesta 1909 alkaen, kunnes Haaga sai kuin saikin kauppalan oikeudet vuoden 1923 alusta ja erosi puolestaan äskeisestä, vasta kolmivuotiaasta Huopalahden kunnasta. Tällöin Haagassa oli 2786 asukasta 360 hehtaarin alueella ja Huopalahteen jäi vain 673 asukasta 16 neliökilometrin alueelle.

Vanhaan alkuperäiseen Haagaan rakennettiin yhteensä viitisensataa taloa, jotka olivat lähinnä puisia huviloita, seassa muutama kivitalo. Niistä kaikista säilyi 2000-luvulle asti ehjinä vain kahdestoistaosa, 8 prosenttia, nelisenkymmentä rakennusta.

Helsingistä Haagaan rakennettiin myös raitiotielinja, joka oli toiminnassa 40 vuotta, vuodesta 1914 vuoteen 1953. Turun maantietä pitkin kulki maaseudun linja-autoja ja syksystä 1924 alkaen oli omnibusseillakin päätepysäkki Huopalahden rautatieasemalla.

Vielä Helsingin Olympialaisten aikoihin ja Armi Kuuselan missivuotena 1952 jatkoi "H" -linjan raitiovaunu Ruskeasuon jälkeen Mannerheimintien päätepisteestä alkavaa Nuijamiestentietä pohjoiseen, aina Vespertien kulmaan asti. Siinä autotie alitti junaradan sillan, mutta raitiotie päätettiin siltaesteeseen. Nykyisin Nuijamiestentie alkaa vasta Rantaradan pohjoispuolelta. Eteläpuolella sen ovat korvanneet uusi mahtava Hämeenlinnanväylä sekä kokoojakatuna, aivan vierellä kulkeva, vanha hiljainen Matkamiehentie.

Raitiolinjan lähellä, osoitteessa Sankaritie 2, on säilynyt ehjänä kuuluisimman haagalaisen, klassikkokirjailija Joel Lehtosen puuhuvila. Juuri sen komerossa sääminkiläissyntyinen huutolaispoika, ylioppilas, Putkinotkon kansankuvaaja Joel Lehtonen hirttäytyi kuoliaaksi 20. marraskuuta 1934, viikkoa ennen kuin hän olisi täyttänyt 53 vuotta. Hänen sanottiin olleen masentunut sairaudesta, jonka vuoksi hän ei enää pystynyt nauttimaan edes ajeluista polkupyörällään. Pyöräilyn lisäksi hän oli ollut myös Haagan raitiovaunun tuttu, säännöllinen vakiomatkustaja.

Vanhaa Haagaa oli pelkkä nykyinen Etelä-Haaga. Kaikki Pohjois-Haagan talot, niin törröttävät pilvenpiirtäjät, jopa kaksitoistakerroksiset pistetalot, kuin niiden vierellä matalampina leviävät lamellitalot ja muutama rivitalo, rakennettiin vasta 1950-luvulla entisen Huopalahden kunnan asumattomiin takametsiin.

Pohjois-Haagan uudet kadut nimettiin suomalaisen teatterimaailman näyttämöksi. Synnytettiin Ohjaajantie, Näyttelijäntie, Tolarintie, Ida Aalbergin, Aino Acktén, Ida Ekmanin, Pietari Hannikaisen, Adolf Lindforsin ja Pastori Jussilaisen tiet, Runar Schildtin puisto, Thalian aukio sekä Lavastajan polku. Artturi Järviluoma, Maria Jotuni, Maiju Lassila, Teuvo Pakkala ja lopulta Aku Korhonenkin saivat nimikkotiensä vuosikymmeniä myöhemmin.

Haagan itäosan katunimistö ammennettiin 1500-luvun talonpoikaissodista. Alueella ovat Nuijamiestentie, Huovitie, Linnaleirin aukio, (Jaakko Ilkan) Ilkantie, (Hannu Krankan) Krankantie, (Pentti Poutun) Poutuntie, sekä suurten taistelupaikkojen mukaan Santavuorentie ja Simsiönkuja. Monien kerrostalojen pohjakerroksiin varattiin liiketiloja, jopa lähiseudun ainoalle elokuvateatterille, Huovitien Kino Haagalle.

Samaan aikaan Etelä-Haagakin, entinen kauppalan alue, pääväylänään Kauppalantie, alkoi täyttyä pala palalta moderneista kerrostaloryhmistä, joista kauneimpia tuli olemaan vakuutusyhtiö Pohjolan yhtenäinen punatiilinen vuokrataloalue Ansaritien ympäristössä, Vihdintien länsipuolella. Vuonna 1960 Haagassa oli 21 tuhatta asukasta, joista Pohjois-Haagassa 12 tuhatta ja vanhemmassa eteläosassa yhdeksän tuhatta.

Etelä-Haagan eriaikaisessa katunimistössä on monia teemoja. Henkilöiden mukaan on nimetty puutarhurin ja Haagan perustajan Steniuksentie, arkkitehdin ja asemakaavoittajan Eliel Saarisen tie, suomalais-ugrilaisten kielten tutkijan Artturi Kanniston tie sekä suomalaisen valtiomiehen ja kansainvälisen maineen saavuttaneen oikeustieteilijän Robert Hermansonin tie.

Haagan paikallishistoriasta muistuttavat Kauppalantie, Yhdistystie, Kylätie, Ristolantie, Vanha Turun maantie, Talontie, Ahjokuja, Paljerinne, Tunnelitie, Oskelantie, Ryytimaanpolku, Haagan Pappilantie, Haagan urheilutie ja Palokaivonaukio. Sankaritie sivuaa sankarihautoja. Luonnonympäristöstä on huomioitu useat suot, Laajasuontie, Isonnevantie, Kylänevantie. Lopulta kasvikunnasta on poimittu Angervotie, Seljatie, Orapihlajatie ja - Paatsamatie.

TULOKAS

Modernin Haagan syntyaikoihin, 1950-luvulla, oli 30-vuotiaan markkinatutkija Olavi Niemisen pariskunta tai pienperhe etenemässä asumisuralla Helsingin Kampin opiskelijaboksista ja Siltasaaren vuokrahuoneesta Kallion kaksion kautta Pohjois-Haagan kolmioon. Osoitteina olivat olleet jo Pohjoinen Rautatiekatu 21, Pitkänsillanranta 15 A 9 ja Mäkelänkatu 3 A 6, kunnes uusimmaksi vaihtui Ohjaajantie 24 A 1 Haagassa, ennen myöhempää muuttoa Paatsamatielle.

Olavi oli Keski-Suomen paperitehdaspaikkakunnalta Jämsästä Helsinkiin opiskelemaan muuttanut mies, omasta mielestään vakaasti hämäläinen, vaikkakin oikeasti puoliksi eteläpohjalainen, vuosisataisilta sukujuuriltaan "nuukuuren" pitäjästä Laihialta, josta kerrotaan enemmän vitsejä kuin mistään muusta Suomen kunnasta. Olavi oli mustatukkainen, 180-senttinen ja painavimmillaan 99-kiloinen, ennen kuin omaksui Atkinsin muotidieetin, joka kevensikin "elopainoa", kuten hän sitä kutsui, neljänneksen.

"Ei Koskaan yli sataa kiloa", hoki Olavi iskulauseena henkilökohtaista päätöstään vuodelta 1967, jolloin hän ryhtyi onnistuneelle dieetille. Hän kuuli yhtä tuhdeilta liiketuttaviltaan ihmeruokavaliosta, joka salli herkutella pitkillä liikelounailla, kokoliha-aterioilla ja muilla valikoiduilla herkuilla, kunhan pudotti arkiset perunat ja leivän pois. Paksuista sikareistakin hän luopui vähitellen.

Olavi oli ajautunut Dionysoksen seuraajaksi ja hänet oli kutsuttu maineikkaan helsinkiläisen ravintolan vuonna 1949 perustaman "Tornin Ritarikunnan" jäseneksi. Tornin Ritarien mottona oli: "Hyvä on ruoka nälättäkin, janotta juomakin jalo". Olavilla oli sijansa Helsingin Pörssiklubissa, mainos- ja liikemiesyhdistyksissä, sekä monien kokousten ja kongressien ryhmäkuvien takarivissä.

Nuoruudenkuvissaan Olavi oli hoikka hujoppi, vasta myöhään pituutta venähtänyt, ja vielä ilman sittemmin paasikivimäisiä, myöhemmin kekkosmaisia, raskaita silmälaseja. Luontokuvissaan hän vaelsi reppuineen metsien sydämessä ja soiden pitkospuilla, mutta oikeasti enimmäkseen luki kirjoja, missä vain milloin istuikin. Tuhansiin omistamiinsa kirjoihin hän liimasi taiteilija Kauko Valta Ylänteen piirtämän exlibriksen, joka esitti Olavia tarpomassa tuohikontti selässään pitkin rämeitä. Liitetarinan mukaan "taideteos kuvaa symbolisesti ihmistä etsimässä tietään".

Nuoren Voiman Liiton kulttuuritilaisuuksissa käydessään Olavi sekä kuorolaulua, runoutta ja yksinlaulua harrastanut Sotatapaturma-arkiston virkailija Aino Lumijoki tutustuivat. Nainen oli Oulun liepeiltä Pohjanmaalta kotoisin ollut vitivaalea pellavapää, alle 160-senttinen ja 53-kiloinen koko ikänsä. Nuoripari avioitui Helsingin Kallion kirkossa vuonna 1950 ja sai myöhemmin lapsia. Aluksi he kuitenkin majoittivat kotiinsa Olavin pikkusiskon sekä kälyn Jämsästä, nämä kun opiskelivat kumpikin farmaseuteiksi asuntopulan siihen aikaan vaivaamassa Helsingissä.

Olavi pyrki elämässään johdonmukaisesti turvallisiin ratkaisuihin, mukavuudesta tinkimättä. Hän otti vastaan niin kaupatut yksilölliset kuin mainostetut ryhmähenkivakuutukset, matkavakuutukset sekä "ISO"-kotivakuutukset, kun koskaan ei voinut olla liian varautunut tulevaisuuteen. Hän teki itse prognooseja, ekstrapoloiden, estimoiden, ennakoiden ja budjetoiden tulevaisuutta, niin työpaikalla kuin kotonaankin.

Sitten kun perhe alkoi matkustaa junalla, Olavi varasi aina etukäteen paikkaliput ensimmäiseen luokkaan. Jos perhe matkusti linja-auton pikavuorolla, hän varasi siihenkin paikat lippuja ostaessaan, hyvissä ajoin ennen lähtöä. Bussissa päätyi silloin eturiviin aivan kuljettajan taakse. Linja-autoissa ei useampia varaajia yleensä ollut.

Joihinkin kaupunkeihin kulkivat lentokoneetkin, joten Helsingistä Lappeenrantaan lennettiin edestakaisin parina kesänä. Mökkilomille Askolaan tai Suomusjärvelle muutettiin taksiautoilla sata kilometriä ovelta ovelle. Helsingin sisällä ajettiin taksilla muutamat kilometrit Linnanmäelle tai Seurasaareen, kyläilypaikkoihin tai sunnuntaiaterioille ravintoloihin.

"Olen hyvin tarkoin ja huolellisesti harkiten laskenut ja puntaroinut, kuinka pitkälle ja miten usein kannattaa ajaa taksilla, ennemmin kuin milloinkaan hankkia yksityisautoa", korosti Olavi.
Arkisin Olavi lähti töihin bussilla. Ajokorttia hänellä ei ollut, vaihteeton polkupyörä kylläkin. Mutta jos ulkona satoi pisarankin verran vettä, hän päätti tilata taksin. Tällöin hän joutui yleensä aloittamaan vimmatun puhelimen valintalevyn pyörittämisen yhä uudelleen ja uudelleen, sillä jostakin merkillisestä syystä ula-taksikeskus ruuhkautui erityisesti sadesäällä ja autot olivat silloin vaikeimmin saatavissa. Ruuhka oli joka kerta yhtä himskatin yllättävää ja harmillista!

Olavi luonnehti mielellään itseään konservatiiviseksi teknokraatiksi. Hän äänesti pilapiirtäjä Kari Suomalaista Viikkosanomien hakemaksi "Vuoden Suosituimmaksi Suomalaiseksi". Olavi oli itse viimeisenä mohikaanina vastustamassa uusia kulutustottumuksia, vaikka tutkikin sellaisia työkseen. Omissa kymmenissä lehtiartikkeleissaan hän saattoi esitellä pyöreän positiiviseen sävyyn teknisiä uutuuksia, joiden käyttöä hän ei olisi koskaan suin surminkaan viitsinyt alkaa opetella. Televisio löysi tiensä kotiin vasta 1965, jolloin viimeisilläkin helsinkiläisillä alkoi olla sellainen, väritelevisio vasta 1987, mutta stereoihin tai videoihin Olavi ei sikarinpaksuilla sormillaan ikinä ehtinyt koskemaankaan.

"Hyvään ruokaan kannattaa aina käyttää keskimääräistä enemmän rahaa, samoin asumismukavuuteen!" esitelmöi Olavi vierailleen arvattavasti amerikan-kiinalaiselta Lin Jutangilta tai muista kirjoista lainaamaansa elämänfilosofiaa. Hän otti harvoin, jos ollenkaan, riskejä aivan omista mielipiteistä, jos saattoi pienemmällä vaivalla, rationaalisesti ja teknokraattisesti, nojata valitsemiensa auktoriteettien asiantunteviin arvioihin.

Olavi piti paljon rakennusmestari-kirjailija Kalle Päätalon elämäkerrallisista romaaneista jo silloin, kun näitä vielä yleisesti väheksyttiin, mutta hän ei kuitenkaan viitsinyt laittaa Päätaloa Sillanpään, Waltarin, Väinö Linnan, Toivo Pekkasen, Joel Lehtosen ja Volter Kilven rinnalle kirjahyllyynsä. Vaan aikanaan kun Päätalo lopulta nostettiin kunniaan jopa professorin arvonimellä, osittain kiitokseksi sopivasta poliittisesta tuenilmauksesta sosiaalidemokraateille, Olavi kiirehti ostamaan itselleen takaisin kaikki jo eteenpäin antikvariaatteihin kierrättämänsä hyllymetrilliset lukemiaan Päätalon kirjoja, kootakseen nekin vihdoin talteen kirjahyllyihin, jotka peittivät kodin kirjastohuoneen kaikki seinät lattiasta kattoon.

Kun Pohjois-Haagaan perustettiin 1950-luvulla uusi "Akateeminen Asunto-Osakeyhtiö Ohjaajantie 20-24", se kuulosti silloin 30-vuotiaasta Olavista varmasti sopivan turvalliselta asuinyhteisöltä, jonne hänkin voisi muuttaa. Naapureiksi tulisi ehkä kollegoja. Samalla kadulla nähtiin sittemmin ainakin runoilija Viljo Kajavaa ja tähtitieteilijä Paul Kustaanheimoa. Olavin läheisimmistä ystäväperheistä kolme asui myöhemmin Haagassa, yksi Ohjaajantiellä, ja neljäskin samalla suunnalla, Vihdintien varrella. Uudetkin perheystävät löytyivät Haagasta, niin pariviikkoisella Kreikan kiertomatkalla osoitteita vaihdettaessa kuin rouvien kesken vaikkapa hatuntekokurssilla.

MILJÖÖ

Ohjaajantien uudet pulpettikattoiset talot valmistuivat betonista ja tiilistä vuonna 1954, arkkitehtinään Olof Hansson ja rakennusmestarina Lauri Olavi Salo. Asuinkerroksia oli kolme, joiden lisäksi tulivat sekä ullakko- että kellarikerrokset. Sokkeli oli päällystetty liuskekivellä ja seinät oli roiskerapattu sekä maalattu aurinkoisen keltaisiksi. Talot olivat osa rakennustaiteellisesti merkittävää kokonaisuutta ja niiden arkkitehtuuri oli harkittua sekä viimeisteltyä, myöhempien arkkitehtuurin tutkijoiden käyttämällä arvotuskielellä.

Ohjaajantie 24:sta tuli synnyinkotini, jota en itse muista. Olen vain nähnyt useita mustavalkoisia sekä muutamia pahoin haalistuneita värikuvia 1950-luvun kulmikkaista lastenvaunuista ja yhtä kömpelöistä, hassuista lastenvaatteista, sekä pelkällä vedenpaineella ilman sähköä toimivasta astianpesukoneesta ja ensimmäisen kerroksen pienen parvekkeen tarjoamista näkymistä pihaa ympäröivään Haagan metsään.

Valokuvissa ajelin kotitaloni lähimetsässä lastenrattaiden kyydissä retkeilypolkuja, joista monet olivat ensimmäisen maailmansodan aikaisia tykkiteitä. Tienviitat niiden varrella osoittivat hämmästyttävästi kilometrejä Lapin Haltiatunturille asti, kuten lukemaan opittuani luin, tai Helsingin Haltialaan vain, kuten vähän vielä isompana ymmärsin.

Pohjois-Haaga oli syntymävuotenani 1958 raikas, nuorekas, uutuuttaan hohtava asumalähiö. Siellä oli yhtä viehättävä tunnelma kuin Tukholman samanaikaisessa maailmankuulussa Vällingbyn mallilähiössä. Puolikuun muodossa rauhallisesti kaartuvat tiet, suuret pihamaat, luonnonläheinen väljä asemakaava, vapaasti tonteille ryhmitellyt lamellitalot, jotka eivät varjostaneet toisiaan, idylliset rivitalot, muutama uljaana taivasta kohti kohoava tornitalo, tiuha havu- ja sekametsä kaikkialla ympärillä. Henkilöautojakaan ei ollut tuontisäännöstelyn vuoksi vielä kaduilla kiusana kuin vasta vähän.

Uudenaikainen tyylikäs ostoskeskus rajasi L-muodossa Thalian toriaukion kahta sivua. Puistikon syliinsä sulkevassa pitkässä kulmatalossa sijaitsi katutasossa Helsingin Meijerin, HM:n eli "Hyvän Maun" maitokauppa ja konditoria, Helsingin Talous-Osakekauppa, kattoon asti keramiikkalaatoilla kaakeloitu Hultin lihakauppa, Raken rautakauppa, apteekki kummallisine lääkehajuineen (jollaisille vanhimmat tädit lemusivat myös), ihanalta tuoksahtava kirjakauppa Pekka Töpöhäntineen ja värikkäine liimapapereineen, kemikalio kirjavine muovileluineen, ikivihreä talvipuutarhamainen tuoksukas kukkakauppa, hiussuihkeilla ilmansa kyllästävä parturi-kampaamo, vaatekauppa "Liitos-Asuste" näyteikkunan korsetteineen ja Kansallis-Osake-Pankki (KOP) Roope Ankan muotoisine säästölippaineen. Liiketalossa oli kauppojen yläpuolella kaksi asuinkerrosta ja katolle oli pystytetty neljä suurta mainoskirjainta: RAKE.

Thalian aukion, Näyttelijäntien ja Aino Acktén tien kulmauksen muilla laidoilla olivat värikkäiksi maalatuissa kerrostaloissa ainakin Pohjoismaiden Yhdyspankin eli PYP:n sekä Työväen Säästöpankin konttorit, Elannon pikamyymälä eli itsepalveluun perustuva moderni ruokakauppa, ja vielä hännänhuippuna lähistöllä suutarinverstas pikkuruisessa liiman- ja nahantuoksuisessa pimeänhämärässä kellariloukossa, jonne laskeuduttiin talon päädystä puoliksi maan alle, tuomaan tai hakemaan korjattavia kenkiä ongelmallisine korkolappuineen tai puolipohjineen.

Thalian torille sijoittuivat myös taksiasema sekä Pohjois-Haagan keskeisin bussipysäkki. Vuokra-autoina olivat suosittuja olympiavuodeksi tuodut Dodget, 1950-luvun puolivälin Pobedat ja sen jälkeen venäläiset Volgat. "Volga vie perille", väitti mainos, jota lapset jatkoivat: "muttei tuo takaisin". Takseilla ei ollut vielä niin selkeää tunnusta kuin myöhempi merkkivalo katolla. Niiden rekisterikylteissä oli keltainen kehys ja numeroissa AX-alku. - Reipas oli ensimmäisenä valotunnuksen hankkinut, jota sittemmin 'Kattovaloksi' naureskeltiin, vähän kuin Kotivalo-nimisiä.

Haagan rakennuksista korostuivat tusinan kerroksen pilvenpiirtäjät sekä toisaalta makaavat pilvenpiirtäjät, matalat, tavattoman pitkät lamellitalot, jollaisessa saattoi riittää porrasovia kymmenkuntakin, Ohjaajantien ja Tolarintien syliinsä sulkemassa jättikorttelissa. Toisaalta jokin pitkä punatiilinen rivitalo oli viehättävä pienipiirteisessä matalassa vaatimattomuudessaan varpusia kuhisevan pensasaidan takana. Mahtavia ja korkeita julkisia rakennuksia olivat yhteiskoulu ja Tolarin kansakoulu. Näyttelijäntie 14:ään rakennettiin uusi ostoskeskus. Punatiilikirkko valmistui vasta 1963.

Pohjois-Haagan huomattavia taloja oli myös Ilkantiellä sijainnut Sanomain henkilökunnan asuinrakennus, jossa asui Helsingin Sanomien tekijöitä, näkyvimpänä pilapiirtäjä Kari Suomalainen perheineen. Aina ajellessani isompana bussilla ohi tunnistin talon alakerran liiketilassa olleesta Rautakirjan kioskista. Pakinoitsija Pirkko Kolbe eli Pii oli myös haagalaisia, ja muistutti viikoittaisella palstallaan ajoittain Haagan historian erityispiirteistä, kuten aikanaan kuuluisista runkolinjoista.

Autopulan vaivaama Helsingin kaupungin liikennelaitos (HKL) kiusasi vuosina 1955-1958 haagalaisia ns. runkolinja-systeemillä. Siniset kaupunkibussit ajoivat Haagasta ainoastaan Ruskeasuolle, silloiselle raitiovaunun päätepysäkille, eivätkä suoraan keskustaan asti. Pakollinen bussin ja raitiovaunun vaihto ja molempien kulkuvälineiden väistämättömät odotusajat pidensivät haagalaisten matkoja kuulemma sietämättömästi.

Hädissään haagalaiset kutsuivat apuun yksityisen osakeyhtiön Suomen Turistiauton, STA:n, jonka kauniit, näköalaikkunalliset, valkokylkiset ja sinikeulaiset linja--autot olivat alunperin tehneet kesäisin Helsingistä Pariisiin ja jopa Ateenaan asti ulottuneita Euroopan kiertomatkoja.

Vuonna 1956 "turistibussit" ryhtyivät ajamaan etelään vain muutaman kilometrin pituista esikaupunkilinjaa H (myöhemmin numero 40), Haagasta Mannerheimintietä Eduskuntatalon ohi Hankkijan liiketalon kulmalle, sekä toisaalta poikittaislinjaa K (vuodesta 1966 numero 51), Pohjois-Haagasta itään, Maunulaan, Suursuolle, Käpylään ja Kruununhakaan asti.

Asukkaiden vihaamat runkolinjat lopetettiin keväällä 1958. Liikennelaitoksen suorat ja nopeat
'Siniset bussit' pudottivat matka-ajan Etelä-Haagasta Yrjönkadulle, Vanhan Kirkkopuiston eli Ruttopuiston laidalle, ainoastaan pariinkymmeneen minuuttiin. Tämä tapahtui sinä keväänä, jolloin synnyin paljasjalkaiseksi helsinkiläiseksi (52 cm, 3500 g).

2. Mitä PAATSAMAN ykkösnumero sisälsi?

2009-04-15T06:09:00.000-07:00

(PAATSAMATIE 8 HAAGA 1967)

Yhden heinäkuun helleviikon ajalle jakautuneista satunnaisten tuokioiden naputteluista matkakirjoituskoneella syntyi kahdeksansivuinen, kookkaan kirjan kokoinen Paatsama-lehti, A5-kokoa, hiukan isompi kuin saman vuoden Nakke Nakuttaja, mutta pienempi kuin Aku Ankka.

Paatsaman mitat sopivat hyvin lapsenkin käteen, johon isommat lehdet tuntuivat kömpelön suurilta. Lauri Peltosen Postimerkki-lehti, "Suomen Shakki" ja muutama muu kaksipalstainen aikuisten aviisi ilmestyi yhtä näppärässä koossa.

Paatsaman etukannen pääuutinen levittäytyi kahdelle palstalle kolmesta ja sen aihe oli kaikkein dramaattisin mahdollinen: OLI SYTTYNYT SOTA.

Etusivu oli hieman kuin vanhan Ohukais- ja Paksukais-filmin suuresta päivälehdestä, jota Stan ja Ollie selailivat kaikessa rauhassa puistonpenkillä. WAR IS DECLARED, huusi otsikko, ennen kuin joutilaat värvättiin joutuisasti armeijaan.

Kuka sotaa pienemmällä uutisella lähtisi enää sanomalehteä perustamaan? Ilta-Sanomat oli syntynyt - vain 35 vuotta aikaisemmin - Mäntsälän kapinan muodostamasta sodanuhasta vuonna 1932. Lisälehti tai sähkösanoma ei riittänyt, vaan Eljas Erkko tarvitsi kokonaan uuden lehden.

Paatsaman etusivun pitkät jutut katkesivat kuin kanan lento, kesken lauseen, jollei kesken sanan, ja jatkuivat sisäsivuilla. Käytäntö oli omaksuttu niihin aikoihin luonnollisena Helsingin Sanomain paraatiaukeamalta. Tällainen saattoi 1960-luvulla sijaita vasta 44-sivuisen lehden sisäsivuilla 10-11, sisältäen 10 uutista ja 8 artikkelia, joista kaksi uutista ja 3 artikkelia oli katkaistu tökerösti virkkeen puolivälistä, ja ne jatkuivat eteenpäin joko sivuilla 14 (sekalaisia juttuja) tai 24 (ulkomaan uutiset).

Helsingin Sanomain kansi täyttyi kuitenkin kokonaan parista tusinasta mainoksesta, joissa esittäytyivät vaikkapa leninkitalo Diorina, hattuliike Emil Elo, laukkuliike Halonen, lippuliike Maritim, Itämainen Silkkiliike, kumi- ja muovitalo Etola, radioliike Hirvox, Zanussin, Bauknechtin ja Huurteen jääkaapit, Bangin kemikaalit, Makon koneet, Vaneripalvelu, Waltherin ruiskutuspistoolit, Sveitsin olut Hürliman Beer, Chymoksen pastillit, Rids-raikastaja, Algamarin kauneusnaamio, Konekirjoituskoulu City, Taide-Kaluste Oy, näkötarkastuksia tekevä Suomen Näköhuolto sekä Postisäästöpankki, joka kertoi hoitavansa palkkatilit nopeilla, nykyaikaisilla tietokoneilla ja maksavansa sitä paitsi korkoa.

Ensimmäisen Paatsama-lehden etusivulle mahtui 4 uutista, 2 mainosta ja 2 kantaa ottavaa pääkirjoitusta. Suurikokoisin ykkössivun ilmoitus levittäytyi kahdelle palstalle vasemmassa alanurkassa:

"Tämän vuoden KEVÄTPÖRRIÄINEN myytävänä, hinta 1 markka, os. Paatsamatie 8 C 38." Mainoksen kuvituksena oli pieniä piirroksia kukista ja mehiläisistä.
Helsingin kansakoulujen opettajayhdistyksen kustantaman vappulehden nimi oletettiin kaikille lukijoille tutuksi. Paatsaman päätoimittaja oli ostanut opettajaltaan jälleenmyyntiin kaksi Pörriäistä, vaikka luokanope oli tarjonnut kullekin myyntiurakaksi aluksi yhtä. Loppujen lopuksi vappulehdistä ensimmäinen jäi omaan talteen ja toinen päätyi junalukemiseksi kemiläiselle sukulaistytölle Oilille. Pidin lehdistä ja oli sentään hauskaa voida antaa Lapin-tytölle lahjaksi persoonallinen muistoesine vierailusta Helsingissä.

"Lipas-lehtiä myydään, 50 penniä kappale, EM" kertoi abstraktein vinjetein somistettu, Pörriäistä pienempi ilmoitus. Työväen Säästöpankin asiakaslehtiä kauppasi pankin 8-vuotias säästöpossuasiakas Erkki Mäkinen.

Kaikkein ylimpänä etusivulla levittäytyivät nimiötekstit kahdella rivillä:

"PAATSAMA-lehti N:o I, hinta 0,20 mk.

Paatsamatien uutiset 6.7.-13.7.1967".

Uutisia riitti ykkösnumeroon yhdeltä viikolta, kahdeksalta päivältä, torstaista torstaihin. Siis:

"VESISOTA SYTTYI (Paatsamatie 8 pihalla 6.7.67 HN) Erkki Mäkisen ja Timo Räisälän kesken syttyi torstaina kova vesisota. Se sai alkunsa siitä, että estimme Timoa pääsemästä talon seinustalta. Tämä alkoi suihkuttaa vettä päällemme. Vastasimme tietysti suihkuttamalla häntä. Minä kävin hakemassa (jatkuu sivulla 3).

"VESISOTA (jatkoa sivulta 1) toiseen ruiskuun vettä. Timpalta alkoi loppua vesi. Annoimme Timolle hiukan vettä. Lopulta Timppa alkoi aivan yllättäen itkeä. Hän juoksi nopeasti kotiinsa unohtaen FAIRY -pullonsa pihalle. Erkki ei ole sen jälkeen ryhtynyt vesisotasille.

"ARPAJAISET. P-tie 8 pihalla pidettiin 6.7. 67 arpajaiset, vieläpä ilmaiset. Tipi Horn voitti hienon kynän, Marja Mäkinen voitti hopeatoffeen ja Erkki Mäkinen hienon Kreikkalaisen nuken. Heikki Nieminen voitti mitalin. Arpajaisvoitot lahjoitti Paatsama-lehden päätoimittaja.

"MUSTIKOITA. Metsissä alkaa jo olla mustikoita. Sain P. Haagan ja E. Haagan välillä olevasta metsästä puoli desilitran mukillista mustikoita. Älkää syökö raakileita.

"KUKAT. 8.7.67. Paatsamatie kahdeksan ja kuuden piha on nyt paljon kauniimpi kuin ennen kukkaistutuksia, Marja Mäkinen sanoi lehdellemme. Kukkapenkkejä on odotettu koko kevät ja nyt ne ovat vihdoin ilmestyneet. Uusi talonmieskin on tullut.

"Pääkirjoitus. TIMO RÄISÄLÄ on viime aikoina tullut aivan tyhmäksi. Eikö ollut tyhmää räkiä Jari Nyrhilän päälle? Monia muitakin typeriä temppuja Timo on harrastanut. Täten kehotan kaikkia sanomaan Timoa LÄTTIÄISEKSI, toivoo Heikki N.

"TOIMITUKSELTA. Ikävä kyllä tässä Paatsama-lehden numerossa ei ole valokuvia. Jos kamerani saadaan kuntoon, kuvia on jo seuraavassa lehdessä. Paatsaman toimitus."

Toista sivua somisti lehden pilapiirros LIISA JA MATTI, jossa ilmeisesti aviopari istuu autossaan. Vaimolla on suuret kauniit silmät ja paksut pehmeät huulet. Hyvin pienipäisen miehen tukka on ohentunut huvittaviksi kolmeksi viimeiseksi harottavaksi hiukseksi, jotka ovat kuin hyönteisen tuntosarvet. Vaimo mittailee viivoittimella maantiekarttaa ja sanoo autoa ohjaavalle miehelleen: "Matti, kartan mukaan Turkuun on matkaa vain 2 senttiä!"

Mikäli piirroksesta olisi haluttu todellisuuspohjainen, sen olisi pitänyt kertoa aikuisesta naisesta, joka katsottuaan maantieteen oppikirjan tilastotaulukkoa väitti Islannin saarivaltion väkiluvuksi 200 asukasta. Reykjavikissa olisi asunut vastaavasti sata ihmistä.

Lehden kakkossivua täyttivät myös "Heinäkuun kuva", piirros iloisesta päivänkakkarasta, sekä mainos: "Aku Ankan kuvia on saatavana toimituksesta". Pergamiinipaperin läpi piirretty jäljennös Hessu Hoposta villin lännen karjapaimenena kaunisti ilmoitusta. Lisäksi sivulla kaksi oli pari oikeaa uutista:

"ESPANJALAINEN POIKA. 8.7.67 Tapasimme tänään lauantaina erään kylässä olevan pikkupojan. Yritimme kysyä tämän nimeä, mutta poika ei näyttänyt ymmärtävän puhettamme, koska ei vastannut meille. Arvelimme, Erkki ja minä, poikaa joko englantilaiseksi tai saksalaiseksi. Vihdoin poika sanoi Espanja ja lisäsi vielä jotakin sekavaa kuten "hose". (jatkuu sivulla 5) Lähdimme metsään ja yritimme kysyä pojan nimeä merkkikielellä, mutta hän ei ymmärtänyt. Olimme metsässä koko illan.

"VÄHÄN AIKAA TIMON KAVERI. 11.7.67 Erkki Mäkinen ryhtyi tänään yllättäen Timo Räisälän kaveriksi. Hän pyysi saada ajaa Timon polkupyörällä. Tämä antoi luvan. Erkki sanoi, ettei ole enää Heikki Niemisen (Paatsama-lehden päätoimittajan) kaveri. Mutta jo seuraavana päivänä hän tuli hakemaan Heikkiä ulos. Erkki sanoi, ettei ollut enää Timpan kaveri, koska tämä oli niin tyhmä ja räki ja kiroili aina."

Helsingin Sanomain toinen sivu täyttyi puolestaan kuolinilmoituksista, joita Paatsama-lehdessä ei ollut lainkaan, ja seuraavia Sanomien alkusivuja hallitsivat mainosröykkiöt (Ajanmies, Teinitalo, koko sivun Stockmann, Valtiokonttorin Obligaatiot, Aurinkomatkat jne.) joiden sekaan alkoi sivulta 5 lähtien mahtua vähäpätöisimpiä kotimaan täyteuutisia, kuten ravituloksia, joita ei kelpuutettu urheiluosastoon. - Pihtiputaalla hävitetty 2 pontikkatehdasta. - Varkaat vieneet opetusneuvoksen huvilalta Sipoosta Toini Muonan maljakon. - Eräs henkilö rikkoi juuri ostetun autonsa Etelärantatiellä kuopan vuoksi. Kaupunki korvaa 66 mk korjauskuluja. - Palokkajärven ruumiin taskusta löytyneet kasvien ja aurinkokunnan piirrokset vaikuttavat mielenhäiriöön joutuneen tekemiltä. - Kaunis sää jatkuu vielä lähipäivinä.

Marja Mäkisen ja hänen kyläilevän koulutoverinsa Sirkku Mikkolan avustama "Yleisönosasto" toi Paatsama-lehden kolmossivulle jopa kymmenvuotiaitten tyttöjenkin näkökulman:

"MATOJA. Pohjois-Haagan ja Etelä-Haagan välisessä metsässä on useassa pihlajassa verkkoja, joissa riippuu kymmenittäin pieniä matoja. Ne olisi poistettava, että voisi kerätä mustikoita matojen tippumatta päähän. - SM.

"ETELÄ-Haagassa pitäisi olla enemmän kauppoja tai sitten ostoskeskus. Täällä ei ole muuta kuin vaivainen Orapihlajatien ELANTO, josta saa loppujen lopuksi niin vähän. Nimimerkki Ester.

"PAATSAMATIEN lapsilla pitäisi olla kerhohuone esim. kellarissa, jossa he voisivat syysiltoina viettää aikaansa. Nimimerkki Tyytymätön.

"ON KURJAA, kun pihan ruohokentillä ei saa leikkiä, Nimimerkki DN.

"PIHALLA pitäisi olla muutakin kuin vain keinut, jotta pikkuisillakin olisi jotakin puuhaa. Oikein pitkä liukurata, kiipeilytanko ja tietysti kahluuallas olisi kiva juttu. Nimimerkki Pikkuisten puolta pitävä.

"MIKSI ei saa pelata 6:n ja 8:n pihalla? Jokaisella pihalla pitäisi olla jokin pieni, tyhjä aukio pallon peluuta varten. Monista paikoista on Haagan Urheilutien kenttä kaukana. Missä siis pelata? Nimimerkki Mitä tehdä.

"PIHAPUISSA kiipeily ei olisi suotavaa, mutta metsässä kiipeilkööt kuin apinat. Nimimerkki Ikkunasta tuijottava vanhus."

Noina vuosina Helsingin Sanomain "Yleisöltä" -palsta julkaisi seuraavan kaltaisia kirjoituksia:

"ONKO JÄRKEVÄÄ että ensin istutetaan ympäristön viihtyisyyttä ajatellen ruohokenttä ja pensaisto ja sitten tuo koko kallis istutus jätetään kastelematta - kuivumaan karrelle, ilman huoltoa? Näyttää aivan hölmöläisten taloudenpidolta. Näin on tapahtunut kaupungin talojen ympäristön hoidossa täällä Puotilassa. Nimimerkki Kärsiskö kysyä?"

"VESIJOHTOJEN SUHINA. Mistä johtuu, että vesijohto suhisee, viheltää tai jopa rämiseekin vettä laskettaessa? Maallikkokin huomaa, että naapurien aiheuttama melu on (samassa talossa) erilainen. Miten tämä voidaan selittää ja miten äänekkäimmät hanat saataisiin hiljaisemmiksi? Varmaan moni kerrostalon asukas olisi kiinnostunut lukemaan asiantuntijan (saniteetti-insinöörin) selvityksen asiasta. Nimimerkki Kerrostalolainen." (Helsingin Sanomat 27. heinäkuuta 1964, sivu 17).

Paatsamatien uutiset jatkuivat keskiaukeamalla, jossa oli myös toimituksen tiedotuksia:

"PAATSAMA-LEHTI ei tule enää heinäkuussa päätoimittajan loman vuoksi. Hän matkustaa Hotelli Finlandiaan Punkaharjulle. Elokuussa tavataan.

"Toimittaja Erkki Mäkinen haluaisi jättää lehtemme kesken ja aloittaa vasta elokuussa uudelleen. Lehdestä ei nyt tullut kovin paksua kovan kiireen vuoksi.

"SUURKILPAILU: Oletko hyvä piirtäjä? Katso takasivua!" (Kuvituksena on perhosia).

"HALUATTEKO ilmoituksenne Paatsama-lehteen? Yksi ilmoitus maksaa 3 penniä.

"SÄÄTILA 12.7.67 (MM) Tämä päivä onkin ollut oikein kaunis. 'Pyykkimummot' saivat pyykkinsä puhtaaksi ja melko kuivaksikin, kunnes yht'äkkiä antoi ukkospilvi vettä vaikka aurinko paistoikin. Kun he olivat keränneet pyykkinsä paistoi taas aurinko ilman sadetta. Eiköhän 'mummoja' lie ottanut 'aivoon'.

"TAISTELU. 12.7.67. Heikki Niemisen ja Timo Räisälän kesken oli eilen kova taistelu. Se alkoi, kun Timo ei päästänyt Heikkiä hyvälle mustikkapaikalle. Ensin he vain haukkuivat toisiaan ja riitelivät muuten, mutta sitten he hyökkäsivät toistensa kimppuun. Taistelu oli tasaväkistä, kumpikaan ei onnistunut kaatamaan vastustajaansa. Timo hyökkäsi koko ajan, kun taas Heikki perääntyi ja teki yllätyshyökkäyksiä. Erkki Mäkinen hyökkäsi Timo Räisälän kimppuun takaa päin ja näin auttoi ystäväänsä Heikkiä.

"METSÄSSÄ 13.7.67 (MM) Haagojen välisessä metsässä on jo paljon mustikoita, eilenkin keräsimme noin yhden litran. Metsässä on myös auringonottajia. Eräskin vanha mies on jo kuin neekeri ja niinpä hänet nähdäänkin siellä joka päivä."

Helsingin Sanomien keskiaukeama käsitti puolestaan kaksi juhlallista paraatisivua. Vasemman sivun vasemmalla laidalla oli kolme pääkirjoitusta, joiden vierellä oli "yläkerran" pitkä artikkeli, Kari Suomalaisen pilapiirros, lainauksia muiden lehtien pääkirjoituksista (jatkuu sivulla 14), pakinakolumni, sekä kaksi "alakerran" artikkelia (jatkuu sivulla 14).Oikeanpuoleisella sivulla levittäytyi epätasainen palstaviidakko tärkeimmiksi valikoituja uutisaiheita, muttei ainuttakaan mainosta rikkomassa yhtenäistä tarinatarjotinta. Kolme suurta mustavalkoista kuvaa kattoivat melkein puolet sivun pinta-alasta ja kymmenen kookasta otsikkoa viidesosan.

Vihoviimeiset Paatsama-lehteen ehtineet pikku-uutiset kertoivat seuraavaa:

"ERKKI Mäkinen kaatui Timon pyörällä 13.7.67 ajaessaan huimaa vauhtia.

"13.7.67 TIMO Räisälä ja Jari Nyrhilä leikkivät 5 minuuttia yli seitsemän Bätmänia. Jarilla oli pyyhe viittana."

Televisiossa Batman - Lepakkomiehen torstainen puolituntinen ratkaisujakso oli vain hetkeä aikaisemmin päättynyt ja pelastanut rikkaan playboyn Bruce Waynen sekä hänen nuoren suojattinsa, ihmepoika Robinin, pahasta paikasta, johon keskiviikon aloitusjaksossa joku Gotham Cityn kummallisimmista rikollisista, vuoroin Jokeri, Kissanainen, Arvuuttaja tai Pingviini, oli sankarit jälleen kerran saattanut.

"SOPU. 13.7.67. Tänään Erkki Mäkinen, Heikki Nieminen ja Timo Räisälä rupesivat jälleen kavereiksi.

(Ilmoitus): "Timo Räisälä myy auton ja 6 Aku Ankkaa." (Ilmoitus)

"MUISTA osallistua lehden piirustuskilpailuun! Parhaat palkitaan.

"OSALLISTU Krypton ratkaisuun. Loistopalkinto!

"URHEILUA. Erkki Mäkinen hyppäsi pihakeinusta kokonaisen 4 metriä, Timo Räisälän hypätessä 2 metriä 70 senttiä. Korkeutta Erkki Mäkinen hyppäsi yhden (1) metrin. Timo Räisälä hyppäsi samoin. Timo Räisälällä ja Erkki Mäkisellä oli juoksukilpailu. Ekin aika 38 sek., Timon aika 381/2 sek. Pituushypyn voitti Erkki 220 cm, Timppa 200 cm. Erkki oli tänään voitokas ja niin voitti 3 ottelua. Huraa, huraa, huraa! Hyvä Ere!"

Paatsama-lehden loppupäässä oli Urheiluosaston jälkeen vielä ristisanatehtävä Krypto (laatinut Heikki Nieminen) ja sarjakuvia. Vapaalla kädellä ilman viivoitinta piirretyn, kömpelön ja ruman 6x6-ruutuisen ristikon sanastoon kuuluivat Rastas, Aitta, Radat, Kaste, Koi, Turri, Ottaa, Into ja Runko, jotka sijoittuivat kömpelösti osittain toistensa päälle pysty- ja vaakasuorille riveille, mikäli kukaan osasi ratkaista ongelman oikein. Yksikään lukija ei kysellyt palkinnosta.

Seitsemäs sivu oli Ristisana- ja Sarjakuvasivu.

Marja Mäkisen sievästi lyijykynällä hahmottelema huopahattuinen sarjakuvasankari "Kikka-Kalle" huomaa yksinäisen polkupyörän nojaavan maaseudun hautausmaan muuriin.
"Siinäpä minulle hyvä pyörä."

"Niinpä hän lähti matkaan... kunnes poliisit olivat perässä. Uuu-Aaa, UUU-AAA!

Sitten poliisiasemalla: "Sain tämän itse teossa kiinni!"

Kikka-Kalle puolustautuu: "Ka, vallesmanni, minä luulin pyörän omistajan kuolleen, kun löysin sen hautausmaan vierestä."

(Vitsin tiesimme kaikki kuulleemme aikaisemmin kotimaisesta televisionäytelmästä.)

Äskeistä puolta pienempi Heikki Niemisen sarjakuva "Typerykset" plagioi Mort Walkerin 'Masia' Helsingin Sanomista. Laiha nuori mies, kuin sotamies Masi, yrittää tuloksetta kipata hiekkalastin umpilaitaisen kuorma-auton lavalta. Paksumpi mies, kuin kersantti Ärjylä, menee viisaampana poistamaan lavan perälaudan ja kehottaa: "Yritä nyt uudelleen, typerys!" (Seurauksena, jota ei näytetä, paksukainen tulee hautautumaan kippaavalta lavalta vyöryvän hiekkakasan alle. Lukijalle jätetään oivallettavaa.)

Koko takasivun täyttävässä Suuressa Piirustuskilpailussa oli "tavoitteena piirtää perhonen mahdollisimman hyvin". Lehdessä oli malliksi päätoimittajan luonnostelema perhonen, joka näytti piirretyn mahdollisimman huonosti. Palkinnoksi luvattiin perhosmitali, joka olisi saattanut tarvittaessa olla päätoimittajan itsensä piirtämä, mahdollisesti vasta kiireessä, hetkeä ennen palkinnonjakoa. - Suurkilpailu ei kuitenkaan houkutellut ainuttakaan osanottajaa!

Kahdeksansivuinen Paatsama-lehti oli syntynyt ja se jäi eloon. Lehteä ilmestyi vuoden kuluessa kahdeksan erilaista numeroa, yhteensä yli 60 sivua. Julkaisua monistettiin kymmenen kappaleen vakiopainos Oy Suomen Markkinatiedot Ab:n valokopiokoneella Helsingin Taka-Töölössä. Useimmat lehden kappaleet päätyivät jonkinlaisiksi kustantajan liikelahjoiksi tuttaville, Lontoota myöten, eikä lehtiä ole toistaiseksi löytynyt minkään julkisen kirjaston kokoelmista.

1. Miksi perustin sanomalehden?

2009-04-09T05:15:00.000-07:00

(PAATSAMATIE 8 HAAGA 1967)

Yhdeksänkesäisenä havahduin huimaavaan ajatukseen istuskellessani jouten kerrostaloni kulottuneella pihanurmella Haagassa. Mikään Newtonin omena ei pudonnut päähäni, mutta tajusin äkkiä ensimmäistä kertaa ajan kiitämisen ja katoamisen hetki hetkeltä. Ymmärsin olevani vielä jonkin aikaa lapsi, mutta etten olisi aina. Muuttuisin aikuiseksi. Lapsuuteni katoaisi peruuttamattomasti.

Poutapilvet lipuivat ylläni taivaalla, ääni eteni kesäilmassa 345 metriä sekunnissa, maapallo kiersi aurinkoa sadantuhannen kilometrin tuntinopeudella, valon nopeus oli 300 tuhatta kilometriä sekunnissa, mutta mihin ihmeeseen saatoin verrata ajan kulkua eteenpäin?

Jokainen elinvuosi oli suhteellisesti edellistä lyhyempi, vaikka juuri yhdeksänvuotiaana elinkin lapsuuden parasta ikää. Uskoin Tupun, Hupun ja Lupun olevan ikätovereitani. Miten vanha mahtoi olla Aku-setä, kolmekymmentäkö? Väittikö Hannu Hanhi iäkseen vain 23 vuotta? Ankka-lehden 17. vuosikerta oli vasta neljäs minun lukemani.

Halusin kerätä tietoja heittämättä pois turhintakaan lippusta, lappusta tai detaljia. Olin pikkuvanha tutkijanalku. Tietämättäni kärsin kuin Aspergerin syndrooman oireista. Mietin kerran kortiston kokoamista kaikista kuolleista ihmisistä sanomalehtien nekrologien pohjalta, mutta tajusin urakan ylivoimaiseksi.

Osasin yhdeksän iässä lukea tietosanakirjoja ja sanomalehtiä. Tiesin presidenteiksi Lyndon B. Johnsonin ja Charles de Gaullen, eduskunnan puhemieheksi Johannes Virolaisen, YK:n pääsihteeriksi burmalaisen U Thantin. Tunnistin pääministereitä: Suomessa Rafael Paasio, Ruotsissa Tage Erlander, Englannissa leppoisa Harold Wilson piippuineen, Intiassa rouva Indira Gandhi huiveineen. Muistin ulkoa monien lehtien päätoimittajat, kuten Aatos Erkko, Teo Mertanen, Heikki Tikkanen, Pentti Poukka, Pauli Burman, Jorma Simpura, Leo Tujunen, Eila Jokela, Sirkka Ruotsalainen ja Leena Drufva.

En osannut erottaa pysyvästi käyttökelpoista tietoa väliaikaisesta ja vaihtuvasta, vaan kohtelin kaikkia tietoja samanarvoisina. Luulin, että Uuden Suomen päätoimittaja olisi aina Pentti Poukka, Suomen Sosialidemokraatin Pauli Burman ja Kansan Uutisten Jorma Simpura. Tosin vanhan presidentti Kekkosen tilalle saatettaisiin pian valita Matti Virkkunen, Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja, jonka Kokoomus oli keväällä 1967 asettanut presidenttiehdokkaakseen.

Tartuin hetkeeni, kesään 1967, perustamalla uutislehden tallentamaan viikoittaiset tapahtumat Haagan Paatsamatie 8:n kotipihaltani. Käytössäni oli pieni vihreä ABC-merkkinen moderni matkakirjoituskone, ainakin silloin kun isäni ei tarvinnut sitä itse. Isä oli opettanut jo leikki-ikäistä kirjoittamaan koneella, mutta en ollut keksinyt harjoitusaiheiksi kuin oman ja tuttavien nimien naputtelun sekä yksittäisiä sanoja mainoksista ja pakkausten kyljistä, joista olin itsekseni oppinut lukemaankin. Apsi-virvoitusjuoma, Bueno-suklaakeksit, Chymoksen makeiset, Coca-Cola, Domino-keksit, Elovena, Fazerin Parhaat, Hellas-suklaa, Ipnos-keksit, Jaffa-appelsiinit, aakkostuivat vuosikymmenen vähäiset tavaramerkit.

Hakkasin kirjoituskonetta vain oikean käteni etusormella. Opin osumaan näppäimistön eri kirjainten kohdille aivan vaistonvaraisesti. Kirjoitustahtini oli kuitenkin rytmitön. Kirjasinten varret tarttuivat helposti toisiinsa, jos löin nopeasti perätysten vierekkäiset merkit, kuten A ja S. Siitä seuranneen suman sain selvitellä suttaantuvin sormin.

Kirjainjäljet pomppivat epätasaisesti riveillä, paperi ja sormenpäät tuhriintuivat tuoreen kosteasta, ruskehtavan mustasta värinauhasta. Tunsin itseni painomusteiseksi lehtineekeriksi. Sormenjäljillä olisin voinut leikkiä Sherlock Holmesia, jonka legendaarinen Baskervillen koira kuului ykkösenä kirjahyllyni Punainen sulka -sarjaan.

Tärkeimmäksi sysäykseksi lehdentekoon tarvittiin täsmälleen oikeanlaatuista paperia. Olin saanut kirjakaupasta omakseni ison A4-kokoisen lehtiön kellertävää ja auringon valoon unohdettuna nopeasti ruskettuvaa selluloosapitoista makulatuuripaperia, jollaiselle painettiin halpahintaisimmat kioskikirjatkin, kuten kirjahyllyni rakkain aarre, WSOY:n 10-markan-sarjan romaaninidos vuodelta 1940, Mark Twainin Huckleberry Finn, Yrjö Kivimiehen suomennoksena.

Ohut paperi, joka kuulsi paikoitellen lävitseen tummanruskeita kuidunpätkiä vaaleampien seasta, oli liian kehnoa piirtämiseen, joten sille täytyi keksiä sopivampaa käyttöä. Silloin mieleeni tuli sanomalehti.

Sanomalehteä ei todellakaan olisi voinut tehdä hohtavan valkoiselle, kylmälle, paksulle, liukkaalle tai kiiltävälle liitupaperille. Sellaisille painettiin isälleni tulevia rutikuivia ammattilehtiä, kuten Käytännön Liikkeenjohto tai Kehittyvä Yritysjohto. Sellaisista saattoi koukeroisesti lukea:

"Ryhdyttäessä siis tarkastelemaan kulutuskysynnän prognoosia maatalouskotitalouksissamme, lähimmälle osavuosineljännekselle jaksotettuna, voidaan saatavilla olevasta tilastoaineistosta täsmällisesti todeta seuraavaa..."

Ammattilehdissäkin viehätti palstajako, mutta kömpelöt ja puisevat kaaviot tai kirjoittajien nylonpaitaiset, mustavalkoiset, totiset tai yrmeät rintakuvat olivat heikkoja valopilkkuja matalien ja laimeiden otsikoiden katkomassa tekstiharmaudessa. Eräiden pitkäpiimäisimpien artikkelien ja katsausten allekirjoituksena saatoin löytää isäni Olavin nimen.

"Ulkomaankaupan käsikirjassa" Olavi aloitti artikkelinsa Vientimarkkinoiden tutkimisesta seuraavasti:

"Pitkäjännitteisesti suunniteltu, aktiivinen toiminta vientimarkkinoiden avaamiseksi sekä mahdollisesti jo saavutettujen ensimmäisten vientikauppojen tulosten jatkuvuuden varmistamiseksi ja tehostamiseksi on muodostunut yritysjohdon väistämättömäksi ongelmakentäksi yhä useammissa sellaisissakin yrityksissä, jotka tähän saakka ovat tyytyneet markkinoimaan tuotantonsa vain kotimaisille ostajille. Niinsanottu uusvienti on maamme taloudellisen kehityksen kannalta avainasemassa, mutta jatkuva puhuminen ja kirjoittaminen sen lisäämisen välttämättömyydestä jää vaille katetta, ellei tämä informaatio havahduta yhä useamman yrityksen johtoa toteamaan, että nämä toimintakehotukset tarkoittavat nimenomaan juuri heidän yritystään tässä ja nyt." Ensimmäisessä virkkeessä oli vain 36 sanaa, mutta toisessa jo 39.

Olavi oli markkinatutkija Suomen Markkinatiedot Osakeyhtiössä ja alan uranuurtajia Suomessa jonkun vanhemman Artturi Raulan ja Suomen Gallupin ohessa. Vapaa-aikoinaan isäni ahmi intohimoisesti kaunokirjallisuutta, jopa kuuden romaanin viikkovauhtia, 300 opusta vuodessa, listaten, kortistoiden ja arkistoiden päivittäin kaiken lukemansa sivumäärien tarkkuudella - mukaan laskien minulle ääneen luetut iltasatukirjatkin.

Isäni piti maailman lähes ainoana luotettavana vakiona pi-lukua, jonka desimaaleja hän oli viitsinyt opetella ulkoa kymmenittäin: 3,1415926535897932384626433832795... Ehkä sekin oli ollut tarpeen, kun hän oli nuoruudessaan pyrkinyt vuonna 1937 perustetun Pikku Jättiläisen Kerhon jäseneksi. Yhteensä yli paristakymmenestä tuhannesta jäsenestä hän oli ollut 5151. liittyjä. Hän oli suorittanut kerhon hopeamerkin (308:ntena 1700:sta) ja sen jälkeen vielä arvokkaamman kultamerkin, ollen tällöin pienen hakijajoukon puolivälissä, 39. kaikkiaan vain 78:stä.

Kouluneuvos Yrjö Karilaan vuodesta 1924 toimittama hakuteos "Pikku Jättiläinen" oli vuosikymmeniä ihka-aito kaikkitietävä koto-suomalainen edelläkävijä myöhemmälle Ankkalinnan partiolaisten tarunomaiselle Sudenpentujen Käsikirjalle. Pikkujätistä saattoi opetella niin nuolenpääkirjoitusta kuin sanskritia, saksan kielen pisimmän sanan (jossa oli 121 kirjainta), Suomen hiippakuntien kaikkien aikojen sadan piispan luettelon, sekä "montako nappia kiinalaisella on takissaan". Kirjan tietojen mukaan neekerilapset tulevat täysin mustiksi vasta kuusivuotiaina, joka sekunti kuolee yksi kiinalainen ja Yhdysvalloissa saattaa hankkia toimeentulonsa peräti neljälläkymmenellä tuhannella erilaisella tavalla, joita kaikkia ei valitettavasti lueteltu!

Olin itse kesällä 1967 iässä, jolloin viimeistään löysin sanomalehtien kuvitetun, dramaattisen uutismaailman. Helsingin Sanomien mustavalkoista, vasta syvällä sisimmillä aukeamilla (sivulla 11) sijainnutta pääuutissivua värittivät tuolloin Amerikassa riehuneet rotulevottomuudet, Georgios Papadopoulosin everstijuntan sotilasvallankaappaus Kreikassa (21.4.), Saksan shaahi-mellakat (1.6.), Israelin puolustusministerin Moshe Dayanin merirosvomainen silmälappu sekä sapattina päättynyt Kuuden päivän sota (5.-10.6.), Kiinan ensimmäinen vetypommi (17.6.), pyöreäkasvoisen kongolaisen neekeripoliitikon Moise Tshomben sieppaus Algeriaan (30.6.), sekä monivuotiset Vietnamin ja Biafran sodat.

Kirjapainoissa tosin lakkoiltiin keväällä, sanomalehdet eivät ilmestyneet kolmeen viikkoon maaliskuussa, eikä Aku Ankka pudonnut lasten postiluukuista kolmena tiistaina huhtikuussa! Sarjakuvalehdet painettiin kenties viikkoja etukäteen.

Opettajien lakko peruuntui harmillisesti. Niilo Wällärin johtama Merimies-Unioni tuki Nesteen Öljynjalostamon lakkoa. Amerikassa paljasjalkaiset "hippiet" ojentelivat kanssa-kansalaisilleen kukkia ja jakoivat samanmielisille rakkautta. Kreikassa kiellettiin minihameet ja "beatles-tukka". Suomalaisen Kari Suomalaisen pilapiirrokset tiivistivät ajan ilmiöt Helsingin Sanomien ja Viikkosanomien sivuille.

Amerikkalaista tekopirteyttä säteillyt evp-upseeri Niilo Tarvajärvi juonsi televisiossa Laatikkoleikkiä, jossa hamsteri-peikko vei maalta tulleilta, kansanomaisilta pelaajilta lopulta kaikki heidän kallisarvoiset tavaravoittonsa (peikkonukkea lukuunottamatta), kun he eivät ymmärtäneet lopettaa peliään ajoissa. Kevään hämmästyttävimmässä TV-spektaakkelissa Helsingin Senaatintorille ajoi yksi kerrallaan yli 50 partioautoa, jotka Tarvajärvi lahjoitti poliisille Oy Mainos -TV- Reklam Ab:n keräyskampanjan tuloksena. Vanhempani päivittelivät toisinaan juontajan uutta ulkonäköä: "Kyllä Tarva on kovasti vanhentunut autokolarinsa jälkeen!"

Television uutistoimittajien keskuudessa syntyi samoihin aikoihin sanonta "pannaan Tshombea pyörimään". Tshombe-uusintoja käytettiin täytteeksi, kun ei ollut esittää tuoretta uutisfilmiä. Kongolainen Moise Tshombe tuli silloin tutuksi, vaikka hänet on myöhemmin unohdettu. "Jos kukaan, niin Tshombe pystyy pelastamaan Kongon. Tshombe on aivan ainutlaatuinen persoonallisuus, Hänellä ei esimerkiksi ole lainkaan estoja sen johdosta, että hän on syntynyt mustaksi. Hän haluaa ottaa avukseen valkoisia avustajia siksi kunnes hän on saanut koulutetuksi omia kansalaisiaan johtaville paikoille", kirjoitti Victor Lasky Helsingin Sanomissa 4. toukokuuta 1965.

Sanomalehdissä olivat 1960-luvun puolivälissä muodissa kaikkien aikojen groteskeimmat, lihavimmat ja mustanpuhuvimmat otsikkokirjaimet. Lehdet, televisio ja kylmän sodan maailma olivat vahvasti mustavalkoisia.

Everstit ahkeroivat vuosikymmenen jälkipuoliskolla kaappaamalla vallan milloin missäkin: eversti Pham Ngok Thao Vietnamissa, eversti Houari Boumedienne Algeriassa, eversti (myöhemmin keisari) Jean-Bedel Bokassa Keski-Afrikan Tasavallassa (sittemmin Keski-Afrikan Keisarikunta), eversti Yakubu Gowon Nigeriassa, eversti Jaafar al-Nimeiri Sudanissa, eversti Muammar Gaddafi Libyassa ja kokonainen everstijuntta Kreikassa. Toisaalta kenraali Mobutu tarttui valtaan Kongossa, kenraali Ironsi Nigeriassa, kenraali Ankrah Ghanassa, kenraali Suharto Indonesiassa, kenraali Ongania Argentiinassa ja kenraali Somoza Nicaraguassa. Marsalkka Sallai otti vallan Jemenissä ja lippalakilla kaljuutensa salannut marsalkka Lin Piao käynnisti kulttuurivallankumouksen Kiinassa. Maailma kuohui dramaattisesti.

Kokoomuksen pää-äänenkannattajan Uuden Suomen etusivun jymyjuttu kertoi valokuvien kera murrosta päätoimittaja Pentti Poukan asuntoon. Uusi Suomi tuli kotiini kuukauden ajan näytteeksi, mutta isäni totesi vakaasti, että jo hänen isänsä Aleksi tilasi ennen sotia Jämsään Eljas Erkon nuorsuomalaista päivälehteä Helsingin Sanomia eikä vanhoillisempaa Uutta Suomea. "Erkon pojat" tekivät sitä paitsi paksummin luettavaa.

Isoisäni Aleksander oli 1910-luvulla toiminut Maalaisliiton vaasalaisen äänenkannattajan Ilkan taloudenhoitajana eli toimitusjohtajana, kunnes siirtyi Arvio & Lindgren Oy:n toiseksi johtajaksi Jämsään. Isoisäni veli Jaakko oli ollut Ilkan pakinoitsija, nimimerkki Jassu. Isoäitini Johanna, Aleksanterin toinen vaimo, oli murhatun jämsäläisen punakapinallisen Herman Salmelan leski. Tampereen sosiaalidemokraattinen Kansan Lehti oli julkaissut mummoni muistelmat vuoden 1918 tapahtumista Jämsässä.

Uudessa Suomessa oli kuitenkin todellinen uutisetusivu. Loppusivuilla olivat sarjakuvat, kuten Vihtori ja Klaara ja Ville Vallaton. Pentti Poukan pieni asuntomurtouutinen tuli lähelle poikaromaanien lukijaa - voisiko roistoja tulla oikeasti omaankin kotiin?

Äidilläni oli Arizonan osavaltiossa Amerikan-serkku Rudy Poukka, joka sattui olemaan isänsä puolelta päätoimittaja Poukan sukua, niin kuin kaikki ihmiset ovat sukua keskenään Aatamista alkaen, tai enintään kuuden linkin päässä toisistaan. Ruotsin pääministeri Tage Erlanderkin oli savolaisia Suhosia ja hänen seuraajallaan Olof Palmella oli sukujuuria Suomessa. Etiopian keisarin Haile Selassien isä Makonnen oli tarinoiden mukaan suomalaisten Makkosten heimoa ja elokuvaaja Kalle Peronkoski Argentiinan diktaattorin Juan Peronin sukulainen. Poliitikko Richard Nixonin esi-isiksi epäiltiin savolaisia Nikkisiä, kertoi tunnettu pakinoitsija Pii, Pirkko Kolbe.

Luin paljon sanomalehtiä, mutta päätin alkaa kertoa itse, mikäli Paatsamatiellä tapahtuisi jotain jännittävää. Murtauduttaisiinko naapuriin? Kuka pysäköi pihalla väärin, mielestäni herra Meloni, Simcan omistaja? Hiippailiko Haagan metsissä illan pimeydessä pääkallonmetsästäjiä? Kuka rikkoi pyöräkellarin lampun tai vei polkupyörän pumpun? Paljastaisin armottomasti kaikkien ihmisten virheet ja rötökset, paitsi ehken sentään omiani. Sen varauksen huomasin tehdä vasta hajotettuani vahingossa pyöräkellarin ulko-ovea sulkemaan tarkoitetun jousen.

Ryhdyin päätoimittajaksi, koska omistin pääoman, kirjoituskoneen ja paperiraaka-ainevaraston, mutta tarvitsin muitakin toimittajia. Ehdokkaiksi kävivät ensisijaisesti samasta rapusta alakerran neljän huoneen asunnon Miettilän veljekset Esko, Mikko ja Pekka tai kaksiossa asuva Kantosen Lasse, joka oli televisiosta tunnettu, sillä hän ansaitsi rahaa omalle pankkitililleen esiintymällä lapsena tv-mainoksissa. Lassen sliipatulla hiusöljyisellä mainosmiesisällä Vikellä oli kotonaan avohyllykössä suurin näkemäni miniatyyrialkoholipullojen kokoelma ja autotallissaan mainosten mukaan "kadehdittu" Opel Kadett.

Yläkerran Kurtti ja Mortti Horn olivat liian vanhoja ja erikielisiä. Heidän ruotsinkielinen äitinsä oli takavuosien tennismestari ja isänsä kirjastonhoitaja, joka oli tehnyt filosofian tohtorin väitöskirjan Suomen kaikkien aikojen merkittävimmästä matkailukohteesta, eräästä Vuoksen koskesta, jota Brasilian keisarikin oli käynyt katsomassa. Kurtin ja Mortin osuus pienempien lasten leikkeihin oli niiden fudiminen hajalle eli rakennelmien puolihuolimaton potkiminen ohikulkiessaan. Mortin eli Mörkin huhuttiin jopa jääneen luokalleen Haagan ruotsalaisessa lyseossa Lärkanissa, mikä kuulosti suhteellisen paheelliselta keskiluokkaisessa kaupunginosassa.

Talon toisessa päässä asui Räisälän Timppa, mutta hänen roolikseen olisi sopinut parhaiten päästä uutisaiheeksi. "Timo Räisälä tuomittu 57 vuodeksi nuorisovankilaan" olisi ollut toiveitteni mukainen jymyjuttu lehteeni. Timpan punaniskainen isäukko muistutti ulkonäöltään rikoskirjailija Mauri Sariolaa ja hänen huhuttiin tulleen kerran kännissä kotiin.

Muutoin kasitalossa asuikin vääränikäisiä tai vieraskielisiä ja kotia leikkiviä tyttöjä, kuten vaaleat Tipi Horn, Tuija Meloni ja Anneli Heinonen, ruotsinkieliset diivailevat punatukat Christina ja Camilla Lindholm sekä pirteä ruskeaverikkö Pirjo, joka kävi Kampissa kuristaan kuuluisaa Saksalaista koulua, jollainen oli perustettu Helsinkiin vuonna 1890. Vierailimme vielä 4-vuotiaina toistemme syntymäpäiväkakkukutsuilla, mutta emme muutamaa vuotta myöhemmin leikkineet yhdessä.

Viereisessä kuutostalossa asui kaiketi vuokratussa kaksiossa vaalean kiharatukkainen 8-vuotias Erkki Mäkinen ja hänen isosiskonsa Marja. Heidän isoveljensäkin piipahti vielä joskus kotona iltalomillaan, armeijan harmaassa sarkapuvussa. Perheen isä Edvard Mäkinen oli jo vuonna 1918 syntynyt arkisen punakka ja pönäkkä mies, joka rassaili vapaa-aikoinaan vanhoja autoja takapihalla, hiljaisena ja öljytahraisena. Uhkean tumma Elsa-rouva oli paljon kotona. Mäkiset olivat tuoreita tulokkaita talossa, mistä lie muuttaneetkaan, sillä he kannattivat Veikko Vennamon perustamaa ja johtamaa Suomen Maaseudun Puoluetta, aiempaa Suomen Pientalonpoikien Puoluetta.

Kirjoitin koneella melkein ensimmäiseksi työpaikkailmoituksen eli kirjelappusen: "Perustan Paatsama-lehden. Haluatko tulla mukaan toimittajaksi?"

Kipaisin viemässä lapun postiluukusta Erkki Mäkiselle osoitteeseen Paatsamatie 6 B 21, yhteisen pihan poikki ja portaita ylimpään kolmanteen kerrokseen. Hissiä ei ollut eikä lapsi olisi saanut käyttääkään. Poistuin odottamaan mahdollista vastausta, joka voisi viipyä tai olla kielteinen, mahdollisesti suullinen ivahuuto pihalla jonakin tulevana päivänä.

Juostuani takaisin kotiini Paatsamatie 8 C 38, toinen kerros, riisuin juuri eteisessä kenkiäni, kun ovikello yllättäen soida pärähti. Hämmästyksekseni oven takana seisoi jo Ere-poika, joka oli sangen innokas ryhtymään urheilutoimittajaksi ja valmis aloittamaan heti paikalla. Hänellä ei ollut kuulemma mitään tekemistä. Kaikkina päivinä hän ei ollut edes kaverini, toisinaan hän oli jopa vihamieheni, mutta lasten mielet muuttuivat nopeasti.

Siirryimme vaatenaulakon täyttämästä pimeästä, putkimaisesta eteisestä kylpyhuoneen ja keittiön ovien ohitse kuuden neliömetrin suuruiseen lastenhuoneeseeni, jonne aukesi ovi sekä olohuoneesta (tammenvärinen) että keittiöstä (valkoinen). Pohjoiseen avautuvasta ikkunasta näkyi luonnonpuistoksi jätetyn metsän takana tornitaloja. Pohjois-Haagan pistetalot olivat aikoinaan Helsingin korkeimmat pilvenpiirtäjät, joissa oli kerroksia jopa kaksitoista.

Aivan ikkunani edessä kasvoi poikien kiipeilyjen takia oksa- ja neulaskatoa kärsinyt keskikokoinen mänty, kuin kodin turvapuu. Kauempana näkyi ikivanha, paksurunkoinen, korkea, tuuhea jättikoivu, joka oli toinen kotoisan lähimetsän suojaavan sylin symboli.

Keittiönvastaisen väliseinäni tapetissa vilistivät räikeät Disney-hahmot, Kaunottaren ja Kulkurin koirakaverit sekä Pluto, Dumbo, Hessu, Taku ja Aku, joita olin 3-vuotiaana sinnikkäästi pyytänyt, edes uskomatta saavani, huomatessani sellaisen erikoisuuden tapettikaupassa. Vanhempana kuvat alkoivat pikkuhiljaa kaduttaa ja nolottaa. Vastakkaisella seinälläni, vanerilevypohjaisen lapsenvuoteeni yllä, roikkui isolle vankalle pahvilevylle huolellisesti naulittu saksalainen Märklin-merkkinen sähköjunarata maastorakennelmineen. Alakerran Miettilän perheen lastenhuoneeseen oli ripustettu sen paljon loistokkaampi esikuva.

Huoneessani oli myös kirjoituspöytä ikkunan alla ja olohuoneen vastaisella seinällä kirjahyllykkö, jossa oli 75 kirjaa, jotka täyttivät puolitoista hyllyä. Kirjojen nimiä olivat Tom Sawyer, Huckleberry Finn, Luostarinkujan väijytys, Jenningsin maja, Kätkijät taivasalla, Taikatalvi. Kirjasarjoja olivat Pekka Töpöhäntä, Kiljuset, Nuorten Toivekirjasto sekä Meidän Lasten Kirjasto. Alemmilla hyllyillä oli Bilofix-rakennuspalikoita, Legoja, lautapelejä kuten "Afrikan tähti" ja "Roope-sedän Kultakuume", pehmoeläimiä, pari irtonumeroa Nakke Nakuttajia ja Retu Kivisiä sekä kolme ja puoli vuosikertaa Aku Ankkoja vuoden 1964 tammikuusta alkaen.

Olin valmistanut kartonginkaistaleesta ja vahvasta harmaasta karhulangasta toimittajan lipan, joka oli useiden sarjakuvien mukaan toimituksen tärkein työasu. Myös kirjanpitäjät näyttivät käyttävän irtolippaa amerikkalaisissa elokuvissa. Sen tarkoitusta en oikeastaan tiennyt tai ajatellut, mutta kaipa se suojasi silmiä kattovalojen häikäisyltä. Tärkeintä oli, että siinä luki logona "Paatsama-lehti", sillä se oli roolivaate, aivan kuten alunperin Sherlock Holmesin ja hänen jälkeensä pilakuvien ja sarjakuvien salapoliisien alituiseen käyttämä omituisenmallinen, ruudullinen englantilainen metsästyspäähine.

Mäkisen Erkki sai vieraanani tilaisuuden käyttää ensimmäiseksi ABC-kirjoituskonetta ja toimittajanlippaa. Hänen lehden sivulle 6 naputtelemansa urheilupalstan sisällöstä muodostui seuraavanlainen:

"URHEILUA. Erkki Mäkinen hyppäsi pihakeinusta kokonaisen 4 metriä, Timo Räisälän hypätessä 2 metriä 70 senttiä.

"Korkeutta Erkki Mäkinen hyppäsi yhden (1) metrin. Timo Räisälä hyppäsi samoin.

"Timo Räisälällä ja Erkki Mäkisellä oli juoksukilpailu. Ekin aika 38 sek., Timon aika 38½ sek. Pituushypyn voitti Erkki 220 cm, Timppa 200 cm. Erkki oli tänään voitokas ja niin voitti 3 ottelua. Huraa, huraa, huraa! Hyvä Ere!"

Erkillä oli ollut uutinen, suorastaan skuuppi. Hän oli kaivannut vain välinettä sen kertomiseen. Lehti oli syntynyt tarpeeseen ja tullut perustetuksi oikealla hetkellä.